metsästys oli tehty vielä luonnollisemmaksi siten, että "hirvipoika"
aina pani jalkaansa vanhoista saappaista tehdyt tohvelit; kummankin
tohvelin pohjaan oli naulattu kaksi riviä hevosenkengän nauloja, niin
että ne muodostivat V:n, jonka kärki osoitti eteenpäin. Nämä jättivät
kavionjäljet kaikkialle, minne hirvi vain kulki. Maissinjyvistä oli
muun muassa se haitta, ettei niistä saanut minkäänlaista johtoa,
mihin suuntaan otus oli kulkenut tai milloin se oli palannut
takaisin omia jälkiään, mutta tohvelit päästivät tästä pulasta, ja
kun vielä otettiin hiukan jyviä avuksi, niin saatiin niin hyvät
jäljet kuin suinkin toivoa saattoi. Kaikki oppivat sangen taitaviksi
ja saattoivat nopeaan seurata hyvinkin vähäpätöistä jälkeä, mutta
Jan oli edelleenkin etevin, sillä sen, minkä oli näkönsä puolesta
huonompi, hän korvasi runsaasti kärsivällisyydellään ja tarkalla
havaintokyvyllään. Hän oli jo saanut yhden suuren "kupin" hirven
löytämisestä ja sydämeen ampumisesta ensi nuolella, ennen kuin muut
vielä paikallekaan ennättivät, ja sitä paitsi hän oli voittanut
kuusi muuta suurta "kuppia", yhden siitä, että oli uinut 100 syltä
viidessä minuutissa, toisen siitä, että oli tunnissa kävellyt
kahdeksan kilometriä, kolmannen siitä, kun oli juossut 100 metriä
kolmessatoista sekunnissa, yhden siitä, että tunsi 100 viljelemätöntä
kasvia, yhden 100 linnun tuntemisesta ja yhden huuhkajan ampumisesta.
Guilla oli monta hyvää "kuppia", etupäässä tarkan näkönsä vuoksi.
Hän näki "papuusin skuoon selässä" ja hirven metsästyksessä hän oli
monta kertaa voittanut "kuppeja", jotka eivät paljonkaan puuttuneet
suuresta, mutta tähän saakka kohtalo oli ollut hänelle epäsuopea,
eikä vanha Kalebkaan, joka oli häntä kohtaan puolueellinen, voinut
pätevällä syyllä äänestää hänelle suurta "kuppia".
-- Mistä intiaanit enimmän pitävät miehessä, tarkoitan, että mille he
hänessä antavat suurimman arvon? kysyi Mäihä eräänä päivänä odottaen
että hänen tarkka näkönsä tulisi kunniaan.
-- Urhoollisuudesta, vastasi Kaleb. -- Jos mies on urhoollinen,
niin hän saa heidän mielestään olla mitä muuta tahansa. Se on
heidän paras ominaisuutensa -- mikäli näet miehellä myös on sitä,
mitä urhoollisuuden tehoksi tarvitaan. Eikä tämä käsitys ole vain
intiaaneilla; vakuutan, ettei ole mitään, mikä kenenkään mielestä
olisi niin suuren arvoista. Toiset väittävät pitävänsä yhtä kaikkien
parhaana, toiset toista, mutta kun oikein tiukalle otetaan,
jokaisessa maassa joka mies, nainen ja lapsi enimmän rakastaa ja
kunnioittaa urheutta ja kirkasta rohkeutta ja niihin kuuluvaa tarmoa.
-- _Jaa-a, sen minä sanon_, huudahti Gui innosta kuohahtaen, kun
kuuli rohkeutta näin ylistettävän, -- että _minä_ en pelkää mitään.
-- Vai niin, no mitenkähän olisi, jos antaisit Janille selkään?
-- Hah, se ei ole kohtuullinen kauppa, koska hän on vanhempi ja
suurempi.
-- Minä tarjoan sinulle tilaisuuden koetukseen, Mäihä. Lähde yksin
puutarhaan ja tuo ämpärillinen kirsikoita.
-- Kyllä kai, ja antaisin vanhan Capin syödä itseni.
-- Ei sanonut mitään pelkäävänsä, ja kuitenkin pelkää pientä koiraa,
joka ei ole edes vuoden vanhan mullikan kokoinen.
