Sillä parannetaan paljon ihmisiä. Annas kun kerron. Bud Ellis oli jo
niin huonona, että tohtorit aivan hylkäsivät hänet. Sanoivat, ettei
hänellä ollut keuhkoista enää mitään jäljellä, mutta hänpä tuli
mummon luo. Tavallisesti hän oli tehnyt mummosta pilkkaa; mutta nyt
hän oli huutavassa hädässä. Alussa mummo ajoi hänet ulos; mutta kun
hän sitten näki, kuinka kamalan sairas mies oli, voitti säälin tunne
ja hän ilmaisi, miten tätä keuhkopalsamia valmistetaan. Miehen piti
valmistaa pari kannua kerrallaan ja tuoda mummolle. Mummo sitten
piteli sitä, niin että se väheni puoleen, ja antoi sen sitten hänelle
takaisin. Ja eikös vain mies kuuden kuukauden päästä ollut aivan
terve.
Biddy valitteli nyt joka yö rintavaivojaan. Näihin vaivoihin ei ollut
mistään muusta apua kuin hänen keuhkopalsamistaan. Varmaan hänen
tilansa oli sangen arveluttava, sillä eräänä yönä hänen päähänsä
näytti tulleen vikaa hänen nautittuaan useita lasillisia kallista
palsamiaan. Biddy alkoi morkata talon emäntää, ja kuukauden lopussa
hänen sijallaan oli toinen, vaikka ei tosin yhtä mielenkiintoinen
palvelija.
Monta hyvää ja huonoa opetusta olisi Jan voinut tytöltä saada;
mutta ainoa, mikä todella jäi kummittelemaan hänen mieleensä, oli
tieto, että syystuomen kuori oli aivan ihmeellistä rohtoa. Perheen
lääkärikin vakuutti, että kyllä asiassa oli perää, ja Jan piti tätä
niin ollen uutena kalliina erätietona.
Opittuaan kerran tuntemaan puun hän ihmeekseen huomasi, että se
oli jokseenkin yleinen, ja ilokseen hän huomasi sen kukkivan
Glenjanissakin.
Tästä hänen päähänsä pälkähti kirjoittaa paperille muistiin kaikki
puut, mitä hän tunsi, ja hämmästyksekseen hän silloin huomasi,
että niitä oli hyvin vähän ja että hänen tietonsa niistä olivat
kovin hatarat. Kaksi vaahteralajia, pyökki, kaksi lajia jalavaa,
rautapuita, kaksi lajia koivua, kaksi saarnilajia, mänty, setri,
palsamikuusi, hemlokki ja tuomi.
Hän oli kuullut, että intiaanit tunsivat jokaisen puun ja kasvin
nimen ja ominaisuudet, mitä metsässä oli, ja hän toivoi vielä
voivansa sanoa samaa itsestään.
Eräänä päivänä hän löysi puron rannalta kokonaisen kasan tyhjiä
simpukan kuoria. Kuorethan olivat aivan yleisiä, mutta miksi ne
olivat kaikki kasassa ja kaikissa samanlaiset merkit. Kasan ympärillä
oli liejussa omituisia jälkiä ja muita merkkejä. Jälkiä oli niin
taajassa, että oli vaikea löytää ainoatakaan ehjää, mutta kun hän
viimein löysi sellaisen, piirsi hän pesukarhun jäljen muistaen siitä
kuvan. Se oli liian pieni ollakseen hänen vanhan tuttavansa jälki.
Mutta hän ei tavannut ketään, joka olisi voinut hänelle kertoa, mikä
eläin se oli. Eräänä päivänä hän kuitenkin näki pyöreähkön ruskean
eläimen istumassa rannalla simpukoita syömässä. Se sukelsi veteen
hänen lähestyessään, mutta nousi jälleen vähän matkan päässä pinnalle
ja ui. Kun se uudelleen sukelsi, huomasi Jan pitkästä hoikasta
hännästä, että se oli piisami, samanlainen kuin se, jonka hän oli
nähnyt täytettynä puodin ikkunassa.
