kiinniottamiseen. Hän hiipi niin lähelle kuin suinkin. Lintu lähti
lentoon, ja Jan heitti sen perään lyhyen kalikan, joka hänellä oli
kädessään. Kalikka pomppi maata pitkin ja osui lintuun. Se putosi
lepattavin siivin. Hurjaa intoa tuntien Jan juoksi sen perässä ja
otti sen kiinni, vaikka äiti kielsi.
Palatessaan hänellä oli lintu kädessään, mutta se ei elänyt monta
minuuttia. Äiti oli kovin pahoillaan ja suutuksissaan. Hän sanoi:
-- Vai tällaista se onkin sinun suuri rakkautesi; heti ensimmäisen
laulavan kevätlinnun sinä kolhit kuoliaaksi. En ymmärrä tunteitasi.
Eikö kahta varpusta myydä yhteen ropoon. Eikä yksikään niistä putoa
maahan teidän isänne sallimatta.
Janin mieli murtui. Hän piti kädessään kuollutta lintua ja puhui
ristiin koettaessaan kyynelet silmissä vakuuttaa:
-- Toivoisin, etten olisi sitä tehnyt; mutta voi, kun se oli niin
kaunis.
Hän ei voinut sen enempää selittää, kun ei tiennyt, mitä olisi
sanonut, mutta teeskentelijä hän ei silti ollut.
Viikko sen jälkeen hänelle tarjoutui tilaisuus päästä halpaan hintaan
huvimatkalle; ensi kertaa Niagaraa katsomaan. Seisoessaan äitinsä
keralla katsomassa tuota koskea, joka putouksen alla syöksyy kapeaan
rotkoon, hän sattui näkemään korsia, kuplia, ja vaahtoa, jotka
näyttivät kulkevan vastavirtaan. Hän sanoi:
-- Äiti, katsos, kuinka vaahto näyttää kulkevan vastavirtaa?
-- Niin kyllä, mitä sitten?
-- Tiedämme, että se on niin mitätöntä eikä merkitse mitään. Mutta
tiedämme myös, että heti vaahdon alla on syvä, leveä, hirmuinen,
vastustamaton, nuolennopea virta, joka kaikkineen syöksyy
päinvastaiseen suuntaan.
-- Niin kyllä, poikani.
-- No hyvä, äiti, kun minä tapoin tunturileivon, niin se oli vaahtoa,
joka kulki väärään suuntaan. Minä rakastin sitä pientä lintua. Nyt
tiedän, miksi sen tapoin. Siitä syystä, että se lähti minua pakoon.
Jos olisin saanut katsella sitä läheltä ja olisin voinut koskettaa
sitä taikka vain kuullut sen joka päivä laulavan, en koskaan olisi
tahtonut tehdä sille pahaa. Minä en tahtonut _tappaa_ sitä, minä vain
tahdoin _ottaa sen kiinni_. Kun sinä poimit kukkia, niin teet sen
siitä syystä, että tahdot pitää niitä luonasi, etkä siitä syystä,
että tahtoisit ne hävittää. Kun ne kuolevat, sinä suret. Minä vain
tahdoin poimia tunturileivon samoin kuin sinä kukkia. Se kuoli, ja
minä olin siitä kovin, kovin, pahoillani.
-- Mutta hyvä poika, vastasi äiti, -- sääliväisen ihmisen tulee
olla sääliväinen myös eläimiä kohtaan. Hän, joka kuulee korpin
poikasten huudon, varmasti huomasi sinun tekosi; ja Hänen suuressa
muistikirjassaan se seisoo sinua vastaan kirjoitettuna.
Siitä pitäen he varmasti loittonivat toisistaan.
II OSA: SANGER JA SAM
I
UUSI KOTI
Jan oli nyt neljäntoista vuoden vanha, pitkäkoipinen ja laiha. Hän
kasvoi nopeaan. Lääkäri huomasi tämän ja sanoi:
-- Lähettäkää hänet vuodeksi johonkin maalaistaloon.
