tässäkin kirvesmiesten maassa ja "intiaanien" kesken hän tietysti
oli oikea ihme. Jan saattoi puolen tuntia kolhia jotakin pölkkyä,
jonka hän aikoi halkaista kykenemättä tekemään sille mitään, kunnes
Sam sanoi: -- Jan, lyö sitä juuri tuohon paikkaan, taikka ehkä otti
häneltä kirveen ja löi itse hänen puolestaan ja yhdellä iskulla
halkaisi pölkyn. Mutta ei mikään sääntö neuvonut, mikä olisi se oikea
paikka. Toisinaan piti iskeä sitovan oksan yläpuolelle, toisinaan sen
sivulle, toisinaan aivan keskelle ja toisinaan pölkyn päähän kauas
oksasta -- usein mitä uskomattomimpiin kohtiin. Toisinaan riitti yksi
suora isku, toisinaan piti iskeä luisusti, ja milloin syitä myöten,
milloin niiden poikki, ja joskus piti yhdistää useita samanlaatuisia
iskuja; mutta olipa oikea isku mikä tahansa, aina Sam näytti
vaistomaisesti sen arvaavan ja iski niin tarkkaan oikeaan paikkaan,
ainoaan paikkaan, josta kova sitkeä pölkky otti haljetakseen, ja
melkein aina se niin alttiisti hajosi kahtia, kuin olisi koko juttu
ollut ennakolta valmistettu juoni. Sam ei taidostaan kerskunut. Hän
piti vain yleisesti myönnettynä asiana, että hän oli siinä taidossa
mestari, ja mestariksi hänet muut tunnustivatkin.
Kerran Jan, joka jo alkoi ajatella saavuttaneensa jonkin verran
taitoa, kolhi paksua sitkeätä pölkkyä, kunnes mielestään oli sitä
tunnustellut kaikilla mahdollisilla tavoilla saamatta siihen
kuitenkaan rakoa syntymään. Gui silloin härnäili, että "annas kun
minä näytän", mutta tulos ei ollut sen parempi.
-- Hei, Sam, huusi Jan, -- lyön vetoa, että tämä voittaa sinutkin.
Sam käänsi pölkyn toisin päin, valitsi toivottoman näköisen kohdan,
johon ei kirves ollut vielä koskennutkaan, käänsi pölkyn pystyyn,
kaatoi paikkaan kupillisen vettä, ja kun tämä oli imeytynyt sisään,
löi yhden ainoan suoran iskun sille viivalle, jossa syyt erosivat
ympäröidäkseen oksan. Hän tähtäsi hiuskarvalleen oikein, ja pölkky
lensi halki.
-- Hurraa! huusi Pikku Majava ihaillen.
-- Hohhoh! sanoi Mäihä. -- Se oli selvä sattuma. Toista kertaa hän ei
sitä tekisi.
-- Eipä tietenkään samalle pölkylle! vastasi Jan. Hän käsitti, että
sellainen isku kysyi suurta tarkkuutta ja taitoa, sillä ei joka mies
olisi tiennyt, että juuri tuo kupillinen vettä oli tarpeen puun
joustavuuden laukaisemiseksi.
Mutta Gui jatkoi halveksivasti: -- Se jo rakoili, kun minä löin.
-- Tuo minun mielestäni on _coup'n_ arvoinen, sanoi Pikku Majava.
-- Vai "kupin", hohotti kolmas sotapäällikkö halveksien. Minäpä annan
teille tehtävän, josta nähdään, osaatteko todella kirvestä käyttää.
Osaatko sinä hakata kuuden tuuman puun poikki kolmessa minuutissa ja
kaataa sen vastatuuleen?
-- Mikä puu sen pitää olla?
-- Vaikka mikä.
-- Minä lyön viisi dollaria vetoa, että hakkaan poikki kuuden tuuman
valkopetäjän _kahdessa_ minuutissa ja kaadan sen mihin suuntaan vain
tahdon. Sano sinä, mihin paikkaan sen tulee kellistyä. Pistä siihen
paalu pystyyn, niin minä kaadan niin, että paalukin menee maan sisään.
-- Minä en luule kenelläkään tässä heimossa olevan viittä dollaria
vetorahoiksi, mutta jos sinä sen teet, niin me annamme sinulle suuren
kuppisulan, vastasi Pikku Majava.
-- Jousipönkkää ei saa käyttää, sanoi Gui haluten tehdä työn
mahdottomaksi.