Pian hänelle selvisi, että mitä enemmän hän tutki jälkiä, sitä
enemmän hän löysi erilaisia. Toiset olivat hyvinkin salaperäisiä,
niin ettei hän voinut muuta kuin piirtää niistä kuvan ja panna sen
talteen, kunnes asia joskus valkenisi. Eräät kaikkein ihmeellisimmät
jäljet hän huomasi rosvokilpikonnan tekemiksi, eräät toiset taas vain
juomassa käyneen tavallisen variksen jalan painanteiksi.
Kaikenlaisten omituisten mökkiin kerättyjen esineitten luku kasvoi
jatkuvasti. Paikka kävi yhä enemmän osaksi hänestä itsestään. Se
joutui entistä enemmän piiloon, kun ympärillä oleviin puihin ja
pensaisiin jälleen kasvoi lehtiä, ja Jan oli ylpeä sen jylhästä
yksinäisyydestä ja salaperäisyydestä ja vaelsi pitkin metsää
jousineen ja nuolineen tähtäillen viattomia tirskuvia oravia --
vaikka epäilemättä hänen mielipahansa olisi ollut yhtä vilpitön kuin
niiden, jos hän todella olisi ampunut ja osunut.
Jan huomasi piankin, ettei hän ollut mökin ainoa asukas. Eräänä
päivänä istuessaan ja ihmetellessään, miksei hän ollut rakentanut
liettä, jonka ääressä olisi voinut istua lämmittelemässä, hän
näki pienen eläimen ääneti livahtelevan takaseinän kahden hirren
raossa. Jan pysyi alallaan. Kaunis pieni metsähiiri tuli pian
kokonaan näkyviin, istui Jania katselemaan ja silmiään pesemään. Jan
tavoitti jousta ja nuoliaan, mutta hiiri livahti samassa piiloon.
Jan asetti jänteelle tylpän nuolen ja odotti sitten, ja kun hiiri
palasi, hän ampui. Nuoli ei osunut hiireen, vaan iski hirteen ja
ponnahti takaisin Janin kasvoihin, läimäyttäen häntä poskeen pistävän
kipeästi. Piehtaroidessaan maassa möristen ja poskeaan hieroen hän
ajatteli: juuri saman minä aioin tehdä metsähiirelle. Sen jälkeen
ei Jan enää millään tavalla yrittänyt tehdä pahaa metsähiirelle;
päinvastoin hän mielellään jakoi sen kanssa eväänsäkin. Aikaa myöten
heistä tuli hyvät tuttavat, ja Jan huomasi, että niitä olikin
muuttanut kokonainen perhe metsämajaan hänen kerallaan asumaan.
Biddyn kertomus intiaanitupakasta teki tehtävänsä. Ja ei ollut
tupakkamies, mutta nyt hänen mielestään täytyi se taito oppia. Hän
kokosi suuren määrän tätä tupakkaa,[5] pani sen kuivumaan ja ryhtyi
tekemään piippua -- oikeata intiaanin rauhanpiippua. Hänellä ei ollut
punaista hiekkakiveä, josta olisi näpertänyt pesän, mutta varsin
hyvä tuli pehmeästä punaisesta tiilestäkin. Ensin hän puukollaan
hahmotteli sille muotoa ja yritti sitten kaivaa pesän samalla
aseella, kunnes sattui muistamaan lukeneensa eräästä koulukirjastaan,
että intiaanit näversivät kiveen kolon jousiporalla ja kostealla
hiekalla. Eräs hänen tovereistaan, puusepän poika, oli nähnyt isänsä
käyttävän jousiporaa. Tämän tietonsa vuoksi hän Janin silmissä kävi
entistä tärkeämmäksi. Hänen johdollaan tehtiin jousipora ja sitä
käytettiin monenlaisten esineitten valmistamiseen, kunnes sen käyttö
oli täysin selvillä, ja sitten se sai oikeata intiaanityötä, sillä
kun porattiin piippuun pesä ja pesän reikä.
