rouva Raftenin ystävällisiin huolehtiviin kysymyksiin hän vastasi,
ettei hän voinut hyvin. Illallisen jälkeen istuttiin kaikki pöydän
ympärillä, miehet torkkuen, Jan ja Sam ääneti murjottaen. Jan pohti
mielessään asioiden selviämistä. Sam varmaan esittäisi tapauksen
yksipuolisesti ja Gui kannattaisi häntä. Raften oli itse nähnyt Janin
väkivallan.
Sangerin iloiset päivät olivat kai nyt olleet ja menneet. Hänet
oli tuomittu, ja kuin pidätetty rikoksentekijä hän nyt odotti
tuomion täytäntöönpanoa. Seurassa ei ollut kuin yksi vilkas jäsen.
Se oli pikku Minnie. Hän oli tuskin kolmen vuoden vanha, mutta
aikamoinen livertelijä. Samoin kuin kaikki lapset hän hirveästi piti
salaisuuksista ja yksi hänen mielitemppujaan oli nyökätä jollekulle,
laskea ruusunpunainen sormensa vielä ruusunpunaisemmille huulilleen
ja jonkun kumartuessa hänen puoleensa kuiskata hänen korvaansa: --
_Ei taa tannoo kellenkään_. Siinä kaikki. Tämä oli hänen käsityksensä
sokkosilla olosta.
Hän leikki veljensä polven vieressä. Veli nosti hänet istumaan, ja
he kuiskailivat toisilleen. Sitten tyttö kiipesi alas ja meni Janin
luo. Jan nosti hänet hellästi polvelleen. Häntä painoi se ajatus,
että tämä pikku tyttö oli ainoa, joka häntä nyt rakasti. Tyttönen
veti hänen päänsä alas luokseen, kietoi typykät käsivartensa hänen
kaulansa ympäri ja kuiskasi: -- _Ei taa tannoo kellenkään_, luisui
sitten alas lattialle ja piti viatonta pikkusormeaan varoittavasti
suunsa edessä.
Mitä tämä tarkoitti? Oliko Sam käskenyt häntä niin tekemään, vai
oliko se vain samaa vanhaa kujetta? Oli miten tahansa, se sai
lämpöisen tunteen syöksähtämään Janin sydämeen. Hän houkutteli pikku
enkelin takaisin luokseen ja kuiskasi:
-- Ei, Minnie, en koskaan kerro. Jan alkoi älytä, kuinka mieletön
hän oli ollut. Samhan oli kunnon poika, Jan piti hänestä ja olisi
mielellään sopinut koko riidan; mutta ei -- niin kauan kuin Samilla
oli karkotusuhkaukset mielessään, hän ei voinut pyytää anteeksi.
Ei, hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa, miten asiat
kehittyisivät.
Hän tapasi Raftenin kerran toisensa jälkeen illan kuluessa, mutta
mitään ei puhuttu. Yöllä hän nukkui sangen vähän ja oli aikaisin
liikkeellä. Hän tapasi Raftenin yksinään -- melkeinpä koetti tavata
hänet yksinään. Hän toivoi, että tämä selvittäisi asian niin pian
kuin suinkin. Mutta William Raftenissa ei näkynyt mitään muutosta.
Aamiaisen aikana Sam käyttäytyi kuten tavallisestikin, paitsi Jania
kohtaan. Hänen huulensa oli ajettunut, mutta hän sanoi loukanneensa
sen poikien kanssa peuhatessaan, miten lienee sattunut.
Aamiaisen jälkeen Raften sanoi:
-- Jan, sinun pitää tulla minun kanssani koululle.
-- Nyt se viimeinkin tapahtuu, ajatteli Jan, sillä koulu oli asemalle
vievän tien varressa. Mutta miksei Raften sanonut "asemalle"? Ei hän
ollut niitä miehiä, jotka sanojaan säästävät. Eikä hän sanonut mitään
Janin tavaroista, eivätkä ne olisi kieseihin mahtuneetkaan.
