mutta Burns sattui olemaan aina lähellä työssä ja Guilla oli
nopeat silmät ja korvat. Se pikku rotta näytti olevan alati
varuillaan. Pian hänen matkan päästä huutamistaan huomautuksista
kävi ilmi, että hän tarkkaan tiesi kaikki poikien hommat -- oli
epäilemättä käynyt leirissä heidän poissa ollessaan. He näkivät
hänen monta kertaa kiinnostuneena väijyvän heitä, kun he jousineen
ja nuolineen harjoittelivat, mutta heti kun hänet keksittiin, hän
pakeni turvallisen matkan päähän, minkä jälkeen hän purki sisuaan
kiukuttelemalla ja haukkumalla.
Eräänä päivänä pojat saapuivat leiriinsä juuri sopivaan aikaan.
Läheisessä viidakossa käydessään Jan huomasi lehvien alla paljaan
jalan. -- Halloo! mitäs tämä on? Hän kumartui, huomasi jalan
liittyvän sääreen. Säären päässä oli Gui Burns.
Gui karkasi pystyyn huutaen "Isä -- Isä -- Isä!" Hän juoksi henkensä
edestä, intiaanit perässä kiljuen uhkauksia, jotka saivat veren
hyytymään. Jan oli nopea juoksija, eikä Guin tylpistä sääristä ollut
apua, vaikka niitä pelkokin kannusti. Hänet otettiin kiinni ja
raastettiin parkumisistaan huolimatta leiriin.
-- Anna minun olla, Sam Raften -- anna minun olla!
Hänen huomautuksistaan puuttuivat nyt huomattavassa määrin kaikki
rumat sanat. (Hyvin nuorissa moinen herkkyys on sangen kiitettävä
asia.)
Ensimmäinen asia oli vangin sitominen.
Sam toi nuoran.
-- Hyi, sanoi Jan. -- On tuokin muka tyylikästä. Tuo nahkapuuta.
Sitä saatiin tuota pikaa, ja vaikka Gui kuinka parkui ja potki, hänet
sidottiin juhlallisesti puuhun -- tuoreeseen -- se kun kestäisi,
huomautti Jan, paremmin tulta.
Molemmat soturit istuivat nyt tulen ääreen jalat ristissä. Vanhempi
sytytti rauhanpiipun, ja sitten he ryhtyivät keskustelemaan
onnettoman vangin kohtalosta.
-- Veli, sanoi Jan juhlallisia liikkeitä tehden, -- suloista on
kuulla tämän kurjan kalpeanaaman parkumista. (Oikeastaan tuota ääntä
alkoi olla enemmän kuin he saattoivat sietää.)
-- Ugh -- paljon hyvä, sanoi Tikka.
-- Antakaa minun olla. Minun isäni antaa teille tästä selkään, senkin
kehnot pelkurit, valitteli vanki unohtaen nopeaan malttinsa.
-- Ugh! Päänahka ensin, sitten kärvennämme hänet elävältä. Pikku
Majava teki muutamia kuvaavia kädenliikkeitä.
-- Ugh -- junkkari -- me paljon pahat, lisäsi Tikka, sylki kivelle ja
alkoi hioa linkkuveistään.
Veitsen terävä ja uhkaava "vuiit, uiit, uiit" kiveä vasten rääkkäsi
Guin korvia ja hermoja aivan hirvittävästi.
-- Veli Tikka, meidän heimomme henki vaatii uhrin veren -- kaikki
tyynni.
-- Suuri päällikkö Tikka kai tarkoitat, huomautti Sam hiljaa.
-- Ellet sano minua päälliköksi, en minäkään sano sinua päälliköksi,
se siitä.
Suuri Tikka ja Pikku Majava menivät nyt tiipiihin, maalasivat
uudelleen toistensa naamat, panivat kuntoon pääkoristeensa ja
astuivat ulos teloitusta varten.
Tikka alkoi taas hioa veistään. Se ei tosin ollut tarpeellista, mutta
hän piti äänestä.