Varren hän teki seljapuun oksasta työntäen kotona sydämen pois
pitkällä sukkavartaalla. Hän leikkasi somemmiksi muutamia valkoisia
kyyhkysten sulkia, pani kunkin varren päähän vähän pihkaa, kiinnitti
ne sitten lujaan nauhaan ja lopuksi sitoi ne piipunvarteen. Sitten
hän istui leiritulensa ääressä juhlallisesti poltellen -- muutamia
sauhuja vain, sillä ei se häntä todella miellyttänyt -- sanoi sitten
"ugh paljon nälkä", koputti tuhkat pois ja ryhtyi jatkamaan jotakin
kesken jäänyttä työtä.
Näin hän vietti lauantait. Lähtiessään mökistään hän kätki kaikki
tavaransa huolellisesti. Sitten hän pesi purossa värit naamastaan,
kiinnitti paikoilleen vihaamansa paperikauluksen, jota perheen
ylpeys ja köyhyys pakotti hänet joka päivä käyttämään, ja palasi
kotiin. Ja oli pieni haaveilija, mutta kuinka onnellisia olivatkaan
hänen haaveensa! Kokiessaan kotonaan niin monet surut hän samalla
tiesi, että hän aina saattoi tulla tänne laaksoonsa, unohtaa
ja olla onnellinen kuin kuningas -- olla todellinen valtias
kuningaskunnassaan, joka oli kerrassaan hänen mielensä mukainen ja
hänen ikiomansa.
XII
KOHTALON KOLAUKSIA
Koulussa Jan oli mallipoika paitsi eräässä suhteessa -- hän
hairahtui toisinaan omituisiin oikullisiin uppiniskaisuuden puuskiin
opettajiaan vastaan. Eräänä päivänä hän huvikseen piirsi ison
taulun täyteen naurettavia pilakuvia rehtoristaan, jonka suosikkeja
hän kieltämättä oli. Kuvat olivat sangen sukkelia ja sen tähden
harmillisiakin. Rehtori ryhtyi perinpohjaisiin toimenpiteisiin
saadakseen selville, kuka oli kuvat tehnyt. Hän kutsui koolle koko
koulun ja alkoi ristikuulustelulla ahdistaa erästä tyhmää raukkaa,
jota hän luuli syylliseksi. Poika kielsi sekavin sanoin, ja niinpä
rehtori oli varma hänen syyllisyydestään ja tavoitteli piiskaansa
tuomitun puhjetessa kovaan itkuun. Kaikkien hämmästykseksi Jan nousi
ja ikävystyneellä, kärsimättömällä äänellä sanoi:
-- Oh, antakaa hänen olla. Minä sen tein.
Hänen käytöstapansa ja muut seikat olivat sen tapaisia, että kaikki
rupesivat nauramaan. Rehtoria tämä kiukutti niin, että hän raivostui
suunniltaan. Hän tarttui Janin kaulukseen kiinni. Jania pidettiin
arkana poikana; hänen kasvonsa olivat valkoiset, huulet tiukasti
kiinni. Rehtori pieksi häntä raakanahasta palmikoidulla ruoskalla,
kunnes koko koulu huusi "hävetkää", mutta hän ei saanut Jania
kertaakaan parkaisemaan.
