uudistumisesta, ja käpäliään ravistellen ja silmiään pyyhkien
mirri livahti reikäänsä. Ah, mikä kova kolaus se mahtoikaan olla
penikkaraukoille, vaikkapa löyhkäävä veli olikin pesään palatessaan
niitä jonkin verran valmistanut. Tässä nyt tuli emo, jonka paluuta
aina oli matkan päästä ilmaissut vereksen hiiren tai linnun suloinen
tuoksu ystävälliseen armaaseen kissan hajuun, onnen parhaaseen
sanomaan, sekaantuneena. Haju on kissan elämässä tärkeistä tärkeintä,
mutta nyt sen kaiken pimitti eläin, joka löyhkäsi verivihalta, mikäli
nenän pettämättömiin tuntumuksiin yleensä oli luottamista. Ihmekö
siis, että kaikki kähisten ja sylkien pakenivat pimeihin nurkkiin. Se
oli kova koettelemus; kaikki pienet vatsat joutuivat pitkäksi aikaa
epäkuntoon. Mitäpä muuta ne saattoivat kuin koettaa tulla toimeen
niin hyvin kuin suinkin ja tottua siihen. Pesä ei koskaan lakannut
löyhkäämästä niiden siinä olon aikana, ja vielä senkin jälkeen, kun
ne olivat suuriksi kasvaneet ja muualle muuttaneet, sai moni myrsky
myllertää, ennen kuin skunkin haju katosi.
X
ORAVAPERHEEN SEIKKAILUT
-- Lyön vetoa, että saan tuosta reiästä tikan lähtemään, sanoi Mäihä,
kun he, kolme punanahkaa, eräänä päivänä jousi kädessä samosivat
Burnsin metsän laidoilla. Hän osoitti reikää, joka oli ison lahon
pökkelön päässä, meni sitten sen viereen ja löi sitä kangella
muutaman kerran voimainsa takaa. Mutta kaikkien hämmästykseksi siitä
ei lähtenytkään tikka, vaan liito-orava. Se kapusi pölkyn päähän,
katsoi puoleen ja toiseen, levitti sitten säärensä ja häntänsä ja
purjehti alaspäin kohotakseen liitonsa lopulla vähän parinkymmenen
jalan päässä olevaa puuta kohti. Jan hyppäsi ottamaan sitä kiinni.
Hän saikin isketyksi sormensa sen karvaiseen selkään, mutta otus
puraisi häntä niin tuimasti terävillä hampaillaan, että hän oli
tyytyväinen, kun pääsi siitä erilleen. Se kapusi ylös rungon
takapuolta ja katosi oksien sekaan.
Gui oli kovin tyytyväinen, kun oli lupauksensa täyttänyt ja saanut
tikan reiästä lähtemään, "sillä eikös liito-orava ole jonkinlainen
tikka?" hän päätteli. Tapauksen johdosta hän olikin lopun päivää
kovin rehevää poikaa luvaten ajaa ulos oravan, milloin vain näki
pökkelön, jossa oli reikä. Viimein häntä monen turhan yrityksen
jälkeen onni potkaisikin niin, että hän ilokseen sai myöhästyneen
tikan lähtemään pesästään.
Keino ilmeisestikin oli hyvä elävien olentojen esiin saamiseksi.
Jan innostui siihen heti, otti maasta paksun seipään, kun he taas
sattuivat kulkemaan reikäisen pökkelön ohi, ja iski sillä kolmesti
tai neljästi olkansa takaa. Alemmasta reiästä livahti ulos orava,
joka sitten piiloutui toiseen ylempään; uusi tuima isku sai sen
kurkistamaan ulos ja hyppäämään pökkelön päähän ja siitä tuota pikaa
taas alempaan reikään.
Pojat innostuivat kovasti. He takoivat nyt pökkelöä miehissä,
saamatta oravaa kuitenkaan tulemaan ulos.
-- Hakataan se poikki, sanoi Pikku Majava.