Raften ei ajaessaan puhunut mitään. Siinä ei kuitenkaan ollut mitään
tavatonta. Viimein hän kuitenkin sanoi:
-- Jan, mitä isäsi sinusta aikoo?
-- Taiteilijaa, virkkoi Jan ihmetellen mitä yhteyttä sillä oli hänen
erottamisensa kanssa.
-- Pitääkö taiteilijan olla kovinkin oppinut?
-- Ainahan se oppi on hyödyksi.
-- Tietysti, tietysti, sitähän minä olen aina Samillekin sanonut.
Ansaitsevatko taiteilijat hyvin?
-- Kyllä toiset. Ne jotka parhaiten menestyvät, ansaitsevat jopa
miljoonia.
-- Miljoonia? Johan nyt jotakin? Etkös vain, poika, pane vähän omiasi?
-- En, herra Raften. Turner ansaitsi miljoonan. Tizian asui
palatsissa ja niin teki Rafaelkin.
Hm. En minä heitä tunne, mutta saattaa olla -- saattaa olla. Kyllä
se on merkillistä, mikä apu opista on -- sitä minä olen aina Samille
sanonut.
Sitten saavuttiin koulutaloon. Oli lupa-aika, mutta ovi oli auki
ja portailla seisoi kaksi harmaapartaista miestä. He nyökkäsivät
Raftenille päätään. Nämä miehet olivat koulun johtokunnan jäseniä.
Toinen oli Charless Boyle, toinen vanha Moore, köyhä kuin kirkon
rotta, mutta kunnon ukko ja johtokuntaan oikeastaan valittu
puskuriksi Boylen ja Raftenin välille. Boyle oli monta vertaa
suositumpi. Mutta Raften valittiin aina johtokuntaan hänkin, sillä
ihmiset tiesivät, että hän hoitaisi erinomaisen tarkasti sekä koulun
omaisuutta että itse koulua ja koululaisiakin.
Tämä oli ylimääräinen kokous, joka oli kutsuttu kokoon päättämään
uudesta koulutalosta. Raften otti esille ison joukon papereita,
mukana kouluhallituksen kirjeitä. Koulupiirin tuli hankkia puolet
rahoista; toisen puolen hallitus lupasi antaa, jos kaikki sen ehdot
täytettiin. Tärkein ehto oli, että koulutalon piti sisältää määräluku
kuutiometrejä ilmaa kutakin oppilasta kohti. Tämä oli sangen
tärkeätä, mutta mistä he tietäisivät, oliko näissä piirustuksissa
tyydytty vähimpään määrään vai oliko rakennus ehkä tarpeettoman
suuri. Tätä ei käynyt kysyminen kouluhallitukselta. Opettajalta ei
voitu kysyä neuvoa, hän kun oli poissa, ja luultavasti hän olisi
petkuttanut heille enemmän ilmaa kuin tarvittiinkaan. Raften ratkaisi
loistavasti tämän pelottavan matemaattisen tehtävän keksiessään,
että laiha kirkassilmäinen poika oli kuin tilattu puhumaan heidän
puolestaan.
-- Jan, hän sanoi antaen tälle mittakepin, -- voitko sanoa minulle,
kuinka monta metriä ilmaa tässä huoneessa on jokaista oppilasta
kohti, kun penkit ovat täynnä?
-- Tarkoitatteko kuutiometrejä?
-- Annas kun katsotaan. Sitten piirustuksia valtavilla etusormillaan
seuraillen ja kömpelösti haparoituaan pitkin paljon sormeiltua
asiakirjaa Raften ja Moore sanoivat yhtä aikaa: -- Niin,
kuutiometrejä tässä seisoo. Jan mittasi nopeasti huoneen pituuden
ja karttatangolla sen korkeuden. Kolme harmaapartaa katseli häntä
ihmetellen ja ihaillen huomatessaan hänen ilmeisen _varmuutensa_.