Kun Jan sinä iltana riisuutui maata mennäkseen, hänen veljensä
näki pitkät tummat juovat, jotka ulottuivat kiireestä kantapäähän,
eikä selitystä voitu välttää. Valehteleminen oli aivan vastoin
Janin luontoa; vanhemmat saivat kuulla kuinka huonosti hän oli
käyttäytynyt, ja siitä seurasi uusia tylyjä rangaistuksia. Seuraava
päivä oli lauantai. Hän pilkkoi tavanmukaisen kahdenkertaisen määrän
puita keittiöön ja lähti sitten, selkä täynnä kimoilevia mustelmia
siihen ainoaan onnen paikkaan, jonka hän tunsi. Synkkä mieliala
hälveni hänen lähestyessään Glenjania. Hän jo alkoi tuumia lieden
ja savupiipun rakentamista majaansa. Hän kulki salaista polkua
avoimen nurmen poikki ja oli jo melkein mökillään, kun hän kuuli
ääniä -- kovia karkeita ääniä -- _omasta mökistään_. Hän hiipi aivan
lähelle. Ovi oli auki. Siellä oli, hänen rakkaassa mökissään, kolme
maankiertäjää, jotka pelasivat korttia ja joivat pullosta. Heidän
vieressään maassa oli hänen kaulakoristeensa rikottuna pelimerkeiksi.
Ulkona hiljalleen palavassa tulessa olivat hänen jousensa ja
nuoliensa jäännökset.
Jan parka! Päätös olla kuin intiaani kidutuspaalussa oli auttanut
häntä kestämään opettajan julman rangaistuksen samoin kuin
kotikurituksenkin, mutta tämä oli liikaa. Hän pakeni etäiseen ja
rauhalliseen kolkkaan, heittäytyi siellä maahan pitkäkseen ja itki
surusta ja vihasta -- hän olisi tappanut nuo roistot, jos olisi
voinut. Tunnin tai parin kuluttua hän palasi takaisin nähdäkseen
paraiksi roikaleitten päättävän pelinsä ja ryyppäävän viimeiset
naukut; sitten he tahrasivat mökin ja hajottivat sen raunioiksi.
Janin elämän paras ilo oli hävitetty -- kuninkaalta riistetty
kruunu ja valtaistuin. Tuntien nyt jokaisen mustelman selässään ja
säärissään hän lähti synkkänä kotiin.
Tämä tapahtui kesän lopulla. Pian saapui syksy: päivät lyhenivät
ja tuulet kävivät tuimemmiksi. Jan ei päässyt käymään Glenjanissa,
vaikka häntä suuresti haluttikin. Hän ahkeroitsi sitä enemmän;
kirjat olivat nyt hänen huvinsa. Hän teki työtä uutterammin kuin
koskaan ennen, kunnostautui koulussa, mutta ei saanut minkäänlaista
tunnustusta kotona, jossa jumalisuus oli ylinnä.
Opettaja ja jotkut pojistakin huomasivat, että Jan kävi kovin
laihaksi ja kalpeaksi. Hän ei koskaan ollut kovin vankka, mutta nyt
hän näytti sairaalta; kotona ei kuitenkaan huomattu tätä muutosta.
Äidin kaikki ajatukset kohdistuivat Janin houkkamaiseen nuorempaan
veljeen. Kahteen vuoteen hän ei ollut montakaan kertaa puhunut
Janille samalla torumatta. Janin sydämessä oli nälkäinen tyhjä
tila, kun hänen täytyi joka aamu huomaamatta lähteä kotoa ja nähdä
kelvotonta veljeään suudeltavan ja hyväiltävän. Koulussa heidän
asemansa muuttui päinvastaiseksi. Jan oli rehtorin ylpeys. Hän ei sen
koommin piirtänyt pilakuvia, ja opettaja kuvitteli mielessään, että
selkäsauna oli pelastanut koulun kalpeakasvoisen priimuksen.
Jan laihtui ja hänen sydämensä ikävä kasvoi yhä enemmän melkein
jouluun saakka, jolloin hänen voimansa murtuivat.
-- Hän sairastaa pitkälle kehittynyttä keuhkotautia, sanoi lääkäri.
Hän ei voi elää kuin kuukauden tai pari.
-- Hänen _täytyy_ elää, nyyhkytti äiti omantuntonsa soimaamana. Hänen
täytyy elää -- oi Jumalani, hänen täytyy elää.
Tehtiin kaikki, mitä äkkiä herännyt äidinrakkaus saattoi tehdä.
Etevä lääkäri käytti parhaan taitonsa, mutta äiti hänet pelasti.