Pikku Majava kantoi nyt paikalle paljon keveitä risuja ja latoi
ne vangin eteen. Mutta Guin jalat olivat vapaat ja hän potkaisi
niitä niin, että ne lensivät joka suunnalle. Molemmat sotapäälliköt
hyppäsivät syrjään. -- Ugh, paljon paha, sanoi vimmastunut Tikka.
Sido sen sääret, oh, suuri päällikkö Pikku Majava!
Uudella kuorenkaistaleella uhrin sääret sidottiin lujasti puuhun.
Sitten päällikkö Tikka lähestyi veitsineen ja sanoi:
-- Suuri päällikkö Pikku Majava, jos me nyljemme hänen päänahkansa,
niin on vain yksi päänahka, eikä _sinulla_ ole mitään voitonmerkkiä,
ellet tyydy arvuutusluuhun.[6]
Tässä oli pulma, keinotekoinen, mutta todellinen, ja Jan ehdotti:
-- Suuri päällikkö Puna-pää
Tikka-kannolla-istuva-pyrstö-reunalta-kukkuva, ei päänahkaa oteta;
nyljetään koko pää, kummallekin puolet nahasta.
-- Ugh! Ylen hyvä ehdotus, oi iso-intiaani-päällikkö
Suuri-Pikku-Majava-puun-nurin-jyrsijä.
Sitten Tikka haki hiilen ja alkoi hirvittävän vakavana piirtää
vangin tappuraiseen pörröön jakorajaa sen mukaan mitä hän piti
kohtuullisena. Pikku Majava intti vastaan, että hänellä oli oikeus
saada toinen korva ja puolet päälaen nahasta, joka on nylkynahan
pääosa. Tikka viittasi siihen, että vangilla onneksi oli otsatupsu,
sellainen, jota sanotaan "lehmän nuolioksi", ja että se sai käydä
toisesta päälaen nahasta. Nuorempi päällikkö saattoi olla siihen
täysin tyytyväinen. Hiilipiirto pölytettiin pois uutta jakoehdotusta
varten. Kumpikin päällikkö haki nyt hiilen, ja he alkoivat
suunnitella Guin tappurakuontaloon uutta jakoa ja korjailla sitä,
kunnes molemmat olivat tyytyväisiä.
Uhri ei oikeastaan ollut menettänyt rohkeuttaan ennen kuin nyt. Hän
oli syytänyt suustaan uhkauksia ja haukkumasanoja. Hän oli uhannut
kertoa "isälleen" ja "opettajalle" ja koko maailmalle, mutta lopulta
hän uhkasi kertoa Raftenille. Tämä naula oli se joka parhaiten veti,
ja hieman levottomana Tikka kääntyi Pikku Majavan puoleen ja sanoi:
-- Veli päällikkö, ymmärrätkös lörpöttelevän kalpeanaaman kieltä?
Mitä hän sanoo?
-- Ugh, ei minä tiedä, vastasi Jan. -- Ehkä nyt laulaa surmanvirttään
omalla kielellään.
Gui ei ollut aivan urhoollisuutta vailla. Hän oli tähän saakka
pysynyt rohkeana luullen poikien vain tekevän pilaa, mutta
tuntiessaan vedettävän tuota kamalaa nokiviivaa, joka tyydyttävästi
jakoi hänen päänahkansa näiden molempien maalattujen hirviöitten
välillä, tylyn Tikan vielä viimeisen kerran veitsellään vedellessä
_vuiit, uiit, uiit_ pitkin kiveä, lähestyessä ja kahmaistessa toiseen
käteensä kourallisen hänen tappuraisia hiuksiaan hän murtui ja itki
katkerasti.
-- Voi älkää, älkää, -- voi isä! Voi äiti! Päästäkää minut tällä
kerralla, minä en tee sitä koskaan toiste. Mitä hän ei tekisi, sitä
hän ei sen tarkempaan sanonut, mutta ilmeisestikin hän täydelleen
antautui.
