kuullessaan: -- No, jos tahdotte menetellä oikein kuten intiaanit,
niin kerätkää kaikki syötävä, mitä ette tarvitse -- liha, leipä,
kaikki tyynni, ja pankaa se joka päivä jollekin korkealle paikalle.
Intiaaneilla tavallisesti on jokin kallio -- he sanovat sitä
_wakan'iksi_, se merkitsee pyhää taikaa -- ja sille he kantavat ruoan
tähteet hyvien henkien mieliksi. Linnut ja oravat tietenkin korjaavat
suuhunsa kaiken; mutta intiaani on tyytyväinen siitä huolimatta. Jos
heidän kanssaan väittelee, että linnuthan se saavat eikä henget,
he sanovat: "Mitä väliä sillä on. Linnut eivät olisi sitä saaneet,
elleivät henget olisi tahtoneet antaa", taikka että linnut ovat
ottaneet sen hengiltä kantaakseen!
Suuri neuvosto lähti sitten liikkeelle joka mies wakan-kalliota
etsimään. He löysivätkin metsästä tähän tarkoitukseen sopivan paikan,
ja yksi oli joka päivä velvollinen kantamaan kalliolle ruoan tähteet.
Ne eivät luultavasti olleet metsän eläimille yhtä haluttua tavaraa
kuin olisivat olleet puoli vuotta myöhemmin, mutta pian he saivat
nähdä, että oli monta lintua, jotka mielihyvin kävivät wakanillla
ruokailemassa; ja purolta kulki pian sinne polku -- matkaa oli vain
viisikolmatta askelta -- joka kertoi nelijalkaisten käyvän hyväin
henkien vieraanvaraisuutta nauttimassa.
Kolme päivää tämän jälkeen, lihakärpäsrutosta oli päästy ja pojille
selvisi, että leirin likaisena pitäminen on suorastaan rikos.
Erääseen toiseenkin asiaan Kaleb iski kiinni: -- Jan, hän sanoi,
teidän ei nyt pitäisi juoda joen vettä, sehän on melkein alallaan.
Aurinko lämmittää sitä niin kovasti, ja siinä alkaa olla liian paljon
kaikenlaisia eläviä. Sitä ei voi pitää terveellisenä.
-- Niin, mutta mitäs me sille voimme? sanoi Sam, vaikka hän olisi
yhtä hyvin voinut puhua purolle itselleen.
-- Mitä me voimme tehdä, herra Clark? kysyi Jan.
-- Kaivakaa kaivo!
-- Hohoh! Lystäilemässä me täällä olemme! vastasi Sam.
-- Kaivakaa intiaanien tapaan, sanoi Kaleb. -- Puolessa tunnissa se
on tehty. Kas näin, minä näytän.
Hän otti lapion, etsi kuivan paikan, joka oli noin kolmen sylen
päässä lammen yläpäästä, ja kaivoi kuopan. Kun hän oli saanut kuopan
metrin syvyiseksi, alkoi siihen nopeasti vuotaa vettä. Hän kaivoi
vielä vähän, mutta sitten hänen täytyi lopettaa, sillä siihen vuoti
niin nopeasti vettä. Kaleb otti sangon ja ammensi kuraveden pois
pohjaa myöten, antoi sitten kuopan uudelleen täyttyä ja ammensi
jälleen pois. Kolmen tyhjennyksen jälkeen kuoppaan virtaava vesi oli
kylmää, hyvän makuista ja puhdasta kuin kristalli.
-- Kas siinä, hän sanoi, -- tuo vesi on teidän lammestanne, mutta
sen on siivilöinyt kolme syltä vahva hiekkakerros. Tällä tavalla
kuraisimmastakin rämeestä saa raikasta ja puhdasta vettä. Se on nyt
intiaanin kaivo.
INTIAANIN RUMPU
VIII
"Voi että hevosen jouhella ja lampaan nahalla
on semmoinen voima ihmissielua liikuttaa!"
