varomattomasti, sillä saattoihan olla kysymyksessä vihollisen
juonikin.
-- Ja kun me tulimme perille, syntyi siitä elämä! Me emme nähkääs
olleet menettäneet ainoatakaan miestä ja toimme mukanamme sata
hevosta ja seitsemän päänahkaa. Johtajamme ei sanonut joukolle
sanaakaan, astui vain oikopäätä neuvottelutiipiihin. Hän astui sisään
-- me seurasimme perässä. Siellä istui ylipäällikkö ja koko neuvosto
piippua polttaen. Johtajamme sanoi _hau'nsa_ ja me muut hänen
jälkeensä _hau, hau_. Sitten asetuimme polttamaan, ja ylipäällikkö
pyysi meidän päällikköämme kertomaan pikkuretkestään. Hän nousi
seisomaan ja piti puheen.
-- "Suuri päällikkö ja heimoni neuvosto", hän sanoi. "Kun olimme
kylästä lähteneet ja miehet olivat itsensä puhdistaneet, teimme
seitsemän päivää matkaa ja tulimme Pienelle Kurajoelle. Sieltä
löysimme kiertelevän arapaho-joukon jäljet. Parin päivän kuluttua
löysimme heidän leirinsä, mutta heitä oli liian paljon, jonka vuoksi
piilouduimme päivän ajaksi. Sitten lähdin yksin heidän leiriinsä
ja sain kuulla, että muutamat heistä seuraavana päivänä lähtisivät
metsästysretkelle. Poistuessani tapasin yksinäisen sotilaan, joka
palasi leiriin. Tapoin hänet puukollani. Siitä vaadin _coup'n_; ja
minä otin hänen päänahkansa -- siitä vaadin toisen _coup'n_; toin
hänen hevosensa kanssani -- siitä vaadin vielä _coup'n_. Eikö asia
ole niin?" hän kysyi meidän puoleemme kääntyen, ja me kiljuimme
kaikki "_hau! hau! hau!_" sillä tämä "Joikuva Kurki" oli mitä parhain
mies. Neuvosto päätti sitten, että hänen piti saada kolme kotkan
sulkaa, ensimmäinen siitä, että hän oli vihollisen tappanut ja
päänahan nylkenyt hänen omassa leirissään -- se oli _grand coup_, ja
sulan päässä oli punainen hiustöyhtö ja höydyssä punainen pilkku.
Seuraava sulka oli siitä, että hän ensin oli lyönyt vihollista
kasvoihin, joka tietenkin teki asian vaarallisemmaksi. Tässä
kotkansulassa oli päässä punainen hiustupsu ja höydyssä punainen
käsi. Siinä sulassa, joka hevosen varastamisesta annettiin, oli
hevosenkenkä, mutta ei sitä vastoin töyhtöä, hevonen kun ei ollut
oikein hyvä. -- Sitten muut intiaanit esittivät vaatimuksensa, ja
meille annettiin kaikille kunniamerkkejä. Muistan, että yhdelle
veitikalle annettiin oikeus kiinnittää ketunhäntä kumpaankin
kantapäähän karkeloidessaan, ja eräs toinen sai kotkansulan, jonka
höytyyn oli kuvattu kymmenen hevosenkenkää, koska hän oli varastanut
kymmenen hevosta, ja minä vakuutan, että ne intiaanit olivat
sulistaan paljon ylpeämpiä kuin konsanaan kenraali mitaleistaan.
-- Voi, kuinka minusta olisi hauskaa lähteä sinne ja asua heidän
kanssaan, Jan huokasi verratessaan arkipäiväistä osaansa kaikkeen
tähän romanttiseen loistoon.
-- Etköhän sinä siihen pian kyllästyisi? Niin ainakin _minä_ tein,
vastasi Kaleb. -- Aina vain ampua ja tappaa, ei milloinkaan rauhaa,
ei koskaan kolmea ateriaa edellä nälänhädästä ja yhtä usein kolme
ateriaa jäljessä siitä. Ei, hyvä herra, ei ainakaan minulle enää sitä
lajia.