-- Hyvä, vastasi Tikka, -- minä teen sen sitten ilman jousipönkkää.
Hän siis hioi kirveensä, tutki suutteita, huomasi terän olevan
varressa vähän takakenossa, siten nimittäin, ettei sen kaari
osoittanut kädensijasta vaaksan vertaa eteenpäin, vain puolen
tuumaa sen ohi. Silmään lyöty naula korjasi tämän vian, ja pojat
lähtivät sitten puuta valitsemaan. Pian löydettiinkin valkopetäjä,
joka oli likimain kuusi tuumaa läpimitaten, ja Samin sallittiin
raivata pensaat sen ympäriltä. Jan ja Gui ottivat nyt vankan paalun,
ja seisoen aivan puussa kiinni katsoivat ylöspäin pitkin runkoa.
Metsässä tietysti joka puu on hiukan kallellaan johonkin suuntaan, ja
oli helppo nähdä, että tämä oli hiukan kallellaan etelää kohti. Tuuli
taas, sen verran kuin sitä oli, puhalsi pohjoisesta ja Jan päätti sen
vuoksi asettaa paalun suoraan pohjoispuolelle.
Samin pienet japanilaissilmät vilkkuivat. Mutta Gui, joka tietenkin
ymmärsi jonkin verran puun kaatoa, oli aivan revetä uhittelusta.
-- Hohhoh! Tuon verranko sinä tiedät? Tuo on kovin helppoa; kuka
tahansa osaa kaataa suoraan vastatuuleen. Antaa ampua viistoon, niin
koettakoon sitten. Kas noin, ja Gui asetti paalun luoteispuolelle. --
No hyvä, mestari. Antaapas tulla nyt.
-- Hyvä juttu. Saattepahan nähdä. Antakaas kun vähän katselen.
Sam käveli puun ympäri, tutki sen kaltevuutta ja tuulen voimaa
latvassa, kääri korkealle hihansa, päästi housunkannattimensa alas
olkapäiltä, sylki kouriinsa ja puun länsipuolella seisten sanoi
"valmis".
Janilla oli kello kädessä, ja hän huusi _"nyt"_.
Kaksi lujaa kiireetöntä iskua puun eteläpuolelle leikkasi siitä
poikki puhtaan viillon, joka keskeltä oli kaksi tuumaa syvä.
Hakkaaja astui sitten askelen eteenpäin ja puun pohjoispuolelle
kahdeksantoista tuumaa ensimmäisen viillon alapuolelle, kätensä
vaihdettuaan -- jota harvat kykenevät tekemään -- hän nopeaan
hakkasi pohjaloven. Ei ainoakaan isku ollut liian hätäinen, ei
ainoakaan sattunut väärään kohtaan. Ensimmäiset lastut, jotka siitä
lensivät, olivat kymmentuumaisia, mutta ne vähenivät nopeasti sitä
mukaa kuin lovi syveni. Lovi oli jo uponnut puuhun kaksikolmannesta
sen vahvuudesta, kun Jan huusi "minuutti kulunut." Sam lakkasi
hakkaamasta ilman näkyvää syytä, nojasi toisella kädellä puun
eteläkylkeä vastaan ja katseli huolettomasti sen latvaa.
-- Sukkelaan, Sam. Sinä menetät aikaa! huudahti hänen ystävänsä. Sam
ei vastannut. Hän piti silmällä tuulen puuskia ja odotti väkevämpää.
Se tuli -- iski puunlatvaan. Kuului pahaa ennustava rusahdus, mutta
Sam oli jättänyt kylliksi hakkaamatta ja työnsi varmuuden vuoksi
kovasti vastaan; paikalla kun puu alkoi ponnahtaa takaisin hän hyvin
nopeaan peräkkäin iski kolme voimallista iskua leikaten länsipuolelta
pois kaiken puun, mitä siellä oli jäljellä, niin että jäi vain kolmen
tuuman kolmisärmiö leikkaamatonta säiettä. Kaikki paino oli nyt tämän
paikan luodepuolella. Puu kuukahti nyt sille puolelle, mutta keikahti
ympäri leikkaamattoman navan varassa; toinen tuulenpuuska auttoi,
heiluminen taukosi, puu kaatua rusahti luoteeseen ja sysäsi paalun
maan sisään aivan näkymättömiin.