-- Niin, mutta minä en pidä kirsikoista.
-- No kuules nyt, Gui, minä tarjoan sinulle oikein oivan tilaisuuden.
Katsos tätä kiveä, ja Kaleb näytti hänelle pientä pyöreätä kiveä,
jossa oli reikä. -- Tiedät kai, missä vanhan Garneyn hauta on?
Garney oli muuan rappiolle joutunut sotamies, joka oli ampunut luodin
päähänsä vahingossa, väittivät hänen ystävänsä, ja hänet oli haudattu
maapalstalle, joka oli Raftenin maan pohjoispuolella ja jota luultiin
hänen omakseen, vaikka se olikin kappale itse maantietä, erään
syrjätien risteys. Hauta tuli näin, vaikkeivät sen kaivajat suinkaan
olleet sitä tarkoittaneet, _kahden tien risteykseen_. Kohtalon käsi
oli siis leimannut Bill Garneyn itsemurhaajaksi.
Huhuttiin sellaista, että hänen täytyi vaikeroida joka kerta, kun
rattaat kulkivat hänen päänsä yli, mutta kun hän ei tahtonut, että
nämä valitukset sekaantuisivat pyörien jyrinään, hän odotti puoleen
yöhön ja purki ne silloin itsestään kaikki samalla kertaa. Jokaisen,
joka sattui ne kuulemaan, täytyi vastata jollakin säälin sanalla,
muutoin hän varmaan oli joutuva jonkin kamalan kohtalon saaliiksi.
Tämä oli se tarina, jonka muiston Kaleb nyt veresti ja jonka hän
kertoi sangen voimallisesti, koska se häneen itseensäkin oli jättänyt
syvän vaikutuksen.
-- Kuules nyt, hän sanoi, -- minä menen ja kätken tämän kiven heti
sen paaden taa, joka on Garneyn haudan pään kohdalla, ja lähetän
sinut jonakin yönä sitä noutamaan. Lähdetkös leikkiin?
-- K-yl-lä minä, sanoi kolmas sotapäällikkö ilman huomattavaa
innostusta.
-- Jos hän nyt on niin kärkäs, niin ei häntä yöllä saa tiipiissä
pysymään, huomautti Tikka.
-- Muista nyt, sanoi Kaleb heidän lähtiessään heidän luotaan omaan
kurjaan mökkiinsä, -- nyt sinulla on tilaisuus näyttää, mitä lajia
miestä olet. Minä sidon kiveen nuoran, että varmasti sen löydät.
-- Me rupeamme juuri aterioimaan. Ettekö jää syömään kanssamme, pyysi
Sam, mutta Kaleb lähti tiehensä eikä ollut kutsua kuulevinaankaan.
Yösydännä pojat heräsivät miehen ääneen ja kepin raaputukseen.
-- Pojat! Gui -- Jan! Hoi, Gui!
-- Halloo! Kuka se on?
-- Kaleb Clark! Hei, Gui, kello on nyt puoli kaksitoista. Ennätät
juuri puoliyöksi Garneyn haudalle sitä kiveä hakemaan, ja ellet löydä
juuri oikeata paikkaa, niin _kuuntele valitusta -- se opastaa sinua_.
Tämä rohkaiseva tieto sanottiin käheästi kuiskaten, mistä tuntui
käyvän ilmi, että ukko itsekin oli niin pelästynyt kuin suinkin.
-- Mi-mi-minä, änkytti Gui, en näe tietä.
-- Tämä on koetus koko elinajaksi, poika. Hae se kivi, niin saat
_grand coup_-sulan, kaikkein suurimman kunnian rohkeudesta. Minä
odotan täällä kunnes palaat.
-- E-en minä löydä sitä kirottua vanhaa hautaa näin pimeänä yönä.
Mi-minä -- en mene.
-- Ärrrh -- sinä pelkäät, kuiskasi Kaleb.
-- En minä pelkää, mutta mitä minä lähtisin, kun en kuitenkaan osaa
koko paikalle. Kun tulee kuunvalo, niin minä lähden.
-- Ärrh -- onko täällä ketään niin rohkeata, että lähtee sen kiven
hakemaan.