-- Tahtoisinpa nähdä sinun näillä paikoin rupeavan hevosia
varastamaan kunniamerkkejä saadaksesi, huomautti Sam, vaikka kyllä
minä tiedän, kuka sulat saisi, jos olisi kanan varkaudesta kysymys.
-- Kuulkaas Kaleb, sanoi Gui, joka ystävänä ja paikkakuntalaisena
ei yrittänytkään sanoa ukkoa "herra Clarkiksi", eikö hyvästä hirven
metsästyksestä annettu sulkia. Vetoa minä lyön, että voittaisin joka
miehen, jos minulla olisi pyssy.
-- Etkö sinä kuullut minun heti ensimmäiseksi sanovan, että Jan olisi
tuosta laukauksestaan saanut _grand coup'n_ niin kuin ei mitään?
-- Pihkoja! Minä voitan Janin koska tahansa; se oli sattuma. Vannon,
että jos annatte hirven ajosta sulkia, niin minä voitan ne kaikki.
-- Otetaan kiinni noista puheista, sanoi vanhin päällikkö, mutta
toinen järjestyksessä keskeytti:
-- Kuulkaas pojat, leikitään intiaania niin kuin pitääkin. Pyydetään
herra Clarkia näyttämään meille, kuinka oikea intiaanin sotalakki
tehdään. Sitten pidämme vain sellaisia höyheniä, mitä voitamme.
-- Sinä tarkoitat valkoisia tappamalla ja hevosia varastamalla?
-- Eihän toki; paljon muutakin voimme tehdä -- kuka on paras
juoksemaan, kuka paras hirven ajossa, paras uimaan, paras jousella ja
nuolilla ampumaan.
Kaikki suostuivat tuumaan. He rupesivat Kalebilta kyselemään,
ja tämä näytti tuota pikaa, kuinka sotalakki tehdään. Janin
epäilyksistä huolimatta hän käytti runkona vanhaa huopahatun koppaa
ja kotkansulkien asemesta valkoisia hanhensulkia, joiden reunat
leikattiin ja kärjet värjättiin mustiksi. Mutta kun oli päätettävä,
mitä tekoja palkittaisiin, niin syntyi erimielisyyttä.
-- Jos Mäihä menee puutarhaan ja poimii kirsikkarypäleen niin, ettei
vanha Cap saa _häntä_ kiinni, annan hänelle sulan, jossa on vaikka
minkälaisia merkkejä, ehdotti Sam.
-- Ja minä lyön vetoa, ettet sinä vie meidän navetastamme kanaa niin,
ettei meidän koiramme saa _sinua_ kiinni, herra viisastelija.
-- Pyh! Olenko minä kanavaras? Pidätkö sinä minua neekerinä? Jalo
punanahka minä olen ja vielä ylipäällikkökin, se sinun pitää tietää,
ja vielä minä nyhtäisen tuon kurjan päänahkasi. Sinä kai tiedät, että
se on minun ja Janin omaisuutta. Ja Sam lähenteli kylkimyyryä Guita
silmiään pyöritellen ja kierrellen sormiaan sillä tavalla, että Gui
kadotti kaiken malttinsa. -- Ja minä sanon sinulle, että nuorukaisen,
joka seisoo toinen jalka haudassa, pitäisi ajatella vakavampia
asioita kuin kanan varkautta. Tuo sairaalloinen kiihkoilun himo se
aivan turmelee kaikki nuorukaiset meidän aikanamme.
Jan sattui vilkaisemaan Kalebiin. Tämä katsoi avaruuteen, mutta
hänen silmissään oli leikkisä ilme, jota Jan ei ollut koskaan ennen
huomannut.
-- Mennään tiipiihin. Täällä on liian kuuma. Tulkaa sisään, herra
Clark, olkaa hyvä.
-- Hm. Ei täällä sisällä ole paljoa viileämpi, vaikka onkin varjoa,
huomautti vanha erämies. Teidän pitäisi kohottaa vaatteen toista
reunaa, että sisään pääsisi raitista ilmaa.