Sitten hän laski istuimet ja kysyi vihdoin: -- Luetaanko opettaja
mukaan? Miehet keskustelivat tästä kohdasta. -- Eiköhän liene
parasta; tarvitsee se enemmän ilmaa kuin kukaan muu, he sitten
tuumivat. Ha, ha!
Jan kirjoitti paperille muutamia numeroita. Sitten hän ilmaisi
lopputuloksen: -- Viisi kuutiometriä, vähän päälle.
-- Katsos tuota, sanoi Raften ylpeillen ja voitonriemuisesti. Pitää
täsmälleen yhtä tarkastajan laskujen kanssa. _Sanoinhan_ minä, että
kyllä hän. No, koetetaanpas nyt uutta rakennusta.
Hypisteltiin uusia papereita.
-- Jan, entäs tämä -- lapsia kaksi kertaa enemmän, yksi opettaja ja
rakennus niin ja niin.
Jan laskeskeli minuutin, sanoi sitten: -- Kuusi kuutiometriä kullekin.
-- Sillä tavalla, enkös sitä sanonut, jyrisi Raften; enkös sitä
sanonut, että se arkkitehti, kelvoton huijari, aikoi auttaa
urakkamiestä meidän vahingoksemme -- luuli meitä niin tyhmiksi!
Sovittu juoni koko tuo kirottu juttu. Katsos tuota! Nehän ovat
varkaita ja rosvoja kaikki tyynni.
Jan vilkaisi piirustusta, jota miehet heiluttelivat ilmassa.
-- Odottakaas vähän, hän sanoi osoittaen varmuutta, jota hänessä
tuskin aikaisemmin oli Raftenin läsnä ollessa ilmennyt, -- käytävä
ja vaatehuone on vähennettävä. Hän vähensi niiden tilavuuden, ja
sitten piirustus olikin aivan oikea -- täsmälleen hallituksen vähin
ilmamäärä.
Boylen silmässä näkyi nyt vilaukselta kuin voitonriemuista
häijyyttä. Raften näytti suorastaan pettyneeltä, kun ei löytynytkään
minkäänlaista konnankoukkua.
-- Oli miten oli, huijareita ovat yhtäkaikki. Kyllä niiden kanssa
pitää olla silmät auki, hän lisäsi, ikään kuin itseään puolustellen.
-- No sitten, Jan, viime vuonna kunnan omaisuus arvioitiin 265
000 dollariksi. Me hankimme 265 dollaria kouluverolla, joka oli 1
sentti dollarilta. Tänä vuonna omaisuuden arvio on 291 400 dollaria;
paljonko sama vero tuottaa, jos kantokustannukset ovat samat?
-- Kaksisataa ja yhdeksänkymmentäyksi dollaria neljäkymmentä senttiä,
Jan sanoi vähääkään epäröimättä -- ja kaikki kolme miestä nojasivat
taapäin tuolissaan suu selkosen selällään.
Tämä oli hänen elämänsä suurimpia hetkiä. Ukko Boylekin säteili
ihailusta ja Raften hehkui tuntien, että tästä kunniasta kuului
hiukan hänellekin.
Näiden kolmen karaistuneen ja ovelan miehen yksinkertaisuus ja
heidän nöyrä kunnioituksensa tämän poikanulikan ihmeteltävää oppia
kohtaan oli suorastaan liikuttavaa, ja yhtä liikuttavaa oli niin
ikään se ehdoton luottamus, jota he tunsivat hänen laskutaitonsa
erehtymättömyyteen.
Raften varsinkin irvisti hänelle ominaisella, melkein heikkoutta
ilmaisevalla tavalla. Jan ei ollut koskaan ennen nähnyt hänen
kasvoissaan sitä ilmettä, paitsi kerran, kun hän oli puristanut
kuuluisan nyrkkeilijän kättä tämän voitettua tappelussa, josta kauan
puhuttiin. Jan ei oikein tiennyt, pitikö hän siitä vai ei.
