jouseen ohi mennessään (kuva s. 105). Ensin hän liimasi ne kiinni,
sitten kietoi toista senttiä pitkältä lankaa sulkaruotojen päiden
yli ja samoin niiden taa jälkimmäistä kierrosta jatkaen aina loveen
saakka, jotta se olisi estänyt puuta halkeamasta. Kun hän oli
leikannut kaikki irtaimet pätkät pois ja latuskalla palikalla painaen
pyörittänyt kietousta höyläpenkillä, näyttivät langat aivan katoavan
ja sijalle jäävän sileä musta rengas.
Näin saatiin nuolet valmiiksi ja ne pantiin sitten paikkaan, jossa
liima saattoi kuivua.
Seuraavana päivänä Jan maalasi Samin nuolet punaisiksi ja sinisiksi,
omansa punaisiksi ja valkoisiksi. Väristä he helposti tunsivat omansa
ja lisäksi se suojeli nuolia. Enää ei puuttunut kuin viini.
-- Onko intiaaneilla viinet? kysyi Sam, pitäen kovasti kiinni
oikeaoppisuudesta, hän kun toivoi sen säästävän kovaa työtä.
-- Luulenpa melkein; eiväthän he voisi tulla toimeen ilman niitä.
-- No hyvä! Sitten vain joutuin toimimaan. Minulla on jo kova
metsästyshimo. Mistä viini tehdään?
-- Melkein mistä tahansa.
-- No luultavasti se siinä tapauksessa on myös nopeasti tehty.
-- Älä hätäile. Toiset käyttävät koivun tuohta, toiset nahkaa, jotkut
kangastakin, kun muuta ainetta on vähän.
-- Se sopii meille. Mitäs sanot siitä kankaasta, joka tiipiistä jäi?
-- Olkoon menneeksi, paremman puutteessa. Kumpikin siis teki
kankaasta jonkinlaisen nuolia lyhyemmän laukun. Jan maalasi kummankin
kylkeen jonkin intiaaniaiheisen koristeen, ja niin ne olivat valmiit.
-- Tulkoonpa nyt vaikka karhu, sanoi Sam, ja tuntien itsensä
täydelleen aseistetuiksi he lähtivät ulos.
-- Koetetaanpa, kumpi osaa tuohon puuhun. Molemmat ampuivat yhtä
aikaa ja ohi. Samin nuoli sattui toiseen puuhun ja halkesi.
-- Otetaan pehmeämpi maali, hän huomautti. Vähän asiaa pohdittuaan he
sitten täyttivät ison vanhan viljasäkin heinillä, maalasivat siihen
pilkan ja sen ympärille muutamia renkaita (Sam sanoi sitä puhvelin
silmäksi) ja pistivät sen kymmenen sylen päähän pystyyn.
Ensimmäiset laukaukset tuottivat pahoja pettymyksiä. Maaliin näytti
olevan niin helppo osata, ja oli kovin noloa, kun nuolet aina
lensivät ohitse vasemmalta puolelta.
-- Viedään se navetan kokille ja yritetään siellä, ehdotti Sam.
-- Ehkä osaamme, jos panemme oven kiinni, vastasi toinen
toiveikkaana. Paitsi harjoitusta pojat kaipasivat lisäksi vähän
oppia, sillä jousella ampumiseen kuuluu monta pientä niksiä. Jan oli
"siitä kirjasta" kirjoittanut muistiin muutamia seikkoja, ja toisia
hänellä olikin mielessään. Näiden ja uutteran harjoituksen avulla hän
vähitellen oppi: Piti seisoa siten, että kantapäiden keskipisteet
olivat maalin kanssa samalla suoralla; oikea olkavarsi oli pidettävä
samassa suunnassa kuin nuoli; vasen käsi vakaana, kunnes nuoli sattui
maaliin; oikea peukalo oli aina pidettävä samalla paikalla poskella,
kun laukaisi, ja jousi pystysuorassa.
