itsenäinen toimi saattaa tuottaa suurta päämäärää tavoiteltaessa.
VIII
ERÄTIETOUDEN ITUJA
Jan oli tänä aikana kiinnittänyt kaiken voimansa mökkiin siinä
määrin, että hän tuskin huomasikaan lintuja ja metsän muita eläimiä.
Sellainen oli hänen luonteensa: yksi asia kerrallaan ja siihen kiinni
kaikella tarmolla.
Ajatuksissaan hän oleskeli nyt yhä enemmän ja enemmän tässä omassa
valtakunnassaan; hän ikävöi sinne aina. Mutta hän ei uskaltanut muuta
kuin haaveilla, että joskus pääsisi nukkumaan yöksi mökkiinsä. Siellä
hän eläisi ihanne-elämäänsä -- intiaanien elämää, tosin hylkäämällä
kaiken, mikä siinä oli pahaa ja julmaa. Siellä hän näyttäisi
ihmisille, kuinka piti elää kaatamatta kaikkia puita, turmelematta
kaikkia jokia ja tappamatta kaikkia eläviä olentoja. Hän aikoi
oppia, miten metsästä oli saatava runsaimmat ilot, ja sitten opettaa
kokemuksensa muillekin. Mutta vaikka linnut ja nelijalkaiset eläimet
häntä viehättivätkin, olisi hän kuitenkin empimättä ampunut jonkun,
jos hänellä olisi ollut pyssy; sen sijaan oli puun kaataminen hänelle
aina murheen aihe. Ehkäpä hän oivalsi, että linnun sijaan pian tulisi
toinen, mutta puun sijaan ei milloinkaan.
Suunnitelmansa toteuttamiseksi hänen täytyi työskennellä koulussa
uutterasti, sillä kirjoissa oli paljon sellaista mitä hän tarvitsi.
Ehkäpä hän vielä jonakin päivänä saisi nähdä Audubonin tunnetut
lintupiirrokset ja voisi siten ratkaista kaikki lintupulmansa yhden
ainoan kirjan avulla.
Kouluun tuli sinä kesänä uusi poika, joka kartutti Janin
metsäläisvarustuksia. Se poika ei ollut hyvä eikä älykäskään:
päinvastoin hän oli tyhmä ja hänet oli huonon käytöksen vuoksi
karkotettu eräästä sisäoppilaitoksesta, mutta hänellä oli koko joukko
eräitä koulupojanavuja, jotka soivat hänelle joksikin aikaa kunnian
hohdetta. Hän osasi sitoa nuoraan kummallisia solmuja. Hän osasi
matkia ihmeellistä linnun liverrystä ja hän taisi erästä kieltä, jota
hän sanoi tutniitiksi. Jania huvitti tämä kaikki ja varsinkin se uusi
kieli. Sen salaisuus oli siinä, että jokainen sana kirjoitettiin
kahdentamalla kerakkeet ja sijoittamalla niiden väliin "e". Siten
"d":stä tuli "ded", "m":stä "mem", "p":stä "pep" ja niin edespäin.
Tämän uuden pojan mallilause kuului: "pep-i-ded-ä kek-i-tet-ases
kek-ii-nen-nen-i" ja sen hän sanoi merkitsevän erästä tapaa saada
aikaan äänettömyyttä.
Tästä kielestä oli "suurta hyötyä", vakuutti se uusi poika, sillä
sen avulla saattoi estää sivullisia ymmärtämästä keskustelua, ja
niin kyllä olikin asian laita. Jan harjoitteli uutterasti, ja
muutamassa viikossa hän hallitsi sen täydelleen. Jopa hän osasi
käytellä näitä kömpelöitä lauseita paremminkin kuin oppimestari
itse ja erinomaisella menestyksellä sovittaa sekaan korostuksia
ja kurkkuääniä, joista kieli sai viehättävän metsäläistuoksun.