-- Minä näytän teille paremman keinon, vastasi Tikka. Hän katseli
ympärilleen ja huomasi kolme syltä pitkän kangen. Hän sovitti sen
pään pölkyn yläpäässä olevaan loveen ja työnsi sitten rajusti pitäen
tarkkaan silmällä lahopuun päätä. Jaha! Se huojui vähän. Sam työnsi
uudelleen pitäen yhä tarkkaan vaarin siitä, että työnsi juuri
silloin, kuin pökkelö huojahti poispäin. Toisetkin pojat tarttuivat
kankeen kiinni ja kaikki survaisivat yhtaikaa Samin huudon mukaan: --
nyt -- nyt -- nyt --
Yksi ainoa parin tai kolmen sadan kilon survaus tuskin olisi saanut
pökkelöä liikahtamaankaan, mutta nämä pienet parinkymmenen kilon
survaukset juuri oikealla ajalla saivat sen yhä enemmän ja enemmän
myötäämään, ja kolmen tai neljän minuutin kuluttua juuret, jotka
olivat alkaneet risahdella, ratkesivat rytisten irti ja iso lahopuu
rusahti nurin. Sen ontto pää sattui kaatuneen puun runkoon ja ratkesi
auki tuprauttaen pölyä, säpäleitä ja lahoa puuta joka suunnalle.
Pojat hyökkäsivät paikalle ottaakseen oravan kiinni. Se ei kuitenkaan
hypännyt ulos, niin kuin he luulivat sen tekevän, vaikka he kaahivat
säpäleitten keskeltä. He löysivät pökkelön etupuolen, jossa vanha
tikan reikä oli, ja sen alla oli paksulti hienoa setripölyä,
ilmeisestikin pesä. Jan penkoi sitä kiihkeästi, ja siinä makasikin
orava, näköjään aivan vammattomana. Tarkemmin katsottuna sen kuonon
kärjessä sentään näkyi veripisara. Aivan sen vieressä oli viisi
pientä oravanpoikasta, ilmeisestikin hyvin myöhäinen poikue, koska ne
kaikki olivat alastomia, sokeita ja avuttomia. Yhden kuonon päässä
oli niin ikään veripisara ja se makasi yhtä hiljaa kuin emäkin.
Alussa metsästäjät luulivat emon tekeytyvän valekuolleeksi, mutta
pian kuoleman jäykkyys levisi sen ruumiiseen.
Pojat tunsivat nyt itsensä sangen syyllisiksi, ja heidän mielensä oli
kovin paha. Ajattelematta, metsästysvaistoaan noudattaen he olivat
tappaneet viattoman emäoravan, joka suojeli poikasiaan, eikä eloon
jääneillä poikasilla ollut muuta toivoa kuin nälkäkuolema.
Jan oli ollut kiivain takaa-ajossa, ja hänen omaantuntoonsa koski nyt
paljon kipeämmin kuin molempien toisten.
-- Mitä me niille teemme? kysyi Tikka. -- Ne ovat niin kovin pieniä,
ettei niitä voi kesyttääkään.
-- Parempi kuin hukutamme ne veteen, niin pääsemme niistä, ehdotti
Mäihä, jonka mieleen muistui, kuinka monta kotikissan poikuetta hän
oli urhoollisesti hukuttanut.
-- Kun löytäisimme toisen oravan pesän, johon ne voisi viedä,
sanoi Pikku Majava tunnonvaivoissa. Katsellessaan neljää kädessään
haparoivaa avutonta poikasta hän ei voinut estää katumuksen kyyneliä
herahtamasta silmiinsä. -- Olisi ehkä paras tappaa ne ja lopettaa
niiden surkeus. Emme näin myöhään enää löydä toistakaan oravan pesää.
Mutta hetkisen vaiti oltuaan hän lisäsi: -- Minä tiedän erään, joka
lopettaa niiden tuskat. Parasta viedä ne sille. Saisi se ne lopulta
kuitenkin, se metsiintynyt harmaa vanha kissa. Pannaan ne sen pesään,
kun se on itse poissa.