Pian he huomasivat, että vasempaan ranteeseen, siihen paikkaan
johon jousen jänne koski, tarvittiin suojus, se tehtiin vanhasta
saappaanvarresta; oikeaan käteen taas tarvittiin vanha hansikas
sormia suojaamaan, milloin harjoiteltiin tavallista uutterammin.
Opittuaan noudattamaan sääntöjä niitä sen enempää ajattelematta pojat
harjaantuivat nopeasti, niin että pian ampuivat parinkymmenen metrin
päästä joka nuolen säkkiin, ja vähitellen saattoivat pidentää
välimatkaa, kunnes osasivat aika hyvin neljänkymmenenkin metrin
päästä.
He hämmästyivät koko lailla huomatessaan, kuinka paljon
yksilöllisyyttä nuolilla oli, vaikka ne oli aiottu aivan
samanlaisiksi.
Samilla oli eräs, joka käyristymistään käyristyi, kunnes se oli
aivan väärä, ja seurauksena oli, että se lentäessään teki mitä
kummallisimpia mutkia. Hän nimitti sen "bumerangiksi". Toinen, jossa
oli hyvin pieni sulka, lensi kauemmaksi kuin yksikään toinen. Se oli
"kaukosurma".
Hänen paras nuolensa, joka sai nimekseen "varma kuolema", oli
pitkältä sulitettu ja kevytkärkinen. Se oli sangen luotettava
tyynellä, mutta tuulella liiti syrjittäin. Eräs toinen, jossa oli
pieni sulka, oli luotettava tuulisellakin säällä. Se oli "tuulen
halkaisija".
Jan kutsui vuolioksi sitä, jonka oli puukolla vuollut, toisinaan myös
"juonijaakoksi". Se oli ainainen kysymysmerkki; ei koskaan saattanut
arvata, minkä tempun se tekisi seuraavalla kerralla. Hänen erikoinen
suosikkinsa oli muuan, jonka kärjen ympärillä oli kouru. Se vihelsi
mennessään, ja toisinaan hän sanoi sitä "viheltäjäksi", toisinaan
taas "lohikäärmeeksi", "joka viheltäen singahti läpi sankan metsän ja
pörpötti mennessään".
X
PATO
Heinäkuun alkupuolella pojat eräänä helteisenä päivänä piehtaroivat
puron matalassa uimalammikossa, ja Sam sanoi:
-- Vesi alkaa olla kovin vähissä. Se kuivuu joka kesä. Tämä oli
sangen ikävä uutinen, ja sen vuoksi Jan tuumi:
-- Emmekö voisi rakentaa patoa? -- Hiton paljon työtä.
-- Mutta sehän olisi kovin hauskaa. Sitten meillä olisi koko kesäksi
uimapaikka. Tule pois; ruvetaan paikalla työhön.
-- Eiväthän intiaanit koskaan tee niin kovasti työtä.
-- No leikitään sitten majavia patoa rakentaessamme. Tule pois nyt;
minä teen alkua, ja Jan kantoi ison kiven mielestänsä kapeimpaan
kohtaan. Sitten hän kantoi useampia ja työskenteli innostuneena,
kunnes oli kantanut rivin kiviä aivan joen uoman poikki.
Sam istui vielä joen äyräällä alasti polvet leuan alla koukussa ja
käsivarsillaan niitä syleillen. Sotamaali juoksi hänen rinnalleen
sinisinä ja punaisina viiruina.
-- Tule pois, senkin juonijaakko ja laiskuri, käy työhön, huusi
Jan ja heitti kourallisen rapaa Samin niskaan antaakseen pontta
kehotukselleen.
-- Minun kipeää polveani on taas alkanut pakottaa, vastasi Sam.
Lopulta Jan tuumi, ettei hän yksinään viitsinyt sitä rakentaa, ja
oikaisi selkänsä.