-- Minä lähden, sanoivat molemmat toiset yhteen ääneen, vaikka
samalla kuului: "mutta minä sentään toivon ettei tarvitsisi".
-- Sinä saat sen kunnian, Jan, sanoi Tikka tuntuvasti helpottuneena.
-- Tietysti tilaisuus on houkutteleva -- mutta -- mutta -- en
minä tahdo mennä sinun edellesi -- sinä olet vanhin, se ei olisi
kohtuullista, vastasi Jan.
-- Taitaa olla parasta, että arpa ratkaisee.
Sam haki pitkän korren Janin kouhiessa kekäleitä palamaan. Korresta
katkaistiin kaksi eripituista palaa, jotka Sam kätki kouraansa.
Ravistettuaan niitä kourassaan hän ojensi ne Janille, niin että vain
molemmat päät jäivät näkyviin, ja sanoi: -- Sen joka saa pitemmän
korren, on lähdettävä. Jan tiesi vanhasta kokemuksesta sen yleisen
juonen, että lyhyempi korsi pistettiin vähän pitemmälle kädestä. Sen
vuoksi hän kävi kiinni toiseen, veti sitä verkalleen ulos -- ja se
tuntui päättömän pitkältä. Sam avasi kätensä ja näytti, että lyhyempi
korsi oli jäänyt siihen, ja sanoi sitten helpotuksesta huokaisten: --
Sinä sait. En tässä maailmassa ole nähnyt kellään olevan niin hyvää
onnea kuin sinulla. Kaikki aivan tunkeutuu tiellesi.
Jos olisi ollut vähänkin verukkeeksi kelpaavaa, Jan olisi sitä
käyttänyt, mutta nyt hänen selvä velvollisuutensa oli lähteä kiveä
hakemaan. Ylpeys kannusti häntä enemmän kuin rohkeus. Hän puki
vaatteet päälleen hermostuneesti ja mitään sanomatta; kädet vähän
vapisivat, kun hän pani kiinni kengännauhat. Ulkopuolella odottava
Kaleb sai tietää, että matkaan suoriutui Jan. Hän rohkaisi poikaa
sanoen: -- Sinä olet oikea miehenalku. Minusta on aina hauska nähdä
urhoollisuutta. Minä tulen kanssasi metsän reunaan -- olisi väärin
tulla pitemmälle -- ja odotan siinä, kunnes palaat. Se on helppo
löytää. Sen pienen jalavan toiselta puolelta neljä paaluväliä aitaa,
iso kivi on sitten suoraan tien toisella puolella. Reikäkiven löydät
sitten pohjoisen aidan puoleiselta kupeelta. Nuora on pantu aivan sen
ison kiven poikki, niin että se on helppo löytää; ja kas tässä, ota
tämä liitu; jos uskallus alkaa pettää, niin pane aitaan merkki siitä,
kuinka kauaksi kuljit, mutta niistä valituksista älä välitä -- ne
ovat paljasta lorua -- älä pelkää.
-- Kyllä minusta tuntuu, että minä pelkään, mutta menen minä silti.
-- Se on oikein, sanoi erämies painokkaasti. -- Ei urhoollisuus ole
niin paljon siinä, ettei pelästy, kuin siinä, että menee vain vaikka
pelkääkin ja näyttää, että osaa pelkonsa hallita.
Näin he juttelivat, kunnes tulivat puiden pimennosta vainioitten
verraten valoisalle aukiolle.
-- Puuttuu tiimalleen viisitoista minuuttia puoliyöhön, sanoi Kaleb
katsoen kelloaan tulituikun valossa. Helposti sinä siellä käyt. Minä
odotan täällä.
Jan lähti sitten yksin.
