Tekijän vaarallinen matka. Hän saapuu Uuteen Hollantiin toivoen
voivansa asettua sinne. Eräs maan alkuasukas haavoittaa häntä nuolella.
Hänet vangitaan ja viedään väkisin portugalilaiseen alukseen. Kapteeni
on erittäin kohtelias. Tekijä saapuu Englantiin.
Minä aloitin uhkarohkean matkani helmikuun viidentenätoista päivänä
1714—5, kello yhdeksän aamulla. Tuuli oli erittäin suotuisa. Aluksi
käytin kuitenkin vain airojani, mutta johduttuani ajattelemaan, että
pian väsyisin ja että tuuli voi kääntyä, uskalsin kohottaa pienen
purjeeni. Vuoroveden auttaessa liikuin eteenpäin arvioni mukaan
puolitoista meripeninkulmaa tunnissa. Isäntäni ja hänen tuttavansa
seisoivat rannalla, kunnes olin melkein näkymättömissä, ja minä kuulin
raudikko-virkun (joka oli aina minuun kiintynyt) huutavan kerran
toisensa jälkeen: _Hnuy illa nyha majah yahoo_, Pidä varasi, kelpo
yahoo.
Tarkoitukseni oli, jos mahdollista, löytää jokin pieni asumaton saari,
jossa kuitenkin voisin työlläni hankkia elämän välttämättömät tarpeet.
Toiveeni toteutumista olisin pitänyt suurempana onnena kuin pääsyä
pääministeriksi Euroopan loistavimpaan hoviin; niin kauhealta tuntui
minusta ajatus, että palaisin elämään yahooiden seurassa ja heidän
hallituksensa alaisena. Kaipaamassani yksinäisyydessä voin ainakin
askarrella omissa mietteissäni ja iloiten muistella verrattomien
houyhnhnmien hyveitä saamatta tilaisuutta langeta jälleen oman heimoni
paheisiin ja turmeluksiin.
Lukija muistanee, mitä kerroin miehistöni tekemästä kapinasta, kuinka
he sulkivat minut hyttiin, missä vietin useita viikkoja tietämättä,
mihin suuntaan kuljimme, ja kuinka merimiehet, laskettuaan minut
laivavenheestä maihin, vannoivat ja vakuuttivat, totta puhuen tai
valhetellen, etteivät tietäneet, millä maailman kulmalla olimme.
Otaksuin kuitenkin silloin, että olimme suunnilleen kymmenen asteen
päässä Hyväntoivonniemen eteläpuolella eli noin 45:nnen eteläisen
leveysasteen kohdalla. Päättelin niin muutamien sattumalta kuulemieni
sanojen nojalla, joista tuntui käyvän ilmi, että purjehdimme
kaakkoon kohti Madagaskaria. Vaikka tuo oli pelkkää arvelua, päätin
kuitenkin ohjata itäänpäin toivoen siten saapuvani Uuden Hollannin
lounaisrannikolle ja kenties jonkin siitä länteenpäin sijaitsevan,
toivelmiani vastaavan saaren rantaan. Tuuli puhalsi suoraan lännestä,
ja kello kuuden aikaan illalla, liikuttuani itäänpäin arviolta
ainakin kahdeksantoista meripeninkulmaa, havaitsin suunnilleen puolen
meripeninkulman päässä aivan pienen saaren, johon kohta saavuin. Se oli
pelkkää kalliota, siinä myrskyjen uurtama pieni poukama. Siihen laskin
venheeni, kiipesin kalliorinnettä ylöspäin ja näin selvästi idässä
maan, joka levisi pohjoisesta etelään. Makasin yöni kanootissani,
lähdin varhain seuraavana aamuna jatkamaan matkaa ja saavuin seitsemän
tunnin kuluttua Uuden Hollannin kaakkoiskärkeen. Siitä lujittui
pitkäaikainen vakaumukseni, että tämä maa on kartoissa ja merikorteissa
sijoitettu ainakin kolme astetta idempään kuin se todellisuudessa
sijaitsee. Jo useita vuosia sitten ilmaisin mielipiteeni arvoisalle
ystävälleni mr Herman Mollille, samalla esittäen perusteeni, mutta hän
on siitä huolimatta katsonut soveliaaksi noudattaa toisten kirjailijain
mielipidettä.