Niinpä asia järjestettiin siten, että Jan sai tehdä työtä
täysihoidosta William Raftenin maatilalla Sangerissa.
Sanger oli siirtokunta, joka juuri oli pääsemässä varhaisesta
takametsäkaudestaan.
Yleisesti hyväksytyt asteet ovat: rajaseutu eli salo, jossa kaikki
on koskematonta metsää ja hirviä on runsaasti; sitten siirtokunta,
jossa on metsää ja raivattuja alueita melkein yhtä paljon eikä hirviä
enää ensinkään; ja viimeksi maanviljelysseutu, jossa ei enää ole kuin
vähän metsän tähteitä.
Sangerin oli kolmekymmentä vuotta takaperin anastanut
siirtolaisjoukko, joka oli enimmäkseen tullut Irlannista. He olivat
suurimmalta osalta jäykkiä talonpoikia, jotka toivat kerallaan
Irlannin vuossataiset vihatkin -- katolilaisten ja protestanttien
väliset katkerat riidat. Katolilaisten värit olivat vihreä ja
valkoinen; protestanttien oranssi ja sininen.
Jokainen Sangerin mies ja poika oli tottunut käyttämään kirvestä;
siihen he olivat kerrassaan ihmeteltävän taitavia. Tavallisella
sananparrella: "hän on kelpo mies", oli kaksi hyväksyttyä merkitystä.
Jos sitä käytettiin siirtolaisesta tavanmukaisessa lauantai-illan
iiriläistappelussa Downey's Dumpin kauppalassa, se merkitsi, että hän
oli pätevä nyrkeiltään; mutta jos hän sai sen arvosanan kotioloissaan
maatilallaan, se tiesi, että hän oli vielä tavallistakin kätevämpi
kirveen käyttäjä. Miestä, joka ei täyttänyt miehen mittaa,
halveksittiin. Omistajainsa rakentamat hirsituvat ilmaisivat heidän
kirvesmiestaitonsakin. Hirsirakennusmallia oli kahta laatua: mökkiä,
jolla oli ristinurkat, sanottiin sikolättimalliksi, ja sellaista
taas, jonka nurkat oli kauniisti salvettu, sinkkanurkka-malliksi.
Sangerissa pidettiin miehelle alentavana, jos hän asui edellisen
laatuisessa mökissä. Niiden asukkaat olivat resumiehiä ja kelvottomia
toisten mielestä, jotka etevämmän kirveenkäyttönsä vuoksi olivat
kyenneet siistimmin salvamaan talonsa. "Sinkkanurkkalaisten"
keskenkin pääsi myöhemmin voimaan uusi jako, kun paikkakunta
sai tiilitehtaan. Varakkaammat uudisasukkaat rakensivat somat
pienet tiilitalot. Kaikkien kummaksi eräs Phil O'Leary, köyhä
mutta puuhakas mies, hyppäsi yhdellä harppauksella sikolätistä
komeaan tiilitaloon ja tuotti ainaista päänvaivaa seuraelämän
hallitseville kuningattarille, hän kun käänsi mullin mallin koko
yhteiskuntajärjestyksen, koska hänen yhdeksän lihavaa tytärtään nyt
kykenivät kilpailemaan parhaitten kanssa. Toiset, joiden tiilitalot
jo olivat viidettä vuotta vanhat, moittivat kuitenkin O'Learyn
joukkoa nousukkaaksi eivätkä moneen aikaan tunnustaneet heille
minkäänlaista asemaa yhteiskunnassa. William Raften, siirtokunnan
varakkain mies, oli ensimmäinen, joka rakensi punatiilisen talon.
Char-less (kaksi tavua) Boyle, hänen leppymätön vihamiehensä,
suoritti vaimonsa yllyttämänä niin ikään saman loikkauksen
tiilitaloon, vaikka ei tarvinnut muurareita, vaan seitsemäntoista
poikansa keralla muurasi talonsa itse.