-- Jos te olisitte oikeita intiaaneja, niin tekisitte tuosta rummun,
sanoi Kaleb Janille, kun he tapasivat niinipuun, jonka myrsky oli
hiljakkoin kaatanut ja jonka viat nyt hyvin näkyivät, sillä se oli
aivan ontto, pintapuu vain oli jäljellä.
-- Kuinka se tehdään? Mielelläni oppisin sellaisen valmistamaan.
-- Tuopa kirves tänne.
Jan juoksi kirvestä hakemaan. Kaleb katkaisi kyynärän pituisen suoran
pölkyn, jossa ei ollut halkeamaa. Tämä kannettiin leiriin.
-- Tiedätte toki, ettei rumpua voi tehdä, ellei ole päihin nahkaa.
-- Mitä nahkaa sen pitäisi olla?
-- Hevosen, lehmän, vasikan -- melkein vaikka minkä eläimen, kunhan
vain on riittävän lujaa.
-- Meidän aitassamme on vasikannahka ja vajassa on toinen, alkoi
Gui, -- mutta se on aivan rotan syömä. Ne ovat minun. Minä tapoin
vasikat. Äijä antaa minulle vuodat, kun tapan ja nyljen eläimet. Jaa,
näkisittepäs minun tappavan vasikoita --
Gui oli jälleen hairahtumaisillaan itsensä ylistelyyn, mutta
Sam, jonka arkaan paikkaan tämä koski, kiljaisi "uhuup!" ja
kouraisi poikaa niskakarvoista niin äkkinäisellä otteella, että
kolmas sotapäällikkö lensi selälleen tallukat taivasta kohti ja
kerskaileminen päättyi tavalliseen ruikutukseen.
-- Anna olla, Sam, sanoi Pikku Majava moittien. -- Ethän sinä voi
estää koiraa haukkumasta. Katsos, Gui on nyt yksinkertaisesti
sellainen kuin on. Sitten Jan virkkoi Guille: -- Älä välitä, eihän
sinuun sattunut. Lyön vetoa, että voitat Samin hirven ajossa ja näet
kahta vertaa kauemmaksi kuin hän.
-- Niin teenkin; sen vuoksi hän onkin niin vihainen. Lyön vetoa, että
näen kolmekin kerta niin kauas -- ehkä viisikin kertaa, vastasi Gui
loukkaantuneella äänellä.
-- Mene nyt hakemaan nahat -- jos nimittäin tahdot, että saamme
rummun sotatanssiimme. Sinä olet ainoa koko joukossa, jossa on miestä
nahkoja hankkimaan. Tästä imartelusta innostuneena Gui kiiruhti
matkaan.
Kaleb muotoili sillä välin onttoa pölkkyä. Hän kuori sen ensin ja
poisti sitten tapparalla sisältä kaiken lahon ja säröt. Hän käänsi
rumpupölkyn pystyyn ja teki maahan tulen ontelon kohdalle kohottaen
sitten pölkkyä aina jonkin ajan kuluttua ja veistäen pois kaiken
hiiltyneen puun. Sitten hän vielä koversi ja silitteli, kunnes
pölkky oli ohut ja sileä sekä sisältä että päältä. Heidän korviinsa
kantautui Guin kimakka huuto pian sen jälkeen, kun poika oli
matkaan lähtenyt. He luulivat hänen olevan lähellä, mutta häntä ei
kuulunutkaan. Rumpupölkyn muovailuun kului pari tuntia, mutta Guita
ei vain kuulunut. Kaleb huomautti, että rummusta puuttui nyt enää
vain nahka ja että ukko Burns oli varmaankin saanut pojan käsiinsä
ja pannut hänet puutarhaan rikkaruohoja kitkemään. Eiköhän Gui vain
selkäsaunan saatuaan ollut päästänyt tuota ulvahdusta.
