tuli ovelle ja sanoi venytellen ja korostetusti: -- Aivan niin. Tämä
mursi sanattoman vihamielisyyden sulut, sillä se oli ensi kerta
jolloin Kaleb sanoi mitään Samille. Tulva mursi tokeen, mutta vielä
uomaan jäi paljon kaunaa ajan hangattavaksi, ja kului kauan, ennen
kuin hän puhui Samille yhtä vapaasti kuin toisille, vaikka hän aikaa
myöten siihen oppikin. Kaikki tuntui nyt niin herttaiselta, että Jan
käytti tilaisuutta ja ilmaisi pyynnön, joka oli kauan ollut hänen
mielessään.
-- Herra Clark, ettekö joskus ota meitä kanssanne pesukarhua
metsästämään? Me tiedämme, missä on paljon pesukarhuja, jotka käyvät
ylempänä jokivarressa maissipellossa syömässä.
Jos Jan olisi kuukausi takaperin tätä pyytänyt, niin siihen olisi
tullut halveksiva kielto. Ennen Garneyn retkeä vastaus luultavasti
olisi ollut: -- Enpä tiedä -- ei ole minulla aikaa, mutta nyt Kaleb
oli saanut hänestä toiset ajatukset, ja vastaus kuului:
-- Kyllä, mielelläni! Vaikkapa ensi yönä, kun on siksi viileää, että
koira viitsii juosta.
XXI
GUIN VOITTOJUHLA
Murmelia pojat olivat metsästäneet sangen säännöllisesti siitä
pitäen, kun sen ensi kerran olivat nähneet. Ohjelma oli aina
jotenkin sama -- joka aamu he yhdeksän tai kymmenen aikaan hiipivät
apilapellolle. Gui tavallisesti ensin keksi vanhan elukan, sitten
kaikki ampuivat eivätkä osanneet, murmeli pinkaisi pesäänsä, ja juttu
jäi siihen siksi päiväksi. Tämä kävi päiväjärjestyksen vakinaiseksi
numeroksi kuin aamiaisen syönti ja paljon vakinaisemmaksi numeroksi
kuin astiain pesu. Kerran tai pari vanha harmaa elukka töin tuskin
pelasti nahkansa, mutta tähän saakka ei sille vielä ollut sen
hullummin käynyt, se päinvastoin oli hyötynyt viisastuessaan. Pojat
eivät sitä vastoin hyötyneet mitään, Guita ehkä lukuun ottamatta.
Hänen pienet haaleat silmänappinsa olivat aina sukkelimmat ja
kehittyivät kerrassaan hämmästyttävän teräviksi. Alussa Jan ja Sam
keksivät murmelin yhtä usein, mutta myöhemmin Gui aina näki sen
ensimmäisenä.
Eräänä aamuna Sam lähestyi riistaa omasta kohdastaan, Gui ja Jan
toisesta kohdasta muutaman askelen päässä siitä. -- Murmelia ei ole
missään! oli Samin ensimmäinen ajatus, mutta Gui huudahti äkkiä:
-- Minä näen sen. Matalasta notkelmasta, hyvinkin kuudenkymmenen
askelen päässä pesästään ja lähes sadan askelen päässä pojista Gui
apilamättään peitosta keksi tuskin kahden neliösenttimetrin laajuisen
alan harmaata turkkia.
Jan ei nähnyt sitä ensinkään. Sam näki, mutta epäili. Pikkuista
myöhemmin murmeli -- sillä se se oli -- nousi takajaloilleen istumaan
ja kohotti apilasta kastanjanruskean rintansa kaikki epäilykset
hälventäen.
-- Jukopliut! huudahti Jan ihaillen. _Se on suurenmoista_. Sinulla
on merkillisimmät silmät, mitä minä olen milloinkaan nähnyt. Sinun
nimesi pitäisi todella olla "Haukansilmä" -- se nimi sinulle sopii.