Tällainen oli se uusi yhteiskunta, johon Jan nyt tuli.
Herra ja rouva Raften olivat asemalla Jania vastassa. Majatalossa
syötiin yhdessä illallista ja sitten ajettiin kotiin ja Jan vietiin
avaraan ruokasaliin, joka samalla oli arkihuone ja keittiö. Huoneen
toisella puolella lieden vieressä oli pitkä kömpelön näköinen poika,
jolla oli porkkanankeltaiset hiukset ja pienet mustat silmät sangen
vinossa mitä totisimmassa naamassa. Rouva Raften sanoi:
-- Tule Sam ja anna Janille kättä.
Sam kompuroi permannon poikki, antoi kömpelösti kättä, sanoi
venyttelevällä äänellä "hyvää päivää" ja palasi sitten uunin taa
katsellakseen Jania surumielisen vakavasti, aina kun se saattoi
tapahtua huomaamatta. Herra ja rouva Raftenilla oli muuta puuhaa,
niin että Jan oli yksin ja kovin alla päin pahoilla mielin. Vaikea
hänen oli ollut luopua koulusta lähteäkseen maalaistaloon, synkällä
mielellä hän oli totellut isänsä käskyä. Lopulta häntä kuitenkin
oli alkanut miellyttää se ajatus, että pääsisi Bonnertonista pois
maaseudulle; olihan se lopultakin vain yksi vuosi ja hän toivoi
saavansa siitä paljon iloakin. Taakse jäisi nyt sunnuntaikoulu.
Kirkossa käynti hupenisi vähimpään. Entä kaikki hänen puuhansa
kedoilla ja metsissä -- olipa siinä onnen aikoja luvassa! Mutta
nyt, kun hän todella oli saapunut perille, tuntui kaikkialla vain
ikävyyden kirousta ja ilta oli niin peittelemättömän surkea kuin
suinkin. Ei hänellä ollut mitään kerrottavaa, vaan mustan epätoivon
pilvi näytti pimittäneen koko maailman. Kovasti hän piti suutaan
tiukalla ja vilkutti silmiään itkua pidättääkseen, kun rouva Raften
tuli huoneeseen. Tämä huomasi heti, missä vika oli.
-- Poikaa vaivaa koti-ikävä, sanoi rouva miehelleen, -- mutta
huomenna se on mennyttä. Sitten hän tarttui Janin käteen ja talutti
pojan toiseen kerrokseen nukkumaan.
Parinkymmenen minuutin kuluttua hän palasi katsomaan, oliko pojan
hyvä olla. Hän työnsi peitteen tiiviimmästi tämän ympärille, ja
kumartuessaan alas toivottaakseen suudelmalla hyvää yötä hän huomasi,
että pojan kasvot olivat kyynelistä kosteina. Hän kiersi hetkeksi
käsivartensa Janin ympärille ja sanoi, että "älä ole milläsikään,
huomenna se on kaikki ollutta ja mennyttä". Sitten hän ymmärtäväisenä
äitinä jätti pojan yksikseen.
Mistä se kurjuuden ja kauhun kuorma oli tullut hänen päälleen ja
minne se taas katosi, sitä Jan ei koskaan käsittänyt. Sitä ei sen
koommin näkynyt eikä kuulunut, ja seuraavana aamuna uusi maailma
alkoi herättää hänen mielenkiintoaan.
William Raftenilla oli monta taloa, kaikki mitä parhaimmassa kunnossa
ja kiinnityksistä vapaat; ja joka vuosi hän kartutti tiluksiaan.
Hän oli järkevä, ovela, jopa viekaskin, ja useimmat naapurit
häntä vihasivat, hän kun oli heitä paljon terävämpi ja aina vain
rikastui. Tylyn puolensa hän käänsi maailmalle, hellän perheelleen.
Ei silti, että hän missään suhteessa olisi ollut todella hellä.