-- Odota, veli päällikkö, sanoi Pikku Majava. Heimojen kesken on
tapana vapauttaa, vieläpä ottaa heimon jäseniksikin semmoisia
vankeja, jotka ovat osoittaneet huomattavaa urhoollisuutta.
-- Jos urhoollisuus on parkumista, niin sitten hänessä on ollut
urhoollisuutta monen miehen edestä, sanoi Tikka tavalliseen tapaansa
taas puhuen.
-- Leikataan poikki hänen siteensä, että hän saa paeta oman kansansa
luo.
-- Olisi tyylikkäämpää, jos jättäisimme hänet tähän yöksi. Huomenna
sitten näkisimme, että hän on omin neuvoinensa paennut, sanoi
vanhempi päällikkö. Uhri älysi, että hänen tilanteessaan oli
tapahtunut parannus, ja lupasi nyt yhä nyyhkien tuoda heille niin
paljon tuohta kuin he vain tahtoivat -- tehdä vaikka mitä, kun vain
pääsisi menemään. Hän lupasi jopa varastaa heille, mitä vain oli
parasta hänen isänsä puutarhassa.
Pikku Majava veti puukkonsa ja katkaisi siteen toisensa jälkeen.
Tikka otti jousensa ja nuolensa huomauttaen että "paljon hauska ampua
juoksuun".
Viimeinen kuoriside katkesi. Guita ei tarvinnut käskeä. Hän juoksi
ääneti raja-aitaa kohti, kunnes oli päässyt sen yli. Huomatessaan
olevansa hyvässä turvassa eikä kenenkään takaa ajamana, hän huusi
koko ilman täyteen uhkauksia ja haukkumisia. Hänen sanojaan ei
ollenkaan voisi tähän painaa.
Useimmat pojat olisivat niin selkää karmivien kokemuksien jälkeen
karttaneet suota, mutta Gui tunsi koulusta Samin hyvänluontoiseksi
pojaksi. Hän alkoi ajatella, että hän suotta oli säikähtänyt. Häntä
houkuttelivat monet syyt, eniten ehkä hivuttava uteliaisuus. Ja
niinpä tapahtui, että pojat eräänä päivänä leiriin tullessaan näkivät
Guin paraillaan hiipivän pois. Hauskaa oli juosta hänet kiinni ja
raastaa takaisin. Hän oli kovin yrmeissään, ei pitänyt niin pahaa
suuta ja oli ilmeisesti vähemmän peloissaan. Päälliköt puhuivat
tulesta ja kidutuksesta ja uhkailivat uittaa häntä lammessa, mutta se
ei tehonnut ollenkaan. Sitten he aloittivat ristikuulustelun. Vanki
ei vastannut. Miksi hän kävi heidän leirissään? Mitä hän teki --
varastiko? Vanki vain murjotti synkän näköisenä.
-- Sidotan sen silmät ja tungetaan selkään gyaskutti, sanoi Jan
kolkolla äänellä.
-- Hyvä tuuma tuo, myönsi Sam tietämättä gyaskutista sen enempää kuin
vankikaan. Sitten hän jatkoi: -- Yhtä hyvä vaikka vähän armahdamme.
Ei sitten suotta kidu.
Tuntematon se parhaiten pelottaa. Vangin sisuun koski taas kovasti.
Suupielet värähtelivät. Hän oli taas murtumaisillaan, kun Jan käytti
tilaisuutta ja sanoi: -- No mikset sitten sano, mitä sinä täällä käyt
urkkimassa?
Ja nyt poika uikutti haluavansa leikkiä intiaania.
Sam ja Jan tulivat totisiksi. He eivät olleet ennättäneet maalata
kasvojaan, niin että tällä kertaa selvästi näkyi, mitä heidän
mielessään liikkui.
Pikku Majava nousi nyt ja puhui neuvostolle.
-- Sangerin kansan suuret päälliköt! Viime kerralla kun me
rääkkäsimme ja poltimme kuoliaaksi tämän vangin, hän jätti jälkeensä
syvän vaikutuksen. Ei koskaan ennen ole ainoakaan vankimme osoittanut
niin suuria lahjoja. Minä äänestän, että hänet otetaan heimon
jäseneksi.