Maihinlaskupaikassa en nähnyt maan asukkaita, mutta kun olin aseeton,
pelkäsin lähteä liian kauas sisämaahan. Rannasta löysin joitakin
nilviäisiä, jotka söin sellaisinaan; en näet uskaltanut sytyttää
tulta, koska varoin alkuasukkaiden minut keksivän. Niin vietin
kolme vuorokautta raviten itseäni ostereilla ja simpukoilla, jotta
muonavarani säästyisivät. Onneksi löysin puron, jonka oivallinen vesi
minua melkoisesti virkisti.
Varhain neljännen päivän aamuna uskalsin lähteä hiukan liian kauaksi
ja näin kaksi- tai kolmekymmentä alkuasukasta kukkulalla, korkeintaan
viidensadan kyynärän päässä. Ne olivat kaikki, miehet, naiset ja
lapset, ilkialastomat ja istuivat tulen ympärillä, kuten näkemästäni
savusta päättelin. Eräs niistä havaitsi minut ja ilmoitti asian
toisille. Viisi lähti minua kohti; naiset ja lapset jäivät nuotion
ääreen. Minä juoksin takaisin rantaan, minkä ennätin, hyppäsin
venheeseen ja työnsin sen vesille. Nähdessään minun pakenevan villit
syöksyivät jälkeeni. En ollut vielä ehtinyt riittävän matkan päähän,
kun he ampuivat nuolen, joka iski syvän haavan vasemman polveni
oikealle puolelle (haavan arpi säilyy varmaan hautaan asti). Pelkäsin
nuolen voivan olla myrkytetty, soudin heidän jousenkantamaansa
kauemmaksi (sattui olemaan tyyni sää) ja yritin imeä haavaa ja sitoa
sen parhaan taitoni mukaan.
En tietänyt, mitä tehdä; kun en uskaltanut palata samaan
maihinlaskupaikkaan, ohjasin pohjoiseen ja jouduin soutamaan, sillä
tuuli, joka tosin oli heikko, puhalsi luoteesta minua vastaan.
Etsiessäni turvallista maihinnousupaikkaa, näin pohjoiskoillisessa
purjeen, joka näkyi joka hetki minua lähestyvän. Epäilin hiukan,
odottaisinko tulijaa vai en, mutta vihdoin pääsi yahooihin kohdistuva
inhontunne voitolle, minä käänsin kanoottini, liikuin purjeeni ja
airojeni avulla etelään ja laskin samaan poukamaan, josta olin aamulla
lähtenyt. Tahdoin näet uskoa itseni villien haltuun mieluummin kuin
antautua elämään eurooppalaisten yahooiden seurassa. Vedin venheeni
niin lähelle rantaa kuin suinkin voin ja piilouduin kiven taakse sen
pienen puron varrelle, jossa, kuten jo mainitsin, oli oivallinen vesi.
