oli kokonaan länsirannan puiden varjossa, johon se näki auringon
punoittaen laskevan, ja viirirastas liverteli _viri -- viri --
viiriään_ puronvarressa seljatiheikössä, kun samassa eräs muita
isompi eläin ilmestyi kauas polun päähän ja ääneti hiipi Jania
kohti. Se piti päätään matalalla, eikä hän voinut erottaa, mikä se
oikein oli. Sen muutamaksi sekunniksi seisahtuessa Jan kostutti
sormensa suussaan ja kohotti sen ilmaan. Se puoli, jostapäin eläin
lähestyi, tuntui hieman kylmemmältä, heikko tuulenhenki puhalsi siis
sieltäpäin, joten hän ei joutuisi ilmi. Eläin lähestyi yhä, näytti
suurenevan, kääntyi hiukan toiselle puolelle, ja silloin Jan suiposta
kuonosta ja korvista ja tuuheasta hännästä selvään näki, ettei se
ollutkaan vähempi kuin kettu, sama luultavasti, joka oli usein öisin
haukuskellut leirin lähettyvillä.
Se juoksi viistoon ohi tietämättä mitään väijyvästä pojasta enempää
kuin torkkuvasta jäniksestäkään, mutta silloin Jan, vain paremmin
nähdäkseen tämän viekastelijan, nosti kätensä selkäpuolen suunsa
eteen ja imemällä synnytti pientä ääntä kuin hiiren vikinää,
suloisinta soitantoa, mahtavinta lumoa nälkäiselle ketulle, joka
siitä nopeaan kuin leimaus kääntyi suunnastaan. Hetken se seisoi pää
pystyssä täynnään hallittua voimaa ja jännitystä; uudelleen vikinää
-- se palasi verkalleen takaisin ääntä kohti ja niin tehdessään kulki
Janin ja jäniksen välistä. Se oli kulkenut pupujussin vanhain jälkien
poikki välittämättä niistä mitään, mutta nyt tuulenhenki kantoi uutta
houkuttelevaa hajua sen nokkaan. Heti kettu luopui hiiren ajosta --
kuka metsämies hiirestä välittäisi, kun on isoa riistaa tiedossa --
ja alkoi varovasti siroin liikkein hiipiä kohti jänistä, jota se
ei ollut edes nähnyt. Mutta nenä oli sen paras opas. Se risteili
vastatuuleen astuen jalkansa mitä huolellisimmin ja kohottaen
kuonoaan kuin ajokoira.
Joka askelella se lähestyi pupua, joka nukkui tai oli nukkuvinaan
ruohopehkossa. Jan aprikoi itsekseen, eikö olisi ollut paras huutaa
ja tehdä loppu tuosta hiipimisestä, ennen kuin jäniksen kävisi
hullusti, mutta luonnontutkijana häntä halutti nähdä koko juttu
loppuun saakka saadakseen tietää, millä tavalla kettu saaliinsa
tavoittaisi. Herra punaturkki oli nyt neljän ja puolen metrin
päässä ruohikosta, eikä harmaa karvatukko vain liikahtanut. Nyt
se oli kolmen ja puolen metrin päässä -- eikä vain liikahdusta;
kolmen metrin -- ja pupu näytti vain vetävän rauhallisia unia;
kahden ja puolen metrin -- ja nyt kettu näytti ensi kerran todella
näkevän uhrinsa. Janin oli vaikea pidättää huutamasta varoitusta;
ei enää täyttä kahtakaan metriä -- kettu ilmeisestikin valmistautui
loppuhyppyyn.
-- Voinko sallia sitä? Janin sydän sykki kiivaasti.
Kettu sovitteli käpäliään paremmin maahan, kokosi kaikki voimansa
ja sitten ääneti, mutta julmaa tarmoa osoittaen loikkasi suoraan
nukkuvan jäniksen niskaan. Nukkuvan? Johan nyt! Ei sinnepäinkään!