-- Oi heimon viisain päällikkö yhtä lukuun ottamatta, tuo on kyllä
hyvä, mutta tiedäthän, ettei ainoakaan soturi voi meihin yhtyä
ensiksi osoittamatta, että hän on oikeata lajia ja hyvää ainesta,
täysivillainen, ja tavalla tai toisella tavallisia etevämpi. Eikös
aina ole ollut niin. Nyt hänen täytyy antaa selkään jollekulle heimon
sotureista. Voitkos tehdä sen?
-- En.
-- Taikka juosta paremmin tai ampua paremmin taikka jotakin muuta --
taikka antaa meille kaikille lahja. Mihin sinussa on miestä?
-- Minä voin varastaa vesimeloneja ja näen kauemmaksi kuin kukaan muu
koko koulussa ja osaan hiipiä paremmin kuin mikään ihminen tai eläin.
Minä olen katsellut teitä pensaikosta jos kuinka monta kertaa. Näin,
kun te rakensitte tuota patoa. _Minä uin siinä ennen kuin kumpikaan
teistä_ ja olen monesti istunut ja poltellut teidän tiipiissänne, kun
teitä ei ole ollut siellä, ja minä kuulin silloin, kun te puhuitte
siitä, että piti lähteä meidän tuohtamme pihistämään.
-- Ei tuo juuri kuulosta kovin _urhoolliselta_. Onko sinulla mitään
lahjoja heimon vanhimmalle ylipäällikölle?
-- Minä tuon teille niin paljon tuohta kuin vain tarvitsette. En
sentään siitä koivusta, jonka te kaadoitte, sillä minä isän kanssa
poltin sen, niin ettette te saisi sitä, mutta tuon paljon toista ja
ehkä -- minä joskus kähvellän teille kananpojan.
-- Hänen aikomuksensa ovat ilmeisestikin kunnioitettavat. Otetaan
koetukselle, sanoi Jan.
-- No hyvä, virkkoi ylipäällikkökin, -- pääsköön sitten, mutta se
ei vie minun oikeuttani tuohon vasempaan puoleen hänen päänahastaan
niskaan aina tuohon keltaiseen karvamättääseen asti, tuohon asti,
josta kaulus on hangannut lian pois. Minä saatan ottaa sen milloin
vain asiat vaativat, ja toinen korva seuraa mukana.
Gui aikoi pitää tätä leikkipuheena, mutta Samin kiiluvat silmät
ja tutkimaton naama kiintyivät niin nälkäisinä siihen samaiseen
keltaiseen karvamättääseen, että hänen mieltään taas alkoi karmia.
-- Kuulepas Jan -- tuota noin Suuri Pikku Majava piti sanomani --
sinä tiedät parhaiten ne asiat. Mitä kaikkia temppuja tehtiinkään,
kun intiaaniheimoon otettiin?
-- Eri heimoissa eri tavat. Aurinkokarkelo ja tulikoetus ovat
kuitenkin arvokkaimmat ja molemmat ovat kauhean vaativia.
-- Kumman _sinä_ suoritit? kysyi Tikka.
-- Molemmat, sanoi Jan irvistäen päivän polttamia käsivarsiaan ja
olkapäitään muistellessaan.
-- Aivanko varmaan? sanoi vanhempi päällikkö epäilevällä äänellä.
-- Niin, hyvä herra; ja minä kestin ne niin hyvin, että kaikki
myönsivät minut koko heimon parhaaksi, kehaisi Pikku Majava
mainitsematta kuitenkaan, että hän oli oman hermonsa ainoa jäsen.
Minulle annettiin yksimielisesti nimeksi "Kiljuva päivänkoitto".
-- Minä tahdon kanssa olla Kiljuva päivänkoitto, kimitti Gui.
-- Sinäkö? Ethän sinä tiedä kykenetkö ollenkaan selviytymään, sinä
keltainen karvamätäs.