Mielellään Jan sitä solkkasikin uuden pojan kanssa saadakseen
nauttia niiden toverien ihmettelevistä ilmeistä, jotka eivät olleet
perehtyneet tutniittien kieleen.
Jan valmisti itselleen jousen ja nuolet. Ne olivat tökerötekoiset,
eikä hän niillä osannut mihinkään, mutta jännittäessään jousen nuolen
kärkeen saakka hän mielestään oli niin intiaanimainen, että siinä oli
kylläkin ilon aihetta.
Hän vuoli nuolia ja kiinnitti niihin vanneraudasta kärjet. Kärkiä
hän saattoi viilata kotona puuvajassa. Niissä oli väkäsiä ja
kaksinkertaisiakin väkäsiä ja hampaita. Nämä nuolet olivat kamalan
näköisiä aseita. Ne näyttivät kerrassaan pirullisen julmilta,
ja sen vuoksi ne tekijäänsäkin tyydyttivät. Hän sanoi niitä
"sotanuolikseen", ampui nuolen puuhun ja katseli, kuinka se vapisi,
mörähti sitten: "ugh, paljon hyvä", ja nautti kuvitellun lävistämänsä
vihollisen tuskista.
Hän löysi lampaan nahan kappaleen ja teki siitä sangen surkean
näköiset mokkasiinit. Vanhasta tunkiolle nakatusta kittausveitsestä
hän hioi päänahannylkyveitsen; siinä oli lovi lasin taittamista
varten, ja se hänelle tuotti paljon harmia, kunnes hän sattui
muistamaan, että jotkut intiaanit murtavat veitseensä loven jokaisen
tappamansa vihollisen muistoksi, ja tämä lovi siis hyvin sopi
tappoluettelon aluksi. Mokkasiininnahasta jääneistä kaistaleista hän
valmisti tupen puukkoonsa. Koulussa hän vaihtoi itselleen muutamia
vesivärejä ja peilin kappaleen, jonka hän pisti halkaistuun keppiin.
Nämä esineet kuuluivat hänen intiaanivarusteisiinsa. Kun hän sitten
rupesi varsinaisesti intiaaniksi laittautumaan, taistelivat hänen
kasvoillaan koko ajan mitä kamalin intiaaninilme ja mielihyvän
irvistys sen vuoksi, että hänen oli onnistunut maalata naamansa niin
pirulliseksi. Kasvot maalattuina ja sulka tukassaan hän kulki ylpeänä
ristiin rastiin pienen kuningaskuntansa metsissä ja kokosi talteen
pienimmänkin erätietouden rippeen, mitä sattui löytämään, keksimään
tai koulutovereiltaan kuulemaan.
Kaikki ihmeelliset esineet, mitä hän metsästä löysi, hän kantoi
mökkiinsä: vääriä keppejä, sulkia, luita, kalloja, simpukankuoria,
vanhan lehmänsarven -- kaiken mikä vain hänen huomiotaan herätti,
vaikka hän ei olisi tuon oudon viehätyksen syytä oivaltanutkaan.
Simpukankuorista hän teki intiaanin kaulakoristeen pujotellen nuoraan
vuorotellen niitä ja kalan selkäruodon palasia. Hän antoi hiustensa
kasvaa niin pitkiksi kuin suinkin käyttäen kaikenlaisia sotajuonia,
vieläpä kampaamistakin, vaikka se oli niin luontoa vastaan,
välttääkseen äidin saksien kuukausittaista lyhennystoimitusta. Hän
makasi tuntikausia ja antoi auringon paahtaa kasvojaan muuttaakseen
siten värinsä sellaiseksi kuin sen tuli olla, ja ainoa itsekohtaisen
turhamaisuuden oire, mitä hänessä milloinkaan huomattiin, oli
mielihyvä siitä, että hänen ihonsa tummuudesta lausuttiin halventavia
huomautuksia. Hän koetti tehdä kaiken siihen tapaan kuin intiaani
tekisi, matki intiaanien asentoja, käveli huolellisesti varpaat
sisäänpäin käännettyinä, taittoi oksia paikkoja merkitäkseen,
arvasi ajan auringosta ja mörähti "ugh" ja "uagh" kun sattui
jotakin hämmästymään. Halventavat huomautukset kalpeanaamoista
olivat tärkeänä osana hänen huvituksissaan, ja hän lausui ne omalla
keksimällään intiaanikielellä. "Ugh, kalpeanaamat paljon ei hyviä" ja
"uagh, kalpeanaama -- vaalea mielipuoli metsässä". Nämä olivat hänen
mielilauseitaan.