-- Se passaa, kimitti Gui innostuneesti. -- Tahdotko sinä -- tahdotko
sinäkin, Sam, tahdotko sinäkin sanoa minua Haukansilmäksi? Minusta
sinun pitäisi suostua, hän anovasti lisäsi.
-- Minä olen sitä mieltä, Sam, sanoi toinen päällikkö. -- Hänessä on
huomattu suuret lahjat, todellinen intiaanikyky.
-- Neuvosto pitää kutsua kokoon sitä päättämään. Nyt toimeen!
-- Kuulepas nyt, Mäihä, sinä kun olet niin näppärä, etkö voisi
kiertää metsän kautta teidän puolellenne ja ryömiä apilan läpi, niin
että pääset vanhan murmelin ja sen pesän väliin? esitti ylipäällikkö.
-- Lyön vetoa että voin, lyön dollarin vetoa --
-- Seis nyt, sanoi Jan, -- intiaaneilla ei ole dollareita.
-- No minä lyön vetoa päänahkani -- sen mustan päänahan, minä
tarkoitan -- Samin päänahkaa vastaan, että minä ennen muita tapan
vanhan murmelin.
-- Voi, anna kun minä tapan ensimmäiseksi -- tapa sinä toiseksi,
sanoi Sam rukoillen.
-- Ärr -- sinä pelkäät päänahkaasi.
-- Annas kun minä menen, sanoi Sam.
Kummallakin pojalla oli tukko mustia jouhia, joita he sanoivat
päänahakseen. Se oli köytetty rihmalla päälakeen -- ja siitä Gui
tahtoi lyödä vetoa.
Jan puuttui nyt asiaan: -- Heittäkää nalkutuksenne, suuret
sotapäälliköt, ja käykää toimeen. Jos Tikka surmaa murmelin, niin hän
saa Mäihän päänahan; jos taas Mäihä sen surmaa, niin hän saa Tikan
päänahan, ja voittaja saa sitä paitsi suuren sulan.
Sam ja Jan odottivat metsässä malttamattomina, sillä välin kun Gui
hiipi ympäri. Murmeli näytti tänä päivänä harvinaisen rohkealta. Se
samoili kauas pesältään ja toisin ajoin katosi notkelmiin. Pojat
näkivät Guin ryömivän aidan läpi, mutta murmeli ei sitä huomannut.
Asian laita oli niin, että vihollinen oli aina ennen lähestynyt sitä
toiselta puolelta, minkä vuoksi se ei pitänyt idän suuntaa silmällä.
Gui ryömi vatsallaan maaten eteenpäin apilan läpi. Hän ryömi
kolmisenkymmentä askelta ja oli nyt murmelin ja sen pesän välillä.
Mutta vanha harmaa mätti vain rauhallisesti itseensä apilaa pitäen
samalla silmällä Raftenin metsää. Pojat valtasi tavaton kiihko.
Gui näki heidät, mutta ei nähnyt murmelia. He osoittivat ja
viittoivat. Gui luuli tämän merkitsevän: -- Ammu nyt. Hän nousi
varovasti ylös. Murmeli huomasi hänet ja karkasi suoraan pesäänsä
-- siis Guita kohti. Gui ampui umpimähkään. Nuoli lensi syltä
paria korkealta murmelin pään yli ja se "tavattoman suuri tutiseva
turkiskimppu", joka karkasi suoraan häntä vastaan, herätti kauhua
hänen mielessään. Metsästäjä peräytyi nopeaan tietämättä minne
juosta. Hän oli aivan pesän vieressä. Murmeli kalisteli hampaitaan
ja teki hurjan hyökkäyksen päästäkseen pojan ohi; kumpikin oli
pahoin säikähdyksissään. Gui hyppäsi korkealle kauhusta ja putosi
raskaasti maahan, juuri kun murmelin piti kulkea hänen alitseen
kotiinsa. Poika painoi lähes puoli sataa kiloa, ja koko tämä paino
putosi musertavalla voimalla vanhan elukan päälle likistäen hengen
sen ruumiista. Gui hyppäsi pystyyn juostakseen henkensä edestä, mutta
huomasi samalla murmelin sätkivän maassa ja rohkaisi sen verran
mieltään, että pari kertaa potkaisi sitä kuonoon ja siten lopetti
sen. Kova kiljuna sieltä päin, missä toverit olivat, oli ensimmäinen
merkki, joka Guille vakuutti, että hän oli voittanut. He saapuivat
juosten paikalle ja tapasivat sankarin seisomassa kuten metsämies
valokuvassa, toisessa kädessä jousi, toisessa iso murmeli hännästä
riippuen.