Kotimatkalla Raften puhui harvinaisen avomielisesti, mitä hän oli
pojastaan aikonut. (Jan alkoi ymmärtää, että myrsky oli ohitse.)
Hän märehti taas vanhaa mieliainettaan. "Oppi se on, joka jotakin
merkitsee." Jan vain ei tiennyt, että se oli se ainoa sana, joka
Raftenia lohdutti, sen jälkeen kun hän oli nähnyt ison poikansa
joutuvan tappiolle: "Oppi se oli joka sen teki. Ai ai, kuinka se
poika on saanut hyvän kasvatuksen." Vasta monen vuoden kuluttua,
kun Jan täysikasvuisena miehenä Raftenin kanssa jutteli entisistä
ajoista, hän sai tietää jo vähän aikaisemminkin alkaneensa saavuttaa
tuiman isäntänsä arvonantoa, mutta vasta se lanneheitto, jolla hän
sinä päivänä keikautti Samin nurin, kohotti hänet kunnian kukkuloille.
* * * * *
Raftenin vuoksi ei enää hätää, päätteli Jan, mutta entä Sam? He eivät
vielä olleet sanoneet toisilleen sanaakaan. Jan olisi tahtonut sopia,
mutta se kävi yhä vaikeammaksi. Samin kiukku oli ollutta ja mennyttä,
ja hän toivoi sopivaa tilaisuutta, mutta sellaista ei sattunut.
Hän oli juuri laskenut maahan molemmat sankonsa siat ruokittuaan, kun
Minnie tulla lyllersi ulos.
-- Tam! Tam! Vie Minnie piiloon! Huomaten sitten Janin hän lisäsi: --
Jan, Minnie tattoo toolille ittumaan, Jan ottaa Tamia kätettä.
Kuningatarta täytyi totella. Sam ja Jan tarttuivat nolon näköisinä
toistensa käsiin tehdäkseen pikku kuningattarelle valtaistuimen.
Tämä kietaisi kätensä kummankin kaulan ympäri, niin että heidän
päänsä tulivat lähelle. Kumpikin piti heidän välissään olevasta
valkoihoisesta rusoposkisesta tyttösestä, ja kumpikin saattoi puhua
hänelle, vaikkei toinen toiselleen. Mutta kosketuksessa on jotakin,
joka käy yli ymmärryksen. Tilanne alkoi tuntua naurettavalta, ja
äkkiä Sam purskahti nauramaan ja sanoi:
-- Kuules, Jan, sovitaan pois.
-- Mi-minä mi-mielelläni, änkytti Jan kyynelet silmissä. -- Minun on
kovin paha mieleni. Minä en enää koskaan tee sellaista.
-- Älä puhu joutavia! En minä välitä, sanoi Sam. -- Se kehno pikku
nuuskija oli syypää koko juttuun; mutta väliäkös siitä. Kaikki on
ollutta ja mennyttä. Ainoastaan se minua harmittaa, että en käsitä,
miten sinä sait minut nurin nakatuksi! Minä olen isompi ja väkevämpi
ja vanhempikin. Minä jaksan nostaa enemmän ja tehdä kovempaa työtä,
mutta sinä vain nakkasit minut kuin pelusäkin. Sen minä vain
tahtoisin tietää, kuinka sinä sen teit.
III OSA: METSÄSSÄ
I
METSÄSSÄ TÄYDELLÄ TODELLA
-- Minusta te menetätte paljon aikaa kulkiessanne edestakaisin
leirillenne; miksette kerrassaan asu siellä? sanoi Raften eräänä
päivänä värittömään tapaansa, joka aina tuotti päänvaivaa, puhuteltu
kun ei tiennyt, oliko se täyttä totta vai pilkkaa.
-- Kyllähän se käy päinsä. En minä kotia kaipaa, vastasi hänen
poikansa.
-- Ei meistä mikään olisi hauskempaa kuin olla siellä yötä, sanoi
Jan.
