Tekijän isänmaanrakkaus. Hän esittää Kuninkaalle sangen edullisen
ehdotuksen, joka kumminkin tulee hylätyksi. Kuninkaan suuri
tietämättömyys valtiollisissa asioissa. Sivistys on tässä
maassa erittäin puutteellista ja rajoitettua. Heidän lakinsa,
sotilaslaitoksensa ja valtiolliset puolueensa.
Ainoastaan erinomainen totuudenharrastukseni on voinut minua estää
vaieten sivuuttamasta tätä kertomukseni osaa. Aivan suotta minä
ilmaisin närkästystäni, joka joutui aina vain naurun esineeksi, ja
minun oli pakko kärsivällisesti kuunnella, kuinka jaloa ja rakastettua
syntymämaatani niin häpeällisesti kohdeltiin. Valitan yhtä hartaasti
kuin kuka tahansa lukijoistani, että sellainen tilaisuus tarjoutui,
mutta tämä ruhtinas sattui olemaan niin utelias ja kärkäs kyselemään
kaikkia yksityisseikkoja, että olisin loukannut sekä kiitollisuuden
että hyvän käytöksen vaatimuksia, jos olisin kieltäytynyt antamasta
kaikkia niitä tietoja, jotka suinkin kykenin antamaan. Suvaittaneen
kuitenkin sanoa omaksi puolustuksekseni, että neuvokkaasti vältin
useita hänen kysymyksiään ja esitin asioita joka kohdassa melkoista
edullisemmassa valossa kuin tiukka totuus oikeastaan olisi sallinut.
Olen näet aina tuntenut omaa maatani kohtaan sitä kiitettävää
puolueellisuutta, jota Dionysios Halikamassolainen varsin oikein
suosittelee historioitsijalle. Olisin mielelläni salannut valtio-emoni
heikkoudet ja virheet ja osoittanut hänen hyveensä ja kauneutensa
kaikkein edullisimmassa valossa. Tämä oli vilpitön pyrkimykseni
useissa keskusteluissani tuon mahtavan hallitsijan kanssa, joskaan en
valitettavasti siinä onnistunut.
On kuitenkin annettava paljon anteeksi kuninkaalle, joka elää aivan
erotettuna muusta maailmasta eikä siis ole ollenkaan perehtynyt toisten
kansojen keskuudessa yleisesti vallitseviin tapoihin ja tottumuksiin.
Sellaisesta puutteellisesta tiedosta johtuu välttämättä monia
ennakkoluuloja ja eräänlainen ajatustavan ahtaus, josta me ja Euroopan
sivistyneemmät kansat yleensä olemme täysin vapaat. Ja ankaraahan
olisi, jos niin etäällä elävän ruhtinaan käsitykset hyvästä ja pahasta
asetettaisiin koko ihmiskunnan ojennusnuoraksi.
Vahvistaakseni äsken lausumaani ja samalla osoittaakseni rajoitetun
kasvatuksen surkeita seurauksia mainitsen tässä yhteydessä seikan, jota
tuskin uskottaneen todenperäiseksi. Toivoen entistä enemmän pääseväni
Hänen Majesteettinsa suosioon kerroin hänelle kolme-neljäsataa vuotta
sitten tehdystä keksinnöstä, tavasta valmistaa eräänlaista jauhetta,
joka oli laadultaan sellaista, että jos pieninkin kipinä sattui siihen,
olipa sitä vaikka kokonainen vuori, niin se syttyi silmänräpäyksessä
ja räjähti ilmaan jylisten ja järkyttäen pahemmin kuin ukkonen. Minä
sanoin, että jos onttoon vaski- tai rautaputkeen ajettiin sen kokoa
vastaava määrä tätä jauhetta, niin se lennätti rauta- tai lyijypallon
sellaisella voimalla ja nopeudella, ettei mikään kyennyt kestämään
sen iskua; että suurimmat siten lennätetyistä kuulista voivat tuhota
kerrallaan kokonaisia sotajoukon rivejä, vieläpä murtaa kaikkein