Oli synkkä yö, mutta hän kulki vainioita pitkin haparoiden
raja-aidalle ja kiipesi sen yli tielle, joka näkyi sysimustassa
pimeydessä vähän vaaleampana. Hän asteli varovasti keskitietä. Sydän
sykki rajusti ja kädet olivat kylmät. Oli hiljainen yö, ja kerran
tai pari hän aidan kulmauksessa säikähti pientä hiiren vikinää,
mutta jatkoi silti matkaansa. Äkkiä hän kuuli tien oikealta puolelta
pimeydestä äänekkään huiskahduksen ja näki sitten valkoisen esineen,
joka sai hänen verensä hyytymään. Se oli valkoisiin puetun miehen
haamu, jolta puuttui pää, aivan niin kuin jutussa kerrottiin. Jan
seisoi maahan jähmettyneenä. Sitten äly tuli vapisevan ruumiin
avuksi. -- Mitä loruja! Se on varmaan valkoinen kivi. Mutta ei, se
liikkui. Janilla oli kädessään vankka keppi. Hän äännähti: -- Sh,
sh, sh! Jälleen ruumis liikkui. Jan hairasi tieltä muutamia kiviä
ja heitti yhden oikopäätä sitä valkoista olentoa kohti. Hän kuuli
puhalluksen ja hyökkäyksen. Se "valkoinen olento" hyppäsi pystyyn ja
juoksi hänen ohitseen tömistäen, mistä hän arvasi, että se olikin de
Neuvillen mummon läsipää lehmä.
Vastavaikutus sai aluksi hänen polvensa lotisemaan, mutta pian voitti
parempi tunne. Jos viaton vanha lehmä uskalsi maata siinä kaiken
yötä, niin mitä hänen tarvitsi pelätä? Hän kulki rauhallisemmin,
kunnes saapui siihen kohtaan, jossa tie alkoi nousta. Pian piti
pienen jalavan näkyä. Hän kulki maantien vasemmanpuoleista reunaa
ja askeliaan hiljentäen kurkisteli pimeyteen. Hän ei ollutkaan niin
lähellä kuin oli otaksunut, ja retken alkuosan jännitys palasi hänen
mieleensä entistä voimallisempana. Hän pohdiskeli itsekseen, eikö
vain jo ollutkin kulkenut sen jalavan ohi -- olikohan paras kääntyä
takaisin? Mutta ei, se ajatus oli sietämätön: sehän olisi ollut
pakoa. Mutta sopihan tähän joka tapauksessa vetää liidulla merkki,
jotta näkyi, kuinka kauas hän oli päässyt. Hän hiipi varovaisesti
aitaa kohti vetääkseen siihen viivan, erotti sitten mielihyväkseen
jalavan, joka ei ollut kuin kymmenkunnan askelen päässä. Puun
saavutettuaan hän laski neljä paaluväliä länttä kohti ja tiesi nyt
olevansa itsemurhaajan haudan kohdalla. Mahtoi olla jotenkin tarkkaan
puoliyön hetki. Hän kuuli mielestään ääntä, joka ei ollut kaukana,
ja tuossa hän tien toisella puolella näki vaaleahkon esineen --
pääkiven. Hän oli kovin levoton ryömiessään sitä kohti niin hiljaa
kuin suinkin. Miksi hiljaa, sitä hän ei itsekään tiennyt. Hän
rämpi tien kummallakin puolella matalan kuraisen ojan poikki, tuli
valkoiselle kivelle ja haparoi sen pintaa kostealla kylmällä kädellä
nuoraa etsien. Jos Kaleb oli sen siihen pannut, niin se oli nyt
kadonnut. Sen vuoksi hän otti liidun taskustaan ja kirjoitti kiveen
"Jan". Hyi, kuinka se liitu raapi rumasti! Hän kopeloi sormillaan
ison paaden sivuilta. Kas tuollahan se oli; tuuli varmaankin oli
puhaltanut sen pois. Hän veti sen luokseen. Kivi luisti paaden poikki
pitäen vielä paljon kovempaa rapinaa, mikä yön hiljaisuudessa kuului
kamalalta. Sitten yhtäkkiä läähähti, rävähti, joku syöksähti, jotakin
räiskähti kuraan tai veteen -- kamalia ääniä, ikään kuin joku olisi
ollut tukehtumaisillaan, jotakuta kuristettu tai yritetty saada
ääntä kurkusta. Jan vaipui hetkeksi kauhistuneena maahan. Hänen
huulensa olivat jäykistyneet liikkumattomiksi. Mutta muisto lehmästä
auttoi häntä. Hän kavahti ylös ja lähti juoksemaan pitkin tietä niin
sukkelaan kuin pääsi kylmä hiki valuen. Hän juoksi niin umpimähkään,
että vähältä oli törmätä kumoon miehen, joka huusi: -- Hei, Jan,
sinäkö se olet? Siellä tuli Kaleb häntä vastaan. Jan ei voinut
puhua. Hän vapisi niin rajusti, että hänen täytyi tarttua erämiehen
käsivarteen kiinni.