Äiti valvoi hänen vuoteensa ääressä yöt ja päivät, tutki hänen
mielitekojaan ja lohdutti häntä joka tavalla. Äiti rukoili ja pyysi
usein Jumalalta anteeksi, että hän niin kauan oli laiminlyönyt
poikaansa. Näin Jan sai ensi kerran kokea äidin rakkautta. Miksi
tämä oli ollut niin kauan hänestä välittämättä, oli selittämätöntä.
Äiti oli vain erehtynyt, mutta nyt hän havahtui huomaamaan poikansa
loistavat lahjat, hänen vakaan uutteran elämänsä, jolla jo oli
päämääränsä.
XIII
ILVES
Kun talvi väistyi, palasivat Janin voimat. Hän oli siksi viisas, että
käytti uutta asemaansa saadakseen kirjoja. Kansankirjaston hoitaja,
laajan sivistyksen hankkinut mies, joka oli itse saanut taistelunsa
taistella, alkoi kiinnittää Janiin huomiota ja hankki hänelle
montakin kirjaa, joita hänen muutoin olisi ollut mahdoton saada.
Kaksi kirjaa hänestä oli erityisen tärkeitä: toinen lintukirja ja
toinen teos intiaaneista. Ne olivat kimaltelevia puroja kuivuudesta
janoisessa maassa.
Maaliskuussa hän nopeasti parani. Hän saattoi nyt käydä pitkillä
kävelyretkillä; ja eräänä kirkkaana lumisena päivänä hän lähti
vaeltamaan veljensä koira seuranaan. Askelet kääntyivät mäkimaita
kohti. Ilma oli kirkasta ja virkistävää, hän käveli odottamattoman
reippaasti ja suuntasi askelensa kohti etäistä Glenjania, vaikka ei
hänen aikomuksensa alussa ollutkaan lähteä sinne. Vanhan vetovoiman
vaikutuksesta hän kuitenkin kulki kulkemistaan. Salainen polku ei
näyttänytkään nyt yhtä salaiselta, nyt kun puissa ei ollut lehtiä.
Siitä huolimatta hänen laaksonsa tuntui rakkaalta ja kodikkaalta, kun
hän oli tullut sen leveämpään kohtaan.
Sitten hän sattui lumessa näkemään omituiset isot jäljet, jotka
olivat aivan verekset. Ne olivat viisi tuumaa leveät, melkein
karhun jäljen kokoiset, mutta kynsistä ja varvaskänsistä ei näkynyt
merkkiäkään. Askelet olivat lyhyet, eivätkä jäljet olleet painuneet
syviksi, kuten ne karhun kokoisen eläimen alla olisivat painuneet.
Kun toisessa päässä aina oli varpaista vähän merkkiä, hän saattoi
nähdä, mitä tietä eläin oli mennyt, ja niin hän kulki laaksonsa
yläpäähän päin. Koira haisteli jälkiä levottomasti, mutta sitä ei
vähääkään haluttanut lähteä niitä seuraamaan. Jan harppaili ylöspäin
ohi mökkinsä raunioitten, jotka nyt, lehtien varistua, olivat
surkeasti näkyvissä, ja hänen sydämeensä koski, kun hän katseli
niitä. Jäljet nousivat laakson yläpäähän ja kulkivat hirttä pitkin
puron poikki. Jan alkoi olla varma siitä, että hän oli ison ilveksen
jäljillä. Vaikka koira, jonka nimi oli Grip, oli mainio haukkumaan,
se tunnettiin kuitenkin yleisesti pelkuriksi, ja nytkin se hiipi
pojan taa, haisteli isoja jälkiä eikä millään suostunut kulkemaan
edellä.