Kun alus oli saapunut puolen peninkulman etäisyyteen poukamasta,
lähetettiin sieltä laivavenhe maihin hakemaan rievää vettä (näyttivät
hyvin tuntevan paikan), mutta minä huomasin asian vasta venheen
tultua aivan lähelle rantaa, joten oli liian myöhäistä etsiä toista
piilopaikkaa. Merimiehet havaitsivat maihin tultuaan venheeni,
kääntelivät sitä, penkoivat ja arvasivat varsin helposti, ettei sen
omistaja voinut olla kaukana. Neljä asestettua miestä tutki jokaisen
loukon ja lymypaikan, kunnes vihdoin löysivät minut makaamassa kiven
takana, kasvot maata vasten. Ne katselivat vähän aikaa ihmeissään
eriskummallista pukuani, nahkanuttuani, puuanturaisia jalkineitani ja
karvaisia sukkiani päätellen kuitenkin kaikesta, etten ollut seudun
alkuasukas, koska ne ovat aina alastomat. Eräs merimiehistä käski
portugalinkielellä minua nousemaan ja kysyi, kuka olin. Minä ymmärsin
tuota kieltä aivan hyvin, nousin seisomaan, sanoin olevani vaivainen
yahoo, jonka houyhnhnmit olivat ajaneet pois luotaan, ja pyysin, että
he sallisivat minun lähteä matkoihini. He olivat ihmeissään, kun
kuulivat minun vastaavan omalla kielellään, huomasivat ihonväristäni,
että minun täytyi olla eurooppalainen, mutta eivät voineet mitenkään
käsittää, mitä käyttämäni sanat yahoo ja houyhnhnm merkitsivät, ja
alkoivat samassa nauraa kuullessaan hevosen hirnuntaa muistuttavan
merkillisen puheääneni. Minua vapisuttivat koko ajan pelko ja viha;
pyysin jälleen päästä lähtemään ja aloin hitaasti astella kohti
venhettäni, mutta he sieppasivat minut kiinni, tahtoivat tietää,
minkä maan kansalainen olin, mistä tulin ja mitä kaikkea lienevätkään
kyselleet. Minä vastasin heille, että olin syntynyt Englannissa, mistä
olin lähtenyt viisi vuotta sitten, ja että silloin vallitsi rauha
heidän maansa ja kotimaani välillä. Senvuoksi toivoin, etteivät he
kohtelisi minua niinkuin vihollista kohdellaan, koska en tahtonut
heille mitään pahaa, vaan olin vaivainen yahoo ja etsin jotakin autiota
paikkaa saadakseni siellä viettää onnettoman elämäni loppuajat.
Heidän alkaessaan puhua minusta tuntui, etten ollut milloinkaan nähnyt
enkä kuullut mitään niin nurinkurista. Asia näet oli yhtä ihmeellinen
kuin jos koira tai lehmä puhuisi Englannissa tai yahoo houyhnhnmein
maassa. Kelpo portugalilaiset hämmästyivät hekin nähdessään merkillisen
vaatetukseni ja kuullessaan minun eriskummallisesti ääntävän sanoja,
jotka kuitenkin varsin hyvin ymmärsivät. He puhuivat minulle erittäin
ystävällisesti ja sanoivat varmaan uskovansa, että kapteeni kuljettaisi
minut maksutta Lissaboniin, mistä pääsisin takaisin kotimaahani. Kaksi
heistä palaisi laivaan, kertoisi kapteenille, mitä oli tapahtunut ja
pyytäisi hänen käskyjään. Ellen valallisesti luvannut olla sillävälin
lähtemättä karkuun, tulisivat he väkisin minut vangitsemaan. Pidin
parhaana suostua heidän ehdotukseensa. He olivat erittäin uteliaat
kuulemaan tarinaani, mutta minä en heille paljoakaan kertonut, ja
he olivat kaikki sitä mieltä, että kokemani onnettomuudet olivat
hämmentäneet järkeni. Venhe, joka oli kuljettanut laivaan täytetyt
vesiastiat, palasi tuoden tiedon, että kapteeni oli käskenyt noutaa
minut alukseen. Minä lankesin polvilleni ja rukoilin heitä jättämään
minut vapauteen, mutta turhaan. Miehet köyttivät minut nuoriin,
nostivat venheeseen, josta minut vietiin laivaan ja sieltä kapteenin
hyttiin.
Kapteenin nimi oli Pedro de Mendez. Hän oli erittäin kohtelias ja
ylevämielinen henkilö, kehoitti minua kertomaan kohtaloistani ja kysyi,
enkö halunnut syödä tai juoda, sanoi, että minua kohdeltiin yhtä hyvin
kuin häntä itseään ja lausui niin paljon kohteliaita asioita, että
minua kerrassaan ihmetytti sellainen hienokäytöksinen yahoo. Olin
kuitenkin edelleenkin vaitelias ja juro, ja pelkkä hänestä ja hänen
miehistään uhoava haju oli saada minut pyörtymään. Vihdoin pyysin
saada syödä jotakin omassa venheessäni olevista muonavaroista, mutta
hän käski tuoda minulle kananpoikaa ja oivallista viiniä ja määräsi
sitten, että minut oli vietävä vuoteeseen erittäin siistiin hyttiin.