-- Mikä se oli, poikani? Minä kuulin sen, mutta mikä se oli?
-- Mi-mi-nä en tiedä, huohotti Jan. -- Se oli ha-hau-dalla.
-- Pentele! Kuulin minä sen, ja Kaleb näytti aika levottomalta, mutta
lisäsi sitten: -- Kymmenessä minuutissa me kuljemme tästä leirille.
Hän otti Janin vapisevan käden ja talutti poikaa jonkin aikaa, mutta
tämä oli aivan ennallaan, kun he saapuivat rastitulle polulle. Kaleb
kulki edellä pimeydessä haparoiden.
Janilta alkoi nyt puhe käydä, ja hän sanoi: -- Kiven minä toin, ja
kirjoitin minä haudalle nimenikin.
-- Kelpo poika! Sinä se olet oikea miehenalku! virkkoi Kaleb ihaillen.
He olivat kovin hyvillään huomatessaan, että tiipiissä oli tuli,
kun he saapuivat lähemmäksi. Aukion reunalla he huhusivat kovalla
äänellä: -- _u-huu -- u-huu -- u-huu -- uu_, yhteisesti hyväksytyn
huuhkajan huudon, jota intiaanit yleisesti käyttivät yömerkkinään, ja
tiipiistä he saivat saman vastauksen.
-- Kaikki hyvin, huusi Kaleb, -- hän teki sen, eikä ole miehenalkua
parempaa ja erinomaisen _grand coup_'n hän on ansainnut.
-- Miksi minä en sentään lähtenyt, sanoi Gui. -- Minä olisin tehnyt
sen juuri yhtä hyvin kuin Jankin.
-- No, mars matkaan vain!
-- Eipä siellä ole enää kiveä, jonka voisin tuoda todistukseksi.
-- Kirjoita nimesi haudalle, niin kuin minäkin tein.
-- Eihän se mitään todistaisi, ja Gui luopui koko asiasta. Jan ei
aikonut kertoa seikkailuaan sinä iltana, mutta hänen kiihtymyksensä
oli ilmeinen, ja pian he saivat hänet kertomaan koko jutun. He
olivat kaamean näköistä joukkoa istuessaan siinä liehahtelevan
tulen ääressä, ja hänen kertoessaan he tunsivat suuren osan samaa
säikähdystä, jonka hän oli vastikään kokenut.
Kertomuksensa lopetettuaan Jan sanoi: -- No, Gui, etkö sinä tahdo nyt
yrittää?
-- Heitä nyt jo, sanoi Gui. En minä ole ikipäivinä nähnyt kenenkään
jankkaavan aina samaa asiaa niin kuin sinä.
Kaleb katsoi nyt kelloansa ikään kuin lähtöä tehdäkseen, mutta Jan
sanoi:
-- Herra Clark, ettekö tahdo nukkua täällä? Guin vuoteessa on hyvää
tilaa.
-- Välipä tuolla, vaikka nukunkin, kun on niin myöhä.
XX
VALKOINEN REVOLVERI
Kalebia odotti aamulla se hauska yllätys, että hän sai syödä
vihamiehensä pojan valmistaman aamiaisen, sillä Samin vuoro oli olla
kokkina.
Suuri Tikka lausui julki koko kokouksen ajatuksen, kun hän aamiaisen
jälkeen virkkoi: -- Nyt minä aion mennä hautaa katsomaan. Epäilen,
että Jan kirjoitti nimensä johonkin vanhaan lehmään, joka siinä
makasi, eikä tämä sitä hyväksynyt, minkä se myös ääneensä ilmoitti!
Muutamassa minuutissa he kulkivat paikalle. Aivan oikein, siinä
oli karkeaan hautakiveen sangen vapisevin, mutta kuitenkin selvin
kirjaimin kirjoitettuna -- Jan.
-- Onpa huononlaista kirjoitusta, huomautti Gui.
-- Totisesti, sinä teit sen! Kelpo poika! sanoi Sam lämmöllä. -- En
minä luule, että olisin uskaltanut.