Tämä tuntui olevan järkevä, yksinkertainen ja sääliväinen tapa päästä
orvoista. Pojat siis lähtivät puron kanjoniosalle. Yhteen aikaan
iltapäivästä aurinko paistoi sillä tavalla, että näkyi selvään
kaikki, mitä kolossa oli. Pojat menivät sangen hiljaisina miehinä
sille paikalle äyrästä, josta Jan oli katsellut kissan ja skunkin
taistelua, ja nähtyään, että pesässä olivat vain penikat, Jan ryömi
ja pudotti oravanpoikaset sinne ja palasi sitten toveriensa luo
Mirjamin tavoin katsellakseen, mikä löytölasten kohtaloksi tulisi.
Kokonaisen tunnin he saivat odottaa vanhaa kissaa, ja kun he koko
ajan olivat hyvin hiljaa, he saivat palkakseen nähdä monta kiintoisaa
näkyä.
Kolibri tulla hyristi paikalle ja pyristeli utuisena siipitukkona
toisen kannukan kukkasen edessä toisensa jälkeen.
-- Kuules, Majava, sinä väitit, että kolibrit ovat niin erikoisen
kauniita, sanoi Tikka osoittaen himmeätä harmaahkon vihreätä lintua,
joka oli heidän edessään.
-- Ja niin väitän vieläkin. Katsopas nyt! Ja samassa riippuva kolibri
kerran ilmassa käännähtäen äkkiä muutti pikimustan kurkkunsa tulen ja
veren punaksi, joka sai arvostelijan paikalla vaikenemaan.
Kun kolibri oli mennyt tiehensä, näkyi ruohikossa vähän aikaa
hääräilevän peltohiiri sinne tänne, ja pian sen jälkeen myyrä, joka
tuskin oli hiiren kokoinen, ajoi tätä jälkiä myöten kiukkuisesti
takaa.
Myöhemmin lähestyi joen kuivaa mutta varjoisaa uomaa pitkin
lyhytkoipinen surkea kaniinin kokoinen eläin haistellen ympärilleen.
Kun se kulki heidän alapuoleltaan, Jan pienestä majavamaisesta päästä
ja suomuisesta hännästä totesi, että se oli piisamirotta, joka
ilmeisestikin etsi vettä.
Uimalammikossa oli vielä runsaasti vettä, ja pojat päättelivät että
tänne olivat kokoontuneet kaikki sellaiset metsän asukkaat, jotka
"kuivuus uhkasi hukuttaa", kuten Sam sanoi.
Tuskin oli kulunut parikymmentä minuuttia siitä kun piisami oli
kadonnut, ennen kuin ilmestyi näkyviin toinen tummanruskea eläin.
-- Toinen piisami; ne ovat varmaan sopineet, että täällä tavataan,
kuiskasi Tikka. Mutta kun "piisami" oli tullut lähelle, se
huomattiinkin aivan toiseksi eläimeksi. Se oli kissan mittainen,
mutta matalampi, pää leveä ja latuska, leuka ja kurkku valkoiset,
sääret lyhyet, muodoltaan kuin hyvin suuri portimo; siitä ei voinut
erehtyä, se oli minkki, piisamin verivihollinen, paraillaan saaliinsa
jälkiä seuraamassa. Se kiersi vikkelään joenmutkan ympäri haistellen
jälkiä kuin koira. Jos se saisi kiinni piisamin ennen kuin tämä olisi
ennättänyt lammikkoon, piisamin matka saisi surullisen lopun. Jos
piisami ennättäisi syvään veteen, niin se ehkä pelastuisi. Mutta yhtä
varmaan kuin lammikosta tulisi piisamien yhtymäpaikka, yhtä varmasti
se houkuttelisi minkitkin luokseen.