Hänen oli täytynyt omin neuvoin taistella taisteltavansa, tyhjästä
alkaen, ja monet kovat kolaukset olivat häntä karaisseet. Mutta ne
harvat, jotka hänet parhaiten tunsivat, saattoivat todistaa, että
hänellä oli yhä tallella sama lämmin irlantilaissydän, vaikka se
vuosi vuodelta vaipui syvemmälle pinnasta. Hänen käytöksensä oli
kotonakin jyrkkää ja käskevää. Hänen käskyistään ei saanut tinkiä,
eikä ollut mitään puolustusta, ellei niitä totellut. Vain lapsilleen
niiden nuorella iällä ja vaimolleen hän oli aina hellä, mutta ne,
jotka näkivät hänet niin kylmänä ja ahnaana, että hän jopa voitti
viljamarkkinain keinottelijatkin, olisivat tuskin tunteneet häntä
samaksi lämminsydämiseksi isäksi, joka tuntia myöhemmin kotonaan
leikki hummaa pikkutyttösensä kanssa taikka vanhoilla päivillään
hakkaili hymyilevää vaimoaan.
Oppia hän oli saanut niin vähän, että osasi tuskin lukea. Sen
vuoksi hän piti kirjatietoa sangen suuressa arvossa ja päätti, että
hänen omain lastensa tuli saada "parasta, mitä sitä sorttia rahalla
sai", mikä luultavasti merkitsi, että heidän tuli oppia sujuvasti
lukemaan sisältä. Omat lukemisensa hän luki sunnuntaiaamuisin.
Silloin hän suurella vaivalla tavaili viikkolehdestä tärkeimmät
asiat; "tärkeimmät" olivat hänelle markkinain hintaluettelot
ja painikilpailut, sillä hän oli itse aikoinaan saavuttanut
nyrkkeilijänä kunniaa ja mainetta ja kiintyi koko sydämellään
uusimpain otteluitten hienoimpiin ammattisalaisuuksiin. Kerran
kuukaudessa hän kävi vaimonsa kanssa kirkossa tämän mieliksi ja piti
sen vuoksi kovin kohtuuttomana, ettei vaimo osoittanut vähääkään
harrastusta hänen parasta huviaan -- noita miesten voimankoetuksia
kohtaan.
Vaikka hän oli tyly ja raakakin ihmisten kanssa tekemisiin
joutuessaan, ei hän voinut sietää sitä, että eläimiä pideltiin
pahoin. "Ihminen voi huutaa, kun häntä loukataan, mutta mykällä eläin
raukalla ei ole mitään turvaa." Hän oli seudun ainoa maanviljelijä,
joka ei myynyt eikä ampunut ikäloppua hevosta. "Se riepu on tehnyt
ikänsä kovaa työtä ja on loppupäivikseen ruokansa ansainnut." Ja niin
Duncan, Jerry ja moni muu, kukin vuoronsa jälkeen, sai eron virastaan
ja eli loppuikänsä laiskana, eräskin toistakymmentä vuotta.
Raften oli useammalle kuin yhdelle naapureistaan antanut aika
selkäsaunan hevosen ruoskimisesta ja kerran samanlaiseen tapaukseen
puuttuessaan saanut itse selkäänsä, paha onni kun saattoi hänet
ahdistamaan ammattipainijaa. Mutta se ei häneen tehnyt mitään pysyvää
vaikutusta. Hän taisteli edelleenkin mykkäin eläinten puolesta omalla
karkealla tavallaan.
Naapurin pojat saivat kaikki vasikannahat sivutuloikseen. Lehmäin
maito näet tarvittiin tyyten eikä vasikoilla ollut suurta arvoa,
joten tavallisesti ne tapettiin aivan nuorina. Teurastus oli poikain
asia, jopa he toimittivat sen mielihyvin; ja nahat, joista nahkuri
tuoreina maksoi viisikymmentä, kuivina viisikolmatta senttiä, olivat
heidän varsinainen palkkansa. Raften ei koskaan antanut poikainsa
tappaa vasikoita. "En minä voi itsekään tappaa viatonta vasikka
riepua enkä halua, että poikanikaan sitä tekevät", hän sanoi. Sam
siten menetti tämän tulolähteen, ja se kaiveli häntä usein.