Häneen vaikuttivat paljon kaikenlaiset hänen sattumalta kuulemansa
lauseet. "Intiaanin ruskea, jäntevä käsivarsi" oli yksi sellainen
lause. Se toi hänelle mieleen, että hänen omat käsivartensa olivat
valkoiset kuin maito. Siihen oli kuitenkin yksinkertainen apu. Hän
kääri hihansa olkapäihin saakka ja antoi päivän paahtaa käsivarsiin
täydeltä terältä. Myöhemmin hän, muistaen tutun lauseparren, "sotilas
oli suolivyötä myöten alaston", meni askelta pitemmälle -- hän päätti
paahtaa itsensä vyötäisiä myöten -- ja oli siinä tarkoituksessa
paidatta kokonaisen lupapäivän. Jan meni aina äärimmäisyyksiin.
Hän muisti nyt, että nuorten miesten eräissä intiaaniheimoissa
täytyi alistua vihkimysmenoon, jota sanottiin aurinkokarkeloksi;
sen vuoksi hän karkeloi tulen ympärillä ilkialastomana paahtavassa
auringonpaisteessa ja istuskeli kokonaisen päivän ilman vaatteita.
Iltapuolella hän tunsi yleistä lämpöä ruumiissaan, mutta vasta yöllä
hän täydelleen sai kokea varomattomuutensa seuraukset. Hän tunsi
polttavaa kuumuutta. Hän tuskin sai nukutuksi koko yönä. Seuraavana
päivänä hänen tilansa oli vielä huonompi. Käsivarret ja hartiat
olivat rakkoja täynnä. Hän kesti tuskansa urheasti peläten, että
kodin sisäministeriö pääsisi asiasta selville. Siinä tapauksessa
olisi käynyt vielä huonommin. Hän oli lukenut, että intiaanit
rasvaavat auringon polttaman ihon. Hän siis meni kylpyhuoneeseen
ja voiteli itsensä hanhenrasvalla, puhvelinrasvaa kun ei ollut.
Tästä oli jonkin verran apua ja muutaman päivän kuluttua hän jaksoi
paremmin ja saattoi suurta tyydytystä tuntien kuoria irtaantuneen
nahan olkapäistään ja käsivarsistaan.
Jan teki koivun tuohesta koko joukon astioita. Reunat hän punoi
kiinni juurisäikeillä ja täytti pohjan pyöreällä puukiekolla ja
liitokset männynpihkalla, niin että astiat pitivät vettä.
Etäisestä joesta hän pyydysteli muutamia kissakaloja ja kuljetti ne
kotiin, toisin sanoen mökkiinsä. Siellä hän teki tulen, paistoi ne
hiilloksessa -- sangen huolimattomasti -- ja söi ne kuin suurenkin
herkun. Niiden kummastakin kylkievästä hän sai terävän luun, porasi
sen paksuun päähän reiän, silitti sen ja sai siten neulan, jota
saattoi käyttää tuohiastiain teossa. Tällaisia neuloja hän säilytti
tuohilippaassa, jossa sitä paitsi oli muutamia pihkan palasia,
intiaanien piikivinen nuolenpää, jonka hän oli saanut eräältä
koulutoverilta, ja suuren huuhkajan kynnet, jotka hän oli löytänyt
eläinten täyttäjän puodin takaa roskakasasta. Eräänä päivänä hän
kaupungissa kotipihassaan huomasi tuhkaläjässä oudon uuden linnun.