-- Kelpo poika! Uljas poika! Hurraa kolmannelle sotapäällikölle!
Hurraa Mäihä-päällikölle! Eikä Guilla suinkaan ollut syytä valittaa
sitä, ettei saanut toisilta tunnustusta.
Hän röyhisti rintaansa ja näytti kopealta ja ylväältä. -- Olisi
hauska tietää, eikö täällä ole missään enemmän murmeleita, hän sanoi.
-- _Minäpä_ tiedän, kuinka niitä pyydetään, elleivät muut tiedäkään.
-- Jaha, Mäihä, tämä kai käy suuresta "kupista".
-- Lupasitte sanoa minua "Haukansilmäksi" tästä aamusta lähtien.
-- Meidän täytyy päättää tämä asia suuressa neuvostossa, vastasi
ylipäällikkö.
-- Hyvä, pidetään se iltapäivällä, tahdotteko?
-- Hyvä.
-- Kello neljän aikaan?
-- Niin, miksei, milloin vain.
-- Ja te teette minusta "Haukansilmän" ja annatte minulle muhkean
kotkansulan murmelin tappamisesta, ja se tapahtuu kello neljä?
-- Niin kyllä; mutta mitä varten sen pitää tapahtua juuri neljän
aikaan?
Mutta Gui ei näyttänyt kuulevan, ja heti päivällisen jälkeen hän
katosi.
-- Se karkasi astiain pesusta, arveli Tikka.
-- Tuskinpa vain, sanoi toinen päällikkö. -- Minä luulen, että hän
lähti hakemaan omaisiaan näkemään hänen kunniaansa.
-- Niin tekikin. Mutta nytpä vietetäänkin ikimuistettava ilojuhla --
historian käännekohta. Saatpa kuulla, kuinka minä valehtelen kymmenen
miehen voimalla hänen puolestaan.
-- Olkoon menneeksi. Suostun tuumaan. Mene sinä ja hae
teikäläiset. Minä menen Kaleb-ukkoa noutamaan, ja nyt sanomme Guita
"Haukansilmäksi" ja samalla annamme hänelle suuren "kuppisulan".
-- Minä pelkään, etteivät meikäläiset ja Kaleb sovi samaan seuraan,
vastasi Sam, -- mutta luulen, että tämä rehentelevä Gui mielellään
soisi meikäläisten tulevan. Näetkös, isällä on kiinnitys hänen
taloonsa.
Sovittiin siis, että Sam lähtisi hakemaan äitiään ja Jan tekisi
kotkansulan valmiiksi ja nylkisi murmelin.
Ei se juuri ollut karhun kokoinen, mutta murmeliksi se oli hyvin
suuri, ja Jan oli voitosta yhtä ylpeä kuin molemmat toisetkin.
Kello neljään oli vielä tunnin verran aikaa, ja haluten tehdä
Guin voittojuhlan niin intiaanimaiseksi kuin suinkin hän leikkasi
murmelilta kaikki kynnet, sitoi ne nauhaan ja pani tuuman mittaisen
kuoritun ja rei'itetyn seljanpalan aina kahden kynnen välille. Toiset
kynsistä olivat hyvin, hyvin pieniä, mutta tarkoitus oli, että tämä
edustaisi harmaan karhun kynsistä tehtyä kaulakoristetta.