Rouva Raften oli oivallinen nainen; hoiti erinomaisesti taloutta,
kotia ja perhettä, oli miehensä uskollinen ja paras tuki, vaikka
William toisinaan olikin vähän liian kovakourainen poikia kohtaan.
Perhe oli ollut suuri, mutta useimmat lapsista olivat kuolleet. Eloon
ei ollut jäänyt muita kuin viisitoistavuotias Sam ja pikku Minnie,
jolla oli kokonaista kolme ikävuotta.
Janin tehtävät määrättiin heti. Kanat, puolet sioista ja lehmistä oli
hänen hoidettava. Sitä paitsi hänen tuli auttaa Samia monissa muissa
askareissa.
Työtä oli yllin kyllin ja selvät säännöt, miten kaikki oli tehtävä.
Mutta sitä paitsi jäi melkein joka päivä aikaa muihinkin hommiin,
jotka olivat paremmin Janin mielen mukaisia. Sillä vaikka Raften
työaikana olikin pojille ankara, hän piti taas huolta siitäkin, että
heillä vapaa-aikana riitti hauskuutta. Hänen karkeutensa ja raaka
voimansa herättivät Janissa pelkoa. Hän ei ollut lainkaan päässyt
selville, oltiinko häneen tyytyväisiä vai ei, sillä Raftenilla oli
tapana olla aivan vaiti, kunnes hän sai asiastaan täyden varmuuden;
silloin hän taas sanoa pamautti sanottavansa sitäkin voimallisemmin.
II
SAM
Sam Raften osoittautuikin mukavammaksi miehenaluksi kuin olisi ensi
näkemältä luullut. Hänen hitaasta, venyttelevästä puhetavastaan sai
aivan suotta sen vaikutuksen, että hän oli tyhmä.
Samin johdolla Jan sai perin pohjin tutustua Raftenin taloon, jonka
isäntä oli itse näyttänyt hänelle vain hyvin pintapuolisesti.
"Tämä näin on vieraitten huone", esitti Sam ja avasi jonkinlaisen
maanpäällisen kellarin oven, haparoiden jotakin, mikä osoittautui
kuolleeksi, haudatuksi ja melkein unohdetuksi ikkunaksi. Vierashuone
ei Sangerin siirtokunnassa ole huone, vaan "laitos". Sitä pidetään
suljettuna viikot umpeensa, paitsi milloin pappi käy vieraissa.
Raftenin vierashuone muuten oli puhtainta mallia. Kalustuksena
oli kuusi maalattua tuolia, kaksi keinutuolia, yksi pelirasia,
kaappipöytä, kotona tehty siitä laatikosta, jossa pelirasia oli
ollut, yksi tilkkumatto, kotona kuteelle pantu, muualla kudottu
sekä yksi vernissattu pyöreä pöytä. Tällä pyöreällä pöydällä oli
pikakuva-albumi, Raamattu ja vieraitten katseltavaksi muutamia suuria
kirjoja. Niitä ei koskaan liikutettu, vaikka pöly kerran viikossa
niistä pyyhittiin, ja vasta monta vuotta myöhemmin huomattiin, että
ne olivat pysyvästi juuttuneet pöydän vernissaan kiinni. Seinillä
riippuivat sangen halvoissa kehyksissä perheen manalle menneitten
jäsenten arkkulevyt. Sangerissa oli tapana muistella vainajaa
siten, että arkun nimilevy tuotiin takaisin haudalta ja pantiin
kehyksiin mustalle alustalle yhdessä jonkun soveliaaksi katsotun
raamatunlauseen kanssa.
