siinä kasvissa oli yhteistä molempien ensin mainittujen kanssa.
-- Ja kas tuossa! Tuossa on lobelia, jota toiset sanovat intiaanin
tupakaksi. Tämän sinä löysit puron luota, ja se on vähän aikaista --
vähän ennen kuin sen aika olisi. Sillä saa itsensä ylenantamaan, kun
on siihen tarvetta. Kas nyt, eikö tuo lehti ole kuin ilmetty vatsa?
-- Tämä on Benjaminin pensas tai kuumepensas. Kun sen lehdistä
keitetään teetä, se on kovin hyvää vilutautia ja kuumetta vastaan.
Ja eikös sekin värise joka kerta kun tuulee. Vai mataroita. Mihin
vaivaan sinä luulisit näistä olevan apua?
-- En tiedä.
-- Katsos nyt, kuinka se on siihen kirjoitettu selvään kuin präntti
-- niin, ja vielä selvempäänkin, sillä minä osaan sen lukea, vaikken
osaa lukea kirjasta sanaakaan. No minkä näköinen se on? hän kysyi
kahdenkertaista siemenpalkoa näyttäen.
-- Se on kuin aivot ja selkäydin, sanoi Jan.
-- Voi tuota lasta, minulla on paremmat silmät kuin hänellä. Nehän
ovat kuin molemmat munuaiset, ja siitä syystä mataratee auttaa
paremmin kuin kaikki maailman tohtorit, kun sitä vain osaa käyttää.
Näes munuaisvaiva on jonkinlaista kuumetta; se tekee kuumaksi, ja
sen vuoksi se pitää tehdä _kylmään_ veteen. Jos sen tekee lämpöiseen
veteen, niin se vain pahentaa ja on kuin pahinta myrkkyä. Tuo on
punalatva, joka nostattaa hien. Kerran näin erään, joka juuri teki
kuolemaa ihon kuivuuden vuoksi, ja tohtorit koettivat koettamistaan
eikä heistä ollut lapsi paralle vähääkään apua, mutta sitten minä
sain hänen äitinsä laittamaan vähän punalatvateetä. Ja sairas hikosi
monta sankoa heti kun sai haistaakin keitosta, ja tohtorit tietysti
luulivat, että se oli heidän ansionsa! Ja eukko nauraa hihitti
hyvillä mielin.
Monesta muusta kasvista hän Janille tarinoi ja selitti niiden käytön.
Mikä oli hyvä syöpää vastaan, mikä leiniin, matoja vastaan tai muuhun
vaivaan, ja yksi auttoi kaikissa taudeissa. -- Eräs intiaani raukka
sen minulle näytti, ja heti kun sen näin, tiesin, että asia oli
niin, sillä jokaista lehteä oli kolme yhdessä ja yksi kolmessa ja
sen keskellä oli pyhän ristin merkki yhtä selvästi kuin tuo kattila
liedellä.
Näin eukko tarinoi piipunnysäänsä imien ja kuumalle liedelle
syljeskellen. Mutta hienotunteisena kuin aito nainen ainakin hän joka
kerta pyyhki suutaan nahkean käsivartensa selkäpuolella.
-- Ja tuo on se, jota sanotaan kissanmintuksi. Hyvin minä muistan
sen päivän, jona sen sain tietooni. Sitä ei sanonut intiaani eikä
tohtori eikä mikään ihminen ollenkaan. Se oli tuo vanha musta kissa,
ja kaikki pyhät seisokoot minun ja sen viheriäisten silmien välillä!
Jestas kuinka se joskus säikäyttää minua viisaudellaan, mutta ei
minulla olisi mitään muuta sitä vastaan kuin että se tappaa pikku
lintuja. Sillä oli muuanna talvena kuin tuhkarokko ja se makaili vain
lieden ympärillä. Mutta aina kun ovi vain oli auki, se meni ulos ja
katseli joka puolelle ja tuli sitten takaisin ja naukui ja voivotteli
ja sitten kävi pitkäksensä -- ja sitä menoa se jatkoi käyden aina
heikommaksi ja huonommaksi, kunnes lumi suli ja ruoho alkoi kasvaa,
mutta vielä se käveli ja katseli idän puoleen, varsinkin öisin.