Ennen kuin viisi minuuttia oli kulunut sitä, kuin minkki oli
kulkenut ohi, välähti vastapäätä olevan kaatuneen puun rungolle
harmaa olento. Voi, kuinka se näytti solakalta ja sirolta! Kuinka
täydellisen sopusuhtainen se olikaan piisamilöntykseen ja hitaaseen
minkkiin verrattuna. Ei ole mitään notkeampaa eikä sirompaa kuin
kaunis kissa, ja tiedemiehet ovat kautta maailman pitäneet kissaa
ruumiinrakenteensa puolesta täydellisyyden perikuvana. Mirri
vilkuili ympärilleen, uhkaisiko vaaraa miltään puolelta. Se ei ollut
tuonut lintua eikä hiirtä, sillä poikaset olivat vielä liian nuoria
sellaista riistaa varten. Pojat katselivat sitä mitä hartaimmalla
mielenkiinnolla. Kissa hiipi puunrunkoa pitkin kololle, skunkille
haisevalle kololle. Se alkoi hiljalleen kehräillä saaden tällä
tutulla äänellä nälkäiset poikaset tuota pikaa liikkeelle, asettui
sitten kaarelle maata niiden ympärille ja huomasi lamassa punertavat
pikkuoravat omien poikastensa joukossa. Kissa pysähtyi nuolemaan
lähintä pentuaan, katseli pitkään nuorta oravanpoikasta ja haisteli
sitä. Jan pohdiskeli, mitä hyötyä siitä saattoi olla, kun kaikki
löyhkäsi skunkille. Mutta kissasta nuuhkiminen näytti ratkaisevan
asian, sillä nyt se kokosi ne kaikki neljän käpälänsä syleilyyn ja
käänsi poskensa ylöspäin. Kohta Mäihä saattoi riemuiten julistaa,
että "pikkuoravat imivät yhdessä kissanpoikasten kanssa".
Pojat odottivat vielä hetkisen ja tultuaan nyt varmoiksi siitä, että
oravan poikaset olivat luonnollisesta vihollisestaan saaneet hellän
kasvattiemon, he palasivat leiriin. Tämän sekaperheen katseleminen
oli sitten heidän jokapäiväisiä ilojaan.
Tässä voimme samalla kertoa tarinamme loppuun saakka. Vanha
harmaa kissa hoiti uskollisesti ja hellästi löytölapsiaan. Ne
näyttivät menestyvän, ja Jan, muistaen kuulleensa, että kissa oli
kerran imettänyt ja elättänyt kokonaisen kaniinipoikueen, odotti
uteliaana sitä päivää, jolloin saataisiin nähdä kissanpenikkain ja
oravanpoikasten kisailevan päivänpaisteessa. Viikon kuluttua Mäihä
väitti, että vain yksi orava näkyi aamiaispöydässä, ja kymmenen
päivän kuluttua, ettei ainoatakaan. Jan hiipi onton puun luo ja sai
selville asian. Kaikki neljä makasivat pesän pohjalla hengettöminä.
Syytä onnettomuuteen oli mahdoton tietää. Kissa oli niitä hoitanut
parhaan taitonsa mukaan -- hellästi ja rakkaudella, mutta
ilmeisestikään se ei voinut korvata niille emoa.
XI
KUINKA METSÄN KANSAA ON KATSELTAVA
Päivät kuluivat nyt rattoisasti alkaen joka aamu murmelin
metsästyksellä. Pojat elivät metsän kanssa ystävyydessä, joka oli
aivan toista kuin sen ensimmäisenä yönä herättämät tunteet.
Tämä oli Samin ajatus, kun hän eräänä päivänä huomautti: -- Kuules
Jan, muistatkos sen ensimmäisen yön, kun minä nukuin kirves ja sinä
tappara vieressä?