-- Kas niin, karvamätäs, kumman valitset?
Gui tahtoi antaa paahtaa itsensä lanteihin saakka. Hän oli jo täynnä
teerenpisamia ja päivän paahtama aina hartioihin saakka ja hänen
kehno pumpulipaitansa torjui niin huonosti auringon säteitä, että
hänen ihonsa muualtakin oli kellervä. Hän siis hyppeli kokonaisen
päivän leirissä yläruumis paljaana, mutta kun hän oli karaistunut, ei
hänen ihonsa tietenkään palanut.
Auringon hipoessa puiden latvuksia päälliköt kokoontuivat
neuvotteluun.
Ylipäällikkö tarkasti uuden sotilaan, pudisteli vakavasti päätään ja
sanoi juhlallisesti: -- Liian keltainen palaakseen. Nimesi on oleva
Mäihä.
Vastaväitteet olisivat olleet turhia. "Mäihä" hän nyt oli ja sinä
pysyisi, kunnes ansaitsisi paremman nimen. Rauhanpiippu kulki
miehestä mieheen, ja Gui julistettiin Sangerin intiaanien kolmanneksi
sotapäälliköksi (sana _sota_ lisätty erityisestä pyynnöstä).
Hän oli ehdottomasti heimon vaarattomin jäsen, ja sen vuoksi hänelle
tuotti erikoista mielihyvää erittäin julman osan näytteleminen.
Sotamaali oli hänen ilonsa ja sen avulla hän erinomaisella
menestyksellä sai pyöreän hymyilevän naamansa muuttumaan
villin julmuuden kauhistuttavaksi perikuvaksi. Maali oli hänen
keppihevosensa ja ylpeytensä, mutta ah, kuinka usein tapahtuu, että
syvin suru on suurimman ilon keskellä. Mäihän silmiä ei voinut
verrata kavalan punanahan synkkiin pikihelmiin. Ne olivat virttyneen
siniset. Pörhöisen tappuranvärisen tukkansa hän sai jouhitukolla
peitetyksi, maali korjasi teerenpisamaisen ihon, mutta valkoisia
ripsiä ja haaleita porsasmaisia silmiä ei voinut mitenkään naamioida.
Hän piti kuitenkin surunsa omina hyvinään, sillä hän tiesi, että
jos toiset vähänkään saisivat vihiä näistä hänen tunteistaan, hänen
nimensä paikalla vaihdettaisiin "Nukeksi" tai "Pikkulinnuksi" tai
joksikin muuksi yhtä kamalaksi ja epäintiaanimaiseksi nimitykseksi.
XIV
TAPPELU
Jan, kuulepas, näin tänä aamuna verisatakielen.
Se kai on joku uusi lintu, sanoi Jan epäilevällä äänellä.
Se on kaunein lintu koko maassa.
Mitä? Kolibriko?
-- Eee-i. Eiväthän ne kauniita ole, pieniä vain.
-- Siitä nyt näkyy, mitä sinä tiedät, vastasi Jan, -- sillä "nämä
verrattomat siivekkäät jalokivet ovat samalla sekä pienimmät että
kirkkaimman väriset, mitä on sulan kantajia". Jan oli jostakin
lukenut tämän lauseen ja se oli tarttunut hänen ylen herkkään
muistiinsa.
-- Loruja! sanoi Sam. -- Tuo kuulostaa taas kirjasta opitulta,
mutta minä lyön vaikka vetoa, että olen nähnyt puutarhassa
trumpettiköynnöksen ja mehiläispalsamin ympärillä satoja kolibreja,
eivätkä ne olleet miljoonasosaakaan niin kauniita kuin tämä
verisatakieli. Se on todella punainen kuin veri ja loistaa kuin
tuli. Siivet ovat mustat. Noita-akka sanoo intiaanien kutsuvan sitä
sotalinnuksi, sillä kun sen nähtiin polulla lentävän, niin tuli
sota. Mutta eihän se mitään niin ihmeellistä ole, sillä ainahan ne
tappelivat.