-- Niinkö, tekevätkö intiaanitkin niin?
-- Eivätköhän vain tehne. He kääntelevät ja vääntelevät tiipiitään
sinne ja tänne saadakseen sen mukavammaksi. Sen vuoksi se sitten
onkin niin hyvä joka säällä. Siinä voi asua neljänkymmenen asteen
pakkasessa ja toisaalta niin kuumassakin, että muualla on tukehtua,
ja kuitenkin siinä on hyvä olla. Ei ole ainoatakaan toista
ulkoilma-asumusta, jota voisi niin monella tavalla muodostella.
Oikein kuumalla ilmalla se on kuin hämähäkki, jolla on hameet päällä
ja joka sitten nostelee helmojaan, mutta tiipiissä täytyy tietää,
minkälainen sää on tulossa. Monena kuumana yönä olen herännyt, kun
joka puolelta ympäriltä on kuulunut täpp-täpp-täppiä yön pimeydessä,
ja ihmetellyt, miksi skuoot ovat työhön nousseet, mutta he vain
ovatkin nousseet laskemaan tiipiin liepeitä ja lyömään kaikkia
nappuloita syvempään, ja joka kerta on vähintään tunnin päästä
tullut kamala myrsky. Mistä he sen tiesivät, siitä minä en koskaan
saanut selkoa. Eräs vanha akka väitti suden siitä ilmoittaneen, ja
se saattoikin olla totta, sillä ne vähän muuttavat laulun laatuaan,
kun on paha ilma tulossa. Toinen sanoi, että kukat näyttivät niin
kummallisilta auringonlaskussa, ja eräällä oli ollut paha uni. Ehkä
he olivat kaikkikin oikeassa; pienten seikkojen tarkastelemisesta sen
voi huomata.
-- Eivätkö intiaanit koskaan erehdy? kysyi Pikku Majava.
-- Joskus kyllä, mutta eivät likimainkaan niin usein kuin valkoinen.
-- Minä muistan erään taiteilijan taikka valokuvaajan. Hän tuli
kylään masiinoineen ja otti kuvan muutamasta pienistä tiipiistä.
Minä silloin sanoin: "Miksette pyydä Sonni-vasikan skuoota panemaan
pystyyn heidän isoa tiipiitään? Se vasta olisi katsomisen arvoinen."
Hän saikin vähän aikaa tinkailtuaan skuoon pystyttämään sen kolmesta
dollarista. Saatte uskoa, että se oli komea -- aivan punaiseksi
maalattu ja viheriäisiä ja keltaisia eläimiä ja lintuja ja päänahkoja
aivan täynnä. Valokuvaaja sitä katseli silmät pystyssä.
Hän otti siitä ensin muutamia kuvia ja rupesi sitten yhtä kädellä
tekemään, jotta saisi väritkin, ja siinä hänellä olisikin ollut
täysi työ, se on varmaa, mutta juuri kun hän oli alkuun päässyt, se
vanha skuoo hyppäsi purkamaan tiipiitä. Taiteilija huutamaan, että
antaisivat sen olla, sanoi maksaneensa, että se olisi pystyssä ja
että kauppa kuin kauppa. Mutta vanha skuoo vain soitti suutaan ja
hosui länttä kohti. Yhtäkkiä he saivatkin koko komeuden puretuksi
ja kokoon käärityksi, vaikka taiteilija kiroili kuin lehmipainen.
Oli hyvin kaunis päivä, vaikka kamalan kuuma, mutta ennen kuin oli
viisi minuuttia kulunut, nousi läntiselle taivaalle pieni pilvi, ja
kymmenen minuutin kuluttua tuli kiljuen oikein pyörremyrsky, joka
kulki koko kylän läpi ja repi jokaisen vähänkin suuremman tiipiin. Se
punainenkin olisi varmaan ollut tuhon oma, ellei vanha skuoo olisi
ollut niin viisas.