Intiaanit olivat oppineet taistelemaan kaikkia leirielämän
pieniä ikävyyksiä vastaan ja voittamaan ne, ja samalla ne
unohtuivatkin. Heidän jokapäiväinen elämänjärjestyksensä muodostui
yksinkertaisemmaksi. He olivat niin sukkelaan tutustuneet metsän
asukkaisiin ja metsän oloihin, että nyt mielestään olivat siellä
kuin kotonaan. Puunlatvain raikuva _kau -- kau -- kau_ ei enää ollut
vain vaeltava ääni; se tiedettiin mustanokkakäen kesälauluksi. Sen
äännekkään rätisevän lintumaisen vihellyksen, joka sadesäällä kuului
matalista puista, Jan huomasi puusammakon vihellykseksi.
Pitkäveteinen _pii -- rii -- ii -- ii -- ii_, jota kuului kuumina
iltapäivinä, oli metsäsiepon kutsuääni, ja lukuisat salaperäiset
rääkäykset ja luraukset oli huomattu alati hyvällä päällä olevan
vallattoman sininärhen synnyttämiksi.
Pesimäaika oli nyt ohi samoin kuin lauluaikakin; lintuja sen
vuoksi näki entistä vähemmän, mutta jokien kuivumisen takia oli
uimalammikkoon keskittynyt sitä enemmän elämää. Aitaa oli siirretty
sen verran, että karja pääsi toisesta päästä juomaan, mutta alapää
oli hyvässä turvassa sen kömpelöiltä sorkilta, ja siellä oli
runsaasti monenlaisia metsäneläimiä.
Piisameja näkyi joka ilta tyynessä lammikossa, ja syvemmissä
osissa oli runsaasti kaloja. Vaikka ne olivat pieniä, niin niitä
oli niin runsaasti ja ne olivat niin ahnaita ottamaan onkeen, että
kalanpyynnistä tuli mainio urheilu, ja useamman kuin yhden hyvän
aterian intiaanit lammikostaan saivat. Joka päivä keksittiin jotakin
uutta. Sam oli läheisellä vainiolla keksinyt toisen murmelinkin,
jonka hengestä oli luvattu raha. Jäniksiä alkoi yön aikana käydä
leirillä, varsinkin valoisina kuutamoöinä, ja viime aikoina he
olivat usein kuulleet riitaista nalkuttavaa haukkumista, jota Kaleb
sanoi ketun ääneksi, "luultavasti sama vanha veijari, joka asustaa
Callahanin metsässä".
Ontossa niinipuussa asuva harmaa kissa oli yhä mielenkiintoinen.
Pojat kävivät säännöllisesti sitä matkan päästä tarkastelemassa,
mutta pätevät syyt estivät heitä kovin lähelle menemästä. Ensinnäkään
he eivät tahtoneet sitä säikäyttää; toiseksi he tiesivät, että jos
he olisivat menneet liian lähelle, se olisi häikäilemättä hyökännyt
heidän kimppuunsa.
Yksi Janin tärkeimpiä kokemuksia oli tämä: _metsässä näkee enimmän,
kun on hiljaa_. Odottamisen suurin vaikeus oli siinä, millä saada
aikansa kulumaan, ja piirtämisen hän huomasi parhaaksi apukeinoksi.
Lukeminenkin olisi käynyt laatuun, jos olisi ollut kirjoja, ei
kuitenkaan yhtä hyvin kuin piirtäminen, sillä lukiessa silmät
ovat kiintyneet kirjaan eivätkä metsään ja valkoisten lehtien
käänteleminen on omiaan säikyttämään metsän arkoja asukkaita.
Jan käytti siten monta tuntia piirrelläkseen kaikenlaisia esineitä
lammen rannoilta.