Ukko Burns oli köyhä saamaton mies, laiha ja luisuhartiainen. Hän oli
vasta kolmenkymmenen viiden ikäinen, mutta kun hän oli naimisissa,
oli hän siitä huolimatta "ukkomiesten kirjoissa". Sangerissa oli
tapana, että jos mies kahdeksankymmenvuotiaana vielä oli naimaton,
hän oli "poikamiehiä", mutta jos hän meni kahdenkymmenen ikäisenä
naimisiin, hän oli heti "ukko".
Rouva Burns oli saanut tuon tavanmukaisen helminauhan pellavapäitä,
mutta useat olivat kuolleet. Vanhemmista oli eloon jäänyt vain Gui,
joka oli äitinsä lellipoika, ja vasta suuren aukon päästä seurasi
neljä pientä tyttöä, jotka olivat neljän, kolmen, kahden ja yhden
vuoden ikäiset. Rouva Burns oli lihavahko ja hyväntahtoinen ihminen,
mutta hän tunsi yleistä vastaansanomisen halua miestään kohtaan,
joka tietysti oli lasten luonnollinen vihollinen. Jim Burnsin
ihanteita oli, että poika oli kunnolla kasvatettava -- toisin
sanoen hänestä piti saataman niin paljon työtä kuin suinkin irti
lähti -- ja Gui taas tarrasi kiinni omaan ihanteeseensa, hän tahtoi
päästä niin vähällä kuin suinkin. Tässä ihanteiden ristiriidassa
äiti oli Guin varma, vaikka enimmäkseen salainen auttaja. Hänen
silmissään poika oli moitteeton: kaikki mitä hän teki oli oikein.
Pojan teerenpisamaisia kasvoja ja tylppiä piirteitä hän piti jalon
kauneuden perikuvina. Ja Guin etevyydestä Margat Burns oli aivan
varma.
Burnsissa oli koko joukko luontaista tunnetta, mutta häneltä puuttui
tasaisuutta; toisinaan hän pieksi Guita armottomasti tyhjän takia,
toisinaan taas nauroi arveluttavillekin erehdyksille, niin ettei
poika koskaan tarkoin tiennyt, mitä odottaa piti, ja huomasi sen
tähden viisaimmaksi karttaa "äijää" niin paljon kuin suinkin. Hänen
leirissä käyntinsä isä tuomitsi kerrassaan, osaksi sen vuoksi,
että Gui sen johdosta laiminlöi askareensa. Burns oli kerran
tai pari kerrassaan raivostunut, mutta rouva Burnsissa oli aimo
annos itsepäisyyttä, ja sen avulla hän peri voiton samoin kuin
taitavan onkijan hennon siiman herkeämätön jännitys lopulta voittaa
väkevimmänkin taimenen umpimähkäiset riuhtomiset. Hän oli siis saanut
aikaan, että Gui sai mennä intiaanileiriin, ja iloitsi poikansa
häpeämättömän liioitelluista kuvauksista, kuinka hän muka voitti
toiset kaikessa, "vaikka hänen toverinsa olivat niin paljon vanhempia
ja suurempia".
Mutta tänä päivänä pojalle sattui huono onni. Isä näki hänen tulevan,
tuli "tutkaimen" keralla vastaan ja pieksi häntä vimmatusti. Tietäen
sangen hyvin, ettei piiskaaminen päättyisi, ennen kuin se oli saanut
aikaan asian vaatiman vaikutuksen, jonka syntyneen äänen suuruus
ilmaisi, Gui kiljui minkä luukusta ääntä lähti. Tämä oli se meteli,
jonka pojat kuulivat.
-- Kuules nyt, laiska jäniksen poikanen! Kyllä minä opetan sinua
juoksemaan kyliä ja jättämään veräjät auki. Työhösi ja paikalla!
Gui ei siis suinkaan astua patsastellut takaisin kunnialla ja
vasikannahkoja kantaen, vaan lähetettiin häpeällisesti intiaanille
tuiki sopimattomaan työhön puutarhaan.