Hän näki tuon tuostakin outoja lintuja, mutta tämä oli tavallista
merkillisempi. Hän piirsi sen kuvan, kun se pelkäämättä söi aivan
hänen lähellään. Se oli yleisväriltään samean tuhkanharmaa, päälaessa
ja ruumiissa pronssinkeltaisia täpliä ja siivissä valkoiset
poikkijuovat. "Kanadan linnuista" hän ei saanut minkäänlaista
valaistusta; hän etsi kaikista kirjoista mitä käteensä sai, mutta ei
päässyt selville sen nimestä. Vasta monen vuoden kuluttua hän sai
tietää, että se oli nuori koirastaviokuurna.
Eräänä toisena päivänä hän löysi pensaitten alta jotenkin läheltä
mökkiään pienikokoisen kuolleen haukan. Hän otti sen telttaan ja piti
sitä ihmeteltävänä löytönä, tarkasteli tuntikauden sen varpaita,
nokkaa, siipiä ja jokaista sulkaa. Sitten hän ryhtyi piirtämään
sen kuvaa. Hyvin huono kuva siitä tuli, vaikka piirtämiseen kului
monta päivää, ja lintu oli matoja täynnä, ennen kuin kuva valmistui.
Mutta joka höyhen ja joka pilkku oli tarkkaan jäljennetty, paperille
oikeaan paikkaan piirretty. Eräs hänen ystävänsä sanoi, että se
oli kanahaukka. Tämä nimi tarttui Janin muistiin, ja siitä pitäen
kanahaukka kaikkine kirjopiirtoineen oli hänelle hyvä tuttu. Vielä
myöhempinäkin vuosina nimi pysyi hänen mielessään, vaikka hän silloin
olikin saanut selville, että hänen "kanahaukkansa" oli aivan toista
lajia.
Myöhemmin hän tapasi huomattavasti toisenlaisen haukan. Se oli
elävä ja lentää livahteli puussa hänen päänsä päällä. Se oli sangen
pieni. Nokka oli hyvin lyhyt, jalat, siivet ja pyrstö pitkät; pää
oli sinervä; päälaki kuparinpunainen; pyrstössä oli leveä musta
poikkijuova. Lennellessään ja oksilla tasapainoa tavoitellessaan
tämä lintu keikutteli pyrstöään. Siitä hän tiesi, että se oli
haukka, ja se minkä hän värejä muisti, osoitti sen varpushaukaksi,
sillä tällä kertaa hänellä oli kirjastaan hieman apua. Kaksi
muutakin lintua hän näki aivan läheltä ja osaksi muistista piirsi
niiden kuvat. Erään kalenterin kuvasta hän sai tietää, että toinen
oli muuan ruisrääkän sukulainen; lintukirjansa kuvasta taas,
että toinen oli bobolinkki-varpunen. Näitä nimiä hän ei koskaan
unohtanut. Piirtäminen häntä alussa vähän epäilytti -- se näytti niin
epäintiaanimaiselta, kunnes hän muisti, että intiaanit maalailevat
kuvia kilpiinsä ja tiipiittensä seiniin. Se todella olikin kaikkein
paras keino luotettavien havaintojen tekemiseen.
Kaupungin kirjakauppiaalla oli näihin aikoihin tarjolla muutamia
uusia kirjoja. Erästä ihmeteltävän kaunista teosta myrkkykasveista
Jan kovin mielellään olisi käynyt katsomassa. Se oli jonkin aikaa
näytteillä ikkunassa. Kaksi suurta kuvaa saattoi kadulta nähdä;
toinen oli villikaali (Hyoscyamus), toinen hulluruoho (Datura).
Jan katseli niitä niin usein kuin vain saattoi. Viikon kuluttua
ne katosivat; mutta nimet ja ulkonäkö olivat ainaiseksi syöpyneet
hänen muistiinsa. Jos hän olisi ollut rohkeampi ja mennyt sisään ja
pyytänyt saada katsella näitä teoksia, niin hänen mieleensä olisi
tunnissa painunut niistä suurin osa.