Kalebin vihjeiden mukaan kohotettiin vaatteen lievettä hieman tuulen
puolelta ja suojan puolelta paljon enemmän. Tämä muutti tiipiin
tukahduttavasta saunasta viileäksi asumukseksi.
-- Ja jos tahdotte tietää, mistä tuulee, kun tuulta on vähän, niin
kastakaa näin sormenne ja nostakaa se ilmaan. Tuulen puoli tuntuu
heti viileämmältä, ja sen mukaan voitte sitten sovittaa savulappunne.
-- Minä tahtoisin saada enemmän tietoa sotalakeista, sanoi Jan. --
Minä tarkoitan, mitä pitäisi tehdä, jotta saisi sulkia -- nimittäin
sellaisia urotöitä, joita _me_ voisimme tehdä.
-- Te voitte juosta kilpaa, uida, ampua jousella ja nuolilla. Jos
voitte ampua nuolenne kahdensadan askelen päähän, niin minä luulen,
että parinkymmenen jalan päästä saisitte puhvelin kaadetuksi. Se
minusta olisi jo hyvä saavutus. Niin, kyllä se olisi sen arvoinen
teko.
-- Mitä -- _grand coup'nko_ arvoinen?
-- Niin, kyllä minun mielestäni. Ja jos nuoli lentää viisikymmentä
askelta lyhyemmän matkan, niin se kaataisi hirven, ja sen laskemme
yhdeksi _coup_'ksi. Jos, jatkoi Kaleb, -- viidenkymmenen askelen
päästä osutte tuohon vanhaan heinäsäkki-hirveen suoraan sydämeen ensi
laukauksella, olisi se minun mielestäni jo vallan arvokas osuma;
ja jos osaatte sydämeen seitsemänkymmenen viiden askelen päästä
kerran miten monesta nuolesta tahansa, olette mestariampujia. Jos
osutte kaksi nuolta kolmesta yhdeksän tuuman mustaan neljänkymmenen
askelen päästä milloin tahansa, niin olette yhtä hyviä ampumaan
kuin intiaanitkin, vaikkeivät he paljon ammukaan pilkkaan, se minun
täytyy sanoa! Enimmäkseen he vain ampuvat kaikenlaista, mitä metsässä
näkevät. Minä olen nähnyt pienten kuparinahkaisten poikapipanain
ammuskelevan perhosiakin. Sitten niillä on kilpailuja -- yritetään
sitä, kuka saa enimmän nuolia lentämään samalla haavaa ilmassa.
Jos viisi nuolta on yhtä aikaa ilmassa, pidetään sitä jo hyvänä.
Silloin täytyy ampua kovin sukkelaan ja nuolien täytyy lentää kauas.
Vasemmassa kädessä pidetään nuolet. Suurin määrä, minkä minä olen
nähnyt yhtä aikaa lentävän, oli kahdeksan. Sitä pidettiin "Suurena
taikana", ja jokainen, joka saa seitsemän lentämään yhtaikaa, on
miesten parhaita.
-- Tiedättekö mitään muuta kuin jouset ja nuolet, jotka kelpaisivat?
-- Minun mielestäni pitäisi tulen hierominenkin ottaa lukuun,
keskeytti Sam. -- Tahtoisin sen siitä syystä, ettei Gui osaa sitä
temppua. Jokainen, joka sen osaa, saa sulan, ja jokainen, joka tekee
sen minuutissa, saa hakasulan, vai miksi sitä sanotaan; tämä sopii
vallan mainiosti Janille ja minulle, mutta Gui taitaa jäädä puille
paljaille.
-- Mutta minäpä lyön vetoa, että osaan hirvenmetsästystä teidän
kummankin puolesta.
-- Tuki nyt jo suusi, Mäihä; emme me jaksa enää kuulla sinun
hirvenmetsästyksistäsi. Luovumme kokonaan siitä leikistä. Sitten Sam
jatkoi Kalebin puoleen kääntyen: -- Tiedättekö te mitään intiaanien
leikkejä?