Pupulla oli omat konstinsa. Samassa silmänräpäyksessä kun kettu
ponnahti, se yhtä suurella voimalla hyppäsi vastakkaiseen suuntaan ja
jatkoi näitä merkillisiä eksytyshyppyjään niin sukkelaan, ettei silmä
voinut niitä seurata. Suotta kettu yritti olla vielä sukkelampi,
sillä nämä ihmeelliset sivuhypyt ovat jäniksen voima ja ketun
heikkous; ja pupu loikki -- hypp-hypp -- tiheikköön ja meni menojaan,
ennen kuin kettu sai raskaammalle ruumiilleen minkäänlaista vauhtia.
Jos jänis olisi ponnistanut pakoon paikalla, kun näki ketun tulevan,
niin se ehkä olisi turmiokseen ilmaissut itsensä; jos se olisi
karannut suoraan poispäin, kun kettu hyppäsi sen kimppuun, niin
kettu olisi kolmella tai neljällä loikkauksella saanut sen kiinni,
sillä vihollinen oli silloin täydessä vauhdissa; mutta aikansa
odottamalla se oli välttänyt vaaraa niin kauan kuin suinkin, ja kun
vaara kuitenkin tuli eteen, se pelasti itsensä ainoalla mahdollisella
tempulla, ja siitäpä johtuu, että se "vihannassa metsässä elää vielä
tänä päivänäkin".
Ketun oli lähdettävä muualta illallistaan etsimään, ja Jan palasi
leiriin sangen mielissään siitä, että metsä jälleen oli ilmaissut
hänelle salaisuuksiaan.
XII
INTIAANIEN MERKEISTÄ JA EKSYMISESTÄ
-- Mitä te tarkoitatte intiaanien merkeillä, herra Clark?
-- Melkein mitä tahansa, mistä näkee, että intiaaneja on
lähettyvillä: mokkasiinin jälkiä, savun hajua, taitettua oksaa,
kylää, kahta päällekkäin pantua kiveä taikka poltettua valkoisten
siirtokuntaa, josta on päänahat viety -- ne ovat kaikki intiaanien
merkkejä. Ne kaikki tarkoittavat jotakin, ja intiaanit lukevat niitä
ja tekevät niitä, aivan samalla tavalla kuin sinä kirjoitat.
-- Muistatteko, että sanoitte meille kolmen savun merkitsevän sitä,
että te palasitte kotiin päänahkoja tuoden?
-- Kyllä muistan; mutta eivät ne oikeastaan sitä merkitse. Ne
merkitsevät "hyviä uutisia" -- nimittäin toisten heimojen kesken. Eri
heimojen keskuudessa niillä on vähän eri merkitys.
-- Entä mitä merkitsee yksi savu?
-- Tavallisesti vain että "leiri on täällä".
-- Entä kaksi savua?
-- Kaksi savua merkitsee "_vastuksia_" -- voi merkitä, että "_olen
eksynyt_".
-- Se pitää muistaa; kaksi eksymistä ja vastuksia.
-- Kolme tietää hyviä uutisia. _Epätasaiset luvut tietävät onnea_.
-- Mitäs neljä?
-- Sitä tuskin milloinkaan käytetään. Jos minä näkisin leirissä neljä
savua, niin arvaisin, että on tekeillä _jotakin suurta_ -- ehkä suuri
neuvosto koolla.
-- Entä jos näkisitte viisi savua, mitä silloin ajattelisitte?
-- Minä ajattelisin, että kuka hullu on sytyttänyt koko kylän tuleen,
vastasi Kaleb naurahtaen.
-- Te vast'ikään sanoitte, että jos kaksi kiveä on päällekkäin, niin
sekin on merkki. Mitä se merkitsee?
-- En minä tietysti voi puhua kaikkien intiaanien puolesta. Toiset
ilmaisevat sillä yhtä, toiset toista. Mutta kun lännessä pannaan
kaksi kiveä päällekkäin, niin se merkitsee "tämä on polku"; ja jos on
pieni kivi niiden molempien oikealla puolella, niin se tietää, että
"tässä me poikkesimme oikealle". Jos on kolme kiveä päällekkäin, niin
se merkitsee "tämä on kyllä oikea polku" ja "erikoisen huomattavaa"
tai "pidä varasi"; ja kasa kokoon heitettyjä kiviä tietää "me
majailimme tässä, koska yksi oli sairas". Niillä kivillä sairaalle
oli valmistettu höyrykylpy.