-- Kuule nyt, vastasi toinen, -- mitä olen tuumaillut. Karja käy
tässä juomassa. Puro kuivuu kesällä, ja silloin karjan täytyy käydä
karjapihassa kaukalosta juomassa -- sille täytyy pumputa vettä, ja
siinä se sitten vetelehtii tuntikausia toivoen jonkun tuovan kauroja,
sen sijaan että palaisi metsään lihomaan. Jos tuohon paikkaan
pantaisiin kaksi vankkaa hirttä puron poikki, niin olisi suurin
osa työtä tehty. Tarkoitan, että minä pyydän isäukkoa lainaamaan
parihevoset vedättääksemme hirret joen poikki ja tehdäksemme karjalle
juomalammen. Karja se on minun huoleni. En nukkunut koko yönä, kun
niin ajattelin sitä. Minä vihaan kuin myrkkyä sitä, kun niiden täytyy
kuumallakin kävellä karjapihaan saakka juomaan -- se ei ole oikein se.
Sam siis odotti sopivaa tilaisuutta, koska iskisi isäukkoon
kiinni. Sitä ei sattunut sinä päivänä, mutta seuraavana aamuna
Raften suurusta syötäessä katsoi suoraan Janiin pöydän poikki ja
ilmeisestikin jotakin vahvasti ajatellen kysyi:
-- Jan, tämä huone on kuusi kertaa neljä ja puoli metriä, kuinka
paljon siihen tarvitaan 90 cm leveätä mattoa.
-- Kolmekymmentä metriä, sanoi Jan oikopäätä.
Raftenin päätä oikein pyörrytti. Janin esiintyminen oli vakuuttavaa,
mutta oli ihme, kuinka hän saattoi sen niin nopeasti päässään laskea.
Tehtiin useita kokeita, ja yleiseksi mielipiteeksi jäi, että Jan oli
oikeassa.
Isännän kasvot loistivat ensi kerran ihailusta. -- Kas sellaista, hän
sanoi pöytäkunnalle, -- sellaista on oppi. Koska sinä tuollaiseen
pystyt? hän kysyi Samilta.
-- En koskaan, vastasi poika hitaasti, mutta arvelematta. -- Miksi
jätkien tarvitsisi osata päässälaskua.
-- Kuules Jan, sanoi Sam salavihkaa, -- eiköhän olisi parasta että
sinä nyt puhuisit ukolle padosta. Näitkö kuinka hänen silmänsä
menivät pystyyn; sinun suuri oppisi on hänet pehmittänyt, ja minä
luulen sitä kestävän puoleen päivään. Tao kun rauta on kuuma.
Jan siis heti aamiaisen jälkeen aloitti:
-- Herra Raften, puro alkaa olla kuivilla. Me tahtoisimme tehdä
lammikon, jotta karja voisi käydä juomassa, mutta emme voi tehdä
patoa, ellei saada kahta isoa hirttä puron poikki pantavaksi.
Saammeko parihevoset vähäksi aikaa, että voimme vetää hirret
paikoilleen?
-- Uimalammikkoa te kai tarkoitatte? sanoi Raften silmiään vilkuttaen.
-- Kelpaisi se siihenkin. -- Jan punastui.
-- Kuulostaa minusta siltä, että tässä puhuu Sam Janin äänellä,
huomautti Raften, jolle tilanne paikalla selvisi. -- Käynpä itse
katsomassa.
Leirille tultuaan hän kysyi: -- No mihinkä se pato aiotaan tehdä?
Tuohonko? Ei tuo paikka ole hyvä. Kapea se kyllä on, mutta vesi
juoksisi kahden puolen yli reunain, ennen kuin sitä padon taa
paljonkaan kohoaisi. Tuossa on parempi paikka, vähän leveämpi.
Siihen tulee hyvä lampi. Missä teidän hirtenne ovat? Nuoko? Mitä
-- minun rakennuspuuniko, jotka ovat siinä kuivumassa? Ette te voi
tuota saada. Siitä tulee uuden ladon niskahirsi; eikä tuota --
siitä tulee portin pylväät. Tuossa on kaksi, jotka voitte saada.
Minä lähetän parihevoset, mutta katsokaakin, ettette varasta minun
rakennuspuitani, taikka pian karvat pöllyää.