Mutta Kaleb ei ollut kuulevinaankaan.
Varovaisesti Jan kysyi vähän ajan kuluttua: -- Eikö intiaaneilla ole
mitään leikkejä, herra Clark?
-- Voin opettaa teille kaksi leikkiä, jotka vaativat tarkkaa näköä.
-- Vannon voittavani niissä jokaisen, kiiruhti Gui sanomaan. Näinhän
minä hirvenkin, ennen kuin Jan ennätti --
-- Tuki nyt suusi, Gui, huudahti Jan. Omituinen ääni -- _vuit_ --
_uiit_ -- _uiit_ -- sai Mäihän kääntymään ympäri. Hän näki Samin
kädessä valtavan veitsen, jota tämä voimallisesti hioi luoden vähän
väliä nälkäisen kalan saaliinhimoisen katseen Guin keltaisiin
niskavilloihin.
-- Aika on tullut, hän sanoi.
-- Anna minun olla, tiuskasi Gui, sillä tuo kamala "uiit -- uiit"
vihloi hänen hermojaan. Hän katsoi Janiin ja huomatessaan tämän
kasvoissa jotakin hymyn tapaista tunsi vähän lohdutusta, mutta taas
Samiin vilkaistessaan levottomuutta; Tikan kasvot olivat aivan
tutkimattomat ja kerrassaan pirulliset maalauksineen.
-- Miksei Pikku Majava hio? Eikö hän tahdo osaansa? sihautti
ylipäällikkö hampaittensa välistä.
-- Äänestän, että annamme hänen pitää päänahkansa, kunnes taas
erehtyy kerskailemaan hirvenajostaan. Mutta sitten se lähteekin aivan
luuta myöten, vastasi Pikku Majava. -- Kertokaa meille, herra Clark,
niistä intiaanileikeistä.
-- Olen tainnut melkein unohtaa ne, mutta annas kun yritän. Maahan
tai kahteen nahkaan tehdään kaksi neliötä; kumpikin neliö jaetaan
suorilla viivoilla viiteenkolmatta pienempään ruutuun. Tällä tavalla.
Sitten tarvitaan esim. kymmenen rengasta ja kymmenen pähkinää tai
pientä kiveä. Toinen pelaaja ottaa viisi rengasta ja viisi pähkinää
ja latoo ne toisen neliön ruuduille, niin ettei toinen näe, ennen
kuin ovat paikoillaan. Sitten toinen kääntyy ja katselee niitä sen
aikaa, kun joku syrjäinen laulaa pientä laulua, jonka yksi pojista
sanoi kuuluvan tähän tapaan:
-- Oletkos olevinas sukkela?
'Ki ji jii -- ki ji jaa,
Luuletkos hyvinkin näkeväs?
Minä se vasta olen vikkelä.
Ki ji jii -- ki ji jaa.'
-- Sitten ensimmäinen neliö peitetään korilla tai millä muulla
tahansa, ja toisen pelaajan tulee muististaan peittää ruutunsa
samalla tavalla, kuin se oli peitetty. Jokaisesta merkistä, jonka hän
osaa oikealle ruudulle, hän saa yhden pisteen, ja jokaisesta, jonka
väärälle ruudulle asettaa, menettää yhden pisteen.
-- Lyön vetoa, että minä --, alkoi Gui, mutta Samin käsi tarttui
hänen niskakarvoihinsa.
-- Anna minun olla. Enhän minä kerskaile. Minä vain kerron
yksinkertaisen totuuden.
-- Ugh! Parempi on sanoa muutamia yksinkertaisia valheita. Tulet
itsekin huomaamaan, että se on paljon turvallisempaa, sanoi Suuri
Tikka tyynesti ja kammottavan varmalla äänellä. -- Jos minä kerrankin
nostan tuota päänahkaa, niin sinä kylmetyt ja kuolet, ymmärrätkös?
Taas Jan huomasi, että Kalebin täytyi katsoa jonnekin kaukaisuuteen
hymyään peittääkseen.