Gui oikaisi kotia kohti niin sukkelaan kuin suinkin
pääsi. Isä huusi hänelle hänen puutarhaa lähestyessään ja
ilmeisestikin hautoi orjantöitä mielessään, mutta Gui hyökkäsi
ruoka-arki-makuu-keittiöhuoneeseen, joka oli anastanut yhdeksän
kymmenesosaa koko talosta.
-- Voi äiti, sinun olisi pitänyt nähdä minut; sinun pitää tulla nyt
iltapäivällä -- minä olen koko heimon numero yksi, ja nyt minusta
tehdään ylipäällikkö. Minä tapoin sen mahdottoman suuren vanhan
murmelin, joka oli vähällä tappaa isän. Ne pojat siellä leirissä --
eivät ne saa mitään aikaan ilman minua. Ne koettivat koettamistaan
enemmän kuin tuhannen kertaa saada sen vanhan murmelin -- niin, minä
vaikka lyön vetoa, että he koettivat miljoonan kertaa, ja minä vain
odotin siksi, että he olivat väsyneet ja luopuivat koko jahdista, ja
silloin minä sanoin: no nyt minä näytän, kuinka se tapahtuu. Ensin
minun täytyi niille näyttää missä se oli. Ne toiset pojat eivät näe
paljon mitään. Sitten minä sanoin: No nyt, Sam ja Jan, jääkää te
pojat tähän, ja jotta te oikein näkisitte, kuinka helppoa se on,
kun osaa, minä jätän tähän jousen ja nuolet ja menen ihan ilman.
Siihen ne sitten jäivät minua katselemaan, ja minä h-i-i-v-i-n
aidan läpi ja minä r-y-ö-m-i-n apilamaan läpi aivan kuin intiaani,
siksi että pääsin sen ja pesän väliin, ja sitten minä luikkasin ja
se tuli puhaltaen ja hampaitaan kalistaen syödäkseen minut, sillä
se näki, ettei minulla ollut keppiä eikä mitään, enkä minä ollut
tietävinänikään, pysyin kylmäverisenä ja odotin, ja juuri kun sen
piti hypätä minun kurkkuuni kiinni, minä käännyin ja potkaisin sitä
kuonoon, niin että se lensi kymmenen syltä korkealle, ja kun se
putosi alas, niin se oli kuolleempi kuin Kilseyn kana, silloin kun
sille sipulia syötettiin. Voi äiti, minä olen paras niistä kaikista,
eivät ne saa leirissä mitään aikaan ilman minua. Minun täytyi opettaa
ne hirveä ajamaan ja katselemaan -- ja -- ja -- paljon muuta, ja
nyt ne tekevät minusta koko heimon ylipäällikön ja antavat minulle
nimeksi "Haukansilmä"; se on intiaanien tapa. Se tapahtuu kello neljä
nyt iltapäivällä, ja sinun pitää tulla katsomaan.
Burns pilkkasi koko komentoa ja käski Guita lähtemään perunamaalle
työhön, ja jos poikalurjus jättäisi veräjän auki, niin että siat
pääsisivät karkaamaan, niin hän nylkisi tämän elävältä -- ei hänen
talossaan suvaita semmoisia hullutuksia. Mutta rouva Burns ilmoitti
hänelle tyynesti, että _hän_ aikoi mennä. Hänestä tuntui melkein kuin
poika olisi saamassa oppiarvoaan yliopistossa. Burns ei siis antanut
asialle kannatustaan, mutta entä lapset? Se asia järjestettiin
pian. Äidillä oli kahden tunnin kova työ, ennen kuin nämä neljä
likaista ja melkein alastonta onnellista ruskeakätistä ja -jalkaista
pellavatukkaa oli kammattu ja hameineen ja rimsuineen ja kenkineen
muutettu neljäksi pieneksi marttyyriksi. Sitten he kaikin kulkivat
vainion poikki, rouva Burns pikkusiskoa toisella käsivarrellaan,
toisessa kädessä hillotölkkiä kantaen. Gui juoksi edellä tietä
näyttämässä, ja nelivuotias, kolmivuotias ja kaksivuotias muodostivat
käsi kädessä kulkien vinorivin äitinsä vanavedessä.