Jan oli aivan haltioissaan nähdessään nämä pitkät jälkijonot, ja
kun hän tuli paikkaan, missä eläin oli hypännyt pari syltä ilman
erikoista syytä, hän oli aivan varma siitä, että oli tavannut
ilveksen, ja seikkailun halu kiihotti häntä seuraamaan, vaikkei
hänellä ollut keppiäkään kädessään eikä veistä taskussaan. Hän
sieppasi parhaan sauvan, mitä sattui löytämään, kyynärän mittaisen,
läpimitaten pari tuumaa paksun kuivan oksan, ja lähti ilveksen
perään. Koiraa ei nyt haluttanut tulla mukaan ensinkään; se jäi yhä
enemmän jälkeen, ja joka sadan askelen päästä sitä täytyi kutsua.
He saapuivat lopulta tiheään hemlokkimetsään laakson yläpäähän, kun
äkkiä kuulivat omituista ääntä, ikään kuin matalaäänisen kissan
naukumista.
-- _Jau! Jau! Jau!_
Jan seisoi hiljaa. Vaikka koira oli iso ja mainio riistan noutaja, ei
se muuta kuin vinkui, värisi ja ryömi likelle Jania.
Ääni kävi yhä kovemmaksi. Yhä äänekkäämmin ja äänekkäämmin ja
lähempää alkoi kuulua mankuvaa _miauta_, ja sitten äkkiä aivan
kirkkaasti ja likeltä, ikään kuin eläin olisi jonkin mäen nokan takaa
tullut avoimelle paikalle. Nyt se kerrassaan sai veren hyytymään.
Koira ei kestänyt kauempaa; se kääntyi ympäri ja oikaisi kotia kohti
niin sukkelaan kuin pääsi jättäen Janin oman onnensa nojaan. Ei ollut
enää kysymys siitä, ettei naukuja ollut ilves. Jan oli jo ennenkin
ollut hermostunut, ja koiran raukkamainen pako vaikutti häneen. Hän
huomasi, kuinka vailla puolustuskeinoja hän oli, tautinsa jälkeen
vielä heikkona. Sen vuoksi hän pyörsi ympäri ja teki koiralle seuraa.
Alussa hän käveli, mutta annettuaan pelolle valtaa hän alkoi pelätä
yhä enemmän; ja kun naukumista yhä jatkui, hän lopulta juoksi niin
kovaa kuin pääsi. Ääni vaimeni vähitellen, mutta Jan ei pysähtynyt,
ennen kuin Glenjan oli jäänyt hänen taakseen ja hän oli jälleen ison
joen avoimessa laaksossa. Siellä hän tavoitti urhean koiran, jonka
ruumis vapisi. Jan tervehti sitä halveksivalla potkulla, ja muutamia
kiviä löydettyään hän poikamaiseen tapaan nakkeli sitä niillä, kunnes
oli karkottanut Gripin kotiin saakka.
* * * * *
Melkein kaikissa pojissa on jonkin verran urheilijan luontoa, ja
vaikkei Janin vanhempi veli ollutkaan taipumuksiltaan samanlainen
kuin Jan, ei hän suinkaan ollut vastahakoinen lähtemään
ampumaretkelle, kunhan vain oli saaliin toivoa.
Jan päätti ilmaista Radille salaisen notkonsa. Jan ei ollut saanut
koskaan käyttää pyssyä, mutta Radilla oli pyssy, ja Janin vilkkaalla
kertomuksella ilvesseikkailusta oli toivottu vaikutus. Kuvaavaa oli
se tapa, jolla hän asiansa esitti.
-- Rad, menisitkö sinä metsästämään, jos olisi paljon ammuttavaa?
-- Tietysti.
-- No minä tiedän paikan, johon ei ole kuuttatoistakaan kilometriä,
ja siellä on kaikenlaisia metsän eläimiä -- niitä on sadoittain.
-- Sinäkö? Johan nyt jotakin. Onko se totta!
-- Tiedän kuin tiedänkin, ja kerron sinulle, jos lupaat, ettet
koskaan puhu kenellekään.
-- No kaikkea tässä!
-- Kuule, minulle juuri äsken sattui siellä seikkailu ilveksen
kanssa, ja jos sinä tulet ja otat pyssyn mukaasi, niin saamme sen.