Sitten maasta kasvoi kasvi, jota en ole koskaan ennen nähnyt, aivan
tuohon. Ja kissa katseli katselemistaan sitä, niin kuin olisi
tahtonut sen ottaa, muttei olisi uskaltanut. Tuolla oli siihen
aikaan iso joukko kauniita puita, ennen kuin se vanha nauta kaatoi
ne maahan, ja yhdessä niistä oli iso haara, joka kasvoi noin -- ja
toinen, joka kasvoi noin -- ja kun täysikuu nousi juuri oikeaan
aikaan, tuli varjosta ristin merkki ja se sattui minun oveeni, ja kun
se oli kulkenut ohi, ei se enää ollutkaan risti. No niin, täysi kuu
sitten lopulta nousi ja varjosta syntyi ristin merkki ja vanha kissa
lähti ulos ja vahti vahtimistaan, niin kuin olisi tehnyt mieli, mutta
ei olisi uskaltanut, mutta kun sitten risti lankesi niiden ruohojen
päälle, niin mirri hyppäsi ja syödä ahmi, ja siitä hetkestä se oli
terve. Sillä tavalla minä opin kissanmintun tuntemaan, ja siitä minun
mieleni rauhoittui, sillä jos kissaa piru riivaa, niin ei se mene
ristin varjoon syömään.
Jan kirjoitteli kirjoittelemistaan, mutta ei enää yrittänytkään
piirtää tai kuvailla kasveja, kirjoitti vain nimet muistiin.
-- Se on oikein, poikani! Pane nimilaput kasvien päälle ja talleta
ne. Niin tohtori Carmartinkin teki, kun minä häntä opetin. Kas, sillä
tavalla, hän lisäsi, kun Jan otti neuvosta vaarin ja jokaisen varteen
kietaisi paperilapun, johon oli kirjoittanut nimen.
-- Tuossapa on ihmeellinen luuta, sanoi Jan nähdessään tämän
järjestyksen ja puhtauden edustajan sille täysin sopimattomassa
ympäristössä.
-- Niin kyllä, se on pyökkiluuta. Larry niitä tekee.
-- Larry?
-- Niin, minun poikani. (Larry oli lähes kuusikymmentävuotias.) Hän
tekee niitä sinipyökistä.
-- Kuinka? kysyi Jan ottaen luudan ja tutkien sitä mitä suurimmalla
mielenkiinnolla.
-- Kah, tietysti vuolemalla. Larry onkin sellainen mies vuolemaan,
että -- ja hän ottaa kolmisen tuumaa vahvan sinipyökin vesan ja alkaa
vuolla siitä pitkiä lastuja, mutta jättää ne toisesta päästä keppiin
kiinni, niin että niitä lopulta on ympäriinsä, niin kuin näkyy.
-- Aivan kuin sytykkeessä.
-- Niin, niin, juuri sillä tavalla, nämä vain ovat paljon isompia,
ja sinipyökki on kamalan sitkeätä. Ja kun hän on vuollut kepin noin
tuuman vahvuiseksi, hän sitoo nahkapuulla kaikki lastut kimppuun
nurinpäin kääntäen ja katkaisee kädensijan sopivan mittaiseksi,
tasoittaa kirveellä luudan pään ja antaa sen kuivua. Siinä se.
Parempaa luutaa ei saa tekemälläkään eikä siinä talossa koskaan
toista käytetty, ennen kuin hän nai tuon Kitty Connorin, mokoman
tyhjäntoimittajan. Ja vaikka minä itse olin koko ajan sitä vastaan,
se kun on niin kopea ja teeskentelijä; sille ei kelvannut mikään
muu kuin ostotavara, mokomalle, jolla ei koskaan ollut oikeata
miehenpuolta, ennen kuin houkutteli pauloihinsa minun Larryni. Niin
juuri, sanottakoon se hiljaa, mutta pauloihinsa houkutteli, se on
juuri oikea sana, virkkoi eukko ääntään korottaen, saadakseen tämän
surullisen jutun tuntumaan erittäin tärkeältä.
Samalla ovi aukeni ja Biddy tuli sisään, ja koska hän oli saman
kelvottoman Kityn tytär, niin keskustelu kääntyi toisiin asioihin.
-- On niin hauskaa tavata Jan. Milloinkas Jan tulee meillä käymään?
hän sanoi Janille tätä tervehtiessään, ja heidän puhuessaan mummo
käytti tilaisuutta juodakseen pitkän kulauksen pullosta, jossa näöstä
ja hajusta päättäen oli keuhkopalsamia.
-- Kas vain, Biddy, aikaisinhan sinä tuletkin, sanoi mummo.
-- Niinpä niin, vaikka myöhä oli kotoa lähtiessäni. Mutta koulun
opettaja sanoo, että niin on aina, kun kulkee idästä länttä kohti.
-- Ja hyvä se kyllä on, se on varmaa, sillä Jan jää meille
päivälliselle. Ei täällä tarjoilla kananpaistia eikä piiraita,
mutta on meillä, Luojan kiitos, ruokaa kylliksi ja sydämellinen
tervetuliainen joka palan painimeksi. Biddy laittaa minulle
päivällistä joka Jumalan päivä, ja toisinaan minä itsekin keitän,
mutta makuutoveria minulla ei ole muita kuin kissa, koira ja omenat,
joita ei enää olekaan kuin kourallinen jäljellä, mutta mitä on, se
on Janin. Ota lapsi kulta ja syö minkä jaksat, ja hän käänsi syrjään
harmaita vuodevaatteitaan, joiden alta ilmestyi viimeinen puoli
tusinaa samoja rusoposkisia omenoita.
-- Eikö teitä, mummo, pelota nukkua täällä öisin yksinänne?
-- Mitäpä minun tarvitsisi pelätä? Täällä on vain kerran käynyt
rosvoja, ja minä se silloin korjasin taskuuni heidän viimeisen
senttinsä. Tulivat eräänä yönä ja mursivat oven, ja minä istumaan
nousten kysyin, että "no mitähän te täältä oikeastaan nuuskitte?"
"Rahaa", ne sanoivat, sillä siihen aikaan kaikkialla juoruttiin, että
minä olin myynyt lehmäni ja saanut 25 dollaria.
"No sitten kai minun täytyy nousta teitä auttamaan", sanoin, "sillä
en ole saanut senttiäkään viime omenankorjuusta lukien."
"Viisikolmatta dollaria tänne tai henki pois", sanoivat rosvot.
"En viittäkolmatta senttiäkään minä voisi teille antaa, se on totinen
tosi", sanoin minä, "mutta kyllä olen valmis kuolemaankin, kun olin
viime viikolla ripillä ja vastikään pääsin rukoilemasta."
Pienempi niistä -- tosin ei kovin pieni hänkään, koska täytti melkein
oven -- sanoi: "Ettekös te ole myynyt lehmäänne?"
"Navetassa sen näette", sanoin minä, "vaikka paha on, jos menette
sitä häiritsemään. Alkaa nähdä unia ja siitä se ehtyy."
Ja sitten molemmat rosvot nauroivat omaa tyhmyyttään. Pienempi sanoo:
"Kuules nyt, mummo, meistä saat jäädä rauhaan, ellet sano tästä
kenellekään sanaakaan", -- mutta toinen näytti olevan käärmeissään.
"No en sanaakaan", sanoin minä, "ja ollaan vain hyvät ystävät." Ne
kääntyivät ovea kohti ja tekivät lähtöä, kun minä vielä virkoin:
"Odottakaa vähän! Ei minun talostani ystäviä lasketa ilman ruokaa
ja juomaa. Olkaa niin hyvät ja kääntäkää selkänne, että saan hameen
päälleni." Ja kun minä olin noussut ylös ja säädyllisesti pukeutunut,
sanoin: "Te saatte maistaa niin hyvää keuhkopalsamia, ettei sen
parempaa ole koko maassa." Se pienempikös rupesi heti yskimään,
voi voi kuinka kamalasti -- minä oikein pelkäsin, että sillä oli
hinku -- mutta se toinen vihastui kuin pippuri, ja pienempi teki
hänestä pilkkaa. Minä huomasin, että se häijy oli vasenkätinen,
tai oli ainakin olevinaan, mutta kun hän ojensi kättään pulloon
tarttuakseen, niin oikeassa kädessä oli vain neljä sormea, ja
kummallakin oli niin iso, musta, kamalan näköinen parta -- minä
tuntisin ne parrat vaikka missä -- ja pienemmän pään ympärillä oli
riepu. Hän valitti hampaitaan pakottavan, mutta kenen hampaita
hiusten juurissa pakottaa? Ja kun ne lähtivät, se pieni pisti
dollarin käteeni ja sanoi, että "kas tässä, mummo, on kaikki, mitä
tällä pojalla on". "Jumala teitä siunatkoon", minä sanoin, "otan sen
vastaan ystävällisellä mielellä. Se on ensimmäinen, jonka olen nähnyt
omenankorjuun jälkeen, ja olen ystävänne, kun sellaista tarvitsette."
Sitten eukko nauraa hihitti voittoaan muistellessaan.
-- Mummo, tiedättekö te, millä intiaanit värjäävät? kysyi Jan
varsinaisen asiansa muistaen.
-- Kyllä, Jan. He menevät puotiin ja ostavat pakettivärejä juuri niin
kuin mekin.
-- Mutta ennen kuin ostovärejä oli, eivätkö he saaneet metsästä
väriaineita?
-- Saivat tietenkin. Hyvä Jumala on antanut metsän kasvattaa kaikkea,
mitä ihminen on suinkin tarvinnut.
-- Niin, mutta mitkä ovat ne kasvit?
-- Eri tarpeisiin eri kasveja.
-- Niin, mutta mitä ne ovat? Nähden sitten, ettei yleisistä
kysymyksistä ollut apua, hän alkoi tiedustella yksityiskohtia.
-- Millä he maalasivat piikkisian piikit keltaisiksi, ennen kuin oli
ostovärejä?
-- Kas, sehän on soma keltainen kasvi, joka kukkii nurmilla ja
aitovierissä lehtien lähdön aikaan. Minä sanon sitä keltaruohoksi,
toiset kultapiiskuksi. Ne keittävät piikit ja kukat samassa vedessä.
Tuossa on villaa, joka on värjätty sillä tavalla.
-- Entä millä punaista? kysyi Jan muistiin kirjoittaen.
-- Ei niillä ollut mitään oikein hyvää punaväriä. Jonkinlaista punaa
he saivat keittämällä marjamehua, ja enkös minä kerran nähnytkin
vanhan intiaanivaimon tekevän oikein kaunista punaista, kun ensin
keitti piikit keltaisessa ja sitten punaisessa.
-- Mistä marjoista tulee parasta punaista, mummo?
-- Ne marjat eivät ole punaisia, niin kuin luulisi. Punaista saadaan
ruusumarjoista tai sumakista taikka pihkamustikoista ja monesta
muusta, mutta mustista viinimarjoista tulee punaisempaa kuin
punaisista, ja skuoo-marjat ovat parhaat kaikista.
-- Minkä näköisiä ne ovat?
-- Minä näytän Janille nyt paikalla juuri saman ruohon. Ja he kävivät
yhdessä etsimässä kaikki mökin seinustat kuitenkaan löytämättä.
-- Liian aikaista, tuumi mummo, mutta elokuussa sitä on joka puolella
vaikka kuinka paljon, ja siitä tulee kaikkein kauneinta punaista. Ja
entäs pokaruoho, vaikkei se vielä kuki, mutta lehtien lähdön aikana
siinä on marjoja, jotka ovat niin punaisia, että ne melkein ovat
mustia, ja siitä saa kaikkein puhtainta purppuraväriä.
-- Mistä sinistä saadaan?
-- En minä ole koskaan nähnyt, että piikkejä sinisiksi värjätään.
Voihan semmoistakin olla. Hyvä Jumala on pannut metsässä kaiken
kasvamaan, mutta minä en ole semmoista löytänyt enkä koskaan
nähnytkään.
-- Nuorista seljan vesoista tulee vihreätä, mutta ei se ole noin
kaunista (ja hän osoitti kamalaa smaragdin vihreää nauhaa, joka
Biddyllä oli) ja harmaan pähkinäpuun kuoresta ruskeaa ja mustaa
valkoisen tammen lastuista. Kun kastaa ensin keltaiseen ja sitten
mustaan, niin siitäkin tulee jonkinlaista vihreää. Hikkorin kuorella
voi värjätä mustaa ja koivun sisäkuorella oranssia (mutta huonoa),
mustan saarnen juurilla ja pensaskanukan pienellä juurella koreata
tulipunaista, mutta oikeata sinistä ei metsässä ole, ja sen minä
sanon sinisen keltaisille Prattisoneille heinäkuun 12. päivänä, sillä
mitä Jumala ei ole tehnyt, se on perkeleen tekoa. Indigoruoholla
voi värjätä jonkinlaista sinistä, mutta se ei ole lähestulkoonkaan
sellaista kuin tuo -- hän osoitti jotakin räikeää koboltinsinistä
-- ja kun sitä ei metsässä ole, niin ei Jumala ole sitä ihmisille
tarkoittanutkaan. Jaa! Minä sanon, että se on pirun oma väri, se
sininen -- keltainen ja sininen, ne ovat perkeleen omat värit, sillä
eikös tulikivi ole keltaista; ja se palaa sinisellä liekillä, niin
minulle sanoi pastori itse -- Jumala häntä siunatkoon!
XII
NOITA-AKAN PÄIVÄLLINEN
Biddy oli sillä välin tassutellut ympäriinsä leveillä paljailla
jaloillaan ja valmistanut päivällistä. Kaikesta päättäen hän koetti
olla vähän tavallista tyylikkäämpi, koskapa käänsi varpaitaan niin
tavattomasti ulospäin. Hän puhui monta kertaa siitä ajasta, kun oli
ollut muhinoimassa Janin mamman kanssa ja lopuksi hän kysyi:
-- Mummo, missäs pöytäliina on?
-- Kuulkaas tuotakin, vaikka hyvin tietää, ettei meillä tässä
maailmassa ole pöytäliinaa ollut, hyvä kun on edes ruokaa pöydälle
panna. Heitä sinä puheet pöytäliinasta, sanoi mummo välittämättä
vähääkään siitä, että oli Biddyn ylpeydelle antanut niin pahan
kolauksen.
-- Teetäkö Jan tahtoo vai kahvia? kysyi Biddy.
-- Teetä, valitsi Jan.
-- Hyvä se olikin, että hän sanoi teetä, sillä joulun jälkeen en
ole nähnyt ainoatakaan kahvinpapua, ja tee on kasvanut metsässä.
Mutta on minulla semmoistakin, jota ei metsässä kasva. Eukko kömpi
nurkkahyllyn luo, otti alas vanhan sikarilaatikon ja tulitikkujen,
tupakan, höyhenien, nupinaulojen, nuppineulojen, langan ja tomun
seasta poimi kuusi sahattua sokeripalaa, jotka olivat ehkä joskus
olleet valkoisia.
-- Kas tuossa, näitä minä säilytin pastorin tuloa varten. Hän käy
täällä kerran vuodessa, Jumala häntä siunatkoon! Mutta siihen on
vielä neljä viikkoa aikaa, ja kuka tietää, mitä siihen mennessä voi
tapahtua. Kas tässä, ja ole sydämellisesti tervetullut, sanoi eukko
ja pudotti Janin teehen kolme sokeripalaa. -- Loput säästämme toiseen
kuppiin. Ottaa nyt kermaakin! Hän työnsi Jania kohti parranajokupin,
jonka korva oli limainen, vaikka kuppi itse täynnään oivallista
kermaa. -- Biddy, anna Janille leipää.
Limpusta, joka ilmeisestikin oli ainoa, leikattiin viipaleita, ja
näitä työnnettiin Janin lautaselle.
-- Voi taitaa olla vähän härskiä, huudahti emäntä, huomatessaan
Janin sitä säästelevän. -- Odotapas nyt vähän. Eukko meni taas
nurkkahyllylle ja otti alas vanhan lasivadin, jossa oli pykäläiset
reunat ja lattea peltikansi. Siinä ilmeisestikin oli hilloa. Hän
nosti kantta ja huudahti:
-- No mitä ihmettä! Sitten hän meni ovelle ja onki vadista kuolleen
hiiren ja nakkasi sen ulos rauhallisesti huomauttaen: -- Minä olenkin
ihmetellyt, missä se pikku piru oli. Minä kun en ole sitä nähnyt
kahteen viikkoon ja luulin jo, että kissa oli sen syönyt. Annettakoon
sellainen väärä ajatus minulle anteeksi. Huh noita kärpäsiä! Tuo
kansi ei ole koskaan ollut tiivis. Ja taas hän tarvitsi sormiensa
apua, tällä kertaa kuoriakseen pois keton kuolleita kärpäsiä, jotka
olivat hukkuneet hänen mielijuomaansa.
-- Kas tässä, Jan! Syö nyt oikein vankasti, syö kaikki, ja
terveydeksi vain. Minulle tekee hyvää nähdä pojan syövän -- kyllä
minun tätä on helppo saada lisää. Oli ilmeistä, että hän oli kantanut
pöytään kaiken mitä hänellä oli.
Jan parka oli pahemmassa kuin pulassa. Hän tunsi vaistomaisesti,
että eukko rukka hävitti osan viikon varoistaan näin ylellistä
vieraanvaraisuutta osoittaessaan, mutta arvasi myös, että tämä
syvästi loukkaantuisi, ellei hän näön vuoksi maistelisi kaikkea.
Leipä oli ainoa, mikä ehkä oli puhdasta. Siihen hän siis turvautui;
se oli huonointa lajia; hius tai pari, jotka sotkeutuivat hänen
hampaisiinsa, tuntuivat hieman masentavilta, mutta tuntiessaan
suussaan palttinarääsyn, jossa oli nappi, häntä alkoi kuvottaa.
Rääsyn hän sai salatuksi, mutta sitä hän ei voinut salata, että
ruokahalu äkkiä kokonaan tyrehtyi.
-- Ottakaa vähän enemmän tätä ja tätä. Hänen lautaselleen kasattiin,
kieltelipä hän tai ei, kaikenlaisia herkkuja, muun muassa useita
mainiosti keitettyjä perunoita. Mutta pahaksi onneksi emäntä kantoi
ne liedellä olevasta padasta vanhan ja mustan esiliinansa kulmassa ja
tarjosi ne suoraan nihkeästä kädestään.
Janin ruokahalu oli nyt kokonaan mennyt hyväsydämisen emännän
suureksi mielipahaksi. -- Kyllä varmaan keksin vielä jotakin, joka
vahvistaa, tuumi eukko, ja Janilla oli täysi työ kiellellessään.
-- Söisikö Jan munan, uteli Biddy.
-- Munan, kyllä! huudahti Jan melkein liian innokkaasti. Hän ajatteli
kanojen sentään olevan puhtaita eläimiä. Muna varmaan oli puhdas.
Biddy tallusteli navettaan ja palasi sieltä tuota pikaa kolmea munaa
kantaen.
-- Keitetäänkö vai paistetaanko?
-- Keitetään, sanoi Jan, pitäen tapaa turvallisempana. Biddy etsi
pataa.
-- Kiehuuhan tuossa vettä, sanoi mummo osoittaen pataa, joka oli
täynnä hänen alusvaatteitaan. Siihen munat siis pistettiin.
Janin hiljaisesta sydämestä kohosi harras rukous, etteivät ne menisi
rikki. Kaksi tietenkin halkesi, mutta hän otti kolmannen, joka oli
jäänyt ehjäksi, ja siinä sitten oli hänen päivällisensä.
Punasiipinen mustalintu hyppi nyt ovesta sisään.
-- Vai siinä se Jaakko tulee. Missä olet ollut? Luulin sinun aivan
hävinneen. Enkös minä sinua pelastanut pyssymiehen murhaluodista?
eukko selitteli. -- Mutta nyt lintu on niin suostunut, että tulee ja
menee kuin omassa talossaan. Jaakko, lähdetkös siitä vesisangosta,
varoitteli eukko, kauniin linnun hypätessä puolillaan olevaan
juomavesisankoon ja ruvetessa siinä itseään huuhtelemaan.
-- Katsokaas nyt tuota! huudahti eukko. -- Sinä pikku junkkari,
tuletkos pois uunista. Mustalintu oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen
ja avoimesta aukosta hypännyt mustaan lämpöiseen uuniin.
-- Se menee sinne jalkojaan lämmittelemään. Voi pikku junkkaria!
Annas että joku paiskaa oven kiinni kun et mitään aavista ja sytyttää
tulen. Silloin kärvennyt elävältä. Mutta ennen kuin niin pitkälle
päästään, minä kyllä käännän kauniin kaulasi ja pelastan henkesi.
Eukko veti linnun uunista hellävaroen.
Sitten Jan lähti kotimatkalle kainalossaan kimppu nimilapullisia
kukkia.
-- Hyvästi, poikani! Tule taas pian käymään luonani. Tuo taas
ruohoja. Hyvästi, hyvästi ja Jumalan haltuun. Minä toivon, ettei
ole synti sitä toivoa, sillä tiedän, että Jan on kerettiläinen, ja
kaikki te joudutte helvettiin, mutta Jan on hyvä poika. Minua kovin
surettaa, että Jan on niitä vääräuskoisia.
Janin palatessa takaisin Rafteniin oli siellä päivällispöytä yhdelle
katettuna, vaikka kello oli jo kolme iltapäivällä.
-- Jan, tule syömään päivällistä, sanoi rouva Raften tyyneen
äidilliseen tapaansa. -- Annan panna paistin tulelle. Viiden minuutin
kuluttua se on lämmintä.
-- Mutta minä jo söin päivällistä de Neuvillen mummon luona.
-- Niin, kyllä minä tiedän.
-- Sekoittiko se teetäsi toisella etukäpälällään ja levittikö hilloa
leivälle toisella? kysyi Raften karkeanlaisesti.
-- Keittikö se sinulle rokkaa aljosta, mustasta linnustaan? kysyi Sam.
Jan lehahti kovin punaiseksi. Ilmeisestikin kaikilla oli tiedossaan,
mitä hän oli kokenut, mutta häneen koski kipeästi, kun he niin
säälimättä pilkkasivat vanhaa kunnon eukkoa.
Hän vastasi: -- Mummo oli niin ystävällinen ja hyvä kuin suinkin
taisi.
-- Paras sinun nyt olisi syödä vähän paistia, sanoi rouva Raften
huolestuneella ja epäilevällä äänellä.
Kuinka mehukas ruskea paisti olisikaan maistunut! Kuinka hänen
vatsansa sitä kaipasikaan! Mutta jatkuva pilkka oli häntä
suututtanut. Hän tahtoi pitää lämminsydämisen vanhan eukon puolta,
joka oli nurkumatta tarjonnut hänelle parasta mitä hänellä oli --
antanut kaikkensa -- osoittaakseen, kuinka tervetullut outo vieras
oli. Heidän ei pitänyt saada milloinkaan tietää, kuinka mielellään
hän nyt olisi syönyt, ja äskeisen kestiemäntänsä puolta pitäen hän
vielä valehtelikin ensi kerran elämässään:
-- Ei, kiitoksia paljon, mutta ei minun tosiaan ole vähääkään nälkä.