-- No olkaa sitten. Niin minä tekisin, jos olisin poika ja intiaania
leikkisin; minä leikkisin kunnolla.
-- Hyvä on, venytteli Sam (hän aina venytti sanoja sitä enemmän mitä
tärkeämpi hänestä asia oli), kyllä se meille sopii.
-- Hyvä on, sanoi Raften. -- Muistakaa, että siat ja karja on
kuitenkin ruokittava joka päivä.
-- Sitäkö se sitten onkin leirissä oleminen -- että pitää tulla
kotiin työhön niin kuin muutoinkin?
-- Ei, ei, William, välitti rouva Raften. -- Se ei ole kohtuullista.
Mitä lomaa se sellainen olisi. Joko anna tai ole antamatta. Joku
miehistä voi kyllä kuukauden hoitaa ne askaret.
-- Kuukauden -- kuka tässä puhui kuukaudesta?
-- Kuka? Puhu sitten nyt.
-- No mutta, kuukausihan veisi keskelle heinän ja elon korjuuta! Ja
Williamin ilme oli kuin ainakin miehen, jolla on kaikki vastassaan ja
joka ei tiedä minne paeta.
-- Minä teen pari viikkoa Janin askaret, jos hän antaa minulle sen
kuvan, jonka hän piirsi tästä paikasta, kuului nyt Miken ääni kaukaa
pöydän toisesta päästä, -- paitsi sunnuntaisin, hän lisäsi muistaen
erään voimassa olevan välipuheen, josta tuntui hänelle koituvan ylen
tärkeitä tuloksia.
-- No minä hoidan sitten sunnuntait, sanoi Si Lee.
-- Kaikkiko te olette minua vastaan, murisi William lystikkään
neuvottomana. -- Mutta poikain pitää saada olla poikain tavalla.
Saatte mennä.
-- Uhuup! kiljaisi Sam.
-- Hurraa! yhtyi siihen Jan vielä suuremmalla innolla, vaikkei yhtä
hillittömästi.
-- Mutta odottakaas, minä en --
-- Kuules, isä, meidän pitää saada pyssykin. Kuinkas me voisimme olla
leirissä ilman pyssyä?
-- Odottakaas nyt. Antakaa minun puhua loppuun. Te saatte mennä
kahdeksi viikoksi, mutta menkää sitten myös; ei mitään hiipimisiä
kotiin nukkumaan. Tulitikkuja ette saa ettekä pyssyä. Minä en halua
lasten tekevän tuhoja pyssyllä, jonka eivät tiedä olevan ladattu.
Ampuisivat kaikki linnut ja oravat ja vielä toisensakin. Saatte
pitää jousenne ja nuolenne, niillä ette taida tehdä vahinkoa. Saatte
ottaa niin paljon lihaa ja leipää ja muuta muonaa kuin tarvitsette,
mutta keittää teidän täytyy itse, ja jos näen vähänkin merkkiä
kulovalkeasta, tulen ruoskan kanssa ja suomin selkäänne niin, että
henki lähtee.
Loput aamupäivästä kului valmistuksiin rouva Raftenin johtaessa töitä.
-- No kenestä kokki? hän kysyi.
-- Samista -- Janista --, pojat sanoivat yhtä aikaa.
-- Hm! Näytätte olevan yhtä mieltä siitä asiasta. Mitenkähän olisi,
jos koettaisitte olla vuoron perään -- Sam ensimmäisen päivän?
Sitten seurasi neuvoja aamukahvin valmistamisesta, perunain keitosta
ja silavan paistamisesta. Leipää ja voita heidän piti saada
riittävästi mukaansa -- munia niin ikään.
-- Parempi kun käytte joka päivä maitoa hakemassa tai ainakin joka
toinen päivä, huomautti äiti.
-- Me mieluummin varastamme laitumella olevista lehmistä, yritti Sam
huomauttaa, -- se minusta on oikealle intiaanille luonnollisempaa.