-- Vetoa, että minä olisin, sanoi Gui.
-- Tässä minä kuljin ojan poikki. Näettekö jälkiäni kurassa? Ja
tuossa kuulin kiljunnan. Katsotaanpa, onko henki jättänyt jälkiä.
Halloo, mitä --
Kurassa näkyivät ison miehet jäljet. Hän oli ryöminyt langeten
käsilleen ja polvilleen. Monessa paikassa näkyi hänen kätensä kuva,
ja kurasta näkyi jotakin loistavaa, puoleksi sisään vaipunutta --
Gui huomasi sen ensimmäiseksi ja otti maasta. Se oli valkokahvainen
Colt-revolveri.
-- Annas kun katsotaan, sanoi Kaleb. Hän pyyhki kuran pois. Hänen
silmänsä syttyivät. -- Tämä on se sama revolveri, joka varastettiin
minulta sillä kertaa kun menetin rahani ja vaatteenikin. Hän tarkasti
aseen kauttaaltaan, loi sitten silmäyksen ympärilleen ja näytti
vaipuvan ajatuksiinsa. Tätä minä en lainkaan käsitä! Hän ravisti
päätään ja aina vähän ajan kuluttua itsekseen sanoi: Tätä minä en
lainkaan käsitä! Kun siinä ei näyttänyt olevan muutakaan näkemisen
arvoista, niin pojat lähtivät astelemaan kotia kohti.
Paluumatkalla Kaleb näytti ajattelevan ankarasti. Hän astui sanaakaan
sanomatta, kunnes oli tultu de Neuvillen mummon mökille, joka oli
hautaa lähinnä. Portilla hän kääntyi ja sanoi: -- Taidan käydä
täällä. Kuules nyt, Jan, sinähän se viime yönä luikkasit?
-- En, herra Clark, en hiiskaustakaan. Ainoa ääni, jonka sain aikaan,
oli se, kun vedin reikäkiven sen ison kiven poikki.
-- Hyvä, tulen leirille teitä katsomaan, sanoi Kaleb ja poikkesi
mummon luo.
-- Aamun rauha teille, ja levätköön sielunne rauhassa, virkkoi
rattoisa vanha eukko tervehdykseksi. -- Tulkaa sisään, Kaleb, ja
istukaa. Entä kuinka jaksavat Saryann ja Dick?
-- He näyttävät onnellisilta ja menestyvät hyvin, sanoi ukko
katkerasti. -- Kuulkaas, mummo, oletteko koskaan kuullut juttua siitä
Garneyn haudasta, joka on tuolla tien vieressä?
-- Jumalan armon ja rakkauden nimessä, mistä saatte päähänne tulla
tuota kysymään? Miksen minä olisi kuullut sitä juttua montakin
kertaa, ja viime yönä minä kuulin sen kummittelevan, ja vieläkin
siitä ihan vapisen.
-- Mitä te, mummo, kuulitte?
-- Hyi, niin pirullista kiljuntaa, ettei sieluparka helvetissäkään
kilju rumemmin. Ja sekä koira että kissa, kumpikin pelästyivät, ja
vanha läsipää lehmä tuli juosten ja hyppäsi veräjänkin yli tieltä
pois päästäkseen.
Tämä se oli, mitä Kaleb tahtoi tietääkin, ja ilmeisellä
uteliaisuudellaan hän sai eukon kertomaan lisää yöllisestä metelistä.
Kun siitä ei enää riittänyt puhuttavaa, Kaleb ehdoin tahdoin avasi
toisen juorusuonen toivoen siitä saavansa vielä enemmän tietoa.
-- Mummo, oletteko kuullut, että viime viikolla tapahtui Downey's
Dumpin tällä puolella ryöstö?
-- En totisesti olekaan, huudahti eukko silmät mielenkiinnosta
palaen, eikä sitä ollut Kalebkaan kuullut; mutta hän tahtoi saada
jutun alkuun. -- No keltä siellä ryöstettiin?
-- Minä en tiedä varmaan, mutta eiköhän se ollut John Evansilta.