-- On toinenkin leikki. Minä en tiedä, onko se intiaanien keksimä,
mutta se on sen tapainen, jossa intiaani _voisi_ helposti voittaa.
Tehtiin valkoisesta puusta tai pahvista kaksi kuuden tuuman neliötä
ja sitten tehtiin kumpaankin samanlaiset renkaat kuin maalitauluun
taikka samanlaiset ruudut kuin tuohon edelliseenkin leikkiin taikka
kaksi samanlaista jänistä. Toinen pelaajista ottaa kuusi mustaa,
puolen tuuman levyistä pyörylää ja pistää ne toisen kuvan päälle
hajotellen miten sattuu, ja asettaa sitten kuvan pystyyn sadan
askelen päähän. Toinen pelaaja ottaa saman verran pyörylöitä ja
toisen jäniksen kuvan. Hän kulkee sen verran lähemmäksi, että
näkee samalla tavalla merkitä oman jäniksenkuvansa. Jos hän näkee
tehdä sen seitsemänkymmenen viiden askelen päästä, hän on maan
parhaita. Jos hän voi tehdä sen kuudenkymmenen askelen päästä, hän
on vieläkin tavallisia parempi, mutta alle viidenkymmenen alkaa jo
olla huononpuoleista. Minä olen nähnyt pojilla olevan hyvin hauskaa
heidän näin leikkiessään. Tässä leikissä koetetaan narrata toista
niin paljon kuin mahdollista pistämällä yksi pyörylä toisen päälle
tai jättämällä joku pois. Se on kylläkin hyvä näönkoetus.
-- Lyön vet --, alkoi Mäihä taas, mutta Sam päästi äänekkään vihaisen
"hrrr", hän kun mainiosti tiesi, mitä jatkoksi tulisi, ja teki
äkkilopun vedon lyönnistä, mitä se sitten lieneekin tarkoittanut.
-- Muistan nyt vielä kaksi muutakin intiaanien näkökoetta. Joku
vanha ukko näyttää poikasille Seulasia -- niitä pieniä tähtiä, joita
intiaanit sanovat Rypäleiksi, ja kysyy, "kuinka monta sinä erotat?"
Jotkut varmasti näkevät viisi tai kuusi, jopa seitsemänkin. Nyt ette
Seulasia näe -- ne saattaa erottaa vain talviöinä; mutta Otavan, joka
kiertää Pohjantähteä, voitte nähdä vuoden umpeensa. Intiaanit sanovat
sitä "Katkenneeksi seläksi", ja olen kuullut vanhain miesten kysyvän
pojilta: "Näettekö sen vanhan skuoon -- se on toinen tähti päästä
lukien, se joka on kahvan taipeessa -- sen niin, sillä on papuusi
selässä. Voitteko erottaa papuusin?" ja tosiaan, kun silmäni olivat
parhaimmillaan, näin minäkin, että siinä oli pieni tähti niin kuin
pieni lapsi akan selässä. Se on kovin hyvien silmien merkki, jos sen
näkee.
-- Mi --, alkoi Gui.
Mutta Samin "hrrrrrrr" sai hänet ajoissa vaikenemaan. Taas Kalebin
silmät suuntautuivat etäisyyteen. Sitten hän astui tiipiistä ulos,
ja Jan kuuli hänen mutisevan: -- Tuo vietävän nulikka saa minut
nauramaan tahtomattanikin. Hän astui vähän matkaa metsään ja huusi
sieltä vähän päästä -- Jan! Gui! Tulkaa tänne. Kaikki kolme juoksivat
ulos. -- Kun on silmistä puhe, niin mikäs tuo on? Puiden välissä oli
aukko, ja siitä näkyi pieni kaistale Burnsin etäistä apilamaata. --
Melkein kuin pieni karhu.
-- Murmeli! Se on meidän murmelimme! Se on se vanha syntipukki, joka
paiskasi ukon niittokoneen päältä. Missä on jouseni ja nuoleni? Gui
juoksi vilkkelästi aseitaan hakemaan.