-- Ah, nyt minä tiedän, sanoi Jan. -- Veripunainen tanager. Missä sen
näit?
-- Se pyrähti puusta ja istahti sitten tiipiin pisimmän tangon päähän.
-- Toivotaan, ettei se tiedä sotaa. Olisi hauska saada yksi
täytettäväksi.
-- Yritin ampua sen sinulle, poikani, vasten sääntöjä. Ja jos olisi
ollut pyssy, olisin sen saanutkin. Koetin osata nuolella, enkä ole
sen jälkeen nähnyt lintua sen enempää kuin nuoltakaan. Se kun vielä
oli minun paras nuoleni -- vanha Varma surma.
-- Annatkos nuolen minulle, jos minä löydän sen? sanoi Gui.
-- En tietenkään, siitä saat olla varma. Mitä hyötyä siitä sinulle
olisi?
-- Annatkos purukumisi?
-- En.
-- No lainaatkos sitä sitten edes vähäksi aikaa?
-- Jop, kauppa on lyöty lukkoon.
-- Kas tässä on nuolesi, sanoi Gui vetäen sen hirsien välistä, jonne
se oli lentänyt. -- Näin sen suhahtavan sinne ja ajattelin, että
olenpa hiljaa ja odotan tapausten kehittymistä, kuten Jan sanoo.
Onnistuneen pilansa päälle Gui hirnahti kuin hevonen.
Intiaanit lähtivät aikaisin aamulla maalattuina vakoiluretkelle.
Jouset ja nuolet olivat matkassa, ja tietysti he olivat joka hetki
varuillaan silloin tällöin jälkiä etsien ja korviaan höristellen.
Mokkasiinipukuisten jalkain astuessa ei kuulunut risaustakaan,
terävät silmät iskivät jokaiseen liikkuvaan lehteen jäntevien
miesten hiipiessä aarniometsän mahtavien runkojen keskellä -- niin
ainakin sanottiin Janin kirjassa. Epäilemättä he kulkivat sangen
ääneti, mutta kuitenkin pieni haukka säikähti ja lähti lentoon
palsamikuusesta -- "tulipuusta", joksi he nyt sitä sanoivat saatuaan
tietää puuaineen ihmeteltävät ominaisuudet.
Kolme nuolta ammuttiin sen perään, mutta mitään vahinkoa ei sille
sattunut. Jan vilkaisi sitten puuhun ja huudahti:
-- Pesä.
-- Se näyttää minusta tuulenpesältä, sanoi Gui.
-- Minä en sitä usko, vastasi Jan. -- Mehän pelotimme haukan pois.
Jan oli hyvä kiipeämään, kieltämättä paras joukosta, ja heittäen
maahan lakkinsa, takkinsa, housunsa ja aseensa hän alkoi kavuta
palsamikuuseen vähääkään välittämättä pihkasta, jota riippui
kidemäisinä pisaroina, taikka kaarnasuomuista, joita irtaantui
kaikkialta.
Tuskin hän oli kadonnut alempien oksien sekaan näkymättömiin, kun Gui
keksi ilkikurisen tuuman ja yllytti Samia tähän tapaan:
-- Tehdään Janille pieni kepponen ja lipitetään tiehemme. Leikkisä
mieli petti Samin. He täyttivät Janin takin ja housut lehdillä ja
muulla roskalla, sovittivat ne yhteen kuin miehen hahmon, panivat
lakin tekeleen päähän ja pistivät sitten takin rinnan läpi maahan
saakka yhden hänen omista nuolistaan. Tämän tehtyään he livistivät
tiehensä.