Aito raftenmaista rivakkuutta osoittaen hän tuota pikaa lähetti
voimallisen valjakon. Kaksi jykevää hirttä vedätettiin puron poikki
ja sijoitettiin niin kuin Jan pyysi, niin että padon selkä tuli vähän
toista metriä leveäksi.
Nyt pojat hakkasivat pohjaan salkorivin kummankin hirren yläpuolelle
muodostaen häkin, jota he sitten rupesivat täyttämään savella ja
kivillä. He kaivoivat ja täyttivät minkä joutivat. Mutta savea oli
vähän ja työ edistyi hitaasti, ja kun vesi nousi sitä myöten kuin
patokin, kävi työ yhä vaikeammaksi. Mutta äkkiä Jan keksi.
-- Odotapas. Uusi tuuma. Avataan se ja kaivetaan toiselle puolelle
syvä oja, niin että kaikki vesi juoksee siitä ja lammikon ja ojan
väliin jää saviseinä. Seinän tälle puolelle kaivamme syvän kuopan.
Siitä saamme paljon maata patoon ja lammikko tulee syvempi.
Niin he sitten tekivätkin. Viikossa häkki oli ajettu täyteen savea ja
kiviä. Sitten seurasi suuri lopputoimitus -- lammikon läpi kulkevan
kanavan sulkeminen. Se ei ollut helppoa, kun kaikki vesi juoksi
siitä, mutta he tekivät työtä kuin majavat ja saivat lopulta ojan
tukkoon.
Yöllä satoi rankasti. Kun he seuraavana aamuna lähestyivät patoaan,
kuului metsästä kumeata pauhua. Pojat pysähtyivät ja kuuntelivat
epäillen, mutta sitten Jan riemuiten huusi: -- Pato! Se on vesi, joka
juoksee padon yli.
He karkasivat kimeästi kiljaisten matkaan ja juoksivat minkä suinkin
pääsivät. Lähelle tultuaan he näkivät laajan sileän vedenpinnan
samalla paikalla, jossa oli ollut vain kivistä pohjaa. Virta
valui vakaasti partaan yli padon keskikohdalta, johon oli jätetty
liikavettä varten matalampi kohta.
Minkä riemun huimauksen se tuottikaan!
-- Se on kuraköntti, joka on viimeksi vedessä.
-- Niin mutta minun kipeä polveni, vastasi Sam.
Loput kilpajuoksusta oli paljasta riisumista. Yhdessä pojat
ryöpsähtivät veteen.
Kuopan kohdalta lammikko oli puolitoista metriä syvä, sata metriä
pitkä, ja kokonaan heidän omaa työtään.
-- No, eikös kannattanut? kysyi Jan, jonka oli ollut hyvin vaikea
saada Sam jatkamaan loppuun saakka leikkiä, joka maistui niin työltä.
-- Mistä kummasta tuo on tänne tullut? Minä mielestäni jätin sen
tiipiihin. Sam osoitti pölkkyä, jonka päällä hän oli tiipiissä
istunut, mutta joka uiskenteli könkään niskassa.
Jan oli hyvä uimari, ja heidän leikkiessään ja polskutellessaan Sam
sanoi:
-- Nyt minä tiedän mikä mies sinä olet. Et enää voi sitä minulta
salata. Minä jo epäilin sitä, kun sinä rakensit patoa. Sinä olet se
hiivatin punanahka, jota sanotaan "Pikku Majavaksi".
-- Minä olen sinua katsellut, vastasi Jan, -- ja minusta näyttää,
että olen törmännyt yhteen sen kuparinkarvaisen hunsvotin kanssa,
jonka nimi on "Nuori-mies-lapion-pelko".
-- Etpäs olekaan, sanoi Sam. Enkä minä myöskään ole se
"Kaljukotka-kalliolla-istuva-pyrstö-reunan-yli-riippuen". Minua
ei totta puhuen haluta vielä ilmaista itseäni. Eikös ole hauska
ajatella, ettei karjan enää tarvitse kulkea sitä matkaa?