En kumminkaan riisuutunut, vaan makasin vuoteessa vaatteet ylläni,
ja puolen tunnin kuluttua, kun otaksuin miehistön olevan aterialla,
hiivin ulos laivan kaiteelle ja aioin viskautua mereen ja yrittää uida
maihin, jottei tarvitsisi jäädä yahooiden joukkoon. Eräs merimies esti
kumminkin aikeeni, ilmoitti asiasta kapteenille, ja minut kahlehdittiin
hyttiini.
Päivällisen jälkeen Don Pedro tuli luokseni ja tahtoi tietää,
minkätähden olin ryhtynyt niin epätoivoiseen tekoon, vakuutti
haluavansa vain parhaansa mukaan minua palvella ja puhui niin
liikuttavasti että vihdoin alennuin kohtelemaan häntä niinkuin ainakin
olentoa, jossa on jonkinlainen järjen hiven. Kerroin hänelle aivan
lyhyesti matkastani, omien miesteni tekemästä kapinasta, maasta,
jonka rannikolle minut oli heitetty ja siellä viettämistäni kolmesta
vuodesta. Hän piti kaikkea tuota pelkkänä unennäkönä tai kuvitelmana,
ja minä loukkaannuin siitä kovin. Olin näet kerrassaan unohtanut,
että kaikissa yahooiden vallitsemissa maissa oli valehteleminen
aivan jokapäiväinen asia ja että he senvuoksi varsin luonnollisesti
epäilivät toisten, kaltaistensa totuudenmukaisiakin esityksiä. Kysyin
häneltä, oliko hänen maassaan tapana _sanoa asia, jota ei ollut_.
Vakuutin hänelle melkein unohtaneeni, mitä hän tarkoitti puhuessaan
perättömästä asiasta, ja sanoin, että vaikka olisin elänyt tuhat
vuotta houyhnhnmein maassa, en olisi kuullut milloinkaan valhetta
halvimman palvelijankaan suusta, vakuutin, että minusta oli aivan
yhdentekevää, uskoiko hän minua vai ei, mutta että hänen osoittamaansa
hyväntahtoisuutta korvatakseni tahdoin suhtautua suvaitsevasti hänen
turmeltuneeseen luonnonlaatuunsa sikäli, että lupasin vastata jokaiseen
hänen esittämäänsä huomautukseen, joten hänen täytyi voida helposti
päästä totuuden perille.
Kapteeni, joka oli älykäs mies, yritti monet kerrat tavoittaa
kertomuksestani ristiriitoja, mutta alkoi vihdoin paremmin luottaa
vilpittömyyteeni, sitäkin enemmän, kun tunnusti kohdanneensa erään
hollantilaisen laivurin, joka oli kertonut nousseensa viiden miehensä
kerällä juomavettä hakiessaan maihin eräälle Uuden Hollannin
eteläpuolella sijaitsevalle saarelle tai manterelle. He näet olivat
nähneet hevosen ajavan edellänsä eläimiä, jotka olivat olleet
aivan samanlaisia kuin ne, joita minä mainitsin yahooiden nimellä.
Hollantilainen oli vielä kertonut muitakin yksityisseikkoja, mutta
kapteeni sanoi ne unohtaneensa, koska oli silloin päätellyt, että
kaikki oli silkkaa valhetta. Kapteeni lisäsi, että koska väitin olevani
ehdoton totuuden kannattaja, minun piti antaa hänelle kunniasanani,
että seurustelisin hänen kanssaan tämän matkan ajan yrittämättä
mitenkään päättää päiviäni, koska hänen muuten täytyisi pitää minua
vangittuna, kunnes saapuisimme Lissaboniin. Minä annoin vaaditun
lupauksen, mutta vakuutin samalla mieluummin kokevani pahimpiakin
vastoinkäymisiä kuin palaavani elämään yahooiden keskuudessa.