He hämmästyivät jonkin verran, kun heidän leiriin saapuessaan rouva
Raften ja Minnie olivat siellä juhlavaatteissa. Margetin ensimmäinen
tunne oli kiukku, mutta seuraava ajatus oli miellyttävämpää laatua.
Tuo "hienohelma" nainen, vihollisen vaimo, saisi nähdä hänen poikansa
voittojuhlan, ja rouva Burns käytti paikalla tilaisuutta noustakseen
istumaan ylimmälle orrelle.
-- Hyvää päivää, rouva Raften; toivon että voitte hyvin, hän sanoi
hieman pisteliäästi hymyillen ja tehden suurenmoisen yrityksen
saavuttaakseen yliotteen.
-- Kiitoksia, voin sangen hyvin. Tulimme katsomaan, kuinka pojat
tulevat toimeen leirissään.
-- Ne ovat tulleet sangen hyvin toimeen _sen jälkeen kun minun
poikani liittyi joukkoon_, vastasi rouva Burns kaksintaistelu yhä
mielessään.
-- Niin olen kuullut; toverit ovat alkaneet pitää hänestä kovasti,
vastasi rouva Raften koettaen riisua viholliseltaan aseet.
Tämä puhe tehosi. Rouva Burnsin tarkoituksena oli ennättää ennen kuin
vihollinen, mutta hämmästyksekseen huomatessaan, että vihollisen
vainio oli aivan rauhallinen, hän suostui välirauhaan, ja kun
vielä rouva Raften oli hyväillyt ja kiitellyt kolmea pellavatukkaa
ja ylistänyt Guita ylimmilleen, salainen sotakanta muuttuikin
herttaiseksi sydämellisyydeksi.
Pojat olivat nyt saaneet päämenoja varten kaikki valmiiksi.
Vasikannahkavaipalla tiipiin toisessa päässä oli neuvosto; Gui
murmelin nahalla istuen ja melkein näkymättömiin sen peittäen, Sam
hänen vasemmalla ja Jan rumpuineen oikealla kädellään. Keskellä
loimusi neuvostotuli. Ilmanvaihdon parantamiseksi oli tiipiin
vaatetta varjon puolelta kohotettu ja vieraitten piiri oli osaksi
tiipiissä, osaksi ulkona.
Suuri sotapäällikkö sytytti ensin rauhanpiipun, pöllytteli sitä
minuutin verran, puhalsi sitten neljät savut neljään ilmansuuntaan
ja antoi sen toiselle ja kolmannelle sotapäällikölle, jotka tekivät
samoin. Pikku Majava paukautti rumpua kolme kertaa hiljaisuutta
vaatiakseen, ja Suuri Tikka nousi ylös:
-- Te Sangerin intiaanien suuret päälliköt, pienet päälliköt, urhot,
soturit, neuvottelijat, skuoot ja papuusit: Kun meidän heimomme kävi
sotaa niiden -- niiden -- niiden -- muiden intiaanien -- niiden
tuohikansalaisten kanssa, niin me otimme vangiksi yhden heidän
sotureistaan ja kidutimme hänet pari kolme kertaa kuoliaaksi, ja
hänessä huomattiin niin harvinaisen hyvät lahjat, että me otimme
hänet heimoomme --
Äänekkäitä huutoja: -- Hau -- hau -- hau -- Janin johdolla.
-- Karkeloitiin aurinkokarkelo hänen hyväkseen, mutta hän ei
ruskettunut -- näytti liian vihreältä, ja me siis nimitimme hänet
Mäihäksi. Sen jälkeen hän on taistellen kohoamistaan kohonnut ja nyt
hänestä tehdään kolmas sotapäällikkö --
-- Hau -- hau -- hau.