IX
JÄLJET
Eräänä päivänä hän löysi puron rannalta kosteasta hiekasta omituisia
painalluksia -- ilmeisestikin jälkiä. Jan tutkiskeli niitä kauan ja
piirsi niistä sitten samankokoisen kuvan. Hän epäili suuresti, että
ne olivat pesukarhun jäljet -- ei ollut niin harvinaista eläintä,
ettei hänen laaksossaan olisi voinut sitä tavata. Hän näytti jäljen
kuvan niin pian kuin suinkin tallirengille, jonka koiran sanottiin
kerran tappaneen pesukarhun ja joka siis tietenkin oli asiantuntija.
-- Onko tämä pesukarhun jälki? kysyi Jan kainostellen.
-- Mistä minä sen tietäisin? vastasi mies töykeästi ja jatkoi
työtään. Mutta vieressä seisoi vieras, omituinen ilmestys, jolla oli
huonot vaatteet, mutta päässä takakenossa uusi silkkihattu. Tämä
sanoi: "Näytäpä minulle." Ja Jan näytti.
-- Onko se luonnollista kokoa?
-- On.
-- Aivan oikein, pesukarhun jälkihän se on. Tutki nyt kaikkia
isoja puita sillä paikalla, jossa tämän jäljet tapasit; kun sitten
näet sellaisen, jossa on kolo, niin tutki kuorta, eikö siitä löydy
pesukarhun karvoja. Jos huomaat niitä, niin tiedät löytäneesi
pesukarhun puun.
Jan lähti liikkeelle niin pian kuin suinkin pääsi. Etsittyään aikansa
hän löysi suuren lehmuksen, jonka kuoreen oli tarttunut vähän
harmaita karvoja. Hän vei ne kotiin saadakseen varmemmin tietää,
minkä eläimen turkista ne olivat peräisin. Hän koetti tavoittaa
kohtaamaansa vierasta miestä, mutta tämä oli mennyt matkoihinsa, eikä
kukaan tuntenut häntä.
Miten saada karvoista selkoa, siinä olikin nyt pulma; mutta äkkiä hän
muisti, että eräällä ystävällä oli vaunujen jalkamatto pesukarhun
nahasta. Hän vertasi siitä nyhtämiään karvoja puusta saamiinsa,
ja tarkastelu osoitti kiipijän epäilemättä olleen pesukarhu. Näin
Jan sai ensimmäisen aavistuksen siitä tosiasiasta, että jokaisella
eläimellä on erilaiset karvatkin, ei vain jäljet. Hän oppi niin
ikään, kuinka viisasta oli piirtää kaikki, mitä halusi muistaa tai
myöhemmin kuvailla. Hän oli keksinyt tuon oivallisen keinon joko
sattumalta tai vaiston avulla, ja periaate oli hyvä; ei mikään muu
anna niin monipuolista ja tarkkaa tietoa muodosta kuin piirros -- ei
ole sen parempaa oikean havaintotoiminnan kehittäjää.
Kerran hänen huomionsa kiintyi erääseen tavalliseen, sateenvarjon
kaltaiseen kasviin. Hän kaivoi sen maasta juurineen, ja alapäästä
löytyi pitkä valkoinen mukula. Hän maistoi sitä. Sen maku muistutti
hyvin paljon kurkkua. Hän löysi kasviopista sen nimen, se oli
"intiaanien kurkku".[2] Kuvaus tästä kasvista tuntui soveltuvan hänen
löytämäänsä juurakkokasviin, mikäli hän käsitti kirjan oppisanain
merkityksen, siinä kun ei ollut kasvista kuvaa. Näin hän siis lisäsi
intiaanikurkun erätietoihinsa.
Kerran hän taas pureskeli erään oudon kasvin lehtiä, koska oli
kuullut, että se oli intiaanien ensimmäinen koe. Mutta pian hän sai
kamalia vatsanväänteitä. Hän kiiruhti kotiin suuressa tuskassa.