Matkan kestäessä ei sattunut mitään huomattavaa tapausta.
Kiitollisuudesta kapteenia kohtaan istuin toisinaan hänen hartaasti
pyydettyään hänen seurassaan yrittäen salata ihmissukuun kohdistuvaa
vastenmielisyyttäni, joka sittenkin puhkesi usein ilmi. Kapteeni
kuitenkin sieti sen mitään virkkamatta. Suurimman osan päivää oleskelin
hytissäni päästäkseni näkemästä ketään miehistöön kuuluvaa henkilöä.
Kapteeni oli useat kerrat yrittänyt suostutella minua riisumaan
villin-vaatteeni ja oli tarjonnut minulle lainaksi parhaan pukunsa. En
kuitenkaan voinut siihen suostua, sillä minusta tuntui kauhealta pukea
ylleni mitään sellaista, mikä oli aikaisemmin ollut yahoon selässä.
Pyysin häneltä lainaksi vain pari puhdasta paitaa, joiden en arvellut
voivan niin kovin ruumistani saastuttaa, koska ne oli pesty hänen niitä
viimeksi käytettyään. Minä vaihdoin paitaa joka toinen päivä ja pesin
ne itse.
Me saavuimme Lissaboniin marraskuun viidentenä päivänä 1715. Maihin
noustaessa kapteeni pakotti minut verhoutumaan viittaansa, jottei
satamarahvas kertyisi ympärilleni. Minut vietiin hänen taloonsa,
ja hartaasti pyydettyäni sain hänet sijoittamaan itseni ylimpään
kerrokseen pihan puolelle. Minä vannotin häntä olemaan kenellekään
ilmaisematta, mitä olin kertonut hänelle houyhnhnmeistä, koska
vähäisinkin sellaiseen juttuun viittaaminen vain houkuttelisi suuret
määrät ihmisiä minua näkemään, vieläpä todennäköisesti saattaisi minut
vangitsemisen tai pyhän inkvisition järjestämän roviokuoleman vaaraan.
Kapteeni suostutti minut ottamaan vastaan uuden vaatekerran, mutta minä
en voinut sietää räätälin toimittamaa mitanottoa. Don Pedro oli melkein
minun kokoiseni, ja vaatteet sopivat varsin hyvin. Hän varusti minut
muillakin tarpeellisilla pukukappaleilla, joita kaikkia tuuleennutin
vuorokauden, ennenkuin otin ne käytäntöön.
Kapteeni oli naimaton mies, hänellä oli ainoastaan kolme palvelijaa,
joiden ei sallittu tarjoilla pöydässä, ja hänen koko käytöksensä
oli niin rakastettavaa ja ymmärryksensä hyvässä merkityksessä niin
_inhimillinen_, että tosiaankin aloin sietää hänen seuraansa.
Hän vaikutti minuun siinä määrin, että rohkenin katsahtaa ulos
pihanpuolisesta ikkunastani. Vähitellen hän sitten siirsi minut
toiseen huoneeseen, josta vilkaisin kadulle vetäen kuitenkin
samassa säikähtyneenä pääni takaisin. Viikon kuluessa hän sai minut
houkutelluksi alas ulko-ovelle. Minä havaitsin kauhuni vähitellen
laimenevan, mutta vihani ja ylenkatseeni tuntuivat yltyvän. Vihdoin
rohkaisin itseni ja kuljin kaduilla hänen kanssaan, mutta pidin
nenässäni hyvän annoksen ruutua ja toisinaan nuuskaa.
