tähän tapaan, ja syötiksi pannaan linnun pää. Se tappaa varmasti,
äkkiä ja kiduttamatta. Ja jos on kylmä ilma, otus jäätyy ja pysyy
pilaantumatta, kunnes tullaan pois korjaamaan; mutta lämpöisellä
säällä menee paljon nahkoja pilalle, kun saalis saa olla loukussa
liian kauan, joten pyydyksiä pitää usein käydä kokemassa ja korjata
pois, mitä on ansaan mennyt. Mutta myöhemmin otettiin käyttöön
sellaiset uudenmalliset raudat, jotka tarttuvat niiden jalkaan ja
pitävät niitä kiinni vaikka kuinka monta päivää, niin että ne lopulta
kuolevat nälkään taikka kalvavat poikki oman käpälänsä. Muistan
kerrankin saaneeni minkin, jolla oli vain kaksi käpälää jäljellä. Se
oli ensin ollut kahdesti raudoissa ja kummallakin kertaa kalvanut
käpälänsä poikki irti päästäkseen. Rautoja käyttävän erämiehen ei
tarvitse niin usein käydä pyydyksillään, mutta ne ovat kalliita,
raskaat kantaa, ja pitää olla erittäin kova luonto, jos niitä
käyttää. Kun minä ajattelin, mitä kaikkea se minkki oli kärsinyt,
niin minä ikipäiviksi hylkäsin raudat. Siitä pitäen sanoin, että
jos täytyy ansoja rakentaa, niin on parasta käyttää joko loukkua
tai laatikkopyydystä, joka säilyttää otuksen elävänä, toista taikka
toista; ne eivät kiduta eläimiä päiväkausia. Minun mielestäni pitäisi
laissa kieltää uudet saukonraudat, jotka tarttuvat eläimeen kiinni
teräskynsin; ne ovat raakalaisten kapineita.
Sama on sanottava metsästyksestäkin. Metsästäminen on mainiota
urheilua, eikä se voi olla pahasta, sillä minä en ole vielä eläissäni
nähnyt, että se olisi miestä pilannut. Minun mielestäni näyttävät
sellaiset ihmiset, jotka metsästävät, olevan inhimillisempiäkin kuin
sellaiset, jotka halveksivat pyyntiä, ja jos ajatellaan julmuutta,
niin tietäähän sen, että harva metsän elävä saa rauhassa sijalleen
kuolla. Kaikki ne ennemmin tai myöhemmin tapetaan, ja jos ihmisellä
on niiden tappamisesta hyötyä, niin luulisipa hänellä olevan siihen
yhtä paljon oikeutta kuin susilla ja ilveksilläkin. Ei luoti tee
kipeämpää -- eikä suinkaan niinkään kipeää -- kuin susien hampaat.
Muuta minulla ei ole sitä vastaan muistutettavaa kuin että ei
pidä tappaa julmasti -- eikä koskaan lopettaa koko karjaa. Ellei
milloinkaan tapa sellaista elävää olentoa, joka ei elävänä vahingoita
eikä kuolleena hyödytä, eikä enempää kuin maan varat myöten antavat,
niin ei erämies minun mielestäni tee vääryyttä, ja monet hauskat hän
kokee, joita kannattaa perästäpäin muistella.
Mutta minä muistan Euroopasta tulleen miehen, mikä lieneekään ollut
olevinaan, jota kerran opastin länteen. Hän oli vioittanut hirveä,
niin ettei se päässyt pakenemaan. Sitten hän istuutui viereen
aamiaista syömään ja aivan vähän väliä ampui johonkin paikkaan
laukauksen vain tähtäilläkseen ja kokeillakseen, mutta jättääkseen
eläimen vielä vähäksi aikaa henkiin. Minä kuulin ampumisen ja
määkimisen, ja sen saatte uskoa, että vereni kiehahti kun saavuin
paikalle. Minä sätin miestä semmoisin sanoin, joista ihmiset eivät
yleensä pidä, ja lopetin hirviparan vaivat niin äkisti kuin liipaisin
totteli. Ja heti paikalla tehtiin ero -- minua ei haluttanut kulkea
semmoisen miehen kanssa. Ei paljon puuttunut, ettei hän sinä päivänä
saanut kellistyä sen hirven viereen. Vereni vieläkin kuumenee sitä
ajatellessani.