-- Eräänä päivänä koko heimo lähti yhdessä sotimaan vanhaa harmaata
karhua vastaan ja ottamaan sen saaliikseen, mutta joutui surkeasti
alakynteen. Onneksi silloin sotapäällikkö Mäihä tuli apuun ja lopetti
sen vanhan pedon kerran kuonoon potkaisemalla. Tämänkaltaiset
urotyöt ovat liikuttavia. Semmoista poikaa, joka sillä tavalla
potkaisee, ei sen jälkeen passaa sanoa Mäihäksi. Ei, hyvät herrat!
Se olisi vääryys. Hän on sotapäälliköiden kesken pienin soturi,
mutta hän näkee kauemmaksi ja useammin kuin hänen parempansa. Hän
näkee nurkan ympäri ja puun puhki. Paitsi ehkä yöllä hän on koko
varustuksen hakanäkijä ja neuvosto on päättänyt antaa hänelle nimeksi
"Haukansilmä".
-- Hau -- hau -- hau -- hau -- hau --
Pikku Majava antoi nyt yli-sotapäällikölle latuskaisen valkoisen
pintapuun kappaleen, johon oli isoin kirjaimin kirjoitettu "Mäihä".
-- Tässä on se nimi, jolla hän tunnettiin, ennen kuin hän oli suuri
ja kuuluisa, ja tämä on nyt sen lopun loppu. Päällikkö nakkasi
puupalikan tuleen ja sanoi: -- No nyt nähdään, oletko sinä liian
vihanta pakaksesi. Pikku Majava antoi sitten Tikalle kauniin
kotkansulan, jossa oli punainen tupsu ja miehen kuva, miehellä
haukan pää ja nuoli päästä lentämässä. -- Tämä näin on oikein
parasta laatua kotkansulka palkaksi niistä teoista, joita hän on
tehnyt, ja siinä myös osoitetaan, että hän on Haukansilmä (sulka
pistettiin Guin tukkaan ja kynsi-kaulakoriste hänen kaulaansa, ja
joka puolelta kuului äänekkäitä huutoja: -- Hau -- hau -- hau, ja
rumpua paukutettiin), ja sen vietävän joka tämän jälkeen sanoo häntä
Mäihäksi, pitää kumartua ja Haukansilmän pitää potkaista häntä.
Huudettiin yhteen ääneen: -- Hau -- hau. Gui koetti kovasti pysyä
arvokkaan näköisenä ja olla irvistämättä, mutta se kävi yli hänen
voimiensa. Hän hymyili niin, että suu venyi yli korvien. Hänen
äitinsä säteili ylpeydestä, kunnes hänen silmänsä vettyivät ja
rupesivat vuotamaan kyyneliä.
Jokainen luuli nyt menojen päättyneen, mutta Jan nousi ylös ja
aloitti: -- Sangerin heimon päälliköt, skuoot ja papuusit, yksi asia
on unohdettu: Kun me lähdimme karhua metsästämään, niin minä olin
erään kaupan todistajana kahden sotapäällikön välillä. He löivät
meidän heimomme tavan mukaan vetoa ja panivat päänahkansa vedon
hinnaksi, kumpikin väittäen tappavansa karhun. Ylipäällikkö Tikka oli
toinen, Haukansilmä toinen. Haukansilmä, saat ottaa Tikan päänahan.
Sam oli unohtanut tämän asian, mutta hän kumarsi päänsä. Gui
katkaisi nauhan ja kohottaen päänahan ilmaan päästi kovan, hirmuisen
sotahuudon, jota jokainen säesti mikä mitäkin melua pitäen. Tämä
oli kaiken huippu. Rouva Burns itki ilosta, kun hänen urhoollinen
poikansa näin oli lopultakin saanut tunnustusta.
Sitten hän meni Samin luo ja sanoi: -- Kutsuitko sinä teikäläiset
tänne näkemään minun poikaani kiitettävän?
Sam nyökäytti ja vilkutti toista silmäänsä.