Pojat juoksivat apilamaan aidalle kulkien sitä varovammin mitä
lähemmäksi tulivat. Vanha murmeli kuuli kuitenkin jotakin ja
nousi takakintuilleen istumaan. Se oli kerrassaan kammottavan
suuri murmeliksi, ja tasaisella apilamaalla se näytti tosiaan
pieneltä karhulta. Rinta oli kastanjanruskea, selkä ja pää taas
tavallisuudesta poiketen omituisen harmaat.
-- Meidän äijä sanoo, että synnit ne ovat sen pään harmaaksi tehneet.
Se on harmaapäinen syntipukki, eikä se vielä ole ainoatakaan pahaa
tekoaan katunut, mutta nyt olenkin _minä_ sen kimpussa.
-- Odota vähän! Kaikki yhtaikaa! huusi Sam huomatessaan, Guin
varustautuvan ampumaan.
Kaikki siis jännittivät jousensa yhtaikaa, rivissä seisoen kuten
eräässä vanhassa Crecyn taistelun kuvassa. Nuolet suhahtelivat joka
puolelta murmelin korvien ohi. Suuri osa lensi aivan liian kauaksi,
ei ainoakaan lähelle, sillä murmeli olikin paljon lähempänä kuin
he osasivat aavistaa. Mutta se loikki tietenkin nopeasti reikäänsä
epäilemättä hautomaan uutta juonta niittomiehen varalle.
VII
LEIRITIETOA
-- Kuinkas nukuit, Sam?
-- En saanut vähääkään unta.
-- Enkä minä. Värisin koko yön. Nousin ylös ja otin vielä
lisäpeitonkin, muttei siitä ollut mitään apua.
-- Mahtoiko olla vilutautisumua tai jotakin muuta sen tapaista?
-- Miten sinä jaksat, Mäihä?
-- Paksusti.
-- Eikö nokkaasi tuntunut sumun käryä?
-- Ei vähääkään.
Seuraavana yönä asian laita oli vielä hullummin. Gui nukkui
rauhallisesti, vaikkapa ei aivan ääntelemättä, mutta Sam ja Jan
vääntelivät vuoteessaan tuntikausia. Aamulla Sam auringon nousun
aikaan nousi istumaan.
-- Kuulkaas nyt, ei tämä ole lystiä. Lysti on lystiä, mutta jos minun
pitää joka yö väristä, niin lähden kotiin niin kauan kuin kykenen.
Jan ei sanonut mitään. Hän oli alakuloinen, mutta ei halunnut yhtä
vähällä luopua ulkona asumisesta.
Heidän huolensa melkein haihtuivat, kun lämmin aurinko nousi
taivaalle, mutta siitä huolimatta he pelkäsivät tulevaa yötä.
-- Mitä kummaa se mahtaa olla, tuumi Pikku Majava.
-- Tuntuu minusta kovasti vilutaudin kaltaiselta, muttei taas
toisaalta aivan siltäkään. Ehkä juomme liian paljon suovettä.
Pelkään, että Gui on meidät ruoillaan myrkyttänyt.
-- Luultavampaa on, että saamme keripukin liiasta lihan syönnistä.
Kysytään Kalebilta.
Kaleb kävi leirillä iltapäivällä, muutoin pojat olisivatkin lähteneet
hänen luokseen. Hän kuunteli ääneti Janin juttua ja kysyi sitten: --
Oletteko tuulettaneet peitteitänne?
-- Emme, vastasivat pojat.
Kaleb meni tiipiihin, tunnusteli peittoja, murahti sitten: -- H-m!
Arvasinhan. Ovat niin kosteita, että vaikka vettä voisi vääntää.
Nukutte yön toisensa jälkeen ja hikoilette noihin peittoihin ja
sitten vielä ihmettelette, miksi ne ovat kosteita. Ettekö ole
nähneet äitinne joka päivä kotona peittoja tuulettavan? Jokainen
intiaaniskuoo tietää sen verran ja ainakin joka toinen päivä hän
antaa peittojen päiväsydännä paistua ainakin kolme tuntia auringon
paisteessa taikka kuivaa ne tulen ääressä, ellei päivä paista.