Huoneen ilmapiiri oli aina ummehtunut ja uskonnollinen, sitä kun
ei avattu milloinkaan muulloin kuin sunnuntaisin taikka papin
käydessä talossa, jolloin päivä saikin jonkinlaisen ylimääräisen
sunnuntaileiman, ja molempia pieniä ikkunoita pidettiin lisäksi
aina suljettuina, salvattuina ja viheriäisillä paperikaihtimilla ja
karttuuniuutimilla verhottuina. Se oli aivan erillään muusta talosta;
jonkinlainen perheen aavekammio, haamujen huone, jossa käytiin vain
kerran viikossa.
Mutta siellä oli kuitenkin yksi esine, vieläpä sellainen, joka heti
teki Samista ja Janista tuttavat. Se oli munakokoelma, jossa oli
parikymmentä munaa. Ne olivat kaikki sekaisin vanhassa lasikantisessa
kaulanauhalaatikossa, joka oli akanoita puolillaan. Ei ainoassakaan
ollut nimilappua, ja ne oli hyvin vaillinaisesti tyhjiksi
puhallettu. Kerääjä ei olisi niihin toista kertaa vilkaissut, mutta
kovin suuri oli niiden arvo siitä huolimatta. Tuntui ikään kuin
kaksi newyorkilaista, toinen kiinalaiseksi ja toinen neekeriksi
naamioituna, olisi odottamatta kohdannut toisensa Grönlannissa ja
toinen sattumalta tehnyt salaisen veljeskunnan merkin, johon he
kumpikin kuuluivat.
-- Pidätkö sinä tämmöisistä? kysyi Jan innosta hehkuen painostavasta
ympäristöstä huolimatta.
-- Tottakai, sanoi Sam. -- Ja olisi minulla niitä puolta enemmänkin,
mutta isäukko sanoi, ettei se käy laatuun ja että linnuista on
talolle hyötyä.
-- Mutta tiedätkö sinä niiden nimetkin?
-- Tietenkin. Tunnen jokaisen linnun, joka lentää, ja tiedän
siitä kaikki, tai melkein kaikki, venytteli Sam tavallista
mahtipontisemmin, vaikkei hän yleensä pyrkinyt kerskumaan.
-- Kunpa minäkin tietäisin. Enkö minä saa ottaa joitakin munia ja
viedä kotiin?
-- Ei käy laatuun; isä sanoi, että ellen ota niitä enempää, hän
lainaa minulle pyssynsä, että saan ampua jäniksiä.
-- Mitä? Onko täällä jäniksiä?
-- Luultavasti. Ainakin sain viime talvena kolme.
-- Mutta tarkoitan, että onko _nyt_, tiukkasi Jan ilmeisesti
pettyneenä.
-- Ei niiden kimppuun ole helppo _nyt_ päästä, mutta voimmehan
koettaa. Jonakin päivänä, kun kaikki työt on tehty, pyydän isältä
pyssyä.
"Kun kaikki työt on tehty", oli Raftenin talossa suosittu sananparsi.
Kun näet tahdottiin lykätä jokin asia määräämättömään aikaan, se
kuului niin myöntyvältä, mutta todellisuudessa merkitsi peräti muuta.
Sam avasi kaappipöydän alemman oven ja otti sieltä muutamia
kynnettäessä löydettyjä kivisiä nuolenkärkiä, yhden majavan hampaan,
joka oli siirtokunnan alkuajoilta, ja sangen huonosti täytetyn
pöllön. Jan syttyi ilmiliekkeihin nämä kallisarvoiset esineet
nähdessään. "Ohhoh!" -- muuta hän ei saanut suustaan. Sam oli kovin
hyvillään huomatessaan, kuinka syvän vaikutuksen perheen aarteet
tekivät vieraaseen, ja sanoi selitykseksi: -- Isä sen ampui navetan
katolta ja palkkalainen täytti.
Pojat alkoivat nyt tulla hyvin toimeen toistensa kanssa. Pitkin
päivää he uskoivat toisilleen salaisuuksia tavatessaan kesken
askareita. Huolimatta pitkistä keskeytyksistä he alkoivat tulla niin
hyviksi ystäviksi, että Sam illallisen jälkeen sanoi:
-- Kuules, Jan, nyt minä näytän sinulle jotakin, mutta sinun pitää
luvata, ettet koskaan sano kenellekään -- taikka jukopliut!