Sam ilmeisestikin tahtoi kääntää puheen toisiin asioihin, mutta Jania
ei ollutkaan niin helppo narrata.
-- Minä kuulin Sin sanovan sinua "Tikaksi".
-- Joo. Sain sen nimen koulussa. Kun minä olin löpisevä paitaressu,
niin kuulin äidin puhuvan kauniista _kultaisesta_ tukastani, mutta
kun olin kasvanut niin isoksi, että pantiin kouluun, niin sain
kuulla, että se olikin vain _punainen_, ja siitä ne rupesivat
sanomaan minua "Punapää-Tikaksi". Minä koetin antaa niille selkään,
mutta siellä oli monta, jotka antoivatkin minulle selkään ja
hieroivat nimen vain syvempään. Kun huomasin, ettei tappelemisesta
ollut apua, olin pitävinäni nimestäni, mutta se oli jo liian
myöhäistä. Useimmat sanovat vain lyhyesti "Tikaksi". En minä luule,
että se on kertaakaan minulta unta vienyt.
Heidän puoli tuntia myöhemmin istuessaan puutuluksilla sytytetyn
tulen ääressä Jan sanoi:
-- Kuules Tikka, minun tekee mieleni kertoa sinulle eräs juttu.
Sam virnisti, veti korviaan eteenpäin ja varustautui hyvin
mielenosoituksellisesti kuuntelemaan.
-- Oli kerran intiaanivaimo, jonka toinen heimo siellä kauempana
pohjan puolessa otti vangiksi. Ne veivät hänet monien satojen
kilometrien päähän, mutta eräänä yönä hän pääsi pakenemaan ja lähti
kulkemaan, ei kuitenkaan samoja jälkiä, kotiin päin, sillä hän
tiesi, että häntä sitä tietä ajettaisiin takaa, vaan sivulle päin.
Hän ei tuntenut maata, vaan eksyi. Hänellä ei ollut muuta asetta
kuin puukko eikä muuta ravintoa kuin marjoja. Hän samosi eksyksissä
muutamia päiviä, kunnes tuli rankkasade ja rajuilma, jolloin hän
arveli olevansa turvassa, sillä hän tiesi, etteivät viholliset voisi
sen jälkeen seurata jälkiä. Mutta talvi teki tuloaan eikä hän voinut
ennen sitä palata kotiin. Sen vuoksi hän ryhtyi työhön juuri sillä
paikalla, jossa silloin oli.
Hän teki koivun tuohesta wigwamin ja hieroi puukapuloilla tulta
käyttäen mokkasiininsa nauhaa jousen jänteenä. Pajun aluskuoresta
ja kuusen juurista hän teki pauloja ja vielä loukkujakin jäniksiä
pyytääkseen. Alussa hän tosin näki nälkää, mutta söi koivun nuppuja
ja mäihää, kunnes löysi sellaisen paikan, jossa oli paljon jäniksiä.
Ja kun hän sai jäniksen, hän käytti siitä joka karvan. Suonista hän
teki ongensiiman ja koukun luista ja hampaista, jotka hän suonella ja
kuusen pihkalla sitoi yhteen.
Sitten hän teki turkit jäniksen nahoista ommellen ne jäniksen luusta
tekemillään neuloilla, jäniksen suonet lankanaan, ja koivun tuohesta
jos kuinka paljon astioita, jotka ompeli kuusen juurilla.
Koko talven hän eli sillä tavalla yksin, ja kun kevät tuli, niin
Samuel Hearne, tunnettu löytöretkeilijä löysi hänet. Hänen kallis
puukkonsa oli kovasti kulunut, mutta muutoin hän oli lihava ja
hyvällä päällä ja valmis palaamaan oman kansansa luo.
-- Jaha, se oli kovin mie-len-kiin-tois-ta, sanoi Sam tarkkaavasti
kuunneltuaan, -- eikä minusta mikään olisi hauskempaa kuin koettaa
samaa itse, kun olisi pyssy ja paljon metsäneläimiä.
-- Hoh, kukapa ei tahtoisi?
-- Hyvin harva -- ja hyvin vähän on sellaisia, jotka _kykenisivät_.
Mutta minä kykenisin.
-- Mitä, tekemäänkö kaikki paljaalla puukolla. Tahtoisinpa nähdä
sinun tekevän tiipiin. Sitten Jan jatkoi vakavasti: -- Sam, me olemme
yrittäneet leikkiä intiaaneja, mutta tehdään se oikein kunnolla.
Tehdään kaikki vain siitä, mitä metsästä saa.
-- Minä arvaan, että meidän taas täytyy lähteä Sangerin noita-akan
puheille. Hän tuntee kaikki kasvit.
-- Ollaan Sangerin intiaaneja. Me voimme kumpikin olla päällikköjä,
sanoi Jan, joka ei tahtonut ehdottaa itseään päälliköksi eikä taas
Samiakaan esimiehekseen tunnustaa. -- Minä olen Pikku Majava. No
mikäs sinä olet?
-- Iltapäivän-veripunainen-ukkospilvi.
-- Älä, koetapas uudelleen. Jokin sellainen, jonka voi piirtää, niin
että voit tehdä totemisi, ja lyhyt.
-- Mikä on kaikkein sukkelin eläin?
-- Mi-minä luulen että ahma.
-- Mitä, sukkelampiko kuin kettu?
-- Niin kirjoissa sanotaan.
-- Antaako se majavalle pöksyjen päälle?
-- Kyllä minun luullakseni.
-- No sitten minä olen se.
-- Älä hulluttele. Luuletko, että minä suostun kulkemaan toverin
kanssa, joka antaa pöksyille. Eikä se sovikaan sinulle niin hyvin
kuin Tikka. Minä saan aina _sinulta_ apua, kun pitää pilata
kaunis puu ja hakata se täyteen reikiä, letkautti Jan puolestaan
jalomielisesti unohtaen sen henkilökohtaisen syyn, joka oli nimeen
antanut aiheen.
-- Ei se ole niin paha tapa kuin majavan _jyrsiminen_, vastasi Sam.
Jyrsiminen oli tällä kulmalla sana, jolla oli oma historiansa.
Kirveet ja rakennuspuut olivat vanhastaan tärkeimpiä sangerilaisten
elämässä. Kätevä kirveen käyttö oli kaikista taidoista paras.
Vanhain siirtolaisten tapana oli tehdä puusta kaikki, mitä talossa
tarvittiin, ja kirves oli heidän ainoa aseensa. Jopa sanottiin
toisten vain vähän hivauttavan ja ajavan sillä sunnuntaisin
partansakin. Kun isä auttoi poikaansa tulemaan omin neuvoin toimeen,
niin hän vain antoi hänelle hyvän kirveen. Kirves oli elämän ja työn
kannalta välttämätön, sitä pidettiin täydellisenä perintöosana.
Kirveen käyttötaito oli yleinen. Jokainen mies ja poika pystyi sitä
käyttämään, mikä paremmin, mikä huonommin, eikä edes tiennyt, kuinka
taitava oli, ennen kuin joukkoon tuli oikea poropeukalo. Erilainen
puunsyy vaatii aina vähän erilaista kirveenkäyttöäkin, ja yksi on
aina paras tapa, kun mieli kaataa puun tiettyyn suuntaan vähimmällä
vaivalla. Kaikki nämä seikat ovat sangerilaisten veressä kuin toinen
luonto. Majavan sanotaan jyrsivän puun tyveä ympäriinsä miten
sattuu, kunnes se lopulta sortuu, ja jos kaatomies vähänkin poikkeaa
oikeasta hakkuutavasta eikä iske juuri oikealla tavalla juuri oikeaan
paikkaan, niin pianpa hänestä sanotaan, että hän "jyrsii kuin
majava". Vaikka miestä siis kiitetäänkin parhaan mukaan, kun hänen
sanotaan "raatavan kuin majava", niin soimataan häntä sitä vastoin
aivan hirveästi, kun sanotaan hänen puuta kaataessaan "jyrsivän
kuin majava". Siispä Samin pistopuheella oli kärki ja voima, jonka
merkityksen vain sangerilainen saattoi täysin ymmärtää.
XI
JAN JA NOITA-AKKA
Sangerin noita-akka vihasi mökin miehen kirvestä
ja kulovalkeata myös, niin sanovat,
mutta sitä miestä, joka urheilee,
hän vihasi vielä pahemmin kuin helvettiä.
_Villityn Jimin balladi Sangerista_.
Jan käytti hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta käydäkseen uudelleen
Sangerin noita-akan luona.
-- Parempi kun minä jään kotiin, tuumi Sam hänen aikeensa
kuullessaan. -- Se ei koskaan katsoisikaan sinuun, jos minä tulisin.
Sinä näytät vietävän terveeltä.
Jan siis lähti yksin ja oli siitä hyvilläänkin. Vaikka hän
pitikin Samista, niin saattoivat tämän liukas kieli ja sukkelat
sanansutkaukset kuitenkin Janin melkein varjoon, niin että hän näytti
totiselta ja jöröltä, ja mikä vielä pahempi, Sam käänsi yhtenään
keskustelun toiselle tolalle sen juuri lähestyessä jotakin aihetta,
joka kiinnitti hänenkin mieltään.
Kun hän teki lähtöä, huusi Sam: -- Kuules, Jan, jos tahdot jäädä
sinne päivälliselle, niin jää vain -- kyllä tiedetään, mikset ole
tullut syömään. Sitten hän pisti kielen poskeensa, pani toisen
silmänsä kiinni ja lähti navettaan tavanmukainen tutkimaton
surumielinen ilme kasvoillaan.
Janilla oli muistikirja ja piirustustarvikkeet mukanaan -- hän käytti
niitä yhä enemmän. Matkalla hän kokosi kourallisen kukkia ja ruohoja.
Vanha eukko otti hänet tällä kertaa vastaan aivan toisella tavalla.
-- Tulkaa sisään, tulkaa sisään, Jumala teitä siunatkoon. Kuinka
sitä jaksetaan ja kuinka pappa ja mamma jaksavat. -- Tulkaa sisälle
istumaan. Kuinka se jätkä, se Sam Raften jaksaa?
-- Sam on terve nyt, sanoi Jan ja punastui.
-- Terve! Tietysti hän on terve. Tiesinhän minä, että se sattui
paikalle, ja tiesi hän sen itsekin, ja hänen mammansa tiesi, kun
antoi hänen tulla. Sanoiko tuo siitä mitään?
-- Ei, mummo, ei sanaakaan.
-- Senkin kelvoton lunttu! Minä pelastan pojan hengen, vaikka
he sillä tavalla minulta rosvosivat. Eikä tällä ole sen vertaa
ihmistapoja, että edes kiittäisi minua -- senkin kelvoton lunttu!
Antakoon Jumala hänelle anteeksi, niin kuin minä annan, jatkoi eukko
leppymättömällä ja vihaisella äänellä.
-- Mitäs hänellä siinä on? Olkoon taivas kiitetty, ettei niitä
kaikkia voida hävittää. Puut ne voivat kaataa, mutta kukat palaavat
joka vuosi, pikku kaunokaiseni -- pikku kaunokaiseni! -- Jan levitti
ne hajalleen. Eukko otti käteensä arumin ja jatkoi. -- Kas tuossa
on surun kukka. Toiset sanovat sitä intiaanin nauriiksi ja lapset
saarnastuoliksi. Ei pidä koskaan päästää sen juurta kielelleen.
Se polttaa kuin tuli. Kun pojat tapaavat jonkun, joka on aivan
tietämätön, niin he tavallisesti narraavat hänet puremaan tämän
juurta. Se on varmaa, ettei siihen toista kertaa kieltään pistä.
Intiaanit keittävät myrkyn juuresta pois ja syövät juuren, ja parempi
sitä onkin syödä kuin nähdä nälkää.
Kultainen leima -nimistä kasvia eukko oli käyttänyt Samin polvea
parantaessaan. Hän selitti, että sillä on ihmeteltävä kultajuuri,
"parasta kultaa, mitä maa on koskaan sisästään antanut". Jan sai myös
nähdä "Viisaan kuninkaan leiman".
-- Nuo ovat touko-omenia, ja kylläpä ne ovat myöhäisiä, ja ne sinä
ainakin olet saanut metsästä. Toiset sanovat niitä kuningasjuuriksi.
Intiaanit parantavat niillä sisuksiaan, ja monen hevosen niskapaiseet
on niillä parannettu, sen olen itse nähnyt.
-- Kas tuossa on mustikkajuuri, mutta minä sanon sitä
kouristusjuureksi. Se on kaikkein parasta kouristusta vastaan. Sitä
nautitaan kuin teetä; ilman sitä intiaani-akat eivät voisi elää
kaikessa kurjuudessaan, mutta mitä sinä niistä. Katsopas nyt, kuinka
sen kaikki lehdet ovat levällään. Se muistuttaa elävästi kouristusta
sairastavaa. Olkoot ylistetyt kaikki pyhät ja Neitsyt Maaria.
-- Katsos vain tuota, hän sanoi, haparoiden kimpusta keltaisen
tikankontin, tuo on se, jota intiaanit sanovat mokkasiiniruohoksi.
Mutta varjele niitä sokeita kurjia pakanoita. Ne eivät tiedä mitään
eivätkä tahdo oppia. Sehän on kohtausjuuri, mitä parasta kohtauksia
vastaan. Katso sitä! Näetkö, että se on kuin hermotautia sairastava
nainen, noin hiukset levällään ja leuka longallaan. Minäpä muistan,
kun Larryn pikku tyttö ei tahtonut lähteä paikkaansa ja sai
hermokohtauksen. Lähetettiin minua hakemaan, ja minä vein mukanani
tätä juurta. Ensin käskin tuoda kiehuvaa vettä ja tein teetä. Sitä
annoin hänelle tulikuumana. Ja niin totta kuin elän tyttö parani
heti ensimmäisestä lusikallisesta. Se on Jumalan oma lahja, ja se on
hänen siunauksensa, että tiedämme, kuinka sitä on käytettävä. Eikä
sitä pidä mennä kaivamaan milloin tahansa. Sitä pitää kaivaa silloin,
kun ei ole kukkaa. Se on sillä tavalla, ettei voima ole samalla
haavaa molemmissa paikoissa. Se on joko kukassa taikka juuressa,
niin että kun se kukkii, niin silloin ei ole juuresta enempää apua
kuin vanhoista oljista. Sitä pitää etsiä keväällä tai lehtien lähdön
aikana, jolloin ei piru itsekään arvaisi, mistä se pitää löytää.
-- Entäs mitä tuossa on? No jopa jotakin! Eiköhän vain ole skunkin
kaalia! Sinä varmaan tulit joen mutkan kautta. Sillä siellä on ainoa
paikka, missä sitä kasvaa.
-- Niin teinkin, vastasi Jan -- sieltä juuri minä sen sain. Mutta
odottakaas, mummo. Minä piirrän niiden kuvan ja kirjoitan, mitä te
niistä sanotte.
-- Iso kirja sinulla pitäisi olla, ennen kuin minä olisin kaikki
tietoni antanut, sanoi eukko ylpeästi ja sytytti piippunsa raapaisten
valkeata paikasta, jota housut olisivat verhonneet, jos hän olisi
ollut mies.
-- Turha vaiva on kirjoittaa paperille, mihin ne kelpaavat, sillä
hyvä Jumala on sen itse tehnyt jo aikoja sitten. Kas nyt. Tuossa on
kouristusjuuri kouristuksia vastaan, ja eikös se ole sen näköinen?
Tuossa mokkasiinijuuri kohtauksia vastaan ja eikös se ole sen
näköinen? Ja tässä skunkin kaali kumpaankin vaivaan. Sekin on juuri
sen kaltainen kuin ne molemmat yhteensä.