-- No mutta mitä intiaanit tekisivät, ellei olisi kiviä ollenkaan?
-- Metsässäkö tarkoitat?
-- Niin, taikka avaralla preerialla.
-- Minä olen melkein unohtanut, siitä on niin pitkä aika, mutta
katsotaanpa, ja Jan ahdisti Kalebia, ja Kaleb penkoi muistinsa
kätköistä, kunnes he saivat kokoon oikein yleisen merkkitaulun vaikka
Kaleb yhä varoitti, että "toiset intiaanit niitä käyttävät toisin".
Janin piti tietysti paikalla ruveta tekemään merkkitulta, mutta hän
pettyi suuresti huomatessaan, ettei kukaan sataa askelta kauempaa
näkisi sellaista savua, koska se ei kohonnut puunlatvain yläpuolelle,
mutta Kaleb opetti nyt hänelle, mikä on ero kirkkaan tulen ja savun
välillä.
-- Ala kirkkaalla tulella, jotta saat kuumuutta, tukahduta se sitten
tuoreella ruoholla ja laholla puulla. Kas tuossa, nyt näet eron! Ja
paksu ja väärä savupatsas alkoi tupruta taivasta kohti paikalla kun
ruoho ja laho puu alkoivat kihistä hehkuvassa hiilloksessa.
-- Minä lyön vaikka vetoa, että tuo näkyy peninkulman päähän, jos
joku on korkealla paikalla katsomassa.
-- Ja minä lyön vetoa, että näkisin sen kahden peninkulman päästä,
naukui siihen Gui.
-- Herra Clark, oletteko koskaan eksynyt? jatkoi uupumaton kysyjä.
-- Olenpa tietenkin, ja useamman kuin yhden kerran. Jokainen joka
metsiin lähtee, varmaan kerran eksyykin.
-- Mitä -- intiaanitkin?
-- Tietenkin! Miksi ei? Ihmisiä nekin ovat, ja sen sanon, että jos
joskus kuulet jonkun kerskaavan, ettei hän ole milloinkaan eksynyt,
niin silloin tiedät, ettei hän ole koskaan ollut äitinsä esiliinan
nauhoista kaukana. Ei ole sitä ihmistä, joka ei eksyisi, mutta oikea
erämies löytää taas oikeaan; siinä se ero on.
-- Mitä te tekisitte, jos eksyisitte?
-- Riippuu siitä, missä se tapahtuisi. Jos se tapahtuisi semmoisessa
seudussa, jota en tunne, ja minulla olisi leirissä ystäviä, niin
parhaan taitoni mukaan takaisin pyrittyäni istuutuisin siihen
paikkaan ja tekisin kaksi savua. Mutta jos olisin aivan yksin,
niin tietysti koettaisin kulkea niin suoraan kuin suinkin siihen
suuntaan, joka minua parhaiten miellyttäisi, ja se on helppo asia,
jos aurinko tai tähdet ovat näkyvissä, mutta pilvisellä säällä se ei
käy päinsä. Ellei tunne maata, on paras seurata jonkin joen juoksua,
mutta en minä onneasi kiitä, jos sinun täytyy se tehdä, sillä se on
kaikkein pahinta käveltävää, mitä on maan päällä. Se kyllä varmasti
vie eksyneen jonnekin -- se estää kulkemasta piiriä -- mutta sillä
tavalla ei pääse päivässä kuin seitsemän tai kahdeksan kilometriä
eteenpäin.
-- Eikö suuntaa näe puunrungoilla kasvavasta sammalesta?
-- _Ei!_ Koetapas kerran, niin saat nähdä: sammal puun tai kallion
pohjoispuolella; isoimmat oksat rungon eteläpuolella; hemlokin
latva itään; kannossa vahvimmat kasvurenkaat eteläpuolella ja niin
edespäin. Se sopii puuhun, joka seisoo yksinään eteläpuolella, --
mutta _se_ ei sovi puuhun, joka on avopaikan eteläreunalla, sillä
siinä kasvurenkaitten pohjoispuoli on vahvin. Jos on kompassisi
mukana, niin ei sekään pidä kuin puoleksi paikkaansa -- se on vain
osaksi oikeassa, mutta ei aivan; se on kova valehtelemaan, kompassi,
kun mies on pelosta pöllääntynyt ja tahtoisi saada varmaa tietoa.