Jos hän olisi ampunut sen hirven juoksusta ja lopettanut sen niin
äkkiä kuin suinkin, niin ei se olisi kärsinyt sen enempää kuin toisen
hirven sarvellaan tuikatessa, sillä kun luodilla on oikea paino, se
sattuessaan tainnuttaa uhrinsa. Hirvi ei olisi kärsinyt sen enempää
kuin muutoinkaan päivänsä päättäessään, ehkä ei niinkään paljon,
ja se olisi kärsinyt semmoisena aikana, jolloin siitä olisi voinut
olla metsästäjälle hyötyä. Nuo heidän uudet tuliluikkunsa vasta
ovat todellinen kirous. Mies tietää, että hänellä on makasiinissaan
panoksia vaikka millä mitalla, ja ampua paukuttaa hirvilaumaan niin
kauan kuin sorkkaakaan näkyy -- monia eläimiä jää raajarikkoina
kärsimään ja kuolemaan --, mutta kun miehellä on käytettävissä
vain yksi panos, niin hänen täytyy melko huolellisesti harkita,
mihin sen sijoittaa. Ken tahtoo urheilla, ottakoon rihlan, joka
ampuu laukauksen kerrallaan; ken hävittää, ottakoon konekiväärin.
Urheilu on urheilua, mutta tuota tappamista tappamisen vuoksi ja
julmuutta minä vihaan. Raudat, kevyet luodit ja automaattiaseet ovat
epäinhimillisiä. Ne ne ovat kaiken kidutuksen syy, se on varma!
Tämä oli pitkä puhe Kalebin pitämäksi, mutta todellisuudessa se oli
hajanaisempi kuin tässä esitetty. Janin täytyi aina silloin tällöin
esittää joitakin kysymyksiä saadakseen hänet jatkamaan.
-- Mitä te, herra Clark, arvelette jousista ja nuolista?
-- Minä en halusta käyttäisi niitä suurta riistaa, kuten karhua ja
hirveä vastaan, mutta hyvä olisi, jos haulikot hävitettäisiin ja
pientä riistaa tapettaisiin vain nuolilla. Nuoli joko varmaan tappaa
taikka lentää kokonaan ohi. Se ei tee raajarikkoja, jotka pääsevät
pakoon kuollakseen jossakin syrjäisessä sopessa. Lintuparveen kun
ampuu nuolen, niin se ei pyyhkäise satoja, niin kuin nuo kirotusti
hajottavat haulikot. Ne ne tekevät lopun kaikesta pienestä riistasta.
Vielä ne kerran keksivät semmoisen pyssyn, joka ruiskuttaa hauleja
samalla tavalla kuin automaattikivääri luoteja, ja kun jokaisella
houkalla on hallussaan semmoinen, niin vielä ihmetellään, minne
kaikki pieni riista on kadonnut.
Ei, minä olen niitä vastaan. Jousi ja nuolet eivät hävitä ja kysyvät
enemmän erätietoa ja edustavat parempaa urheilua -- nimittäin pientä
riistaa vastaan. Eivätkä ne pidä sellaista maailmanlopun räiskettä,
ja sitä paitsi aina voidaan tietää, kuka ampuja oli, sillä jokainen
nuoli on merkitty.
Jan oli pahoillaan, ettei Kaleb puolustanut nuolta isoakin riistaa
vastaan.
Erämies oli nyt päässyt hyvään alkuun; tänä päivänä hän näytti olevan
kylläkin halukas tietojaan antamaan, ja Jan oli siksi viisastunut,
että ymmärsi "laskea kosken, niin kauan kuin vettä oli".