Pian hän kuuli äitinsä huutelevan: -- Gui poikani, Gui poikani. Hän
heitti kuokan maahan ja lähti keittiöön.
-- Minne sinä menet? karjui isä. Painu takaisin työhösi.
-- Äidillä on asiaa. Hän kutsui minua.
-- Tee työsi. Älä mene sinne, jos henkesi on sinulle kallis.
Mutta Gui ei ollut kuulevinaan, vaan käveli äitinsä luo. Hän tiesi,
että isä tällä selkäsaunan jälkeisellä vihansa asteella kyllä
haukkui, mutta oli muutoin vaaraton, ja pian häntä ylen määrin
lohdutteli suunnaton leivänpala ja hedelmähillo.
-- Voi poika parka, kuinka sinun mahtaa olla nälkä, ja kuinka häijy
sinun isäsi onkaan! Kas tässä, älä nyt itke. Guilta pääsi nimittäin
taas poru, kun hän alkoi muistella kärsimäänsä vääryyttä. Sitten äiti
kuiskasi hänelle: -- Isä lähtee iltapäivällä Downeyhin, ja heti kun
hän on lähtenyt, saat mennä. Jos sitä ennen teet ahkerasti työtä,
hän ei ole niin kamalan häijy. Mutta katso tarkkaan, ettet jätä
veräjää auki, sillä muutoin siat pääsevät Raftenin metsään, ja sitten
tapahtuu vaikka mitä.
Tässä oli syy Guin viipymiseen. Hän ei palannut leiriin ennen kuin
myöhään iltapäivällä. Heti kun hän oli lähtenyt, hänen hupakko ja
hellämielinen äitinsä heitti talousaskareet sikseen ja multasi kaksi
tai kolme kaalipenkkiä lisää, että isä kotiin tullessaan näkisi,
kuinka ahkera hänen poikansa oli ollut.
Vasikannahat olivat kovia kuin rautapelti ja tietysti niissä oli
karva kiinni.
Kaleb huomautti: -- Kuluu pari kolme päivää ennen kuin ne pehmiävät.
Sitten hän pisti ne kuraiseen suon silmäkkeeseen likoamaan sanoen: --
Kuta lämpimämpi sitä parempi.
Kolmen päivän kuluttua hän kiskoi nahat suosta ylös. Nyt ne eivät
enää olleet kovia, vaan pehmeitä, paksuja ja tiheäkarvaisia. Karva
lähti helposti kaapien, minkä jälkeen molemmat nahat huomattiin
kelvollisiksi rummun tekoon.
Kaleb pesi ne kauttaaltaan lämpimässä vedessä saippualla
saadakseen rasvan lähtemään. Sitten hän kaapi kummankin puolen
tylsällä veitsellä, venytti suuremman ulkoreunaa ja leikkasi siitä
yltympäriinsä ohutta nauhaa, kunnes hänellä oli kymmenisen syltä
parkitsematonta, noin kolmenneljännestuuman vahvuista nahkanauhaa.
Tätä hän pyöritteli, kierteli ja venytteli, kunnes se oli melkein
pyöreätä. Sitten hän lopusta leikkasi pyöreän, seitsemänkymmentä
viisi senttimetriä leveän kappaleen ja toisen samanlaisen toisen
nahan ehjästä kohdasta. Hän asetti ne päällekkäin ja teki puukkonsa
nirkolla kumpaankin rivin reikiä tuuman päähän reunasta ja kahden
tuuman päähän toisistaan. Sitten hän pani toisen nahan maahan,
rumpupölkyn sen päälle, ja toisen nahan pölkyn päähän ja sitoi
nahkain reunat yhteen pitkällä nauhalla pujotellen sen ylemmän nahan
ensimmäisestä reiästä alemman toiseen, sitten ylemmän kolmanteen
ja alemman neljänteen ja siihen tapaan kahdesti ympäri, kunnes
joka reiässä oli nauha ja nauhasta oli muodostunut rummun ympäri
soma ristikaava. Ensin tämä side oli löyhällä, mutta kun se oli
saatu paikalleen, sitä vähitellen kiristettiin, ja lopulta molemmat
rumpunahat pingotettiin kireälle. Rummun valmistuttua Gui kaikkien
hämmästykseksi heti anasti sen. -- Nahat ovat minun, hän selitti, ja
tottahan se olikin.