Sitten Jan kertoi kaiken, mitä hänelle oli tapahtunut, ja asia
vielä parani hänen kertoessaan. Veljeen tämä teki niin voimakkaan
vaikutuksen, että hän seuraavana lauantaina lähti matkaan Janin
opastamana.
Janin ei vähääkään tehnyt mieli kertoa pilkalliselle arkiselle
veljelleen kaikkia niitä iloja ja suruja, joita hänellä oli
Glenjanissa ollut, mutta kun hänen nyt oli pakko opastaa tätä, niin
hän hyvin halukkaasti näytteli taitavan oppaan osaa. Tarpeetonta
varovaisuutta noudattaen hän ensin johti veljeään väärään suuntaan ja
koetti sitten, vaikka turhaan, uuden kerran pakottaa hänet lupaamaan,
että hän olisi vaiti, minkä jälkeen hän poikkesi toiseen suuntaan,
osoitti etäistä puuta ja sanoi niin suurta tärkeyttä teeskennellen
kuin taisi: -- Kymmenen askelen päässä tuosta alkaa polku, joka vie
salaiseen laaksoon. Useiden muiden samanlaisten menojen jälkeen he
olivat lähellä Glenin suuta, kun pensaista ilmestyi raskasta taakkaa
kantaen mies. Kun hän tuli lähelle, näki Jan suureksi harmikseen,
että hän kantoi ilvestä -- niin, epäilemättä juuri _hänen_ ilvestään.
He ahdistivat miestä kiihkeillä kysymyksillä. Hän kertoi ampuneensa
ilveksen jo edellisenä päivänä. Se oli viime viikon, ehkä jo
kauemminkin, kuljeskellut Kernoren haassa; luultavasti se oli näille
seuduille eksynyt jostakin pohjan puolesta.
Tämä kaikki oli Janin mielestä erikoisen kiintoisaa, mutta siinä oli
samalla paha soraääni. Ilmeisestikin tämä mies piti Gleniä -- hänen
Gleniään -- tavallisena hyvin tunnettuna hakana -- ehkäpä maatilaansa
kuuluvana -- eikä ollenkaan niin salaperäisenä kuin Jan.
Ilves oli suuri ja kaunis. Naamajuoviensa ja avoimien keltaisten
silmiensä vuoksi sen ulkonäkö oli omituisen hurja ja tiikerimäinen.
Kaikki tämä vaikutti voimakkaasti Janin romanttiseen mieleen.
Miksikään seikkailuksihan tätä ei voida nimittää, mutta siitä olisi
voinut tulla seikkailu, ja pojan mieleen se jätti syvän vaikutuksen,
ja samalla se osoitti, kuinka tarkka hänen vaistonsa oli, kun hän
saattoi tuntea eläimiä, joita ei ollut koskaan nähnyt, vaan joista
oli vain saanut kirjojen välityksellä vaillinaisia kuvauksia.
XIV
VAAHTOA
Jan vahvistui kevääseen mennessä päivä päivältä ja hänen suhteensa
äitiin kävi entistä läheisemmäksi. Äiti koetti syventyä niihin
harrastuksiin, jotka tuottivat hänelle niin paljon onnea. Mutta
samalla hän kaikin tavoin koetti saada Jania kiintymään omaan
maailmaansa. Äiti oli sairaalloisen uskonnollinen nainen. Puheensa
hän höysti aina runsaalla valikoimalla raamatunlauseita. Hänellä oli
niitä muistissaan suuri varasto -- taisivatpa ollakin suorastaan
kaikki; ja hän käytti niitä kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa
tilanteissa aivan hämmentävällä tavalla.
Missä hän vain näki nuoria yhdessä tanssimassa, kisailemassa,
pallosilla tai vaikkapa vain sydämestään nauramassa, aina hän
keskeytti heidän ilonpitonsa sanoakseen: -- Lapset oletteko varmat
siitä, että voitte kaikkeen tuohon rukoilla Jumalan siunausta?