Äiti antoi hänelle sinappia ja vettä, kunnes hän antoi ylen, ja
sitten pari kovaa korvapuustia. Isä sattui tulemaan huoneeseen
tämän toimituksen aikana ja täydensi rangaistusta lämpimällä
kädellä. Ja sillä samalla hetkellä häntä käskettiin ainiaan pysymään
poissa metsistä. Jan ei tietenkään totellut. Hän kävi vain entistä
varovaisemmaksi ja nautti mökistään kahta vertaa enemmän, kun siihen
vielä liittyi salaisen synninkin viettelys.
X
BIDDYN AVUSTUS
Perheeseen tuli nyt irlantilais-kanadalainen palvelustyttö, kotoisin
Sangerista. Tämän tytön isoäiti oli kansanparantaja, joka ammattinsa
perinpohjaisena taitajana oli kohonnut suureen maineeseen. Hänet oli
usein ilmiannettu muka noitana, vaikka olikin harras katolilainen.
Tyttö oli oppinut jonkin verran hänen kasvitiedoistaan, ja eräänä
päivänä, kun kaikki olivat käymässä hautausmaalla, hän poikkesi
milloin mihinkin metsikköön ja toi kasveja sekä ilmoitti niiden nimet
ja samalla vaivat, joita vastaan hänen isoäitinsä niitä käytti.
-- Sassafras, josta saadaan lääketeetä ihotauteihin; verijuuri, jolla
keväällä parannetaan verta; pipsisseva vilustumiseen ja kuumeeseen;
valkoisen miehen jalanjälki,[3] jota nousee kaikkialle, mihin vain
valkoinen mies astuu; intiaanin malja, jota kasvaa sille paikalle,
missä intiaani kuolee; voikukan juuri, joka kelpaa kahvinlisäkkeeksi;
intiaanitupakka, jota käytetään ostotupakan höysteeksi; hemlokin
kuorta, josta saadaan punaista väriainetta; harmaan pähkinäpuun
kuorta, josta saadaan kankaisiin vihertävä värivivahdus.
Tämä kaikki oli muille vain hetken huvia, mutta Jania se kiinnosti
aivan valtavasti, ja hän kätki kaikki nämä seikat syvälle muistiinsa.
Biddyn tietoihin oli kuitenkin sekaantunut paljon taikauskoakin:
-- Jos pitää pitkäkoiven (vaaksiaisen) koivesta kiinni ja sanoo:
'Ilmoita minulle, missä lehmäni ovat', niin se osoittaa juuri
lähimmän koipensa alle, -- ja kerran se tiedotti minulle, missä
hukkunut kaularihmani oli.
-- Jos ampuu pääskyjä, niin lehmät lypsävät verta. Vanha Sam White
turmeli sillä koko maitokauppansa.
-- Salama ei koskaan iske sellaisiin ulkohuoneisiin, joihin
pääskyt ovat pesineet. Isä ei koskaan saanut rauhaa, kun oli uuden
ulkohuonerivin rakentanut, ennen kuin pääskyt siihen pesivät. Hän
piti sitä sadan dollarin vakuutuksessa, kunnes pääskyt tulivat sitä
katselemaan.
-- Kun mittaritoukka tulee päälle, niin silloin saat uudet vaatteet.
Minun serkkuni sanoo, että niitä joka kesä kävelee hänen päällään, ja
aina hän saa uudet vaatteet.
-- Jos halkaisee variksen kielen, niin se alkaa puhua kuin tyttö.
Mummo tunsi miehen, ja sillä miehellä oli veli, joka sai kiinni
variksen poikasen ja halkaisi sen kielen ja sanoi sitten mummolle,
että se puhui juuri kuin tyttö -- ja mummo kertoi tämän minulle!
-- Jos liottaa hevosen jouhea sadevedessä, niin siitä tulee käärme.