Kaleb sanoi silmää iskien: -- Puuaines _näyttää_ sitten tulevan
kaupanpäällisiksi.
Puusta tehtiin rumpukapula ja sen päähän sidottiin säkinriepua, jotta
se olisi pehmeämpi. Gui oli kuitenkin pahoillaan, kun siitä lähti
niin vähän ääntä.
-- Melkein kuin takoisi karvalakkia lampaan hännällä, tuumaili Sam.
-- Nostetaanpa se varjoon kuivumaan, niin eikö se muuttane tapojaan,
sanoi erämies.
Oli aivan kummallista kuulla, kuinka se muutti luontoaan ajan
kuluessa. Rumpu näytti voihkivan ja tuskittelevan kuin epätoivoisissa
ponnistuksissa, ja silloin tällöin siitä kuului pientä äännähtelyä.
Kun se oli aivan kuiva, niin parkitsematon nahka jälleen muuttui yhtä
läpikuultavaksi kuin ennenkin, ja se oli saanut tuon äänen, joka niin
herkästi sykäyttelee punaisen miehen sydäntä.
Kaleb opetti heille pienen intiaanien sotalaulun, ja he karkeloivat
piiriä hänen rummutellessaan ja laulaessaan, kunnes hurja luonto
alkoi heissä elpyä. Mutta varsinkin Janiin tämä kaikki vaikutti
suuresti. Kun hän hyppi ympäri tahtia noudattaen, hänen koko
olemuksensa näytti sulavan rytmiin, hän tunsi olevansa kuin osa
karkeloa. Se oli hänessä itsessään; se väreili joka suonessa ja sai
hänen verensä kuohahtelemaan. Hän olisi mielellään luopunut kaikista
valkoisen miehen "suurenmoisista saavutuksista" elääkseen niissä
tunteissa, joita tämä intiaanirumpu hänessä herätti.
IX
KISSA JA SKUNKKI
Sam oli "verilöylymatkalla" vähän leipää hankkiakseen. Gui oli mennyt
luonnollisen vihamiehensä ansaan ja oli paraillaan puutarhassa
ankaraan pakkotyöhön tuomittuna. Jan oli yksin leirissä. Hän kiersi
multa-albuminsa, mutta ei keksinyt mitään uutta. Jälkiä alkoi
kuitenkin ilmaantua yhä enemmän ja enemmän. Isojen jälkien seassa
oli nyt pieniäkin skunkin ja minkin käpälän painalluksia. Kun hän
tuli rastitun tien päähän pensasaidalle, hän näki soman pienen
keltalivertäjän, joka ruokki isoa kömpelöä lehmälintua; se oli
tämän ilmeisestikin munasta hautonut. Hän oli usein kuullut, että
lehmälintu munii käen tapaan munansa toisten lintujen pesään, mutta
tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän itse saattoi asian todeta.
Nähdessään kömpelön mullankarvaisen lehmälinnun räpisyttelevän
puolikasvuisia siipiään ja pyytävän kirkasväriseltä puolta
pienemmältä laululinnulta apua Jan tuumiskeli, oliko tämä hellä
kasvattiäiti todella niin hupsu, että luuli tuota rumilusta omaksi
poikasekseen, vai tunsiko vain sääliä kasvattiaan kohtaan.