-- Hurraa! Hurraa! Hurraa! Yksi minuutti ja neljäkymmentäviisi
sekuntia! Kuinka Jan hurrasikaan! Sam vaikeni, mutta hänen silmänsä
näyttivät hiukan vähemmän tylsiltä ja tyhmiltä kuin tavallista, ja
Gui sanoi: -- Hohhoh! Mitä tuo nyt sitten on? Jan otti mittatikun
taskustaan ja astui kannon luo. Paikalla sen kannolle laskettuaan hän
huudahti: -- Puolikahdeksatta tuumaa siitä paikasta, josta hakkasit,
ja taas hän heilautti hattuaan ja hurrasi.
-- Niin, ukkoseni, hyvin sinä sen teit määräajassa. Siitä ainakin
tulee suuri "kuppi" jos mistään! Ja vaikka Gui ehdotti, että
asia jätettäisiin Kalebille, niin Sam sai suuren sulkansa ja oli
kirvesmiehistä ensimmäinen Sangerin intiaanien kesken.
XVIII
HUUHKAJAT JA ILTAKOULU
Sam kävi eräänä iltana ulkona vielä viimeisen kerran tähtiä
katsomassa, ennen kuin lähti levolle.
Huuhkaja oli vähän matkan päässä huhuillut.
-- _Huu-huhuu-huhu-huuu_.
Mikäs muu kuin juuri tuo huuhkaja hänen siinä katsellessaan ääneti
liiti parinkymmenen askelen päähän maahan pystytetyn taikariu'un
päähän.
-- Jan! Jan! Anna jouseni ja nuoleni, sukkelaan! Täällä on huuhkaja
-- kanavaras; se on luvallista riistaa.
-- Hän vain pilailee kanssasi, Jan, sanoi Gui uneliaasti vuoteeltaan.
-- Minä en menisi!
Mutta Jan hyökkäsi ulos vieden sekä omansa että Samin aseet. Sam
ampui suurta sulkalintua, mutta ilmeisestikin ohi, sillä huuhkaja
levitti siipensä ja liiti pois.
-- Siinä nyt menee paras nuoleni. Se oli "Varma kuolema".
-- Huhhuh! ilkkui Jan huomatessaan hänen ampuneen ohi. -- Ethän sinä
osaa ampua vähääkään.
Mutta heidän siinä seistessään kuului pitkäin siipien suhahdus ja
taas huuhkaja istahti samaan paikkaan taikariu'un päähän.
-- Minun vuoroni! kuiskasi Jan läähättäen. Hän jännitti jousensa,
nuoli lensi ja huuhkaja livahti tiehensä ehjin nahoin, niin kuin ensi
kerrallakin.
-- No, ei sinusta, Jan, ole mihinkään. Noin helppo maali. Hahhah,
kuka typerys tahansa olisi tuohon osannut. Mikset sinä osunut?
-- Kaiketi sen vuoksi, etten ole mikään typerys. Mutta osasinhan minä
samaan paikkaan kuin sinäkin, ja saman verran lähti verta.
-- Jos se vielä tulee takaisin, niin huutakaa minua, kimitti Gui
kimakalla äänellään. -- Minä teille, heput, näytän, kuinka sitä
pitää ampua. Ei teistä ole mihinkään ilman minua. Niin, minä muistan
sen ajan, jolloin minä olin hirven metsästyksessä --. Mutta samassa
koko heimo hyökkäsi niin kiukkuisesti Mäihän vuodetta kohti, että
muistelmien tulva katkesi hyvin lyhyeen ja sen sijaan hän taas alkoi
mankua: -- Antakaa minun olla. Enhän minä tee teille mitään!
Yöllä he taas heräsivät puun latvasta kuuluvaan rääkynään, ja Jan,
nousten istumaan vuoteessa, sanoi: -- Kuulkaas, pojat, se on varmaan
taaskin tuo iso huuhkaja.
-- Niin se onkin, vastasi Sam. -- Kumma kun en tullut tuota ennen
ajatelleeksi.
-- Minäpä ajattelin, Gui sanoi; -- minä tiesin sen koko ajan.
Aamulla lähdettiin nuolia etsimään. Taikariuku oli korkea seiväs,
johon oli ripustettu aitoon intiaanien tapaan höyhenillä koristettu
kilpi. Kilpeen Jan oli maalannut valkoisen puhvelin, heimon totemin.
Tähdäten tiipiistä suoraan sen poikki he ryhtyivät etsimään vasta
kaukaa riu'un takaa, sillä he olivat aina tottuneet jännittämään
nuolen kärkeen saakka. Tuskin he olivat astuneet kymmentä askelta,
ennen kuin Janilta pääsi sanomattoman hämmästyksen huudahdus: --
Katsos! Katsos tuota -- ja _tuota_ --!
Siinä makasi maassa ei enempää kuin kolmen tai neljän askelen päässä
toisistaan kaksi suurta huuhkajaa, kumpikin suoraan läpi sydämen
ammuttuna, toinen Samin "Varman Kuoleman", toinen Janin "Viheltäjän"
lävistämänä. Kumpikin laukaus oli sattunut kohdalleen, eivätkä pojat
voineet sanoa muuta kuin: -- Voi ihmettä, jos tämä kerrottaisiin
kirjassa, niin jokainen sanoisi, että se on suuri valhe! Se tosiaan
oli yksi niitä ihmetapauksia, joita vain todellisessa elämässä
sattuu, ja koko heimo yhtä poikkeusta lukuun ottamatta äänesti suuren
"kupin" kummallekin metsästäjälle.
Gui osoitti perinpohjaista halveksumista. -- Pääsivät niin likelle,
että osasivat sattumalta, eivätkä sitten tienneet, että sattuikaan.
Jos minä olisin ollut ampumassa jne. jne.
-- Entä se rääkynä puun latvassa, Gui?
-- Ärrrrh.
Kaunis lintu tenhoaa aina luonnontutkijan. Jan oli näiden molempien
vuoksi aivan haltioissaan. Hän mittasi kummankin siipien välin
ja etäisyyden nokasta pyrstöön. Hän tutki niiden sulkia; häntä
oikein pöyristytti niiden suurten keltaisten silmien tuike ja
pitkät voimakkaat kynnet ja hän ihaili niiden joka piirrettä. Häntä
harmitti, kun hän ajatteli, että nämä ihmeteltävät olennot muutamassa
päivässä muuttuisivat niin iljettäviksi, etteivät kelpaisi muuta kuin
kuopattaviksi.
-- Voi, kunpa minä osaisin täyttää ne, hän sanoi.
-- Mikset pyydä Si Leetä näyttämään, ehdotti Sam. -- Minä olen usein
nähnyt intiaanien rohtomiesten kuvia, joissa on täytettyjä lintuja,
hän lisäsi viekkaasti ja sangen sattuvasti.
-- Sen minä totisesti teenkin.
Mutta nyt tuli eteen mutkallinen kysymys. Lähtisikö hän Si Leen
luo ja samalla muuttuisi "valkoiseksi" ja rikkoisi intiaanielämän
viehätyksen, vai ryhtyisikö hän sellaiseen yritykseen, että
houkuttelisi Sin heidän luokseen täyttämään linnut, vaikkei
heillä metsässä ollutkaan minkäänlaisia välineitä. Äänestyksellä
päätettiin, että Si tuotaisiin leiriin. -- Isä voisi luulla, että me
olemme tulleet katumapäälle, sanoi Sam. Niinpä Si Leen kintereille
järjestettiin vakoilijoita, ja tupsahdettuaan salaväijytykseen
hän suostui avaamaan leirissä iltakoulun ja opettamaan lintujen
täyttämistä.
Hän toi mukanaan työkalut ja tarvikkeet, kimpun riveitä, jotka hän
oli saanut köyttä purkamalla, vähän puuvillaa, lujaa pellavanuoraa,
kaksi pitkää parsinneulaa, kerman tavoin vatkattua arsenikkisuopaa,
maissijauhoja, vähän ohutta ja vahvempaa pehmeää rautalankaa, viilan,
pihdit, rautalangan katkaisimen, terävän veitsen, vankat sakset,
poran, kaksi valmista puista jalustaa ja kaikkein päälliseksi hyvän
lampun. Pojat olivat siihen saakka tyytyneet nuotion valoon.
Metsätiipiissä Sam täten oppi sen taiteen ensi alkeet, joka
tulevaisuudessa oli hänelle tuottava monet ilot, mutta vähän suruakin.
Guita asia huvitti, vaikka hän yhä uhitteli; Samia se huvitti
suuresti; Jan oli kerrassaan haltioissaan ja Si Lee kunniansa
kukkuloilla. Hänen rusottavat punaiset poskensa ja pyöreä ruumiinsa
oikein paisuivat ylpeydestä; jopa puoleksi paljas pää ja lihavat
haparoivat sormetkin näyttivät olevan tietoiset hänen yleisestä
mielenylennyksestään ja arvontunnostaan.
Ensin hän tukki puuvillaa lintujen kurkkuun ja haavoihin. Sitten
hän otti toisen, leikkasi viillon rintalastan alapäästä lähes
pyrstönjuureen saakka Janin ottaessa toisen ja koettaessa tarkkaan
matkia hänen esimerkkiään. [Alkuperäisessä kirjassa on kuvitetut
ohjeet.]
Nahan hän nylki ruumiista etupäässä kynsillään, kunnes sai käteensä
kummankin koiven polven, jonka hän nivelen kohdalta leikkasi
puukollaan poikki. Kummastakin sääriluusta poistettiin liha aina
nilkkaniveltä myöten, sääri ja nahka jätettiin. Nylkien sitten
takaisinpäin pyrstön kahden puolen hän leikkasi pyrstön kannan
ruumiista irti ja jätti sen sulkineen nahkaan kiinni, ja tämä oli,
sanoi Si, paikka, jonka ympäri oli vaikea päästä. Sam sanoi sitä "Kap
Hornin ympäri purjehtimiseksi". Sitä myöten kuin lihaa paljastui,
Si ripotti siihen vahvasti maissijauhoja; tämä esti höyheniä
tahraantumasta.
Kun oli päästy Kap Hornin ympäri, oli purjehdus helpompaa. Nahka
paineltiin nopeaan irti, kunnes oli päästy siipiin. Nämä katkaistiin
syvällä rinnassa nivelen kohdalta, kummankin siiven ensimmäisestä
luusta kaavittiin liha irti, ja nahka nurin käännettynä ja lihasta
puhdistettuna painettiin niskasta irti päähän saakka.
Tässä Si selitti, että se useimmissa linnuissa helposti luiskahtaa
pään yli, mutta pöllöissä, tikoissa, sorsissa ja muutamissa muissakin
täytyy toisinaan viiltää kurkku pitkittäin auki. -- Huuhkajat
ovat aina vaikeita vaikkeivät likimainkaan niin vaikeita kuin
vesilinnut. Jos aluksi tahtoo jonkin todella helpon linnun, niin
voi ottaa punarintasatakielen tai mustan linnun taikka jonkin muun
samankokoisen maalinnun tikkaa lukuun ottamatta.
Kun oli päästy korviin, nyljettiin nekin ja vedettiin kallosta irti
leikkaamatta, ja kun oli vielä silmäinkin ohi nyljetty, olivat nahka
ja ruumis [vain päälaelta kiinni toisissaan]. Nyt leikattiin ruumis
ja niska ja vielä pään takaosakin irti, ja siten oli täyttämisen
ensimmäinen toimitus loppuun suoritettu.
Jan nylki perässä varsin hyvin, kerran tai pari nahkaa reväisten tai
leikaten, mutta muutoin sangen sukkelaan oppien.
Nyt alkoi nahan puhdistaminen.
Silmät leikattiin kokonaan pois ja aivot ja liha kaavittiin tarkkaan
kallosta irti.
Siipiluut oli jo lihasta puhdistettu kyynärniveltä myöten, josta
suuret siipisulat alkavat, ja loput siivistä oli sillä tavalla
lihasta puhdistettava, että seuraavan luun alapuoli niveleen saakka
leikattiin auki. Pyrstön kanta ja nahka puhdistettiin kauttaaltaan
lihasta ja rasvasta veitsellä kaapien ja jauholla hieroen.
Sitten seurasi myrkytys. Jokaiseen luu- ja lihaspaikkaan oli
siveltävä arsenikkisuopaa, minkä jälkeen pää työnnettiin takaisin
paikalleen ja nahka käännettiin oikein päin.
Kun tämä oli tehty, oli jo sangen myöhä. Gui nukkui, Sam torkkui ja
Jan oli peräti väsyksissä.
-- Taitaa olla parasta, että minä lähden nyt, sanoi Si. -- Nahat
ovat nyt siinä kunnossa, että hyvin säilyvät, mutta ei pidä antaa
niiden kuivua. Niinpä ne kietaistiin kosteaan säkkiin ja pistettiin
peltilaatikkoon seuraavaan iltaan saakka, jolloin Si lupasi palata ja
päättää oppikurssin.
Heidän näin työskennellessään Sam oli puuhannut ja avannut huuhkajain
vatsan -- "lukeakseen niiden ansioluettelon", kuten hän sanoi. Hän
tiesi nyt kertoa, että toinen oli syönyt sepelpyyn poikasen ja toinen
tappanut jäniksen viimeiseksi ateriakseen.
Si Lee palasi seuraavana iltana, niin kuin oli luvannutkin, mutta
toi huonoja uutisia. Hän ei ollutkaan löytänyt lasisia huuhkajan
silmiä, jotka hän luuli arkussaan olevan. Hänen kekseliäisyytensä oli
kuitenkin sitä laatua, ettei se koskaan häkeltynyt pikkuasioista.
Hänellä oli mukanaan vähän keltaista ja mustaa öljymaalia ja nyt
hän selitti: että "taitaa täytyä tyytyä puusilmiin toistaiseksi;
kun käytte kaupungissa, niin voitte niiden sijaan hankkia lasiset".
Sam sai sen vuoksi toimekseen vuolla neljä kuperaa pavun kaltaista
puusilmää, lähes pari senttimetriä läpimitaten. Kun ne oli vuoltu,
kaavittu ja silitetty, Si maalasi ne kirkkaan keltaisiksi, keskelle
mustan pilkun, ja pani ne sitten kuivumaan.
Sillä välin hän Janin kanssa otti esiin molemmat nahat. Veriset
rintahöyhenet pestiin puhtaiksi lämpöisessä vedessä, kuivattiin
sitten pumpulilla ja puhdistettiin kauttaaltaan jauhoilla, joihin
kaikki jäljelle jäänyt kosteus imeytyi. Sääri- ja siipiluiden
ympärille kiedottiin nyt sen verran rivettä, kuin niistä oli kaavittu
pois lihaa. Silmäkuopat täytettiin osaksi puuvillalla, minkä jälkeen
niskanahkaan ja kalloon työnnettiin pitkä pehmeä rivekäärö, joka
oli likimain varsinaisen niskan paksuinen ja pituinen. Molempien
siipiluitten päät kiinnitettiin kahden tuuman päähän toisistaan
lujalla rihmasiteellä. Sitten oli laitettava ruumis.
Si köytti sitä varten riveistä lujalla rihmalla tukon, niin että
siitä tuli samankokoinen kuin huuhkajan ruumiskin oli ollut,
puristaen ja neuloen sitä, kunnes siitä tuli kova kappale. Sitten
hän leikkasi 75 cm paksumpaa rautalankaa, viilasi molemmat päät
teräviksi, käänsi toista päätä noin 10 cm pitkältä taapäin koukuksi,
työnsi sitten pitkän pään riveruumiin läpi pyrstönkannasta siihen
kohtaan, johon niskan piti liittyä. Lanka vedettiin niin kireälle,
että koukun lyhyempi pää upposi ruumiiseen näkymättömiin. Pitkän
rautalangan esiinpistävän pään Si sitten työnsi edelleen kaulaan läpi
rivekäärön, joka oli kaulan virkaa toimittamaan jo tehty, työnsi sen
kallon läpi, niin että se tuli esiin pöllön päälaesta, ja sovitti
sitten riveruumiin paikoilleen nahan sisään rihmalla, jolla kiinnitti
siipiluut selän poikki.
Sääriin tarvittiin kaksi vankkaa, 45 cm:n mittaista rautalangan
palaa. Nämä työnnettiin kummankin jalkapohjan kautta sääreen sen
takasyrjää pitkin ja sitten kyljen keskeltä riveruumiin läpi, minkä
jälkeen teroitettu pää pihdeillä taivutettiin koukuksi ja työnnettiin
takaisin kovan ruumiin sisään (siihen tapaan kuin kaulalankakin).
Sitten teroitettiin lanka, joka työnnettiin pyrstöluitten läpi, ja
pyrstökin kiinnitettiin riveruumiiseen.
Nyt tungettiin hiukan pehmeitä riveitä sellaisiin paikkoihin, missä
nahka ei näyttänyt oikein sopivan, minkä jälkeen vielä oli ommeltava
kiinni vatsaviilto, siipiviillot ja niskaviilto puolella kymmenellä
tikillä pistämällä neula nahkaan aina lihan puolelta.