-- Jos minä tapaan teidät karjan seassa vehkeilemässä tai niitä
pahoille tavoille opettamassa, niin tulee että korvat kihisee,
karjaisi Raften.
-- Hyvä, no saammeko puhaltaa omenia ja kirsikoita? ja selitykseksi
Sam lisäsi: -- Ei niistä ole mihinkään, ellei niitä oteta
puhaltamalla.
-- Ottakaa hedelmiä niin paljon kuin tarvitsette.
-- Entä perunoita? -- Samoin.
-- Entä munia?
-- No kun ette ota enempää kuin tarvitsette.
-- Ja torttuja äidin komerosta? Intiaanit ainakin ottavat.
-- Seis. Tähän on hyvä vetää raja. Kuinka aiotte viedä tavaranne
sinne? Ne painavat aika paljon. Vuoteet, padat ja pannut ja vielä
ruokatavarat.
-- Meidän täytyy ajaa ne vankkureilla suon reunaan ja sitten kantaa
ne selässämme pitkin polkua, sanoi Sam ja selitykseksi "selässämme"
sanoessaan osoitti Mikea ja Sitä, jotka olivat pihassa työssä.
-- Tietä on joelle asti, huomautti Jan. Tehdään siellä lautta ja
kuljetetaan sillä kaikki uimalammelle; ja se on oikein intiaanimaista.
-- Mistä te lautan teette? kysyi Raften.
-- Naulaamme yhteen setripölkkyjä, vastasi Sam.
-- Minun lauttaani ei panna nauloja intti Jan. -- Intiaaneilla ei
ollut nauloja.
-- Eikä kumpaankaan oteta minun setripölkkyjäni. Minusta on vähemmän
työtä ja enemmän intiaanimaista, kun kannatte tavarat selässänne,
eikä silloin ole pelkoa vuoteitten kastumisesta.
Lautasta siis luovuttiin ja tavarat ajettiin vankkureilla
joenrantaan. Raften itse lähti ajomieheksi. Sydämessään hän
oli aikalailla poikamainen itsekin ja suhtautui tuumaan sangen
myötätuntoisesti. Hänen huomautuksistaan kuvastui sekä harrastus että
samalla epäilys, oliko viisasta, että? hän itse niin paljon puuttui
hommaan.
-- Hei pojat, nostakaa kamssuja selkääni, hän sanoi poikain suureksi
hämmästykseksi, kun oli päästy joen reunalle. Leveillä harteillaan
hän kantoi puolet kaikesta. -- Rastittua polkua oli vain satakunta
syltä ja kahdella kerralla kaikki tavarat saatiin tiipiin ovelle.
Samia huvitti, kun hän huomasi isänsä odottamattoman innostuksen.
-- Kuules, isä, et sinä ole vähääkään meitä parempi. Taitaisit
mielelläsi tehdä seuraa.
-- Johtuvat mieleen vanhat ajat, vastasi isä äänessään kaihomielinen
soinnahdus. -- Monta yötä minä ja Kaleb Clark nukuimme tällä tavalla
tämän saman puron rannalla. Silloin näillä pelloilla vielä kasvoi
vankka metsä. Osaattekos te tehdä vuoteen?
-- Emme alkuunkaan. Sam iski silmää Janille. -- Näytä meille.
-- No, jospa näyttäisin. Missä on kirves?
-- Ei meillä ole, sanoi Jan. Mutta on iso ja pieni tomahawki. Raften
naurahti, otti ison "tomahawkin" ja osoitti pientä palsamikuusta. --
Kas tuossa on hyvä vuodepuu.
-- Niinkö, sehän on tulipuukin, sanoi Jan, kun Raften kahdella
mahtavalla iskulla kaatoi sen että romahti ja karsi sitten sen
puhtaaksi sen latuskaisista vihannista oksista. Muutamalla iskulla
hän sitten vielä kaatoi sileän nuoren saarnen ja katkaisi sen neljään
kappaleeseen, joista kaksi oli pari, kaksi puolitoista metriä pitkää.