Hänen eräänä päivänä istuessaan sen reunalla hyppäsi vedestä mutukala
ja sieppasi suuhunsa kärpäsen. Melkein paikalla pysähtyi sen päälle
ilmaan ohikiitävä kuningaskalastaja, räpytti siipiään, syöksyi alas,
kohosi taas ilmaan nokassaan mutu, lensi oksalle saalistaan syömään,
mutta tuskin oli sinne päässyt, ennen kuin paksusta puusta livahti
esiin kanahaukka, iski molemmat kouransa kuningaskalastajaan ja
painoi sen alas äyrästä vastaan -- tuossa tuokiossa haukka olisi
saaliinsa tappanut, ellei äyrään kolosta samalla olisi töytäissyt
esiin pitkä ruskea olento, joka hyökkäsi tappelevien kimppuun ja
silmänräpäyksessä muutti koko tilanteen. Kaikki kolme tappelijaa
kimposivat erilleen, haukka vasemmalle, kuningaskalastaja oikealle,
mutu takaisin lampeen, ja minkki jäi rannalle suu täynnä höyheniä ja
sangen tyhmistyneen näköisenä. Sen seistessä siinä untuvia kuonostaan
ravistellen hiipi pensaikon kautta rantaa kohti toinen eläin -- vanha
harmaa kissa. Minkki rypisti kuonoaan, näytti terävät hammasrivinsä
ja ärisi vimmatusti, mutta peräytyi samalla puunjuurien suojaan.
Kissa niuhisti korvansa; pörhisti selkä- ja häntäkarvansa; kyyristyi
palavin silmin ja hännänpäätään leiskutellen ja vastasi minkin
ärinään matalalla murinalla. Minkki ilmeisestikin uhkasi kissalle
"äkkikuolemaa", mutta tämä ei tehnyt mirriin suurtakaan vaikutusta.
Minkki peräytyi kauemmaksi juurien taa, kunnes ei näkynyt muuta kuin
sen silmäin vihreä hehku; kissa sen sijaan kulki rauhallisin askelin
sen piilopaikan ohi ja lähti omiin hommiinsa. Juurien alla ärinä
vähitellen lakkasi, ja vihollisen matkoihinsa mentyä minkki sukelsi
veteen ja katosi näkyvistä.
Nämä molemmat eläimet joutuivat toisenkin kerran vastakkain,
kuten Jan sattui piilopaikastaan suureksi ilokseen näkemään. Hän
oli kuullut vikkelän veteen lupsahduksen, mutta ei ääntä kohti
vilkaistessaan enää nähnyt muuta kuin rantaan tulevat, avartuvat
renkaat. Sitten vedenpinta rikkoutui kaukana lammen yläpäässä. Sinne
ilmestyi ruskea täplä, joka taas katosi. Ilmestyi kohta toinenkin
kadotakseen samalla tavalla kuin ensimmäinenkin. Myöhemmin piisami
kömpi rannalle, taapersi parikymmentä jalkaa eteenpäin, hyppäsi
taas veteen, ui alaspäin, nousi toiselle rannalle ja ryömi ilmassa
riippuvien juurien alle. Minuutin kuluttua ilmestyi minkki karvat
pitkin ruumista liimautuneina, niin että se oli kuin nelijalkainen
käärme. Se sattui sille paikalle, jossa piisami oli noussut maalle,
seurasi jälkiä, kunnes ne olivat kadonneet, laukkasi sitten edes
takaisin pitkin rantaa, hyppäsi veteen, ui toiselle puolelle, ja
samosi pitkin toista rantaa. Lopulta se tapasi jäljet ja seurasi
niitä. Juurien alta kuului tappelua ja minkin ärinää, ja parin kolmen
minuutin kuluttua saalistaja tuli esiin vetäen piisamin ruumista
perässään. Se imi sen verta ja söi parhaillaan sen aivoja, kun harmaa
kissa jälleen ilmestyi näkyviin lammen rantaa astellen ja seisoi
äkkiä minkin edessä, ei kahdenkaan sylen päässä siitä.