Tietysti Jan lupasi ja lisäsi tuon ehdottomasti sitovan sanan --
"jukopliut".
-- Lähdetään nyt molemmat aittaan, sanoi Sam. Kun he olivat
puolimatassa, Sam jatkoi:
-- Nyt minä olen palaavinani noutamaan jotakin. Mene sinä eteenpäin
ja ympäri, niin minä tulen ja tapaan sinut puutarhassa, "punanahkan"
alla.
Kun he tapasivat toisensa ison rusko-omenapuun alla, sulki Sam
toisen surumielisen silmänsä ja sanoi salaperäisesti ääntään
hiljentäen: -- Seuraa minua. Hän kulki edellä puutarhan toiseen
päähän vanhan hirsirakennuksen luo, joka oli ollut perheen asuntona
ennen tiilirakennuksen valmistumista. Sitä käytettiin nykyään
työkaluhuoneena. Sam nousi tikapuita edellä ullakolle; tämä oli
kaikki kerrassaan jännittävää. Siellä aivan toisessa päässä pienen
päätyikkunan vieressä hän taas vaati vaitiololupauksen, ja Jan lupasi
uuden kerran. Sitten Sam kaahi vanhasta törkyisestä laatikosta esiin
jousen, muutamia nuolia, ruostuneet teräksiset ansaraudat, vanhan
teurastusveitsen, muutamia kalakoukkuja, tulukset, tulitikkurasian,
joka oli täynnä tulitikkuja, ja jotakin likaista rasvaisen näköistä
ainetta, jonka hän sanoi olevan kuivattua lihaa.
-- Kuten näet, hän selitti, -- minä olen aina tahtonut ruveta
metsämieheksi, mutta isä on saanut päähänsä, että minusta pitää tulla
hammaslääkäri. Isä sanoo, ettei metsästyksestä lähde rahaa, mutta
kerran hänen täytyi käydä hammaslääkärissä, ja se lysti maksoi neljä
dollaria, eikä puolta päivääkään se mies siellä viipynyt. Sen vuoksi
hän tahtoi, että minun piti ruveta hammaslääkäriksi. Mutta minä
vain yhä tahdoin ruveta metsämieheksi, ja eräänä päivänä hän antoi
selkään minulle ja Budille, -- Budi oli minun veljeni, joka kuoli
vuosi takaperin. Kun kuulet äidin hänestä puhuvan, niin luulisit
häntä enkeliksi, mutta minun mielestäni hän oli hurja jätkä, eikä
likimainkaan ollut toista niin pahaa poikaa koko koulussa. -- No
niin, isä antoi meille kamalasti selkään, kun emme ruokkineet sikoja,
ja Budi sanoi, että hän lähtee tiehensä, ja alussa minä aioin tehdä
juuri saman tempun, ja me aioimme liittyä intiaaneihin. Ja oli mitä
oli, kyllä minä lähdenkin, jos saan vielä selkääni, ja nämä ovat ne
kapistukset, jotka me sitä varten hankimme. Budi tahtoi varastaa
isäukon pyssyn, mutta minä en tahtonut. Sen saat uskoa, että minä
sillä kertaa olin kuin hulluna kiukusta, ja vielä hullumpi oli Budi
-- mutta sitten minä kylmenin ja puhuin Budille. "Kuules nyt, Budi",
minä sanoin, "meiltä menisi kuukauden päivät, ennen kuin olisimme
Lännessä, ja elleivät intiaanit sitten tahtoisikaan muuta kuin meidän
päänahkamme, niin se lysti loppuisi lyhyeen. Eikä isä totta puhuen
ole kovin paha, sillä kyllä me varmaan annoimme sikain nähdä nälkää,
niin että yksi niistä kuoli." Todella, taisimmekin ansaita kaiken,
mitä saimme -- ja oli miten oli, olisimmehan me olleet pähkähulluja,
jos olisimme livistäneet tiehemme, vaikka hyvin mielelläni minä
rupeaisin metsästäjäksi. Niin, Budi sitten talvella kuoli. Näitkö
sinä sen suurimman nimilaatan siellä seinällä. Se on juuri hänen,
se. Minä taannoin näin äidin sitä katselevan ja itkevän. Isä sanoo,
että hän lähettää minut kouluun, jos tahdon ruveta hammaslääkäriksi
tai asianajajaksi -- asianajajat ansaitsevat paljon rahaa: isä kävi
kerran käräjiä -- ja ellen minä tahdo, niin sitten saan livistää --
arvaat kai minne?