Sitten hän taittoi valkopyökin vesan ja veisti neljä terävää puolen
metrin mittaista puuvaarnaa.
-- No pojat, mihin se vuode on tehtävä? hän sanoi, mutta lisäsi
sitten hieman mietittyään: -- Ehkä ette kaivanneetkaan minun apuani,
vaan tahdoitte tehdä kaikki itse?
-- Ugh, paljon hyvä skuoo. Tekee pois vain -- uagh! sanoi hänen
poikansa ja istuutui perin rauhallisena hirren tyvelle kasvoillaan
kaikkein intiaanimaisin ja ylpein hyväksymisen ilme.
Raften kääntyi kysyvin katsein Janin puoleen, joka vastasi:
-- Me olemme kovin iloisia avustanne. Emme itse tiedä, miten se olisi
tehtävä. Minä muistan lukeneeni jostakin, että paras vuoteen paikka
on vastapäätä ovea, vähän toisella puolella. Tehdään se tähän.
Raften asetti siis siihen vuoteen laitapölkyt ja pääpölkyt ja
lujitti ne paikoilleen neljällä vaarnalla, jotka hän hakkasi maahan.
Jan kantoi sisään monta sylillistä oksia, ja Raften ryhtyi sitten
latomaan niitä kuin kattopäreitä, pääpuolesta alkaen ja latoen ne
hyvin runsaasti limittäin. Siihen menivät kaikki kuusenoksat, mutta
sitten syntyikin vihannista latvoista jalan vahvuinen tiheä pehmeä
patja, sillä oksain tyvipuoli oli kauttaaltaan maata vasten.
-- Kas tuossa, sanoi Raften, -- tämä on nyt _intiaanin höyhenpatja_,
turvallinen ja lämmin. Maassa on vaarallista nukkua, mutta tämä on
hyvä. Tehkää nyt tuon päälle vuoteenne. Sam ja Jan tekivät niin,
ja kun se oli valmis, sanoi Raften: -- Hakekaa nyt se pieni vaate,
jonka käskin äidin varustaa mukaan; se kiinnitetään vuoteen päälle
salkoihin pieneksi sisäteltaksi.
Jan oli ääneti, mutta näytti vaivautuneelta.
-- Isä, katsopas Jania. Hänellä on tuommoinen väsynyt naama aina kun
sääntöjä rikotaan.
-- Missä nyt sitten on vika? kysyi Raften.
-- En minä ole koskaan kuullut, että intiaaneilla semmoista olisi,
sanoi Pikku Majava.
-- Jan, oletko sinä koskaan kuullut tiipiin vuorista eli
kastepeitteestä?
-- Olen, vastasi Jan hämmästyen isännän odottamatonta tietoa.
-- Tiedätkö sinä, minkälainen se on?
-- En -- en ainakaan -- en --
-- Niin, mutta _minä tiedän_; se on juuri tämmöinen. Tämän minä
tiedän, sillä olen nähnyt vanhan Kalebin semmoista käyttävän.
-- Ah, nyt muistan lukeneeni, ja tämmöinen se juuri on. Intiaanit
maalaavat siihen urotyönsä. Eikös ole muhkeata, Jan jatkoi nähdessään
Raftenin varustavan kaksi pitkää keppiä teltan sisään kastevaatetta
kuin vuodetelttaa kannattamaan.
-- Isä, en ole tiennytkään, että olette Kalebin kanssa yhdessä
metsästäneet. Minä luulin, että te olitte oikein vihamiehiksi
syntyneet.
-- Hm! murahti Raften. -- Me olimme hyvät ystävät ennen. Ei ollut
mitään valittamista, ennen kuin vaihdoimme hevosia.
-- Se on paha, kun ette nyt ole, hän kun on niin tuiki tarkka
eräasioissa.
-- Hän koetti tehdä sinusta orpoa.
-- Oletko varma siitä, että se oli hän?