Minä en ole koskaan nähnyt muuta kuin yhden hyvän kompassiruohon,
preerian kultapiiskun. Avopaikalla suurin osa niistä osoittaa
pohjoista kohti, mutta jos ne vie vaikka isonpuoleisten vaunujen
kuomun alle, niin ne osoittavat mihin suuntaan tahansa.
Jos löytää uutterasti käytetyn riistapolun, niin on paras kulkea
sitä, se vie veden luo -- jos nimittäin kulkee oikeaan suuntaan,
minkä näkee siitä, että se käy yhä vahvemmaksi. Mutta jos se
haarautuu ja heikkenee, niin silloin sitä kulkee väärään suuntaan.
Sorsaparvi tai kuikka lentävät aina vettä kohti. Niitä voi huoletta
seurata.
Mutta totta puhuakseni kompassi kuitenkin on varmin keino. Sen
jälkeen aurinko ja tähdet, ja jos on toivoa, että ystävät tulevat
apuun, on parasta istahtaa siihen paikkaan ja tehdä kaksi savua,
pitää niitä vireillä, huutaa aina vähän väliä ja pysyä rauhallisena.
Silloin ei ole hätää, ellei ole mieletön houkka, mutta semmoistenhan
onkin parasta pysyä kotona muiden hoivattavina.
XIII
NAHAN PARKITSEMINEN JA MOKKASIINIEN TEKO
Sam teki löydön. Oli teurastettu vasikka ja sen kostea nahka
ripustettu parvelle kuivumaan. Isä antoi hänen ottaa sen mukaansa,
ja nyt hän tuli "verestä puhvelin nahkaa kantaen, siitä vaipan
tehdäkseen".
-- Minä en tiedä, kuinka intiaanit muokkaavat nahkansa, hän sanoi, --
mutta tietäähän Kaleb, hän kertoo sen teille, enkä minä tietysti ole
kuulevinani.
Vanha erämies oli aivan joutilaana, ja ainoat ilon hetket hänen
yksinäisessä elämässään olivat nämä leirissä käynnit sen jälkeen kun
hänen oma ovensa oli hänen nenänsä edestä suljettu. Hän kävi leirissä
joka päivä, niin että hänen tuloaan pidettiin luonnollisena asiana,
kun hän tunti Samin paluun jälkeen "sattui ohi kulkemaan".
-- Kuinka intiaanit parkitsevat turkisnahkoja? Jan heti kysyi.
-- No monella tavalla --
Mutta ennen kuin hän ennätti sanoa sen enempää, palasi "Haukansilmä"
kotoa ja luikkasi:
-- Kuulkaas, pojat, ukon vanha hevonen on kuollut! Ja hän irvisti
kovin tyytyväisenä, siitä syystä vain, että hänellä oli uutisia
kerrottavana.
-- Mäihä, sinä irvistät niin, että sinun takahampaasi
päivänpaisteessa ruskettuvat, ja ylipäällikkö loi häneen murheellisen
katseen.
-- Niin on asian laita, ja kun minä menen ja nyljen siltä hännän
päänahaksi, niin olen paras intiaani koko joukossa.
-- Mikset nylje koko konia, niin minä opetan sinulle, kuinka vuodasta
saadaan monenlaisia intiaanikapineita, lisäsi Kaleb piippuansa
sytyttäessään.
-- Autatteko te minua?
-- Ei se ole sen kummempaa kuin vasikankaan nylkeminen; minä näytän
sinulle, mistä suonilanka otetaan, kun nahka on päältä saatu.
Koko leiri lähti siis Burnsin pellolle. Gui jättäytyi jälkeen ja meni
piiloon huomatessaan isänsä, joka parihevosilla vedätti pois hevosen
raatoa.