Sillä välin Jan pääsi puun latvaan ja huomasi, että siellä oli vain
tavallinen tuulenpesä, joita kuusissa on niin paljon. Hän luikkasi
kumppaneilleen, mutta ei saanut vastausta. Sen vuoksi hän kipusi
nopeasti alas. Ensiksi lystikäs ruuhkaukkeli nauratti häntä, mutta
sitten hän huomasi, että hänen takkinsa oli turmeltu ja nuoli
katkaistu. Hän huusi tovereitaan, mutta vastausta ei kuulunut; huusi
kerran toisensa jälkeen vastausta saamatta. Hän jatkoi kulkuaan
määräpaikkaan, jonne he olivat olleet kaikki matkalla, mutta jos he
siellä olivatkin, olivat he piiloutuneet. Huomatessaan tulleensa näin
kehnosti petetyksi Jan palasi leiriin huonolla tuulella. Tovereita ei
ollut sielläkään. Hän istui vähän aikaa tulen ääressä, mutta toimekas
mies kun oli, riisui sitten takin päältään ja alkoi parannella patoa.
Hän kiintyi niin työhönsä, ettei huomannutkaan karkulaisten paluuta,
ennen kuin kuuli äänen, joka sanoi:
-- Mitä tämä on?
Ympäri kääntyessään hän näki Samin tutkivan hänen muistikirjaansa ja
rupeavan sitten ääneensä lukemaan:
-- Kuningaslintu,
urhea harjakas, kuningaslintu,
kukkea --
Jan nykäisi kirjan hänen kädestään.
-- Lyön vetoa, että loppu oli "laululintu", sanoi Sam.
Janin kasvot hehkuivat häpeästä ja vihasta. Hänellä oli tapana
silloin tällöin sepitellä runoja, mutta hän oli sairaalloisen
arka, eikä kukaan niin ollen saanut nähdä hänen tuotteitaan.
Kuningaslintu-runo, joka oli saanut alkunsa heidän iltakävelystään,
oli vain yksi monesta samanlaisesta kokeesta. Hän oli oppinut
ihailemaan urhoollisen pikkulinnun rohkeita hyökkäyksiä haukkain
ja varisten kimppuun ja lopulta suurennellut niitä sellaisiksi
sankaritöiksi, että niistä piti yrittää tehdä runo. Tämä asia
oli hänelle sangen vakava, ja se että muut tekivät pilkkaa hänen
tunteistaan, oli enemmän kuin hän saattoi sietää. Gui tietysti tuli
mukaan irvistelemään oppien sanat Samilta. Sitten hän huomautti
värittömällä äänellä, ikään kuin jotakin yleistä uutista kertoen:
-- Sanovat, että metsässä tänään ammuttiin urhea harjakas intiaani.
Jan oli aamullisen petoksen vuoksi ärtyisellä tuulella. Kääntyen
vihaisesti Guin puoleen hän sanoi uhkaavasti:
-- Lopeta nyt jo lorusi, sinä kelvoton nuuskija.
-- En minä sinulle puhu, tirskui Gui mennen Samin jäljessä tiipiihin.
Sisältä kuului vähän aikaa hiljaista puhetta. Jan lähti taas padolle
ja alkoi etsiä läpiä tunkeakseen niihin savea. Tiipiistä kuului
nyt enemmänkin tirskettä, sitten Gui tuli yksin ulos, asettui
teatraaliseen asentoon ja alkoi lausuilla puulle Janin pään yli:
-- Kuningaslintu,
urhea harjakas kuningaslintu,
kukkea vain olet laululintu --
Käden ulottuvilla oli kuraa. Jan nakkasi sitä kelpo löntin Guin
niskaan. Ylt'yleensä ryvettyneenä sai poika palata tiipiihin.
-- Siinä sait nyt pu-ket-teja, kuului Sam sanovan. -- Mene ulos
ja saa vähän enemmän; jukopliut sinä sen ansaitset. Anna sitten
_minulle_ tieto, kun ruvetaan "tekijää" huutamaan. Sitten taas
tirskuttiin. Silloin Jan menetti kaiken malttinsa. Hän sieppasi ison
kepin ja harppasi tiipiihin, mutta Sam nosti vastakkaiselta puolelta
vaatteen lievettä ja livahti ulos. Gui yritti samaa, mutta Jan sai
hänet kiinni.
-- Mitä sinä, enhän minä tee mitään.