Minä söin de Neuvillen mummon luona oikein hyvän päivällisen.
Välittämättä sitten sen enempää tyhjän vatsansa vaivoista hän lähti
ilta-askareilleen.
XIII
VIHOLLISEN VAKOOJA
-- Mistä kummasta Kaleb sai sen suuren tuohen kappaleen, tuumi Jan,
-- siitä olisi hyvä tehdä astioita.
-- Taidanpa tietää. Kävi varmaan Burnsin metsässä. Meidän metsässä ei
ole koivuja. Mutta kyllä sitä hankkia voidaan.
-- Pyydä sinä, että saisimme käydä.
-- Vielä mitä, kuka välittää vanhasta koivusta? Me käymme
lainaamassa, kun Burns ei ole näkemässä.
Jan epäröi.
Sam otti kirveen. -- Tämä on sitten sotaretki vihollisen maahan.
Sillä puolella on sotaa kyllä, se on varma, hän on myös yksi isän
"ystäviä".
Jan seurasi, vaikka yhä epäillen, oliko tämä teko oikein kunniallinen.
Rajan takaa löytyikin pian melkoisen suuri kanoottikoivu, jota pojat
paraikaa uutterasti huimivat poikki saadakseen oikein pitkän tuohen,
kun näkyviin tuli pitkä mies ja pieni poika, jotka kirveen kalke
kaikesta päättäen oli paikalle johdattanut. Sam huudahti hiljaa: --
Se on ukko Burns. Nyt mennään!
Ei ollut aikaa pelastaa mitään muuta kuin kirves ja oma nahkansa. He
juoksivat raja-aidalle, ja Burns tyytyi huutamaan heidän peräänsä
uhkauksia ja haukkumasanoja. Ei sen vuoksi, että hän olisi vähääkään
koivusta välittänyt -- puuaineella ei ollut mitään arvoa siinä maassa
-- mutta pahaksi onneksi Raften oli riidellyt kaikkien lähimpien
naapuriensa kanssa, minkä vuoksi Burns parhaan taitonsa mukaan
suurenteli tätä vähäpätöistä rosvousta kamalaksi rikokseksi.
Hänen urhoollinen poikansa, joka oli vähän sekä Jania että Samia
pienempi, tuli siksi lähelle rajaa, että saattoi syytää suustaan
mojovia haukkumasanoja.
-- Punapää -- punapää! -- Punapää varas! Odotapas kun isäni saa sinut
kiinni -- Baften, Raften, rikirutka Straften, ja muuta yhtä kauheata,
vieläpä paljon valitumpiakin hienouksia.
Partio pääsi pakoon ja pelasti päänahkansa. Sam laski kirveen vanhaan
paikkaansa.
-- Ei menetetty muuta kuin kunnia, virkkoi Jan. -- Kuka se penikka
oli?
-- Hah, kukas muu kuin Gui Burns. Kyllä se tunnetaan. Häijy pieni
hylky, joka paikassa väijymässä ja kurkistelemassa. Valehtelee kuin
tuohta neuloisi. Sai palkinnon -- ison pesuharjan -- siitä että oli
koulun likaisin poika. Me kaikki äänestimme, ja opettaja antoi sen
hänelle.
Seuraavana päivänä pojat tekivät uuden partioretken tuohta
rosvotakseen, mutta tuskin he olivat ryhtyneet toimeen, ennen kuin
lähistöllä syntyi äläkkä, ilmeisestikin pienen pojan aikaan saamana.
Alkoi kuulua karjumista: -- Hei, vai te -- --. Lähdettekö mun -- --
maaltani -- --
-- Otetaan se hylky kiinni, Jan.
-- Ja poltetaan paalussa kamalasti kiduttaen, lisäsi puhuteltu. He
lähtivät ryntäämään siihen suuntaan, mutta jälleen Burnsin väliin
tulo muutti heidän sotaretkensä nopeaksi paoksi.
(Lisää rumia sanoja.)