-- Hyvää päivää, Jim, tervehti Kaleb, sillä he olivat hyvät ystävät.
-- Hevosen menetit, taisi tulla suurikin vahinko?
-- Eikä juuri. Ei se maksanut juuri mitään. Sain sen vaihtokaupassa
kaupan päälle. Hyvä että kuoli, se oli rampa.
-- Me ottaisimme sen nahan, ellet sinä sitä tarvitse.
-- Ottakaa mielihyvin kaikki tyynni.
-- Vedäpäs se tuonne raja-aidan luo, niin me kuoppaamme sinne mitä
jää, kun olemme omamme ottaneet.
-- Kyllä vain. Oletteko sattuneet näkemään sitä minun poika
lurjustani?
-- Olemme kyllä; minä näin aivan hiljan, sanoi Sam. -- Kotia kohti
oli silloin nokka.
-- Hm. Ehkäpä jo tapaankin kotona.
-- Luultavasti. Sitten Sam hiljaa lisäsi: -- Vaikka en minä usko.
Burns jätti heidät siihen, ja muutaman minuutin kuluttua Gui hiipi
esiin metsästä ollakseen hänkin mukana hommassa.
Kaleb näytti, miten nahka oli viillettävä auki kummankin koiven
sisäpuolta myöten ja mahan alitse. Nylkeminen oli hidasta, mutta ei
niin epämiellyttävää kuin Jan oli pelännyt, eläin kun oli veres.
Kaleb teki suurimman osan työstä; Sam ja Jan auttoivat. Gui avusti
hommaa kertomalla omia vasikannylky-muistelmiaan ja ehdottamalla
kaikenlaisia parannuksia omasta laajasta kokemuksestaan.
Kun yläpuoli oli nyljetty, Kaleb huomautti: -- Tuskin voimme kääntää
sitä toiselle kyljelle. Kun intiaaneilla ei ollut paikalla hevosta
kääntääkseen puhvelia toiselle kyljelle, niin he tavallisesti
viilsivät nahan halki selkää pitkin. Eiköhän meidän ole parasta tehdä
samalla tavalla. On meillä nyt nahkaa sen verran kuin tarvitsemme.
He siis leikkasivat irti sen puolen, jonka olivat nylkeneet, ottivat
hännän ja harjan "päänahoiksi", ja sitten Kaleb lähetti Janin
noutamaan kirveen ja sangon.
Hän hakkasi irti kappaleen maksasta ja hevosen aivot. -- Tuota,
hän sanoi, tarvitaan parkittaessa, ja tästä intiaanivaimo saa
ompelulankansa.
Hän viilsi syvän haavan selkärankaa pitkin selän keskivaiheilta
munuaisten vaiheille, tunki sormensa leveän vaikeahkon säienauhan
alle, nosti sen ylös ja irrotteli ja leikkasi, kunnes se oli irti
lonkkaluuhun ja eteenpäin kylkiluihin saakka. Tämä suonilanka oli
kymmenisen senttimetriä leveä, hyvin ohut, ja sen saattoi halkaista
vaikka kuinka moneen kertaan, niin että siitä lopulta tuli ohutta
rihmaa.
-- Siinä, hän sanoi, on nyt lankavyyhti. Pankaa tuo talteen. Se
kuivaa, mutta halkeaa siitä huolimatta milloin vain, ja kun sitä
huuhtelee parikymmentä minuuttia lämpöisessä vedessä, niin se pehmiää
ja on valmista käytettäväksi. No nyt kun meillä on sekä vasikan että
hevosen nahka, niin emme vähemmällä pääsekään kuin että meidän täytyy
laittaa nahkurin verstas.
-- Entä kuinka turkiksia parkitaan, herra Clark?
-- Hyvin monella eri tavalla. Toisinaan vain kaavitaan ja kaavitaan,
kunnes sisäpuolelta on kaikki rasva ja liha poissa. Sitten nahka
peitetään alunalla ja suolalla ja kääritään kokoon muutamaksi
päiväksi. Kun aluna tuntuu läpi ja nahka on karvain juuresta käynyt
valkoiseksi ja puoleksi kuivunut, sitä vedellään ja muokataan, kunnes
se on aivan pehmeätä.