-- No hyvä, minä en välitä siitä, kuka sinä olet, Raftenko vai et,
mutta sinulla on hyvä sydän ja se on oikeassa paikassa. Minä en ole
koskaan ollut niiden puolella, jotka sanovat, että "ei kenessäkään
Raftenissä ole mitään hyvää". Minä aina väitän, että jokaisessa
ihmisessä on jotakin hyvää. Minä tiedän, että sinun isäsi _on_
ostanut meidän talomme kiinnityksen, mutta sitä minä en ole koskaan
uskonut, että sinun äitisi varasti meidän hanhemme, _enkä koskaan
sitä usko_, ja kun minä ensi kerran kuulen puhuttavan Rafteneista
pahaa, niin minä avaan suuni ja sanon mitä tiedän.
XXII
PESUKARHUN METSÄSTYS
Jan ei unohtanut luvattua pesukarhun metsästystä -- hän päinvastoin
odotti sitä sangen malttamattomana, ja parin päivän kuluttua pojat
tulivat auringonlaskun aikaan Kalebin luo ja muistuttivat häntä
tästä lupauksesta. Oli painostavan lämmin yö, mutta Jan oli varma
siitä, että ilma oli juuri sellainen kuin piti ollakin pesukarhun
metsästykseen, ja hänen innostuksensa voitti kaikki esteet. Kalebia
huvitti tämä "viileä yö", jonka he olivat valinneet, mutta hän
otaksui ilman myöhemmin jäähtyvän.
-- Painakaa puuta, pojat -- painakaa puuta, pojat, hän sanoi
huomatessaan heidän olevan aikeissa paikalla lähteä matkaan. --
Pesukarhut eivät ole liikkeellä ennen kuin pari kolme tuntia
auringonlaskun jälkeen.
Hän siis istui ja poltti piippua Samin turhaan yrittäessä tehdä
vanhan Turkin kanssa tuttavuutta. Jan piirsi vihkoonsa mitä huomasi
muutamassa seinälle naulatussa siivessä, ja Gui teki tunnetuksi
viimeisen parannetun painoksen hirvenajo-urotöistään ja murmelin
tappamisesta, samalla kun lateli kaikenlaisia mahtavia tuumia, kuinka
hän aikoi suurenmoisesti nitistää jokaisen pesukarhun, minkä he
suinkin sattuisivat kohtaamaan.
Inttäen, että kuluisi ainakin tunti, ennen kuin oltaisiin paikalla,
Jan sai joukon jo yhdeksän aikaan liikkeelle, ja Kaleb otti Guin
ehdotuksesta mukaan pienen kirveen. Pitäen vanhaa Turkkia kaiken
aikaa seurassaan he lähtivät astumaan maantietä ja kulkivat puolen
tuntia "Kulmausta" kohti. Samin johdolla he sitten kiipesivät aidan
yli, kulkivat perunapellon poikki ja tulivat joen rannalle pienelle
maissipellolle.
-- No Turkki, hae nyt! Hae! Hae! Hae! ja joukko istui aidalle riviin
odottamaan mitä seuraisi.
Turkki oli koira, jolla oli luonnetta. Se metsästi mitä tahtoi ja
milloin tahtoi. Se kyllä seurasi isäntäänsä pesukarhumaille, mutta
isäntä ei saanut sitä ajamaan pesukarhua eikä mitään muutakaan,
ellei sitä itseään huvittanut. Kaleb oli varoittanut poikia olemaan
alallaan, ja he istuivat aidalla hiljaa kuin myyrät odottaen vanhan
koiran haukkumista. Se oli lähtenyt maissin sekaan haistelemaan ja
etsiskelemään. Sen askelet kuuluivat sangen selvään ja se läähätti,
kuin olisi siitä höyryä päästetty. Se oli jännittävän odotuksen
aikaa, mutta koira samosi etäämmälle ja askelten ääni hälveni. He
olivat istuneet siinä kaksi pitkää minuuttia, kun syrjäisestä vainion
kulmasta kuului koiran matalahko kiljaus ja sitten äänekäs _hau-vau_,
niin että Janin sydän hätkähti.