-- Kuinka laatikkoloukku tehdään?
-- Mitä eläintä varten?
-- Minkkiä varten.
-- Eivät ne kelpaa pyydettäviksi tätä nykyä, ja poikaset tarvitsevat
emäänsä.
-- En minä sen vuoksi, minä vain tahtoisin piirustaa sen.
-- No se ei taitaisi eläintä vahingoittaa, kunhan et vain pidä
sitä vankeudessa liian kauan. Onko teillä lautoja? Me tavallisesti
veistimme koko laitoksen palsamikuusen tai valkopetäjän pölkystä,
mutta kuta enemmän tarvikkeita on valmiina, sitä parempi. No nyt
näytän teille, kuinka tehdään laatikkoloukku, jolla riista saadaan
elävänä, jos lupaatte minulle, että muistatte käydä sitä joka päivä
kokemassa, kun se on viritetty.
Pojat eivät käsittäneet, kuinka olisi mahdollistakaan jättää niin
mielenkiintoinen laitos joka päivä kokematta ja lupasivat auliisti
tehdä pyynnön mukaan.
Tehtiin siis laatikkoloukku, joka oli 60 senttimetriä pitkä, ja
toiseen päähän tehtiin rautalangasta luja verkko.
-- Kas näin, sanoi erämies, tähän menee minkki, piisamirotta,
skunkki, jänis -- melkein mikä tahansa sen mukaan, mihin se asetetaan
ja mitä syötiksi pannaan.
-- Minun mielestäni olisi parasta viedä se kokeeksi wakan-kalliolle.
Loukkuun siis pantiin syötiksi kalan pää, joka köytettiin lujasti
kiinni rautalankaiseen liipaisimeen.
Kun Jan aamulla lähestyi sitä, niin hän näki, että se oli lauennut.
Siitä kuului ihmeellistä murinaa ja raapinaa ja hän huusi
kiihkoissaan: -- Pojat, minä sain sen! Minä sain minkin!
He ottivat laatikon käteensä ja kohottivat sitä varovasti sillä
tavalla, että aurinko pääsi ristikon läpi paistamaan, ja näkivät
silloin suureksi harmikseen, että olivatkin saaneet vain vanhan
harmaan kissaystävänsä. Heti kun kantta kohotettiin, mirri hyppäsi
pois kähisten ja sylkien ja luultavasti suurta kiirettä pitäen riensi
kotiin kertomaan, että kaikki olikin hyvin, vaikka se oli viipynyt
niin kauan poissa.
XV
RAFTEN VIERAANA
-- Sam, minun pitää saada uusi muistikirja. Siitä ei olisi mitään
hyötyä, vaikka pantaisiinkin siirtokunnassa toimeen uusi verilöyly,
sillä siellä ei ole muistikirjoja, mutta ehkä isäsi voisi hankkia,
kun hän ensi kerran käy Downey's Dumpissa. Minä luulen, että minun
täytyy käydä rauhan miehenä häneltä pyytämässä.
Sam ei vastannut mitään, katsoi vain polkua pitkin kuunnellen ja
sanoi sitten: -- Siinä pa-haikassa ukko on täällä.
Kun iso mies asteli tiipiitä kohti, niin Jan ja Gui kävivät
kovin ujoiksi ja siirtyivät syrjempään. Sam, joka oli täydessä
sotamaalissa, soitti suutaan tavalliseen tapaan.
-- Huomenta, isä; minä olen teidän penikkanne. Isä näyttää olevan
pulassa ja neuvon tai minkä muun tarpeessa?
Raften kohotti riippuvan ylähuulensa ja paljasti jykevät etuhampaansa
leveään nauruun, joka rauhoitti poikien sydäntä.
-- Minä luulin teidän aikoja sitten kyllästyneen tähän elämään.
-- Saammeko olla täällä niin kauan, kunnes kyllästymme? sovitti Sam
siihen paikalla, mutta jatkoi sitten heti odottamatta vastausta, jota
hän ei kaivannut: -- Kuulkaas, isä, onko siitä pitkäkin aika, kun
täällä oli hirviä?