Mutta kun intiaaneilla ei ole alunaa eikä suolaa, niin he tekevät
maksasta ja aivoista hienoa parkkiainetta, niin kuin minä aion nyt
tehdä.
-- Niin, tehdään se intiaanien tapaan. -- No hyvä, mene sinä ja hae
vasikkasi aivot ja maksa.
-- Eivätkö hevosen aivot ja maksa kelpaa? -- En oikein tiedä. En minä
ole nähnyt niiden koskaan sillä tavalla menettelevän. Tuntuu kuin se
aina menestyisi paremmin kunkin omilla aivoilla.
-- No hyvä, huomautti filosofinen Tikka, -- se minun mielestäni
on ihmeellistä huolenpitoa luonnon puolelta, että se aina panee
vasikannahkaan juuri sen verran vasikan aivoja ja maksaa kuin sen
parkitsemiseen tarvitaan.
-- Ensimmäinen asia on aina nahan puhdistaminen, ja sillä aikaa kun
sinä teet sen, minä puolestani upotan hevosennahan suomutaan, jotta
karva irtoaa.
Kaleb otti hevosennahan, vei sen lämpöiseen suomutaan pariksi
päiväksi likoamaan aivan samalla tavalla kuin oli tehnyt sille
vasikannahalle, josta rummunkalvot oli valmistettu, ja tuli sitten
valvomaan "puhveliviitan" muokkaamista.
Sam lähti ensin kotiin vasikanaivoja ja maksaa noutamaan, sitten hän
Janin keralla kaapi nahan, kunnes siitä oli poistettu suuri määrä
rasvaa ja lihapuoli oli sinivalkoinen ja lienteä, muttei tuntunut
rasvaiselta.
Vasikan maksaa keitettiin tunnin verran. Sitten siihen sekoitettiin
keittämättömät aivot ja seos hierottiin parkkisotkuksi eli
-voiteeksi, jota levitettiin nahan lihapuolelle, minkä jälkeen nahka
käännettiin kaksinkerroin, käärittiin kokoon ja pantiin pariksi
päiväksi viileään paikkaan. Sitten se käärittiin auki, pestiin
purossa puhtaaksi ja ripustettiin orrelle, kunnes se oli melkein
kuiva. Sen jälkeen Kaleb leikkasi kovasta puusta salon ja veisti
siihen terävän syrjän sekä opetti Jania vetelemään nahkaa syrjän yli
ja muokkaamaan sitä, kunnes se oli aivan pehmeä ja nahkea.
Samalla tavalla hevosen vuotaakin käsiteltiin, kun karva ensin oli
kaavittu pois, mutta kun se oli paljon paksumpi, täytyi sen olla
parkkivoiteessakin kauemman aikaa.
Erämies kaapi parin päivän kuluttua nahan puhtaaksi ja muokkasi sitä
teräväksi veistetyn hirren syrjää vasten vedellen. Se alkoikin pian
näyttää parkitulta nahalta, paria paikkaa lukuun ottamatta. Niitä
tutkittuaan Kaleb sanoi:
-- Hm, parkkiaine ei oikein läpäissyt joka paikasta. Hän voiteli sen
vuoksi pintaan uuden kerroksen parkkivoidetta ja antoi sen olla vielä
yhden päivän; sitten hän entiseen tapaan muokkasi sitä, kunnes se
kävi pehmeäksi ja joustavaksi.
-- Kas nyt, hän sanoi, tämä on nyt intiaanien tapaan parkittua
nahkaa. Olen minä nähnyt sen silläkin tavalla tehtävän, että ensin
on liotettu nahkaa muutama päivä hemlokin tai palsamikuusen kaarnaa
vedessä keittäen, kunnes se on ollut kuin ruskehtavaa mustetta, mutta
ei sillä keinolla ole saatu tämän parempaa. Nyt se ei ole kuin yhtä
vailla, ettei kastuttuaan kovettuisi. Se on nyt savustettava.
Kaleb siis teki savun tukahduttamalla kirkkaan tulen laholla puulla.