Ja eikös olekin paljon käärmeitä sellaisten vesipaikkojen ympärillä,
joista hevoset juovat?
-- Jos tappaa hämähäkin, niin seuraavana päivänä sataa. Se on hyvä
tietää. Minä muistan, kun eräänä vuonna oli tulossa protestanttien
juhla heinäkuun 12. p:nä ja äiti käski meitä kokoamaan kaksikymmentä
hämähäkkiä. Ne me tapoimme kaikki edellisenä päivänä, ja voi voi,
kuinka sitten juhlassa satoi! Arvatkaa naurattiko meitä! Useimpien
juhlijoitten täytyi palata kotiin veneillä, niin kerrottiin
sanomalehdessä. Mutta seuraavana vuonna ne tekivät meille saman
jutun, kun me vietimme Pyhän Patrikin päivää, mutta maaliskuun 16.
p:nä hämähäkkejä on vielä vähän, eikä silloin satanut vettä vaan
lunta, niin että kyllä juhlaan mentiin.
-- Rupikonnista saa tietenkin rupia. Oletteko nähnyt Mc Kennan
kaksosia -- kuinka niiden pää on rupia täynnä. No niin, mutta
minä olen nähnyt niiden poikien leikittelevän rupikonnilla kuin
pelikuulilla. Niin, olisipa niiden pitänyt tietää, mitä siitä tulee.
Eikö rupikonnan selkä ole rupia täynnään, niin ettei siihen enempää
mahtuisi?
-- Tuo on intiaanin tupakkaa. Intiaanit aina käyttävät sitä, ja
polttaa sitä joskus mummokin. (Jan painoi tämän erikoisesti mieleensä
-- sitä hänen piti saada ja polttaa, jos kerran intiaanit niin
tekivät.)
-- Noidan pähkinäpuusta tehty taikavirpi rupeaa heilumaan maanalaisen
lähteen päällä ja näyttää, mistä kohdasta pitää kaivaa. Dennyt Scully
on kovin taitava sitä käyttämään. Hän saa dollarin, kun näyttää,
mihin paikkaan pitää kaivo kaivaa, ja ellei vettä löydy, niin ei
silloin ole kaivettu juuri siitä paikasta, jonka hän on osoittanut,
taikka on lumous jollakin tavalla rikottu, ja hänen täytyy etsiä
uudestaan.
-- Kas tässä on voikukka. Sen juuresta tulee oikein hyvää kahvia.
Mummo aina käyttää sitä. Hän sanoo, että se on terveellisempää kuin
ostokahvi, mutta äiti sanoo, että hän pitää enemmän ostetuista
tavaroista, ja kuta enemmän ne maksavat sitä enemmän hän niistä pitää.
-- Kas tässä on ginseng. Siinä on keväällä oikein nätit kukat. Sitä
lähetetään Kiinaan tonneittain. Mummo sanoo kiinalaisten syövän sitä
tullakseen hyvälle päälle, mutta paljon enemmän heidän pitäisi siinä
tapauksessa syödä.
-- Tuossa on ruskojalavan oksa. Se on mainiota kylmän ajamiseksi
ruumiista; silloin pitää juoda sen kuoresta keitettyä mehua. Mummo
teki sitä eräänä keväänä sangollisen. Hän pani sen ulos jäähtymään,
mutta sika joi kaiken, ja varmaan se oli kylmettynyt, sillä se sai
sen takahampaat niin löyhtymään, että ne irtaantuivat suusta. Minä
näin ne itse pihassa. Näin kuin näinkin.
-- Tämä on talvikki. Sitä monet minunkin tuntemani pojat pureskelevat
saadakseen tytöt pitämään itsestään. Ja moni sillä tavalla saakin
oman kullan. Olen itsekin käyttänyt tuota konstia monta monituista
kertaa.