Hän lähti nyt myötävirtaan alemmalle multa-albumille ja siellä hän
kummakseen näki uudet jäljet. Hän piirsi ne, mutta ennen piirustuksen
lopullista valmistumista hänelle jo selvisi, että ne saattoivat olla
liejukilpikonnan poikasen jättämät. Hän näki sitä paitsi joukon
sangen tavallisia jälkiä, joista melkoinen osa oli kissan, ja hän
ihmetteli, kuinka jälkiä oli niin paljon, vaikka eläimiä näki niin
harvoin. Tietenkin eläimet enimmäkseen liikkuivat yön aikaan, mutta
yölintujahan olivat pojatkin osaksi ja liikkuivat aina samoilla
mailla, niin ettei tämäkään selitys tuntunut tyydyttävältä. Jan kävi
joen partaalle suulleen. Joki oli tällä kohdalla uurtanut savikkoon
syvän uoman, jonka korkeat, jyrkät savitörmät olivat kolmen sylen
päässä toisistaan. Joki oli nyt sangen pieni -- ei muuta kuin ohut
vesinauha, joka kiemurteli kanjonin pohjalla -- "kanjoniksi" Jan oli
tämän paikan nimittänyt. Veden kahden puolen oli leveä liejureunus,
joka erittäin herkästi vastaanotti kaikkien vaeltavien nelijalkaisten
jalanpainallukset, ja tässä olikin vaikka kuinka runsaasti sekä
vanhempia että uudempia jälkiä.
Törmillä kasvoi sangen rehevä ruohikko, joka oli täynnä
heinäsirkkoja. Toisella puolella kasvoi sankkoja
häpykannus-tiheikköjä, joukossa ihmeen kauniita kardinaalikukkia,
erästä lobelia-lajia. Jan katseli kaikkea tätä ihmeellistä mielihyvää
tuntien. Hän tiesi nyt niiden nimet, ja siten ne olivat menettäneet
kiusoittelevan salaperäisyytensä ja muuttuneet viehättäviksi
ystäviksi. Siinä suullaan maatessaan hän muisteli menneitä aikoja,
jolloin hän ei ollut tiennyt kukkien eikä lintujen nimiä. Ne kaikki
olivat olleet hänelle outoja, ja hän oli vain halunnut oppia ne
tuntemaan. Bonnerton muistui omituisen voimakkaasti hänen mieleensä.
Isä ja äiti, veljet ja koulutoverit. Se elämä tuntui kuin olleelta ja
menneeltä, vaikka hän oli ollut vasta kaksi kuukautta sieltä poissa.
Hän oli kirjoittanut äidilleen ja ilmoittanut matkan onnistumisesta.
Kerran myöhemminkin hän oli lähettänyt kirjeen kertoen voivansa
hyvin. Hän oli saanut äidiltään herttaisen kirjeen ja raamatunlauseen
tai pari ja isältään jälkikirjoituksen, joka sisälsi monia järkeviä
neuvoja ja lisää raamatunlauseita. Jan ei voinut ymmärtää, kuinka hän
oli voinut niin kokonaan heistä vieraantua.
Hänen siinä maatessaan kiinnitti vähäinen liike puron varrella hänen
huomiotaan. Iso lehmus oli kaatunut nurin. Se oli ontto, niin kuin
ne tavallisesti ovat. Runko oli peittynyt kaikenlaiseen rehevään
kesäkasvullisuuteen, mutta yksi oksa oli lohjennut pois ja jättänyt
päärunkoon kolon. Sysimustaan koloon ilmestyi pää, josta välkkyivät
hohtavat vihreät silmät, ja rungolle hiipi tavallinen harmaa kissa.
Se istui siinä auringonpaisteessa, nuoli käpäliään, suori karvojaan,
oikoi kynsiään ja koipiaan sukunsa tavan mukaan, asteli sitten hirren
päähän ja loivaa rinnettä kanjonin pohjalle. Siellä se joi, ravisteli
sirosti veden käpälistään ja suori karvansa yhdellä pyyhkäisyllä.