Kiinnittäen sitten hevosen nahan suppuun muutamalla puupuikolla hän
ripusti sen pariksi tunniksi sankimpaan savuun, ensin toinen puoli
ulospäin, sitten toinen, kunnes se oli kauttaaltaan mehevän savuisen
kellervän ruskeata väriltään ja oli saanut sen hajun, mikä intiaanien
nahkatavaroilla on, niin kuin jokainen tietää niitä käsiteltyään.
-- No nyt tämä on intiaanien parkkinahkaa, ja minä toivon teidän
huomanneen, että kyynärrasva se on parkitessa tärkein asia.
-- Mutta näyttäkääs nyt kuinka mokkasiinit ja sotamekko tehdään,
sanoi Pikku Majava yhtä innostuneena kuin ennenkin.
-- Kas, mokkasiinit on helppo tehdä, mutta sotamekkoa minä en mene
lupaamaan. Taitaa olla parasta noudattaa oman takkinsa leikkausta,
paitsi että edusta tehdään yhdestä kappaleesta, ja sen verran
vain halkiota, että juuri pää läpi mahtuu, eikä alas asti. Kaulan
ympärille tulee kurenauhat ja saumoihin ja liepeisiin rimsut; sitä ei
olekaan aivan helppo tehdä. Mutta vaikka kuka voi opettaa tekemään
mokkasiinit. Niitä on kahta mallia -- nimittäin kahta päämallia.
Jokaisella heimolla on oma mallinsa, ja intiaani osaa sanoa mitä
kieltä toinen puhuu heti kun näkee hänen jalkineensa. Parhaiten
tunnetut ovat ojibvain pehmeäpohjaiset kurttumokkasiinit -- pohja ja
päällinen yhdestä kappaleesta ja rinta kurttuun ommeltu -- sitähän
juuri ojibva merkitseekin. Toinen malli on se, jota lakeuksilla
enimmän käytetään. Siellä katsokaas, täytyy pitää kankeata anturaa,
maa kun on täynnä kaktuksen piikkejä ja muita okaita ja teräviä kiviä.
-- Minä tahdon siouxien mallia. Mehän olemme ottaneet mallia heidän
tiipiistään ja sotalakistaan -- ja siouxit joka tapauksessa ovat
parhaat kaikista intiaaneista.
-- Taikka pahimmat, sen mukaan kummalla puolella ovat, vastasi Kaleb.
Mutta sitten hän jatkoi: -- Sioux-intiaanit asustavat heinäaroilla ja
heillä on kankea antura. Yritetäänpäs. Minä leikkaan yhdet parit.
-- Ei, tehkää ne _minulle_. Se on minun hevoseni, sanoi Gui.
-- Vielä mitä. Isäsi antoi sen minulle. Kalebin äänestä kuului
selvään, että Guin laiskuus oli tehnyt häneen huonon vaikutuksen, ja
Guin täytyi siirtyä syrjään siksi aikaa, kun Janista otettiin mittaa.
Kaleb oli jättänyt osan nahasta parkitsematta, vaikka se olikin
tarkkaan puhdistettu, ja sitä hän nyt liotti lämpimässsä vedessä,
kunnes se pehmisi. Janin jalka asetettiin sille ja sen ympärille
vedettiin viiva; kun pala leikattiin irti, saatiin toisen mokkasiinin
antura, ja kun se käännettiin nurin, voitiin sen mukaan leikata
toisen jalan antura.
Kaleb mittasi sitten jalan pituuden ja lisäsi yhden tuuman ja
nilkan vahvuuden osalta puoli tuumaa, ja näitä suurimpana leveytenä
ja pituutena pitäen leikkasi palan pehmeätä nahkaa. Sen hän
leikkasi halki viillolla poikittain ja toisella pitkittäin. Toinen
kappale leikattiin tämän mukaan nurin kääntäen, ja tämän jälkeen
ommeltiin pala pehmeätä nahkaa kieleksi isoon kappaleeseen. Toiseen
päällyskappaleeseen ommeltiin toinen kappale.