-- Ellei se ollut hän, niin en tiedä, kuka se olisi ollut. Jan,
tuopas tänne muutamia männyn oksia.
Jan lähti oksia hakemaan; astui muutaman sylen metsään ja näki siellä
hämmästyksekseen puun takana pitkän miehen. Samalla hän myös huomasi,
että se oli Kaleb. Vanha erämies kohotti toisen sormen huulilleen ja
pudisti päätään. Jan nyökkäsi ymmärtävänsä, kokosi oksat ja palasi
takaisin leiriin, jossa Sam jatkoi:
-- Sinä nyljit häneltä viimeisen sentin, sanoo vanha Boyle.
-- Ja miksi en, kun hänkin koetti nylkeä minulta? Minä auttelin
häntä ennen sitä kauppaa, ja mitä syytä oli hänellä suuttua siitä,
että hävisi hevoskaupassa? Yhtä hyvin hän olisi voinut pyytää minua
korttia pelaamaan ja sitten päästää äläkän, kun minä olisin voittanut
ja korjannut panokset taskuuni. Naapuruus ja hevoskauppa ovat eri
asia. Hevoskaupassa kaikki on luvallista, ja harvoin ystävät hevosia
vaihtavat, elleivät sitten voi kestää, kun saavat rökkiinsä. Se
kuuluu sen leikin luontoon. Ja minä olisin auttanut häntä sen kaupan
jälkeen juuri niin kuin ennenkin, sillä hyvää ainesta hän on, mutta
sitten hänen vielä piti ampua minua sinä iltana -- kun palasin kotiin
vetoni kanssa, no tietysti sitten --
-- Olisi hyvä, jos teillä olisi täällä koira, sanoi isäntä muuttaen
keskustelunaihetta; maankulkureista on aina vastusta, ja koira on
niitä vastaan paras rohto. En minä luule, että vanha Cap viitsisi
olla täällä, mutta ehkä te olette siksi lähellä taloa, että he
jättävät teidät rauhaan. Ja nyt, arvaan, on valkonaaman aika palata
siirtokuntaan. Minä lupasin äidille pitää huolta siitä, että
vuoteenne tulee kunnolla tehdyksi, ja kun vuode on lämmin ja kuiva ja
ruokaa tarpeeksi, mikäpä teillä on silloin täällä hätänä?
Sitten hän kääntyi lähteäkseen, mutta juuri aukiolta poistuessaan
hän pysähtyi -- utelias poikamainen mielenkiinto oli kadonnut hänen
kasvoiltaan, herttaisuus hänen äänestään -- ja sanoi tavanomaisella
jyrkällä käskyäänellään:
-- Ja kuulkaa, pojat, murmeleita saatte ampua niin paljon kuin
mielenne tekee, sillä ne aiheuttavat vainioille paljon vahinkoa.
Haukkoja ja variksia ja närhiä saatte tappaa, sillä ne tappavat muita
lintuja, jäniksiä ja pesukarhuja niin ikään, sillä ne ovat luvallisia
riistaeläimiä; mutta sitä minä en salli, että tapatte oravia ja
laululintuja, ja jos minun tietooni tulee semmoisia tapauksia, niin
tästä lystistä tulee pian loppu, saatte palata työhön, ja minä vielä
annan teille selkäsaunan kaiken päälliseksi.
II
ENSIMMÄINEN YÖ JA AAMU
Omituinen uusi tunne valtasi pojat, kun he näkivät William Raftenin
poistuvan. Hänen askeltensa kaiun hälvetessä polulla he tunsivat
olevansa metsässä yksin ja todellisen leirielämän alkavan. Janille
se merkitsi monen unelman toteutumista, ja tunnelma kävi vielä
jylhemmäksi hänen muistaessaan pitkän vanhan miehen, jonka oli
nähnyt puiden takaa heitä tarkastelevan. Hän keksi jonkin tekosyyn
lähteäkseen metsään, mutta Kaleb ei tietenkään enää ollut siellä.