-- Eiköhän liene siinä kahdenkymmenen vuoden vaiheilla.
-- Niin aina, katsokaapa nyt tuota, kuiskasi Tikka.
Raften katsoi ja oikein tunsi sydämensä sykähtävän, sillä kuva, joka
oli puoleksi piilossa pensaikossa, oli koko lailla oikean hirven
näköinen.
-- Eikö haluttaisi ampua? yritti Jan.
Raften otti jousen ja nuolen, mutta käsitteli niitä niin kehnosti,
että antoi ne heti pois huomauttaen: -- Taitaa pyssy olla riittävän
hyvä minulle. Sitten hän virkkoi: -- Onkos Kaleb ukko täällä käynyt
sen jälkeen?
-- Kaleb ukkoko? Eiköhän; hänhän on meidän vakinainen kumppanimme.
-- Näyttää pitävän enemmän teistä kuin minusta.
-- Kuulkaas, isä, sanokaas meille, mistä te tiedätte, että juuri
Kaleb teitä ampui?
-- En minä tiedä sitä niin varmaan, että voisin oikeuden edessä
toteen näyttää, mutta me riitelimme sinä päivänä kaupungissa
hevoskaupan jälkeen, ja hän vannoi tekevänsä minun kanssani tilit ja
lähti kaupungista. Hänen oma vävynsä Dick Pague seisoi siinä vieressä
ja kuuli hänen sanovan sen. Kun minä sitten yöllä palasin kotiin,
niin minua Viheriän lehdon luona ammuttiin, ja seuraavana päivänä me
löysimme siitä läheltä Kalebin tupakkakukkaron ja muutamia kirjeitä.
Sen enempää minä en asiasta tiedä enkä tahdokaan tietää. Pague petti
häntä taloasiassa konnamaisesti, mutta se asiahan ei kuulu minuun.
Näyttää siltä, että ukko pian saa mennä hiiteen ja tulla toimeen
miten voi.
-- Hän näyttää hyväsydämiseltä, sanoi Jan.
-- Hänellä on kovin raju luonto, ja kun hän on humalassa, niin hän
tekee vaikka mitä. Muutoin hän on oikea mies.
-- Entä kuinka on talon laita? Sam kysyi. -- Eikö se ole hänen omansa?
-- Ei, en minä luule sen enää olevan hänen omansa. Minä en
tosiaankaan tiedä. Olen vain kuullut puhuttavan. Saryann ei
tietenkään ole hänen tyttärensä. Ei ole sukuakaan, mutta hänellä
ei ole ketään muuta. Dick taas oli minun palkkalaiseni -- aika
liukaskielinen; hän puhui vaikka linnun oksalta; mutta hyvä työmies
hän oli. Hän nai Saryn ja sai ukon antamaan hänelle talonkirjat,
hänen itsensä vain piti saada elää heidän luonaan elämänsä loppuun,
niin ettei häneltä mitään puuttuisi. Mutta heti kun he saivat
paikan, niin näkyi kyllä, että Dick tahtoi päästä Kalebista, ja
viime vuonna saatiin aihe hänen koirastaan, vanhasta Turkista. Eivät
olisi tahtoneet sitä pitää. Sanoivat sen pelottavan kanoja ja ajavan
lampaita, mikä onkin mahdollista, sillä minä luulen, että se tappoi
yhden minunkin lampaistani, ja minä antaisin kymmenen dollaria sille,
joka sen tappaisi -- jos nimittäin saataisiin varma tieto, että se
oli se. Mutta Kaleb muutti mieluummin puron varressa olevaan mökkiin,
joka on heidän maansa toisessa päässä, kuin luopui koirastaan. Asiat
sitten vähän paranivat. Dick ja Saryann leppyivät vähäksi aikaa ja
lähettivät hänelle paljon jauhoja ja muuta tavaraa, mutta nyt heidän
sanotaan aikovan häätää ukon siitäkin paikasta ja päästä hänestä
eroon lopullisesti. Miten käynee; se asia ei kuulu minulle, vaikka
hän syyttääkin minua, että minä olen yllyttänyt Dickiä.
-- Kuinkas on muistikirjan laita? hän sitten sanoi huomatessaan
piirustusvihon, joka vielä oli avoinna Janin kädessä.
-- Niin tosiaankin, tästäpä muistankin, huudahti poika. -- Mutta mikä
tämä on? Hän näytti piirustamaansa sorkan jälkeä. Raften tutki sitä
uteliaasti.
-- Hm, enpä tiedä; näyttää minusta kovasti suuren uroshirven
jäljeltä. Mutta ei se voi olla se; niitä ei enää ole ainoatakaan
tällä paikkakunnalla.
-- Kuulkaas, isä, jatkoi Sam itsepintaisesti, -- eikö teihin koskisi
kipeästi, jos teidät vanhana miehenä ryöstettäisiin ja ajettaisiin
talosta?
-- Kuinkas muutoin; mutta minä en menettäisi tavaraani hevoskaupassa
enkä sen jälkeen lähtisi toista ampumaan. Jos minä siitä vihaa
kantaisin, niin menisin ja antaisin hänelle selkäsaunan taikka saisin
itse selkääni ja pitäisin hyvänäni. Mutta riittäköön tämä tästä.
Puhutaan jostakin muusta.
-- Ostatteko minulle uuden muistikirjan, kun taas käytte Downey's
Dumpissa? Minä en tiedä kuinka paljon se maksaa, muutoin antaisin
rahan myös, sanoi Jan mielessään rukoillen, ettei se maksaisi
enempää kuin ne viisi tai kymmenen senttiä, jodia olivat hänen koko
omaisuutensa.
-- Kyllä, minä kirjoitan sen tiliin. Taikka onhan siellä vielä
valkoisten siirtokunnassa yksi, jonka saat ilmaiseksi.
-- Kuulkaas, herra Raften, sekaantui nyt Gui puheeseen, -- minä
voitan kaikki muut hirven metsästyksessä.
Sam vilkaisi Janiin ja Jan vilkaisi Samiin, sitten he vilkaisivat
Guihin, tekivät muutamia pahaenteisiä eleitä, sieppasivat kumpikin
pitkän puukon ja hyppäsivät kolmannen sotapäällikön kimppuun, mutta
tämä pakeni Raftenin taa ja alkoi tavalliseen tapaansa ruikuttaa: --
Antakaa minun olla --
Raftenin silmät vilkkuivat. -- Minä luulin teidän kaikkien olevan
samaa heimoa ja rauhassa keskenänne.
-- Rikokset on rangaistava, vastasi hänen poikansa.
-- Käskekää niitä jättämään minut rauhaan, ruikutti Mäihä.
-- No saat anteeksi tällä kertaa, jos etsit käsille sen murmelin.
Tässä ei ole kahteen päivään saatu tapella ollenkaan.
-- No hyvä, ja Gui lähti. Viiden minuutin kuluttua hän palasi
takaisin viittoen toisia seuraamaan. Pojat ottivat jousensa ja
nuolensa, mutta petosta peläten jäivät odottamaan. Mutta kun Gui
aivan ilmeisellä innolla hyökkäsi omia aseitaan ottamaan, lähtivät
kaikki vainiolle. Raften tuli perässä kysyttyään ensin, mahtoiko
uskaltaa lähteä samaan matkaan.
Harmaantunut vanha murmeli oli todella aterioimassa apilapellossa.
Pojat kulkivat kyyryssä aidan ohitse, ryömivät sitten ruohikkoa
pitkin aito intiaanien tapaan, kunnes murmeli nousi kahdelle jalalle
katselemaan ympärilleen. Metsästäjät makasivat hetken hiljaa
alallaan; kun murmeli laskeutui alas, he taas ryömivät eteenpäin
ja pääsivät neljänkymmenen askelen päähän joka mies. Vanha murmeli
veitikka alkoi nyt osoittaa epäluulon merkkejä, minkä vuoksi Sam
sanoi: -- Kun se ensi kerran syö, niin ammutaan kaikki yhtä aikaa.
Heti siis, kun murmelin rinnan asemesta alkoi näkyä harmaata selkää,
pojat nousivat polvilleen ja ampuivat. Nuolet vinkuivat harmaan
otuksen joka puolelta, mutta ei ainoakaan sattunut, ja ennen kuin
he ennättivät ampua toisen yhteislaukauksen, se jo oli pötkinyt
reikäänsä.
-- Halloo, Mäihä, mikset sinä osunut?
-- Lyön vetoa, että ensi kerralla osun.
Kun he palasivat takaisin, otti Raften heidät vastaan nauraa höristen.
-- Olettepa te huonoja metsämiehiä. Nälkään te kuolisitte joka
sorkka, ellei tässä olisi valkoisten siirtokuntaa niin lähellä.
Niin kyllä kävisi, mutta jos te olisitte oikeita intiaaneja, niin
te vahtisitte koko yön reiän suulla. Ja kun murmeli aamulla lähtisi
ulos, niin te saisitte sen. Tämän ammuttuanne voisitte sitten tulla
pyytämään toista, joka on meidän puolella ylemmällä laitumella.
Sen sanottuaan Raften lähti, ja Sam huusi hänen jälkeensä:
-- Kuules isä; missä se muistikirja on, joka Janin piti saada?
-- Minä jätän sen vuoteellenne. Niin hän tekikin, ja Janilla ja
Samilla oli ilo anastaa kirja halkaistun kepin avulla ikkunasta.
XVI
KUINKA JAN TUNSI SORSAT MATKAN PÄÄSTÄ
Suuri Tikka sanoi eräänä päivänä siimeksessä selällään maatessaan
ylväällä käskijän äänellä:
-- Pikku Majava, minua pitää huvittaa. Tule tänne. Kerro jokin juttu.
-- Mitä tuumisit tutniista, jospa harjoiteltaisiin sitä? vastasi
toinen päällikkö, mutta hän oli yrittänyt samaa ennenkin, eikä Samia
enempää kuin Guitakaan vähääkään huvittanut tämä peräti kuollut kieli.
-- Minä sanoin, että kerro minulle jokin juttu, vastasi Tikka
julmistuneena.
-- No hyvä, sanoi Pikku Majava. -- Minä kerron sinulle jutun
eräästä jalosta nuorukaisesta -- hän oli jaloin pikku sankari, mikä
on koskaan pöksyissä kulkenut ja koulussa patukasta saanut. Tämä
pikkuinen poika lähti metsään asumaan ja tahtoi tulla kaiken elävän
kanssa tuttavaksi. Se oli kovin vaikea tehtävä, eikä ollut ketään,
joka olisi häntä auttanut, mutta hän vain yritti yrittämistään --
voi kuinka jalo ja urhoollinen hän oli -- ja kirjoitti havaintonsa
muistiin, ja kun hän oppi jotakin uutta, niin hän tarrasi siihen
kiinni kuin kuolema. Hän sai sitten kirjan, josta oli jonkin verran
apua, joskaan ei paljon. Se kertoi hänelle muutamista linnuista,
miltä ne olisivat näyttäneet, jos niitä olisi voinut _pitää
kädessään_. Mutta tämä sankarinuorukainen näki ne vain matkan
päästä, ja mitäs siitä? Eräänä päivänä hän näki lammella sorsan,
joka oli niin kaukana, että siitä erotti vain muutamia väritäpliä,
mutta hän piirsi sen kuvan, ja myöhemmin siitä vaatimattomasta
raapustuksesta voi todeta, että se oli vinkusorsa eli telkkä, ja
silloin tämän mainion pojan päähän pisti oiva ajatus. Kaikki sorsat
ovat erilaisia; kaikissa on pieniä täpliä ja juovia, jotka ovat kuin
nimilippu taikka sotamiehen univormu. "Jos minä voin kuvata paperille
niiden univormut, niin tunnen sorsat pitkänkin matkan päästä heti
kun näen ne." Hän siis ryhtyi työhön ja piirsi mitä näki. Eräällä
hänen ystävällään oli täytetty metsäsorsa, ja tämä tiedonhaluinen
poika asetti sen pitkän matkan päähän ja piirsi siitä kuvan. Toisen
hän jäljensi kaiverretusta kuvasta ja kaksi muuta erään eläinten
täyttäjän ikkunassa näytteillä olleista linnuista. Mutta hän tiesi
hyvin, että on pari-, kolmekymmentä erilaista sorsaa, sillä hän näki
usein toisia matkan päästä ja piirusteli niistä kaukokuvia toivoen
jonakin päivänä saavansa selville, mitä ne olivat. No sitten poika
eräänä päivänä piirsi lammelta uuden sorsan kuvan, ja hän näki sen
kerran toisensa perästä. Mutta ei voinut saada selville, mikä se oli,
vaikka hänellä oli siitä niin i-h-a-n-a kuva, eikä kukaan muukaan
tiennyt mikä se oli, ja kun hän sen huomasi, niin hänen täytyi lähteä
tiipiihin ja pihistää ensimmäisen sotapäällikön omena ja syödä se
mielenliikutustaan salatakseen.
Näin puhuttuaan Jan veti esiin omenan ja alkoi syödä sitä
murheellisen näköisenä.
Sävynkään värähtämättä Suuri Tikka jatkoi juttua: -- Sitten kun
ensimmäinen sotapäällikkö oli kuullut sydäntä särkevän kertomuksen
hukkaan menneestä elämästä, hän sanoi: "Joutavia, mitä minä tuosta
vanhasta omenasta? Likaämpäristähän se pelastettiin." Mutta minusta
näyttää, että kun mies ryhtyy jotakin tekemään eikä tee, niin hän on
"suuri erehdys" koko mies, mikä on melkein sama kuin "kirottu houkka".
Niin, jos tällä sankarinuorukaisella olisi ollut sen verran älliä
kallossaan, että olisi astunut esiin latuskalla jalalla, sen
sijaan että varasti mädänneitä omenia, joita siat ovat tallanneet,
ja kertonut huolensa suurelle ylisotapäällikölle, niin se maassa
syntynyt jalo punanahka olisi sanonut: "Se on oikein poikani. Kun et
tiedä, niin tule ukkovaarin luo. Sinä tahdot tulla eteväksi sorsien
tuntijaksi. Ugh! Hyvä." -- Niin hän olisi auttanut ja vienyt sen
yksinkertaisen nuorukaisen Downey's Dumpiin Downeyn hotelliin ja
siellä näyttänyt hänelle kaikki sorsat mitä suinkin on maan päällä
siinnyt ja kaikki liputettuina ja laputettuina. Uagh! Minä olen
puhunut.
Ja Suuri Tikka virnisti hirmustuneena Guille, joka suotta etsi hänen
kasvoistaan jotakin johdatusta vahvasti epäillen, että koko juttu
olikin kaikkein hienointa ilvettä. Mutta Jan oli koko ajan pitänyt
tätä silmällä. Samin kasvot eivät koko aikana osoittaneet muuta kuin
todellista, yhä kasvavaa mielenkiintoa. Hänen lopullisen ehdotuksensa
järkevyys oli ilmeinen, ja seuraus siitä oli, että päätettiin
paikalla tehdä retki Downey's Dumpiin, pieneen kaupunkiin, joka oli
seitsemän kilometrin päässä siinä paikassa, missä rautatie kulkee
Skagbog-joen rannalla olevan pitkän suon poikki. Rakennusurakoitsija
Downey oli sille paikalle rakentanut linjan pohjattomaksi luullun
suon poikki, mutta hyvä onni olikin siitä löytänyt pohjan ja samalla
antanut herra Downeylle pienen omaisuuden. Sillä hän rakensi hotellin
ja oli nyt pääpomoja siinä kaupungissa.
-- Taidamme jättää kolmannen sotapäällikön leirin vartijaksi, sanoi
Sam, -- ja minä luulen, että meidän on paras pukeutua valepukuun ja
mennä sinne valkoisina.
-- Sinä tarkoitat, että meidän olisi paras palata siirtokuntaan ja
yhtyä valkoisiin?
-- Joo, vieläpä ottaa hevonen ja vaunut. Sinne on yli seitsemän
kilometriä.
Tämä oli soraääni. Jan oli mielessään kuvitellut jalkamatkaa metsän
kautta, mutta tämä ehdotus oli järkevämpi, minkä vuoksi hän myöntyi.
He siis lähtivät kotiin kertomaan asiaansa, ja siellä heidän osakseen
tuli hellä vastaanotto äidin ja pikku Minnien puolelta. Miehet olivat
kotoa poissa. Pojat valjastivat tuota pikaa hevosen, ja saatuaan
äidiltään muutamia asioita toimitettavakseen ajoivat Downey's Dumpiin.
Sinne saavuttuaan he ensin ajoivat majataloon saadakseen hevosen
suojaan, menivät sitten puotiin, jossa Sam toimitti äitinsä asiat, ja
kun Jan oli vielä kerran katsonut, että hänellä oli kynät, paperit
ja kumit mukana, he lähtivät Downeyn hotelliin. Janin tunteet olivat
melkein samanlaatuiset kuin maalaispojan, joka käy ensi kertaa
sirkuksessa -- nyt hänen siis piti nähdä ne asiat, joista hän oli
niin kauan haaveillut; hänelle aukenivat kaikki taivaat.
Eikä hänen, kumma kyllä, tarvinnut pettyä. Downey oli jäyhä ja
voimallinen liikemies. Hän ei kiinnittänyt poikiin juuri mitään
huomiota, sanoi vain lyhyeen "huomenta, Sam", kunnes näki Janin
piirtävän sangen hyviä kuvia. Koko maailma pitää taiteilijoista, ja
nyt oli jopa vaara, että apua olisi tullut liiaksikin.
Laatikoita ei voinut avata, mutta ne käännettiin ympäri ja niihin
asetettiin varjostimia, niin että valo sopi niin hyvin kuin suinkin.
Jan hyökkäsi heti sen linnun kimppuun, jonka hän oli lammikon
rannalta "kaukokuvannut". Hänen ihmeekseen se oli metsäsorsan naaras.
Koko iltapäivän hän piirusteli näitä sorsia, uroita ja naaraita,
ja kun Downeyllä oli niitä yli viidenkymmenen, niin Jan mielestään
oli kuin Aladdin lumotussa puutarhassa -- aarteiden runsaudesta
haltioissaan. Kaikki linnut oli varustettu oikeilla yleisesti
käytetyillä nimillä, ja Janilla oli suuri kasa piirustuksia, kun he
lähtivät pois, ja hän oli niistä kovin hyvillään. Hän viimeisteli
kuvat jäljestäpäin huolellisesti ja kokosi ne kaikki sorsatauluun,
joka ratkaisi monta kauan kiusaa aiheuttanutta pulmaa.
Kun he iltahämärässä palasivat leiriin, odotti heitä siellä yllätys.
Polulla oli valkoinen olento, jonka he lähemmin tarkastaessaan
huomasivat aaveeksi; ilmeisestikin Guin tekoa. Päänä oli mahdottoman
suuri maamuna joka oli veistetty pääkallon kaltaiseksi, ja ruumiiksi
oli pantu sanomalehti.
Mutta tiipii oli tyhjä. Gui oli luultavasti pelästynyt itse aaveen
pystytettyään eikä uskaltanut jäädä sinne yksin yön hiljaisuuteen.
XVII
SAMIN ERÄTAIDONNÄYTE