Sitten se tutki kaikki jäljet melkein yhtä tarkkaan kuin hänkin,
vaikka se ilmeisesti arvostelikin nenällään eikä silmillään. Jania
sen puuhailun seuraaminen kovasti huvitti. Se käveli myötävirtaan
jättäen saveen muutamia sangen siroja jälkiä, jotka Jan itsekseen
päätti hyvin pian piirtää muistikirjaansa. Äkkiä se pysähtyi, katseli
ylöspäin ja ympärilleen, sirouden, notkeuden ja somuuden perikuvana,
silmissä vihreä tuli, hyppäsi sitten päättävästi puron uomasta
tiheikköön ja katosi.
Tämähän näytti sangen tavalliselta tapaukselta, mutta se seikka,
että kotikissa oli muuttanut metsään asumaan, teki sen kuitenkin
tavallista mielenkiintoisemmaksi, ja Jan tunsi kummallisten väreiden
kulkevan lävitseen, ikään kuin mirri olisikin ollut todellinen
villieläin. Hän oli jo edistynyt taiteilijana niin pitkälle, että
kissan sulavat liikkeet tuottivat hänelle suurta iloa.
Hän makasi siinä muutaman minuutin odottaen kissan ilmestyvän
uudelleen; sitten hän kuuli kaukaa vastavirran puolesta hiljaista
soran rahinaa. Hän kääntyi sinnepäin ja näki, ei kissaa, vaan aivan
toisenlaisen ja vähän isomman eläimen. Se oli matala, paksuhko,
pikimusta ja valkojuovainen. Häntä oli mahdottoman suuri ja
pörröinen. Jan tunsi sen heti skunkiksi, vaikkei ollut koskaan ennen
tavannut sitä metsässä eikä päivänvalossa. Se lähestyi päättävästi
tallustellen ja puoleen ja toiseen haistellen. Se kaartoi mutkan
ympäri ja oli melkein Janin kohdalla, kun emon perässä tulla
töpsytteli kolme pientä skunkkia.
Emo tutki jälkiä samaan tapaan kuin kissakin, ja Jan tunsi
ihmeellistä veljeyden tunnetta katsellessaan metsän eläimiä näin
omalla havaintopaikallaan.
Vanha skunkki sattui sitten kissan vereksille jäljille ja pysähtyi
sen verran niitä haistelemaan, että penikatkin siihen joutuivat
ja yhtyivät tutkisteluihin. Yksi poikasista meni äyräälle siihen
paikkaan, josta kissa oli tullut alas. Sen pienellä kuonollaan
nuuskiessa tätä verestä hajua emoskunkkikin tallusteli paikalle,
alkoi haistella suurella mielenkiinnolla ja kiipesi sitten
äyräälle. Pienokaiset seurasivat perässä minkäänlaista järjestystä
noudattamatta yhden vaihteeksi mukeltaessa takaperin jyrkältä polulta.
Emoskunkki pääsi äyräälle, nousi sitten puun rungolle ja erehtymättä
seurasi kissan jälkiä takaisin kololle päin. Se kurkisti koloon,
haisteli ja meni sitten sisään niin ettei siitä näkynyt muuta kuin
häntä. Jan kuuli nyt puun sisästä äänekästä kimakkaa naukumista
_miau, miau, m-i-a-uu, m-ia-uu_, ja emoskunkki peräytyi ulos
takaperin pieni harmaa kissanpoika suussaan.