Don Pedro, jota olin hiukan perehdyttänyt perheasioihini, huomautti
minulle kymmenen päivän kuluttua, että minun piti kunniani ja
omantuntoni nimessä palata kotimaahani elämään vaimoni ja lasteni
kanssa. Hän sanoi satamassa olevan erään englantilaisen aluksen
lähtövalmiina ja lupasi toimittaa minulle, mitä tarvitsin. Olisi
liian väsyttävää, jos tässä kertoisin kaikki hänen väitteensä ja omat
vastaväitteeni. Hän sanoi, että oli kerrassaan mahdotonta löytää
sellaista yksinäistä saarta, jota tyyssijakseni toivoelin, mutta omassa
talossani minulla oli käskyvalta ja siellä voin viettää niin eristettyä
elämää kuin hyväksi näin.
Havaittuani, ettei asia ollut paremmin ratkaistavissa, suostuin vihdoin
hänen esitykseensä. Lähdin Lissabonista marraskuun neljäntenäkolmatta
päivänä englantilaisessa kauppalaivassa, jonka kapteenin nimeä en
tullut kysyneeksi. Don Pedro saatteli minut laivalle ja lainasi
minulle kaksi puntaa. Hän sanoi minulle hellät jäähyväiset ja syleili
minua erottaessa, minkä kaiken siedin niinkuin voin. Tämän viimeisen
matkan aikana en ollut missään tekemisissä kapteenin enkä miehistön
kanssa, vaan sanoin olevani sairas ja pysyttelin hytissäni. Joulukuun
viidentenä päivänä 1715 suunnilleen yhdeksän aikaan aamulla laskimme
ankkurin Downsissa, ja kello kolme iltapuolella saavuin onnellisesti
kotiini Rotherhithiin.
Vaimoni ja lapseni hämmästyivät ja ilahtuivat kovin minun tullessani,
koska olivat varmasti uskoneet, että olin matkalle kuollut. Minun
täytyy kuitenkin tunnustaa, että heidät nähdessäni tunsin ainoastaan
vihaa, inhoa ja ylenkatsetta, ja sitä enemmän, kun ajattelin, kuinka
läheisesti olin heihin liitetty. Vaikka näet olin houyhnhnmein maasta
surkeasti karkoitettuna pakottanut itseäni sietämään yahooiden
näkemistä ja keskustelemaan Don Pedro de Mendezin kanssa, oli muistini
ja mielikuvitukseni kuitenkin yhä tulvillaan jalojen houyhnhnmien
hyveiden ja aatteiden kuvia. Ja kun vielä ajattelin, että olin erääseen
yahoo-heimon jäseneen yhtymällä tullut useiden uusien isäksi, valtasi
minut mitä ankarin häpeän, hämmennyksen ja kauhun tunne.
Olin tuskin ehtinyt astua sisään huoneeseen, kun vaimoni kavahti
kaulaani ja suuteli minua. Koska olin tottunut vuosikausia
pysyttelemään loitolla näistä inhoittavista eläimistä, vaivuin
pyörryksiin melkein tunnin ajaksi. Tätä kirjoittaessani on kulunut
viisi vuotta siitä, kun viimeisen kerran palasin Englantiin.
Ensimmäisen vuoden aikana en voinut kärsiä vaimoani ja lapsiani
läheisyydessäni, koska jo heidän pelkkä uhonsa oli sietämätön, ja
sitäkin mahdottomampi oli aterioida heidän kanssaan samassa huoneessa.
Tähän päivään saakka he eivät ole uskaltaneet koskea leipääni tai juoda
samasta kupista, enkä minä ole voinut sallia kenenkään tarttua käteeni.
Ensimmäisen ostokseni muodosti kaksi orivarsaa, joita pidän hyvässä
hoidossa, ja lähinnä niitä on tallirenki suurin suosikkini; tunnen näet
häneen tallissa imeytyvän tuoksun virkistävän elonhenkiäni. Hevoseni
ymmärtävät minua verrattain hyvin; minä keskustelen heidän kanssaan
vähintään neljä tuntia joka päivä. He eivät tunne ohjaksia enempää kuin
satulaakaan, elävät hyvässä sovussa kanssani ja ovat toistensa parhaat
ystävät.