Kuivatkaa peittonne, niin ei tarvitse enää palella.
Pojat ryhtyivät paikalla toimeen, ja sinä yönä he jälleen saivat
nukkua nuoruuden suloista lämmintä unta.
Vielä toisenkin leiritietoon kuuluvan tärkeän tempun he saivat oppia.
Sääskistä oli aina vastusta, milloin enemmän milloin vähemmän.
Yöllä ne tunkeutuivat poikain kimppuun tiipiihin, mutta pian nämä
oppivat tukehduttamaan ne heittämällä kuuman tulen päälle tukon
vihantaa ruohoa. Ruohon he heittivät tuleen auringonlaskun aikaan,
menivät sitten ulkopuolelle, sulkivat tiipiin tarkkaan ja söivät
illallista keittotulen ympärillä. Kun illallinen oli syöty, he
varovasti avasivat tiipiin, jolloin kaikki ruoho oli palanut ja tuli
hiiltynyt; tiipiin yläosassa oli vielä sankka savupilvi, mutta sen
alla raikasta ilmaa. Sitten he harjasivat pois vuoteeseen pudonneet
sääsket, kömpivät joka mies sisään ja sulkivat oven tarkkaan. Ei
ainoakaan sääski säästynyt kuolemalta, ja savureiässä väikkyvä
savu esti niitä pääsemästä ulkoakaan sisään. Siten poikaset saivat
nukkua yönsä rauhassa. He voittivat täten metsän pahimman kiusan.
Mutta oli vielä toinenkin viihtymyksen vihollinen, joka teki
tuhojaan päivällä, nimittäin sininen lihakärpänen. Näitä näytti
ilmaantuvan sitä enemmän, mitä pitemmälle aika kului, ja ne munivat
kellertäviä muniaan kaikkeen, mikä vähänkin tuoksahti lihalle ja
lialle. Niitä hyöri pöydän ympärillä ja sotkeutui ruokiin; niiden
kuolleet, uponneet ja ränstyneet raadot saastuttivat kaikki ruoat,
kunnes Kaleb, jonka askelet johtivat leirille yhä useammin, kerran
huomautti: -- Se on teidän oma vikanne. Kas kuinka paljon törkyä
olette jättäneet joka puolelle.
Se olikin totta. Tiipiin ympärystä oli leveältä alalta täynnä
paperipaloja, peltiastioita ja ruoan tähteitä. Yhdellä taholla oli
jos kuinka paljon perunankuoria, luita, kalansuomuja ja likaa,
ja joka puolella höriseviä kärpäsiä, joista oli vaivaa aamusta
iltaan, kunnes auringonlaskun jälkeen sääsket tulivat ja ryhtyivät
kidutustyön yövuorolle.
- Mitä intiaanit tekevät tällaisissa tapauksissa, tiedusteli pikku
Majava, -- eli siis mitä meidän olisi parasta tehdä?
- Ensinnäkin voisitte muuttaa leirinne toiseen paikkaan; toiseksi
voisitte siivota tämän.
Kun ei ollut toista soveliasta leiripaikkaa, ei valitsemisen varaa
ollut. Niinpä Jan sanoi pontevasti: -- Pojat, meidän täytyy siivota
tämä ja sitten pitää se myös siistinä. Kaivamme kuopan ja nakkaamme
siihen kaiken, mikä ei pala.
Jan tarttui lapioon ja alkoi kaivaa pensaiden takana tiipiin
lähettyvillä. Vähitellen Sam ja Gui ryhtyivät myös työhön. He
alkoivat koota roskia ja kantaa niitä kuoppaan. Kun he nakkasivat
siihen luita, peltitölkkejä ja leivänpaloja, sanoi Sam: -- Se ei ole
minusta oikein, kun on niin paljon eläviä olentoja, jotka mielellään
sen söisivät.