-- Kas tässä on se, jota jotkut nimittävät intiaanin nauriiksi
ja lapset saarnastuoliksi, mutta mummo on keksinyt sille nimen:
murheenkasvi, sillä hän sanoo, että kun sitä joku syö, niin sitten
hän murehtii viimeistä tyhmyyttään. Minä panen sitä vähän isäsi
kahviin ensi kerran, kun hän piiskaa sinua, niin ehkä hän sitten
lakkaa. Minuun oikein koskee kipeästi, kun sinua piiskataan
kaikenlaisten mitättömien asioiden vuoksi, joille et mitään mahda.
-- Käärme pistää kielellään. Astupa jalkasi käärmeen päälle niin
näet, kuinka se koettaa pistää. Sen häntä ei kuole, ennen kuin
aurinko laskee. Sen minä olen kerran itse nähnyt, ja niin mummokin
sanoo; ja mitä mummo ei tiedä se ei ole tietämisen arvoista -- se on
paljasta kirjaviisautta.
Sellaisia kummallisia luuloja hänellä oli. Janin mielestä useimmat
niistä olivat enemmän tai vähemmän älyttömiä; mutta oli piikatytöllä
vähän takametsänkin tietoa, ja kaiken Jan painoi mieleensä.
Tyttö tiesi niin paljon arvokasta, että Jan oli melkein päättänyt
kertoa, minne hän lähti joka lauantai työnsä päätettyään.
Viikon tai parin kuluttua tyttö epäilemättä olisi saanut tietää hänen
suuren salaisuutensa, mutta sitä ennen sattui tapaus, joka teki lopun
heidän seurustelustaan.
XI
KEUHKOPALSAMI
Eräänä päivänä Biddy kulkiessaan Janin kanssa kaupungin laidassa
olevan lehdon kautta pysähtyi erään puun luo ja sanoi:
-- Eikös vain tuossa ole syystuomi![4]
-- Sinä tarkoitat Virginian tuomea.
-- En, vaan syystuomea. Virginian tuomi ei kelpaa mihinkään, mutta
syystuomen kuori on kovin hyvää keuhkokipuihin. Mummolla sitä on
aina varalla. Minä olen itsekin tuntenut hiukan pahoinvointia (totta
puhuen hän oli terve kuin pukki). Minun täytyy hankkia sitä vähän.
Janin kanssa he siis suunnittelivat retken. Se oli niin uhkarohkea,
että poikaa pelotti. Tyttö otti pienen kirveen kalukaapista -- hänen
isänsä pyhästä kalukaapista.
Janin äiti näki hänet kirves kourassa ja kysyi, mitä hän sillä teki.
Vähääkään kainostelematta tyttö sanoi oikopäätä, että hän aikoi
lyödä lujempaan koukun, johon pyykkinuora oli kiinnitetty ja jatkoi
hymyhuulin matkaansa valhettaan häpeämättä. Jan sai uuden opetuksen,
eikä se suinkaan ollut hyvä ja varteen otettava. Kirves pantiin
kyllä heti takaisin kaappiin, mutta seuraavalla kerralla lainattiin
varovaisemmin.
Biddy sanoi menevänsä vihannespuotiin. Mutta nurkan takana hän
tapasi Janin, ja yhdessä he sitten lähtivät toimittamaan asiaansa.
Välittämättä vähääkään omistusoikeudesta hän näytti Janille, kuinka
syystuomesta oli kuori otettava. "Ei pidä kuoria aivan ympäriinsä, --
siitä tulee huono onni; pitää ottaa vain päivän puolelta." Hän täytti
kopan kuorenpaloilla, ja sitten palattiin yhdessä kotiin.
Kotona hän täytti kuoresta irrottamallaan mäihällä ruukun, kaatoi
vettä päälle ja antoi sotkun seistä viikon päivät. Vesi muuttui tänä
aikana tumman ruskeaksi liuokseksi, jolla oli katkera maku ja imelä
hyvä haju. Biddy sekoitti sekaan viskiä ja vähän sokeria ja liimasi
sitten kylkeen nimilapun: _keuhkopalsamia_.