Pidättekö oikeana sitä, että olennot, joilla on kuolematon sielu,
antautuvat riettauteen? Minä pelkään, että te teette syntiä, ja
olkaa varmat siitä, että syntinne vielä todistavat teitä vastaan.
Muistakaa, että meidän täytyy taivaan ja maan suurelle tuomarille
tehdä tiliä jokaisesta turhasta sanasta ja teosta. Vakaumuksesta
hän näin teki, mutta hän puhui aina tällä tavoin. Ei kuitenkaan
poikansa sairauden aikana, jolloin hän lääkärin määräyksestä karttoi
puheenaihetta iankaikkisesta autuudesta ja koetti teeskennellä
olevansa huvittunut poikansa harrastuksista. Tämä oli se siunattu
aselepo, joka teki heistä ystävät.
Jan sai taas uskotun, jota vailla hän siitä pitäen oli ollut, kun
oli tavannut kauluksettoman muukalaisen, ja hän puhui kaikista
metsän väen parissa kokemistaan hauskoista elämyksistä ja uskoi
samalla huolensa ja murheensa. Hän puhui milloin tuosta, milloin
tästä linnusta tai kukasta ja toivoi saavansa sen nimen selville,
kunnes äiti äkkiä loukkaantui ajatellessaan sitä, että ihminen, jolla
oli kuolematon sielu pelastettavana, saattoi puhua niin hartaasti
asioista, jotka eivät kuuluneet Raamattuun. Sitten hän hellästi
moitti sekä poikaansa että itseäänkin monella raamatunlauseella.
Jan saattoi vastata toisilla, sillä hänelläkin oli niitä runsas
varasto tiedossaan. Mutta äiti toisti aina lauseen, johon ei ollut
mitään vastattavaa: "Yksi asia vain on tarpeen. Sillä mitä se
hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi omaksensa koko maailman,
mutta saisi sielullensa vahingon?"
Näitä kaksintaistelulta alkoi olla tiheämpään, kun Jan voimistui ja
tohtori peruutti kieltonsa.
Erään tavallista kuumemman ottelun jälkeen Jan teki sen jäätävän
huomion, että äiti oli vain teeskennellyt osanottoa hänen
harrastuksiinsa. Hän oli vaiti hyvän aikaa ja sanoi sitten:
-- Äiti, sinä niin mielelläsi puhut Raamatustasi. Se kertoo sinulle
asioita, joita sinä haluat tietää, joita sinä mielelläsi opit. Sinä
tuntisit itsesi onnettomaksi, jos jonakin päivänä et saisi lukea
sitä. Se on sinun luontosi, Jumala loi sinut sellaiseksi. Minun on
ollut pakko lukea Raamattua koko elämäni. Joka päivä olen lukenut
luvun; mutta minä en enää rakasta sitä. Luen sitä vain siitä syystä,
että minun täytyy lukea. Se ei sano minulle mitään mitä haluan
tietää. Se ei opeta minua rakastamaan Jumalaa, joka sinun sanasi
mukaan on se ainoa asia, joka on tarpeen. Minä taas lähden metsään,
ja joka lintu ja kukkanen, jonka näen, herättää sydämessäni jotakin,
en itsekään tiedä mitä; minä vain rakastan niitä: minä rakastan niitä
kaikella voimallani, ja ne herättävät minussa sellaisen tunteen,
ikään kuin rukoilisin, mutta sinun Raamattusi ei sitä tee. Luonto on
minun Raamattuni. Sellaiseksi Jumala on minut luonut.
Tämän jälkeen äiti vaikeni, mutta Jan älysi, että hän rukoili
poikansa kadotetun sielun puolesta.
Muutamaa päivää myöhemmin he lähtivät kevätaamuna varhain kävelemään.
Mättäällä liverteli iloisesti tunturileivonen, joka tunsi
päivänpaisteen rupeavan lämmittämään.