-- Siinä nyt ovat päällyskappaleet. Nyt on aika panna niihin helmet,
jos niitä pitää olla.
-- En minä osaa.
-- Enkä minäkään osaa opettaa; se on naisten työtä. Mutta minä voin
näyttää, minkänäköiset ne olivat ensimmäisissä mokkasiineissa mitkä
minulla on koskaan ollut; niitä en hevillä unohda, sillä itse kaadoin
puhvelin ja näin alun pitäen, kuinka ne tehtiin. -- Hän olisi voinut
lisätä, että hän sitten nai sen skuootytön joka helmet ompeli, mutta
sitäpä hän ei sanonut.
Tähän tapaan ne olivat. Nämä kolmikulmaiset punaiset ja valkoiset
kuviot, joita on ympäriinsä, ovat niitä, kukkuloita, joiden poikki
mokkasiinien piti minua saatella hyvässä turvassa. Kantapäässä on
pieni sininen polku, joka on tyhjä; se merkitsee sitä, mikä on
takanapäin, mennyttä. Rinnassa on kolme punaista, valkoista ja
sinistä polkua, joita minä muka mokkasiinit jalassa kuljen: ne ovat
edessäpäin -- vievät tulevaisuuteen. Jokaisella polulla on paljon
asioita, enimmäkseen riistaa ja metsästystä, ja jokainen polku
päättyy kotkan sulkaan -- se on kunniaa se. Voithan maalata ne tähän
tapaan, kun ne ovat valmiit. No niin, pujotetaan nyt neulan silmään
hyvä vahva suonen kappale ja ommellaan päällinen kiinni -- taikka jos
sinulla on naskali, niin tulemme toimeen neulatta -- ja on pidettävä
tarkkaan silmällä, että pistot tulevat ulos anturanahan reunasta
eivätkä kulje läpi nahan sitten ne eivät kulu poikki. Tällä tavalla.
Siihen tapaan he sitten pistelivät kömpelösti Guin virnistellessä ja
tirskuessa ja Samin tuumiessa, että kyllä Si Lee olisi parempi skuoo
kuin kumpikaan heistä.
Kun antura ja päällinen olivat aivan pehmeät, niin he saattoivat
kääntää mokkasiinin nurin niin usein kuin halutti -- ja heitä
kyllä halutti; asia näytti vaativan, että se oli aina vähän väliä
käännettävä nurin. Mutta lopulta molemmat kappaleet olivat ympäriinsä
yhteen ommellut, kannan leikkaus pantiin sukkelaan kiinni, tehtiin
neljä paria paulareikiä ja niihin pujoteltiin paulaksi neljänkymmenen
viiden senttimetrin mittainen pehmeästä nahasta leikattu kaistale.
Jan maalasi sitten päällisen intiaaniväreillään sillä tavalla kuin
Kaleb oli neuvonut, ja mokkasiinit olivat näin valmiit.
Skuoo olisi tehnyt puolen tusinaa hyviä mokkasiinipareja samassa
ajassa kuin Jan ja Kaleb tämän yhden tökerötekoisen parin, mutta hän
ei olisi ollut kättensä työhön yhtä tyytyväinen kuin he.
XIV
KALEBIN ELÄMÄNVIISAUTTA
Minkin jäljet ilmaantuivat tuon tuostakin puron rannalle Janin
multa-albumiin, ja lopulta eräs näistä väsymättömistä vakoojista
ilmoitti sekä minkkien että skunkkien nykyisin käyvän wakan-kalliolla
pitämässä yöllisiä kestejä.
Minkki oli jäljistä päättäen suuri, ja Kalebilta pyydettiin apua
ansan rakentamiseksi sen varalle.
-- Kuinka te minkkejä pyydätte, herra Clark? kysyi Jan.
-- En pyydä niitä ensinkään tähän aikaan vuodesta, sillä eivät ne
kelpaa ennen kuin lokakuussa, vastasi tämä.
-- Mutta kuinka te niitä pyydätte, kun on oikea aika.
-- Monella tavalla. Se oli hidasta työtä, mutta Jan oli itsepäinen ja
sai ukon vihdoin kertomaan tietonsa.