Tässä oli poika, josta Jan saattoi pitää, ja niinpä hänkin avasi
sydämensä. Hän jutteli kaikki metsään rakentamastaan mökistä, kertoi,
kuinka oli tehnyt työtä ja kuinka oli sitä puuhaa rakastanut. Hän oli
täynnä intoa, samoin kuin ennenkin. Hän suorastaan pursui tarmoa ja
kaikenlaisia uusia aikeita. Samissa hän huomasi ainakin kaksi asiaa,
joita hänessä ei ollut -- työaseitten käyttämisen taidon ja kylmän
arvostelukyvyn. Melkein kuin olisi hänen veljensä Radin parhaat
puolet otettu ja pantu todelliseen ihmisolentoon. Ja muistellessaan
Gleninsä iloa Jan sanoi:
-- Rakennetaanpas mökki metsään puron rannalle; ei suinkaan sinun
isäsi sitä kieltäisi, vai mitä?
-- Ei ollenkaan, kun vain työt tehdään.
III
WIGWAMI
Sitä piti ryhtyä puuhaamaan heti seuraavana päivänä. Heti kun joka
työ oli tullut tarkkaan tehdyksi, he lähtivät metsään paikkaa
katsomaan. Puro juoksi niityn halki ja siitä aidan alitse metsään.
Metsä oli alussa avointa ja ruohoista, mutta alempana siihen puron
varressa yhtyi taaja katajasuo. Suon kautta ei kulkenut polkua, mutta
Sam sanoi, että sen takana oli soma korkea paikka. Tämä kumpu näytti
olevan kaukana metsän sydämessä, vaikkei sinne suon poikki ollut
matkaa kuin satakunta askelta. Se oli kuin luotu leirin paikaksi
-- korkea, kuiva ja avointa lehtimetsää kasvava, edessä puro ja
setrisuota ympärillä. Jan ihastui. Ja innostus tarttui Samiinkin ja
kirveen tuotuaan hän oli valmis ryhtymään mökkiä rakentamaan. Mutta
Jan oli miettinyt tuimasti kaiken aamua, ja nyt hän sanoi:
-- Sam, emme me viitsi ruveta _valkoisiksi_ metsästäjiksi. Ei niistä
ole mihinkään; ollaan intiaaneja.
-- Kuulepas, juuri tuossa sinä isket kirveesi kiveen, väitti Sam. --
Isä sanoo, ettei intiaani osaa tehdä mitään, mitä ei valkoinen osaisi
tehdä paremmin.
-- Nyt laskettelet loruja, sanoi Jan kiihtyneenä. -- Valkoinen
metsämies ei kykene seuraamaan mokkasiinien jälkiä kovan
graniittikallion poikki. Valkoinen mies ei pysty menemään
koskemattomaan metsään paljas puukko aseenaan ja saamaan sieltä
näin varustettuna kaikki tarvikkeensa. Valkoinen metsämies ei osaa
metsästää jousella ja nuolilla eikä pyytää riistaa pauloilla,
vai mitä? Eikä ainoakaan valkoinen vielä ole kyennyt tekemään
koivuntuohesta kanoottia.
Jatkaen sitten toiseen äänensävyyn Jan sanoi: