Tekijä lähtee Lagadosta, saapuu Maldonadaan. Ei ole yhtäkään
lähtövalmista laivaa. Hän poikkeaa pikimmältään Glubbdubdribissä.
Kuvernööri ottaa hänet vastaan.
Mannermaa, jonka osan tämä kuningaskunta muodostaa, ulottuu arvioni
mukaan itäänpäin Kalifornian länsipuolella sijaitsevaan tuntemattomaan
seutuun ja pohjoisessa Tyyneen valtamereen, joka on korkeintaan sadan
viidenkymmenen peninkulman päässä Lagadosta. Tässä kaupungissa on hyvä
satama, ja se harjoittaa vilkasta kauppaa suuren Luggnaggin saaren
kanssa, joka sijaitsee siitä luoteiseen suunnilleen 29. pohjoisen
leveysasteen ja 140. pituusasteen kohdalla. Luggnaggin saari on
Japanista kaakkoon, suunnilleen sadan meripeninkulman päässä. Japanin
keisari ja Luggnaggin kuningas ovat kiinteässä liitossa, ja sen
vuoksi tarjoutuu usein tilaisuutta purjehtia saaresta toiseen. Päätin
siis suunnata matkani sinne, jotta pääsisin palaamaan Eurooppaan.
Vuokrasin kaksi muulia ja oppaan tietä näyttämään ja kuljettamaan
vähiä tavaroitani. Sanoin jäähyväiset jalolle suojelijalleni, joka oli
osoittanut minulle erinomaista suopeutta ja vielä lähtiessäni antoi
minulle runsaat lahjat.
Matkan varrella ei sattunut mitään kertomisen arvoista tapausta tai
seikkailua. Kun saavuin Maldonadan satamaan (niin sitä nimitetään),
ei siellä ollut yhtäkään Luggnaggiin lähtevää alusta eikä ollut
tietoakaan, milloin sellainen tilaisuus tarjoutuisi. Kaupunki on
suunnilleen Portsmouthin kokoinen. Minä sain pian tuttavia, ja minut
otettiin erittäin vieraanvaraisesti vastaan. Eräs hieno herra sanoi
minulle, että koska Luggnaggiin lähtevät laivat eivät voineet päästä
matkaan ennenkuin kuukauden kuluttua, minua kenties huvittaisi
käväistä Glubbdubdribin pienessä saaressa, joka sijaitsee noin viiden
meripeninkulman päässä lounaassa. Hän tarjoutui erään tuttavansa
keralla minua saattelemaan ja lupasi hankkia retkeä varten pienen
sopivan purren.
Yrittäessäni kääntää Glubbdubdribin saaren nimeä niin täsmällisesti
kuin suinkin voin sanon, että se on _Noitien_ eli _Maagien_ saari.
Se on kooltaan suunnilleen kolmannes Wight-saarta ja erinomaisen
hedelmällinen. Sen kuvernöörinä on eräs heimonpäämies, jonka kaikki
alamaiset ovat noitia. Heimon jäsenet menevät naimisiin ainoastaan
keskenään, ja vanhin on aina ruhtinas eli kuvernööri. Hänellä on
komea palatsi ja suunnilleen kolmentuhannen tynnyrinmaan suuruinen
puisto, jota ympäröi hakatusta kivestä rakennettu kahdenkymmenen jalan
korkuinen muuri. Tässä puistossa on useita pieniä aidattuja laitumia,
viljapeltoja ja puutarhoja.
Kuvernööriä ja hänen perhettänsä palvelee sangen omituinen väki.
Kuvernööri, on taitava aaveiden nostattaja, kykenee kutsumaan kenen
vainajan tahansa ja velvoittamaan hänet palvelukseensa neljäksikolmatta
tunniksi, mutta ei pitemmäksi ajaksi. Hän ei myöskään kykene kutsumaan
samaa henkilöä uudestaan ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua, aivan
erinomaisia poikkeustapauksia lukuunottamatta.
Kun olimme yhdentoista tienoissa aamupäivällä saareen saapuneet,
lähti toinen saattelijoistani kuvernöörin luo ja pyysi pääsylupaa
muukalaiselle, joka oli tullut saareen toivoen saavansa kunnian käydä
tervehtimässä Hänen Korkeuttansa. Lupa annettiin heti, ja niin me
kaikki kolme astuimme sisään palatsin portista. Molemmin puolin seisoi
rivi kaartin sotilaita, joiden vaatetus oli kovin vanhanaikainen
ja joiden ulkomuodossa oli jotakin sellaista, mikä sai ihossani
kareilemaan sanomattoman kauhun. Sitten kuljimme useiden suojien
läpi, joissa seisoi samoin riveissä samanlaista palvelusväkeä, kunnes
saavuimme audienssisaliin. Kun olimme kolmasti syvään kumartaneet ja
kun vielä oli esitetty muutamia yleisluontoisia kysymyksiä, saimme
istuutua kolmelle tuolille, lähelle Hänen Korkeutensa valtaistuimen
alinta askelmaa. Hän ymmärsi Balbinarbin kieltä, vaikka se erosi hänen
saarensa kielestä. Hän kehoitti minua kertomaan retkistäni, tahtoi
osoittaa seurustelevansa kanssani kursailematta ja lähetti pois kaikki
palvelijansa. Hänen sormensa vain hiukan liikahti, ja samassa he
hävisivät niinkuin unihaamut äkkiä herätessämme. Minä en päässyt kohta
toipumaan hämmästyksestäni, mutta Kuvernööri vakuutti, ettei minulle
voinut tapahtua mitään pahaa, ja kun sitten huomasin, että molemmat
saattelijani, jotka olivat olleet jo useita kertoja tätä näkemässä,
olivat aivan levolliset, rohkaisin minäkin itseni ja kerroin Hänen
Korkeudelleen lyhyesti seikkailuistani, kuitenkin hiukan epäröiden ja
katsahdellen taakseni, missä olin nähnyt nuo aavepalvelijat. Minulla
oli kunnia syödä päivällistä Kuvernöörin pöydässä uuden aavejoukon
tarjoillessa ruokaa. Nyt havaitsin, etten ollut enää niin peloissani
kuin aamulla. Minä viivyin auringonlaskuun asti ja pyysin nöyrästi
Hänen Korkeudeltaan anteeksi, etten hänen kutsuansa noudattaen jäänyt
palatsiin. Molemmat tuttavani ja minä nukuimme yön yksityistalossa
läheisessä kaupungissa, joka on tämän pienen saaren pääkaupunki.
Seuraavana päivänä palasimme tervehdyskäynnille Kuvernöörin luo, kuten
hän oli suvainnut käskeä.
Sillä tavalla vietimme saaressa kymmenen päivää, enimmän osan päivää
aina Kuvernöörin luona ja yöt asunnossamme. Minä totuin aaveiden
näkemiseen aivan pian, niin etteivät ne kolmannen tai neljännen kerran
jälkeen enää herättäneet minussa minkäänlaista tunnevaikutelmaa, ja jos
pelkoa ehkä vielä oli hiukan olemassa, niin uteliaisuuteni voitti sen.
Hänen Korkeutensa näet kehoitti minua kutsumaan keitä henkilöitä ikänä
halusin ja kuinka paljon tahansa maailman alusta nykyaikaan asti ja
vaatimaan heiltä vastausta kaikkiin kysymyksiin, joita tahdoin heille
esittää, ainoastaan sillä ehdolla, että kysymysteni tuli rajoittua
siihen aikakauteen, jossa he elivät. Ja erään seikan sai varmasti
uskoa: että he puhuivat totta, sillä valehteleminen on haudantakaisen
maailmassa täysin hyödytön taito.
Minä kiitin nöyrästi Hänen Korkeuttaan tästä suuresta suosiosta. Me
olimme huoneessa, josta avautui vapaa näköala puistoon. Ja koska
aluksi teki mieleni nauttia upeista ja suurenmoisista näytelmistä,
halusin nähdä Aleksanteri Suuren armeijansa etunenässä kohta Arbelan
taistelun jälkeen. Kuvernöörin liikahdutettua sormeansa näky ilmestyi
heti ikkunamme eteen. Aleksanteri kutsuttiin sisään. Minä ymmärsin
vain vaivoin hänen kreikkaansa, ja omat kreikkalaiset kielivarani
tuntuivat olevan vähissä. Hän vakuutti minulle kunniasanallaan, ettei
ollut kuollut myrkytettynä, vaan liiallisesta juomisesta johtuneeseen
kuumeeseen.
Sitten näin Alppien yli kulkevan Hannibalin, joka vakuutti, ettei
hänellä ollut etikan tippaa leirissään.
Minä näin Caesarin ja Pompeiuksen joukkojensa etunenässä,
valmiina hyökkäykseen. Näin ensinmainitun viimeisessä suuressa
riemusaattueessaan. Pyysin saada nähdä Rooman senaatin avaraan
huoneeseen kokoontuneena ja jonkin myöhemmän ajan eduskunnan
kerääntyneenä toiseen. Edellinen näytti minusta sankarien
ja puolijumalien kokoukselta, jälkimmäinen oli kuin joukko
pussikauppiaita, taskuvarkaita, maantierosvoja ja räyhääjiä.
Kuvernööri viittasi pyynnöstäni Caesaria ja Brutusta astumaan
lähemmäksi. Minut valtasi syvä kunnioitus, kun näin Brutuksen, ja
hänen kasvojensa jokainen piirre osoitti ilmeisesti mitä täydellisintä
hyvettä, ehdottominta pelottomuutta ja mielenlujuutta, vilpittömintä
isänmaanrakkautta ja yleistä ihmisystävyyttä. Suureksi ilokseni
havaitsin, että nämä molemmat henkilöt olivat hyvässä sovussa, ja
Caesar tunnusti minulle peittelemättä, etteivät hänen oman elämänsä
suurimmat teot olleet läheskään hänen elämänsä päätökseksi koituneen
mainetyön veroiset. Minä sain kunnian keskustella kauan Brutuksen
kanssa, ja hän kertoi minulle, että hänen esi-isänsä Junius, Sokrates,
Epameinondas, nuorempi Cato, sir Thomas More ja hän itse olivat
alinomaa toistensa seurassa. Siinä onkin kuuden miehen liitto, johon ei
milloinkaan maailmassa voida lisätä seitsemättä.
Ikävää olisi vaivata lukijaa kertomalla kaikista niistä lukuisista
mainehikkaista henkilöistä, jotka kutsuttiin esiin tyydyttämään
kyltymätöntä haluani saada nähdä maailma edessäni kaikkina menneinä
aikakausina. Minä ravitsin silmiäni erittäinkin katselemalla
tyrannien ja vallananastajien surmaajia ja sorrettujen ja loukattujen
kansakuntien vapauttajia. En kumminkaan osaa ilmaista oman mieleni
kokemaa tyydytystä niin, että se voisi pitää vireillä lukijan
mielenkiintoa.