Vastaukseksi tuli mäjähtävä isku, joka sai pojan pahasti
vääntelehtimään.
-- Anna minun olla, sinä iso pelkuri. En minä ole tehnyt sinulle
mitään. Anna minun olla! Sam! S-A-M! S-A-A-A-M!!! Karjunta yltyi sitä
myöten kuin keppi sutki sutkimistaan.
-- Älä häiritse minua, huusi Sam ulkopuolelta. -- Minä kirjoitan
runoveisua, hirmuisen fiini koko juttu, oikea runohelmi. Hyvää hän
sillä vain tarkoittaa.
Gui parkui ja porasi nyt julmasti.
-- Saat enemmän, jos vielä soitat suutasi, kiljui Jan ja astui
ulos. Siellä hän tapasi taas Samin muistikirja kädessä. Poika oli
kirjoittavinaan siihen jotakin. Heti kun hän näki Janin, hän karisti
kurkkuaan ja aloitti.
-- Kuningaslintu,
urhea harjakas --
Siihen se jäi. Jan iski häntä rajusti vasten suuta. Sam hyppäsi
muutaman askelen taapäin. Jan koppasi kouraansa ison kiven.
-- Älä heitä tuolla minua, sanoi Sam vakavasti. Jan nakkasi kiven
toveriaan kohti kiukkuisimmalla voimallaan ja tositarkoituksella. Sam
väisti ja karkasi sitten itsepuolustuksen pakosta Janin kimppuun.
Niin sitä käytiin kiinni ja tapeltiin, sillä välin kuin Gui, kostoa
himoiten, juoksi Samille apuun ja sai sekaan muutamia vähäpätöisiä
iskuja.
Sam oli raskaampi ja väkevämpi kuin Jan, mutta Jan oli voimistunut
ihmeteltävästi Sangeriin tulonsa jälkeen. Hän oli laiha mutta
jäntevä, ja koulussa hän oli oppinut tuon yleisen lanneheiton,
joka on yhtä vanha kuin Kain ja Abel. Siinä oli kaikki, mitä hän
painimisesta tiesi, mutta siitä oli hänelle nyt suurta hyötyä. Sitä
paitsi raivo antoi hänelle voimia -- ja melkein heti kun kiinni
käytiin, tuli tilaisuuskin. Sam lensi töppöset taivasta kohti ja
makasi tuota pikaa maassa rähmällään. Gui sai yhden suoran iskun
vasten kuonoaan ja poistui poraten. Nähdessään Samin nousevan pystyyn
Jan karkasi hänen kimppuunsa taas kuin villipeto. Tuossa tuokiossa
Sam kieri nurinniskoin äyräältä allikkoon.
-- Saatpa nähdä, kyllä minä sinut laitan täältä tiehesi, huusi Sam
vihoissaan syljeskellen. -- Sanon isälle, että sinä häiritset työtä.
Hänen silmänsä olivat täynnä vettä ja Guin tähtiä ja kyyneliä. Ei
kumpikaan heistä nähnyt sitä neljättä, joka oli lähellä, mutta Janpa
näki. Siellä seisoi, ei kahdenkaankymmenen askelen päässä, William
Raften ja näki koko tapauksen. Hänen kasvoillaan ei ollut vihan, vaan
rajattoman surun ja pettymyksen ilme -- ei sen vuoksi, että pojat
olivat tapelleet -- ei -- hän tunsi poikain luonnon siksi hyvin,
ettei ajatellutkaan sitä -- vaan että _hänen_ poikansa, joka oli
vanhempi ja väkevämpi ja jota vielä toinen auttoi, sai rehellisessä
tappelussa selkäänsä niin hintelältä toverilta, joka tuskin oli vielä
potilaan kirjoista päässyt.
Se oli niin katkera pala niellä, ettei hän muistanut nielleensä
sen katkerampaa. Hän kääntyi ääneti ympäri ja poistui eikä koskaan
perästäpäin hiiskunut asiasta sanaakaan.
XV
MINNIEN RAUHA