-- Riistaa liikkeellä, sanoi Sam hiljaisella äänellä.
-- Lyön vetoa, että minä kuulin sen ensiksi, kimitti Gui. Janin
ensimmäinen ajatus oli hyökätä umpimähkään koiran perässä. Hän oli
usein kuullut, että metsästäjäin tapana oli rajusti seurata koirien
perässä, mutta Kaleb pidätti häntä.
-- Maltahan mielesi, poika; aikaa on enemmänkin. Emme vielä tiedä
mitä se ajaa.
Sillä Turkki, samoin kuin useimmat rajamaakoirat, lähti melkein
mille jäljille tahansa -- olipa sitä syytetty omienkin jälkiensä
haukkumisesta -- ja niiden asiana, jotka sen parhaiten tunsivat,
oli haukkumisen laadusta arvata, mitä riistaa se milloinkin ajoi.
Mutta kauan ja kärsivällisesti he saivat odottaa koiran sen koommin
haukkumatta. Pian kuuluikin sitten kahinaa, ja Turkki tuli isäntänsä
luo ja kävi hänen jalkainsa juureen maata.
-- Turkki, lähdepäs liikkeelle; hae, hae! Mutta koira ei
liikahtanutkaan. -- Toimeen, toimeen, ja Kaleb läjäytti sitä pienellä
kepillä. Koira pakeni syrjemmäksi, mutta kävi jälleen läähättäen
maata.
-- Mikä se oli, herra Clark? kysyi Jan.
-- Enpä tiedä. Ehkä vain loukkasi jalkansa oksaan. Mutta se on
varmaa, ettei täällä ole tänä yönä pesukarhuja. Eikä tämän jälkeen
toistekaan. Me tulimme vähän liian aikaisin, ja ilma on koiralle
liian lämmin.
-- Emmekö voisi mennä joen poikki Boylen metsään, ehdotti Tikka. --
Siellä varmaan tapaamme jotakin. Larry de Neuville vannoo nähneensä
siellä yksisarvisen samana yönä, kun hän palasi Garneyn ruumiin
valvonnasta.
-- Kuinka te haukunnasta tiedätte mitä koira ajaa? kysyi Jan.
-- Hm! vastasi Kaleb pistäessään poskeensa uuden tupakkamällin. --
Helppohan se on, jos tuntee maan ja riistan ja koiran. Ei tietenkään
ole kahta koiraa samanlaista; pitää tuntea koiransa, ja jos se on
hyvä koira, niin sen avulla voi paljon oppia jälkien seuraamisesta.
Puro oli tätä nykyä melkein kuivilla, niin että sen poikki pääsi
miltä kohdalta vain halutti. Tunnustellen tietään pimeän metsän
läpi silmät enimmäkseen suljettuina he haparoiden kulkivat Boylen
avokentälle ja sitten sen poikki vanhaan metsään. Turkki oli purolla
eronnut heistä ja sitten seurannut sitä erääseen lammikkoon saakka,
jossa se meni uimaan. Heidän metsään mennessään koirakin saapui
siihen likomärkänä ja valmiina toimeen.
-- Lähdepäs nyt hakemaan, Turkki. Ja jälleen kaikki istuivat maahan
sen asiantuntijalausuntoa odottamaan.
Se saatiinkin sukkelaan. Jonkin aikaa kierreltyään ja kaarreltuaan
vanha koira juoksi, ikään kuin olisi ollut päivänvalosta aivan
riippumaton, alkoi haistella äänekkäästi ja vinkua hiljaa, ja nyt
kuultiin hännän takovan pensaissa sen kuivan tiheikön läpi kulkiessa.
-- Kuules tuota! Nyt sillä on jotakin tiedossa, sanoi Kaleb
kuiskaten. -- Odottakaas vähän.