Minkki huomasi vihollisensa, mutta ei yrittänytkään päästä pakoon. Se
seisoi etukäpälät saaliinsa päällä ja ärisi kissalle varoittavasti
ja uhmaavasti. Muutaman sekunnin siihen tuijotettuaan mirri hyppäsi
keveästi korkealle äyräälle, kulki minkin ohi, hyppäsi taas alas ja
jatkoi matkaansa rantaa pitkin ylöspäin.
Miksi minkki pelkäsi kissaa ensi kerralla ja kissa minkkiä
toisella? Jan arveli, että kissa tavallisesti olisi voittanut,
mutta että minkillä tällä kertaa oli oikeus puolellaan; se puolusti
omaisuuttaan, ja kissa, sen tietäen, vältti tappelua; sitä vastoin
sama kissa olisi tapellut vaikka tuhatta minkkiä vastaan, jos sen
olisi pitänyt puolustaa poikasiaan.
Nämä tapaukset eivät sattuneet samana päivänä, mutta kerromme ne
yhdessä, koska Jan aina jälkeenpäin kertoi ne yhdessä osoittaakseen,
että eläimillä on jonkinlainen käsitys oikeudesta ja vääryydestä.
Mutta myöhemmin Jan sai oppia tuntemaan piisamit toiseltakin
kannalta. Hän oli Samin kanssa tasoittelemassa alempaa multa-albumia
yöksi, kun puronuoman keskustaa sukkelaan läheni vuolas vesivirta,
vaikka se oli ollut enemmän kuin viikon aivan kuivilla.
-- Halloo, sanoi Tikka, -- mistäs tuo tulee?
-- Pato on puhjennut, sanoi Pikku Majava äänessään pelkoa.
Pojat juoksivat padolle ja tuota pikaa huomasivat, että oli oikein
arvattu. Vesi oli päässyt vuotamaan padon päitse, ja tarkempi
tutkimus osoitti, että kaiveleva piisamimyyrä oli siihen syynä.
Ei ollutkaan mikään pieni asia saada vuotoa tarkoin suljetuksi. Mutta
lapio teki tehtävänsä, ja taaja rivi paaluja ja vankka varustus
sitkeätä savea niiden takana sekä tukki vuodon että oli vielä takeena
siitä, että ainakin se kulma oli tulevaisuudessa suojattu.
Kuullessaan piisamin aikaansaaman vahingon Kaleb sanoi:
-- No nyt voitte arvata, miksi majavat aina ovat niin vihaisia
piisameille. Ne tietävät patojensa olevan vaarassa ja tappavat siksi
kaikki tapaamansa piisamit.
Harvoin Pikku Majava katseli tuntiakaan näkemättä suossa jotakin
mielenkiintoista. Muut soturit eivät olleet niin kärsivällisiä, että
olisivat malttaneet kylliksi odottaa, eivätkä he kyenneet itseään
piirustamalla huvittamaan.
Jan teki useita piiloja sellaisiin paikkoihin, missä hän luuli
parhaiten näkevänsä eläimiä. Heti padon alapuolella oli pieni
allikko, jossa vilisi monenlaisia jokiäyriäisiä ja nauhamaisia
ankeriaita houkutellen paikalle kuningaskalastajia ja variksia, ja
pieni pilkullinen rantasipi keikutteli pyrstöään padon toisella
selällä tai myöhemmin iltapäivällä alati läsnä oleva piisamimyyrä
ryömi laakealle kivelle ja istui siinä kuin karvalakki. Joen
kanjonissa oli toinen hyvä piilopaikka, mutta kaikkein paras oli
lammen yläpää siitä yksinkertaisesta syystä, että sinne näkyi enemmän
erilaista maastoa. Ensinnä lammikko piisamimyyrineen, jota vaanimassa
silloin tällöin näkyi minkki, sitten pieni suo, joka siinä oli aina,
mutta joka nyt oli melkoisesti laajentunut veden paisumisen johdosta.
Siinä asui joku peltohiiri ja pari kaislarääkkää. Aivan lähellä oli
sankka metsä, jossa toisinaan näki sepelpyitä ja mustia oravia.