Jaloista esiin pistävät rautalanganpäät pistettiin istuinoksaan
väännettyihin reikiin ja kiedottiin lujasti kiinni, ja nyt Sin pöllöt
olivat vain ryhdistämistä vailla. Ne olivat nyt sangen hullunkurisen
näköiset, pää riipuksissa, siivet lerpallaan.
-- Nyt sitten alkaa se taiteilijan työ, sanoi Si ylpeästi tietoisena
siitä, että saattoi näyttää taitoaan. Hän oikaisi ruumiin
valtaviivaa taivuttaen säärilankoja ja antoi päälle oikean asennon
tehden mutkan siihen paikkaan, jossa kaula liittyy olkapäihin. --
Huuhkaja kurkistaa aina olkansa yli, hän selitti, mutta ei ollut
kuulevinaankaan, kun Sam sen johdosta kysyi, "kenenkäs muun olan
yli se sitten voisi hänen mielestään katsoa". Hän pani kummastakin
jalasta kaksi varvasta oksan etupuolelle ja kaksi takapuolelle Janin
mieliksi, joka piti sitä niin huuhkajamaisena, vaikka Sillä olikin
epäilyksensä. Pyrstöä hän levitti vähän kahdella pahvinpalalla ja
nuppineuloilla ja väänsi sen asianmukaiseen kulmaan, minkä jälkeen
oli aseteltava siivet.
Ne riippuivat kuin kaakattavan kanan lentimet. Kummankin taipeeseen
työnnettiin teroitettu pala ohuempaa rautalankaa, niin että se tuli
ruumiiseen kiinni naulatuksi. Keskelle selkää pistettiin pitkä
neula, ja käyttäen sitten näitä siipilankain ja päälangan keralla
sidekeskuksina Si kietoi langalla koko linnun, minne pistäen
puuvillatäytettä, minne puupalan siteitten alle, kunnes asento ja
höyhenistö olivat hänen mielensä mukaiset.
-- Nyt voimme panna silmät paikalleen, hän sanoi, mutta voimme
sen tehdä perästäpäinkin, jos pistämme silmäreikiin sisäpuolelle
neljäksikolmatta tunniksi kosteata puuvillaa, niin että ne pehmiävät.
Jan oli toista pöllöä käsitellessään huolellisesti matkinut Sin
menetelmiä ja osoittautunut harvinaisen oppivaiseksi.
Opettaja huomautti: -- Totisesti, kyllä minä olen opettanut monen
lintuja täyttämään, mutta ei kukaan ole niin sukkelaan oppinut kuin
sinä.
Sin käsitykset täydellisyydestä saattoivat erota koko joukon
ammattitaitoisen täyttäjän käsityksistä, ja Jan tosiaan myöhemmin
naureskeli koko lailla näille samoille huuhkajille, mutta nyt ne
tuottivat hänelle hämmentämätöntä iloa.
Niiden asennot olivat aivan samat. Si tiesi vain yhden asennon, ja
se oli kaikilla hänen linnuillaan. Mutta kun ne olivat täydelleen
kuivuneet, siteet poistettu, esiin pistävät rautalanganpätkät
katkaistu ja kaiken kunnia, puiset silmät pantu paikoilleen, ne
olivat ilon ja ihmetyksen aiheena koko intiaaniheimolle.
XIX
ROHKEUDEN KOETUS
Pojat olivat tehneet itselleen sotalakit, jotka olivat Kalebin
opettamaa "todella oikeata" intiaanimallia. Kalkkunan valkoisista
pyrstösulista ja hanhen valkoisista siipisulista tuli mainioita
kotkansulkia, kun päät värjättiin mustiksi. Vanhasta valjastupsusta
saatiin punaisiksi värjättyjä jouhia, vanhasta paidasta punaisia
flanelliliuskoja, ja nämä yhdessä lampaannahan riekaleitten kanssa
olivatkin kaikki raaka-aineet mitä tarvittiin. Kaleb osoitti yhä
suurempaa harrastusta heidän hommiaan kohtaan ja auttoi heitä sekä
valmistamaan lakin että myös ratkaisemaan, mitä piti tehdä "kupin",
mitä "suuren kupin" ansaitakseen. Samilla oli koko joukko sulkia
ampumisesta, sukeltamisesta, "verilöylyistä siirtokunnassa" ja suuret
tupsuniekat sulat männyn kaatamisesta ja huuhkajan ampumisesta.