-- En minä ole sellaista kuullut, mutta melkein varma minä siitä
olen, että kannatti häneltä ottaakin. Käviväthän ne kelvottomat
täällä minunkin luonani heti, kun alettiin puhua, että minä olin
vanhan lehmäni myynyt. Ja sen minä sanon, että asiat ovat hullusti,
sillä ne peijakkaat vainuavat kyllä heti, kun joku saa rahoja.
-- Se on totta kuin evankeliumi. Mutta milloin teiltä, hyvä mummo,
ryöstettiin?
-- Ryöstettiinkö? Enhän minä sanonut, että minulta ryöstettiin, ja
mummo nauraa hihitti. -- Mutta kyllä niillä rosvoilla oli pahat
aikomukset mielessään, kun ne minun tyköni tulivat. Ja hän kertoi
perin pohjin sen tapauksen, kun miehet olivat murtautuneet hänen
tupaansa kuultuaan huhun, että hänen lehmänsä oli myyty. Hän nauroi
muistellessaan, kuinka se iso mies oli ollut tyly ja se lyhyt ja
leveä iloinen. Niiden mustat parrat, ison rosvon päävamma, hänen
vasenkätisyytensä ja se, että eukko sattumoisin huomasi hänen
oikeassa kädessään olevan vain neljä sormea, kaikki pohdittiin
perusteellisesti.
-- Milloin se tapahtui, hyvä mummo?
-- Varmaan siitä nyt on kulunut kolmen vuoden vaiheilla.
Pyydettyään sitten vähän keuhkojen parannusta Kaleb-ukko lähti mummon
luota ja ryhtyi hyvin perusteellisesti asioita pohtimaan.
Neljän viime vuoden kuluessa oli ympäristössä tapahtunut
monta varkautta. Siitä ei päässyt mihinkään; ne olivat kaikki
samantapaisia; raha vain oli kelvannut, ja rosvot näyttivät tuntevan
kaikki seudun asukkaitten keskinäiset suhteet ja sovittivat
vierailunsa aina sellaiseen aikaan, jolloin isäntä oli saanut rahoja.
Heti kun Kaleb oli poikennut de Neuvillen mummon luo, Jan sanoi
jäljestä päin syntyneen mielijohteensa toteuttaakseen:
-- Lähtekää te, pojat, leiriin; minä tulen perästänne viiden minuutin
päästä. Hän aikoi piirtää miehen lokaan jättämät jäljet voidakseen
seurata tätä ja palasi sen vuoksi takaisin haudalle.
Hän tutki jälkiä mitä huolellisimmin ja leviteltyään vihkonsa
levälleen piirsi ne siihen luonnolliseen kokoon. Tällöin hän huomasi,
että kummassakin korossa oli kolme riviä pieniä hevosenkengän
nauloja, jotka ilmeisestikin oli kotona niihin lyöty, koska ne olivat
niin epätasaiset, ja vasemman kengän pohja oli kulunut puhki. Sitten
hän ryhtyi tutkimaan käsien jälkiä, ja piirsi parhaillaan oikeata
kättä, kun muuan seikka kiinnitti hänen huomiotaan. Aivan oikein! Sen
käden jokaisesta painalluksesta lokaan näkyi, että keskisormi puuttui.
Jan seurasi jälkiä vähän matkaa tietä pitkin, mutta mutkassa ne
poikkesivat vasempaan ja katosivat ruohikkoon.
Palatessaan leiriin hän tapasi Kalebin, joka oli niin ikään
paluumatkalla.
-- Herra Clark, hän sanoi. -- Minä palasin takaisin piirtämään ne
jäljet, ja kuulkaapas, sen miehen oikeassa kädessä oli vain neljä
sormea?
-- Älä hitossa! sanoi Kaleb. -- Onko se varma?
-- Tulkaa itse katsomaan.
-- Oikein! Ei mitään epäilystä, ja takaisin palattaessa Kaleb sanoi:
-- Jan, älä vielä sano niille toisille mitään tästä.
Vanha erämies lähti oikopäätä Poguen luo. Oven lähellä hän näki samat
jäljet mullassa, mutta Dickin ne eivät olleet, se oli varma. Nuoralla
riippuivat kuraiset housut kuivumassa.