Jan piirteli siellä eräänä päivänä hemlokin runkoa saadakseen
odotusaikansa kulumaan ja siitäkin syystä, että oli ruvennut
pitämään tästä vanhasta puusta. Hän ei koskaan piirtänyt piirtämisen
suoman huvin vuoksi; vaan hänet sai aina sitä tekemään rakkaus
siihen esineeseen, jota hän kuvasi. Mustan ja valkoisen kirjava
amerikkalainen puukiipijä oli kuin lisko kiivennyt puunrunkoa pitkin
näkyviin. Untuvatikka oli kaivanut puusta madon niin suurella
vaivalla, että se useimpien lintujen mielestä olisi ollut riittämätön
vaivanpalkka tusinastakin madosta. Tsipmunkki (maaorava) tuli
vähitellen yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes juoksi hänen jalkansa
poikki, säikähti ja karkasi sitten pois rähisten ja kauhistuneena
omasta rohkeudestaan; ja vihdoin vikitti siinä huimapää pieni
mustalakkitiaiskoiras jatkuvaa kevätlauluaan, ikään kuin niin
mielettömän nurinkurinen väite olisi ketään huvittanut, ja vihantain
lehväin keskeltä hyppäsi lammen rannalle äänettä ruskea karvatukko,
loikkasi kapean lahden poikki jalkaansa kastamatta, pysähtyi kerran
tai pari, istuutui sitten harvahkon lehdon keskelle kaikkien
nähtäväksi -- jänis. Se istui niin kauan ja niin hiljaa, että Jan
ensin piirsi sen kuvan, johon kului kolme tai neljä minuuttia, ja
sitten otti taskusta kellonsa ja laski kolme minuuttia, ennen kuin
se viimein lähti liikkeelle. Nyt se söi jonkin aikaa, ja Jan koetti
laatia luettelon, mitä kasveja se söi, mitä karttoi, mutta ei voinut
sitä kovinkaan varmasti tehdä.
Paikalle pyrähti meluava kultasiipitikka ja istahti aivan lähelle
kuivalle oksalle. Jänis asettui vähäksi aikaa aivan liikkumattomaksi,
mutta tikan tuntomerkit oli helppo lukea, ja jussi oli jo ammoin
oppinut ne tuntemaan ystävän virkapuvuksi, joten se siis jatkoi
ateriaansa eikä ollut huomaavinaankaan, kun kultasiipitikka lensi
matkoihinsa. Lensi siitä ylitse varis, lensi toinenkin. "Eikö mitä;
ei niistä hätää mitään." Valitti metsässä punaolkahaukka; jänis kuuli
sen äänen, mutta punaolka ei ole vaarallinen, ja jänis tiesi sen.
Suuri haukka, jolla oli _punainen pyrstö_, liiteli ääneti kehiään
lehdon yläpuolella, ja jänis paikalla tunsi jäätävää pelkoa. Se
samainen punainen pyrstö oli pelätyn vihollisen tunnusmerkki. Kuinka
hyvin pupu oli oppinut ne kaikki tuntemaan!
Apila houkutteli sitä syömään oikein vankan aterian, minkä jälkeen
se hyppäsi keskelle lehtoa ruohikkoon ja muutti siinä itsensä
sammalmättääksi upottaen koipensa karvain sisään, laskien korvansa
pitkin selkää kuin tyhjän hansikasparin tai pari pyöristettyä päreen
laikkaa. Sieraimien lipatus harveni ja pupu näytti nukahtaneen
auringon viimeisissä lämpimissä säteissä. Jan oli kovin utelias
näkemään, olivatko sen silmät auki vai kiinni. Hänelle oli näet
kerrottu, että jänikset nukkuvat avosilmin, mutta matka oli niin
pitkä, ettei hän voinut sitä varmaan nähdä. Kaukoputkea hänellä
ei ollut eikä Guikaan ollut paikalla, niin että tämä kysymys jäi
avoimeksi.