vahvimpia muureja, upottaa laivoja tuhansine miehineen meren pohjaan
ja ketjuilla toisiinsa liitettyinä katkoa mastoja ja köysistöjä,
leikata poikki satoja ihmisiä ja hävittää kaikki, mitä niiden tielle
sattui; että me usein täytimme tällä jauheella suuria onttoja palloja,
joita sitten konelaitteiden avulla heitimme piirittämäämme kaupunkiin,
missä ne repivät katukivityksen, särkivät rakennuksia, räjähtivät ja
sinkosivat sirujansa joka taholle, murskaten kaikkien lähelle osuvien
aivot. Sanoin tuntevani sangen hyvin tämän jauheen ainesosat, jotka
olivat huokeita ja yleisesti esiintyviä, sanoin osaavani ne sekoittaa
ja opastaa Hänen Majestettinsa työmiehiä valmistamaan sellaisia
umpiputkia, jotka olisivat suhteellisesti kaikkien muiden hänen
valtakunnassaan tavattavien olioiden kokoisia. Suurimman tarvitsi
olla vain sadan jalan pituinen, ja kaksi- tai kolmekymmentä sellaista
putkea, asianmukaisesti ruudilla ja kuulilla ladattuina, murskaisivat
muutamassa tunnissa hänen alueillaan sijaitsevan lujimmin varustetun
kaupungin muurit tai hävittäisi koko pääkaupungin, jos se yrittäisi
vastustella hänen ehdottomia käskyjänsä. Minä tein tämän alamaisen
ehdotuksen Hänen Majesteetilleen tahtoen siten vähäiseltä osaltani
korvata hänen kuninkaallisen suosionsa ja suojeluksensa lukuisia
ilmauksia.
Noiden hirmuisten koneitten kuvaus ja esittämäni ehdotus saivat
Kuninkaan kauhun valtaan. Hän ihmetteli, kuinka minunlaiseni voimaton
ja pieni maan matonen (nämä olivat hänen omat sanansa) voi hautoa
mielessään niin epäinhimillisiä ajatuksia, vieläpä niin tutunomaisella
tavalla, etten näyttänyt vähääkään välittävän niistä verenvuodatuksen
ja hävityksen näyistä, joita olin kertonut noiden tuhoamisvälineiden
saavan aikaan. Hän sanoi, että niiden täytyi olla jonkin pahan hengen,
ihmissuvun vihollisen keksimiä. Hän puolestaan vakuutti, että vaikka
kaikki taiteen ja luonnon alueilla suoritetut keksinnöt ja löydöt
tuottivat hänelle erinomaista iloa, hän sittenkin mieluummin menetti
puolet valtakuntaansa kuin perehtyi sellaiseen salaisuuteen, ja
vannotti minua pitämään sen omana tietonani, jos henkeni oli minulle
rakas.
Kuinka merkillisesti tässä vaikuttivatkaan ahdasmieliset periaatteet
ja lyhytnäköisyys! Kuinka voikaan ruhtinas, jossa havaittiin kaikki
syvää kunnioitusta, kiintymystä ja arvonantoa herättävät ominaisuudet,
hyvät luontaiset taipumukset, suuri älykkyys ja syvä oppineisuus,
ruhtinas, jolla oli ihailtavat hallitsijalahjat ja jota alamaiset
melkein jumaloivat, kuinka voikaan hän jonkin joutavan arkailun vuoksi,
jollaisesta meillä eurooppalaisilla ei ole käsitystäkään, hylätä
tarjoutuvan tilaisuuden, joka olisi hänestä tehnyt alamaistensa hengen,
vapauden ja omaisuuden ehdottoman valtiaan? Tätä kysyessäni en suinkaan
tahdo vähimmässäkään määrässä halventaa oivallisen hallitsijan monia
hyveitä, vaikka pelkään, että englantilainen lukijani tämän seikan
vuoksi saa hänestä huonommat käsitykset. Otaksun puolestani puutoksen
aiheutuneen Brobdingnagin kansassa vallitsevasta tietämättömyydestä:
he näet eivät ole vielä kehittäneet politiikkaa tieteeksi, kuten