Tämän yön jälkeen Janin arvo ukon mielessä kohosi ja Guin aleni,
sillä hän asetti rohkeuden ensi sijalle. Hän pyysi Jania käymään
mökillään katsomassa lumikenkiä, joita hän parhaillaan teki. Kutsu
oli ylimalkainen, ja siksi koko heimo sitä noudatti. Jan ei ollut
käynyt talossa ensi kerran jälkeen. Vierailun alkupuoli sujui juuri
kuin ennenkin. Heidän koputukseensa vastasi koira kovasti haukkuen,
ja sitten kuului ääni, joka käski sitä olemaan alallaan. Kaleb avasi
oven, mutta sanoi nyt: -- Tulkaa sisään. Jos toisten tulo oli hänelle
epämieluisaa, niin ei hän ainakaan sitä ilmaissut. Janin katsellessa
lumikenkiä Gui huomasi ukon vuoteella paljon mieltäkiinnittävämmän
esineen; se oli se valkoinen revolveri, joka nyt oli puhdistettu
ja kaikin puolin hyvässä kunnossa. Kalebin ilo sen löytämisestä
oli rajaton, vaikkei hän sitä näyttänytkään. Hän ei ollut kyennyt
ostamaan uutta, ja hän tervehti aseen kotiin tuloa yhtä iloisesti
kuin kauan kadoksissa ollutta ainoaa lasta.
-- Kuulkaas, Kaleb, emmekö saa vähän ampua? Lyön vetoa, että voitan
koko roikan, huudahti Mäihä.
Kaleb haki muutamia panoksia ja osoitti neljänkymmenen askelen päässä
olevaa kantoa, johon oli veistetty valkoinen pilkka. Gui ampui kolme
tai neljä laukausta ja Jan saman verran, mutta ei kumpikaan osunut
kantoon. Kaleb sanoi silloin: -- Antakaas kun minä näytän.
Pieni revolverin kahva näytti aivan katoavan hänen isoon karkeaan
kouraansa. Hänen pitkä mukurainen sormensa syleili lukkoa
omituisella, mutta sangen tutunomaisella tavalla. Kaleb oli niitä,
jotka ampuvat käsivarsi koukussa, ja revolverin lyhyt piippu oli kuin
hänen oma maalitaulua osoittava sormensa, kun hän yhtä painoa päästi
kaikki kuusi laukausta. Jok'ainoa sattui pilkkaan ja kaksi hiilellä
piirrettyyn mustaan, joka oli sydämenä.
-- Voi herran pohtimet! Tuo se vasta on ampumista! Ja pojat ylistivät
häntä ääneensä.
-- Niin aina, olinhan minä parikymmentä vuotta takaperin aika tekijä,
selitti Kaleb tarpeettoman vaatimattomasti, mutta kasvoillaan sangen
herttainen ilme. -- Mutta tuohan on aivan joutavan helppoa. Nyt minä
näytän teille pari oikeata temppua.
Hän asetti seitsemän ja puolen metrin päähän riviin kolme panosta,
nallit itseensä päin kääntäen, ja laukaisi ne kaikki kolme peräkkäin
kolmella toinen toistaan nopeaan seuraavalla laukauksella. Sitten
hän pisti revolverin takkinsa sivutaskuun ja huolettomasti laukoen
hanaa virittämättä ja vielä vähemmän tähtäämättä tai edes asetta
näyttämättä ampui joka luodin kahdenkymmenen askelen päässä olevaan
pilkkaan. Lopulta hän haki vanhan peltisen hedelmätölkin. Sitten hän
viritti hanan ja laski revolverin oikean kätensä kämmenelle peukalon
viereen ja tölkin sormilleen. Tämän jälkeen hän nakkasi molemmat
ilmaan äkkikeikauksella, niin että ase lensi kolme, tölkki kuusi
metriä ylös ilmaan. Kun revolveri putosi alas, hän tarttui siihen
kiinni ja ampui tölkkiin reiän, ennen kuin se ennätti maahan.
Pojat olivat aivan pökerryksissään kulutettuaan kaikki huudahduksensa
pilkkakokeeseen.
Kaleb astui mökkiin hakemaan rättiä sydänkäpynsä puhdistamiseen, ja
Sam puhkesi puhumaan:
-- No nyt minä tiedän, ettei hän ampunut isää, sillä jos hän olisi
ampunut, niin kyllä hän olisi osunutkin.