Poikanen naukui ja sylki ja haroi kynsillään kolon sisälaitoja
vasten. Mutta emoskunkki oli liian väkevä. Se raastoi pikku kissan
raa'asti ulos. Painaen sitä maata vasten kahdella käpälällään se
iski varmasti kiinni sen niskaan ja kääntyi ympäri kantaakseen sen
pois joen uomaan. Kissanpoikanen taisteli vimmatusti ja sai lopulta
kyntensä isketyksi skunkin silmään. Tämän repäisyn johdosta haiseva
skunkki-roisto hiukan hellitti otettaan ja kissanpoikanen sai vielä
kerran parkaistuksi ja sen se tekikin koko voimallaan päästäen toisen
sydäntäsärkevän _mii-auu-mii-auun_ toisensa perästä. Se koski Janin
sydämeen. Hän aikoi juuri hyökätä apuun, kun etäämpää ruohikosta
kuului kahinaa, harmaata vilahti ja kissa -- vanha emokissa --
ilmestyi näyttämölle pirullista kiukkua kiehuen, silmät palaen karvat
pystyssä ja korvat niuhassa. Hypähtäen kuin hirvi ja rohkeasti kuin
leijona se hyökkäsi mustan murhamiehen kimppuun. Silmä ei voinut
seurata sen käpälien välähdyksiä. Skunkki kavahti taapäin ja tuijotti
tyrmistyneenä. Tätä ei kestänyt kuitenkaan kauan. Päinvastoin kaikki
tapahtui melkein silmänräpäyksessä. Kissan jokainen lihas väreili
voimasta ja raivokkaasta vihasta sen hyökätessä kuin haukka skunkin
kimppuun. Skunkille ei jäänyt aikaa tähdätä kamalalla pyssyllään,
vaan hädissään se ampui löyhkäävän surmansuihkunsa taapäin
saastuttaen sillä omat poikasensa, jotka taapersivat sen perässä.
Hampain ja kynsin emokissa raastoi ja repi, ja mustia karvoja lensi
joka suunnalle. Skunkki menetti malttinsa ja ampui umpimähkään
tukahduttavaa lökäänsä, joka saastutti sen itsensä samalla kuin
kissankin. Skunkin pää ja kaula olivat kamalasti revityt. Ilma oli
niin täynnä myrkyllistä löyhkää, että sitä tuskin saattoi hengittää.
Skunkki oli saanut arveluttavia haavoja ja heittäytyi takaperin
veteen. Sokaistuna ja tukehtumaisillaan, vaikka melkein ehjin
nahoin vanha kissa olisi seurannut sitä sinnekin, mutta poikanen,
joka oli tuppautunut puun alle, naukui surkeasti ja sai emon raivon
talttumaan. Se veti sen esiin ja se oli melkein vahingoittumaton,
skunkin haisun saastuttama vain. Emo kantoi sen pesään, palasi taas
ulos ontosta puusta ja seisoi mahtavana, vihollisen inhottavan
mujun polttamia silmiään vilkuttaen, häntäänsä leiskautellen ja
valmiina kuin tiikeri taistelemaan tätä ryöväriä ja vaikka koko
maailmaa vastaan pienokaisten puolesta, jotka se oli synnyttänyt.
Mutta emoskunkki oli saanut enemmän kuin tarpeekseen. Se kapaisi
pois kanjoniin. Sen kolme penikkaa oli mukeltanut toinen toisensa
yli miten kuten väistääkseen, kun emo oli vahingossa ampunut niihin
ensimmäisen laukauksensa. Emo kiiruhti pois ja jätti jälkeensä
veriset ja löyhkäävät jäljet. Poikaset kömpivät perässä jättäen
jälkeensä aivan yhtä väkevän löyhkän.
Jan oli haltioissaan vanhan kissan urhoollisen taistelun vuoksi.
Koko kissan suku sai sinä päivänä enemmän arvoa hänen silmissään; ja
se seikka, että kotikissa todella saattoi muuttaa metsään ja siellä
elättää itseään metsästämällä, riitti täydelleen takaamaan sille
paikan hänen eläinsankariluettelossaan.
Mirri asteli levottomana edestakaisin kaatuneen lehmuksen selkää
siitä paikasta, jossa penikkain reikä oli, aina kanjonin yli
ulottuvaan latvaan saakka. Se vilkutti kovasti silmiään ja kärsi
ilmeisestikin suuria tuskia, mutta Jan tiesi hyvin, ettei koko maan
päällä olisi ollut niin isoa ja voimallista eläintä, että se olisi
voinut karkottaa kissan kotinsa ovelta vartioimasta. Poikasiaan
vartioivan emokissan voima on lannistumaton.