terävä-älyisemmät eurooppalaiset ovat tehneet. Muistan varsin hyvin,
että kun erään kerran Kuninkaan kanssa keskustellessani tulin
maininneeksi, että meillä oli kirjoitettu monia tuhansia teoksia
hallitsemisen taidosta, herätin hänessä (aivan vastoin tarkoitustani)
hyvin huonot käsitykset meikäläisistä ymmärryksenlahjoista. Hän selitti
inhoavansa ja halveksivansa kaikkea salakähmäisyyttä, oveluutta ja
juonittelua, esiintyipä sellaista ruhtinaassa tai ministerissä. Hän
ei voinut käsittää, mitä tarkoitin puhuessani valtiosalaisuuksista,
ellei ollut kysymyksessä mikään kilpaileva kansakunta. Hän määritteli
hallitustaidon erittäin ahtaisiin rajoihin sanoen sen olevan siinä,
että noudatetaan tervettä järkeä ja kohtuullisuutta, oikeutta ja
lempeyttä, ratkaistaan nopeasti siviili- ja rikosasiat ja pidetään
silmällä eräitä muita näkökohtia, jotka itsestäänselvinä jätän tässä
lähemmin käsittelemättä. Hän lausui mielipiteenään, että henkilö, joka
sai kasvamaan kaksi tähkäpäätä tai kaksi viheriää lehteä siinä, missä
aikaisemmin kasvoi yksi ainoa, hyödytti ihmiskuntaa paremmin ja teki
maalleen todellisemman palveluksen kuin kaikki poliitikot yhteensä.
Tämän kansan opillinen sivistys on sangen puutteellinen; se näet
rajoittuu siveysoppiin, historiaan, runoustaiteeseen ja matematiikkaan,
joilla aloilla täytyy myöntää heidän olevan eteviä. Viimeksimainittu
tiede on kumminkin sovellettu yksinomaan siihen, mikä voi olla elämässä
hyödyksi, maanviljelyksen parantamiseen ja kaikenlaisiin mekaanisiin
taitoihin, joten sille ei meikäläisissä oloissa myönnettäisi suurtakaan
arvoa. Mitä taas tulee ideoihin, entiteetteihin, abstraktioihin ja
transcendentaaleihin, oli seikka se, etten parhain ponnistuksinkaan
saanut niitä heille vähimmässäkään määrässä käsitettäviksi.
Mikään heidän maansa laki ei saa sisältää useampia sanoja kuin on
kirjaimia heidän aakkosissaan, nimittäin kaksikymmentäkaksi. Useimmat
eivät kumminkaan ole niinkään pitkiä. Ne on sepitetty mitä selvimmin ja
yksinkertaisimmin lauseparsin, joihin tämä kaikkea oveluutta vierova
kansa ei sisällytä kuin yhden ainoan ajatuksen; ja lain selittämiseksi
kirjoitettua esitystä pidetään valtiorikoksena. Siviiliasioiden
ratkaisemisessa ja rikoksentekijöiden rankaisemiseksi nostetuissa
jutuissa heillä on niin vähäinen kokemus, ettei heidän juuri sovi
kerskua mistään erinomaisesta taidosta kummallakaan alalla.
Kirjapainotaito on ollut heidän samoinkuin kiinalaisten keskuudessa
tunnettu jo ikimuistoisista ajoista. Heidän kirjastonsa eivät
kumminkaan ole kovin suuret; Kuninkaan kirjasto, jota pidetään
runsaimpana, sisältää ainoastaan tuhat nidosta. Ne on sijoitettu
tuhatkaksisataa jalkaa pitkään parvekkeeseen, ja minulla oli oikeus
lainata sieltä haluamiani teoksia. Kuningattaren puuseppä oli
sommitellut erääseen Glumdalclitchin huoneeseen jonkinlaisen seisovia
tikapuita muistuttavan viisikolmatta jalkaa korkean puisen telineen,
jonka jokainen askellauta oli viidenkymmenen jalan pituinen. Näiden
siirrettävien portaiden jalkapuoli oli sijoitettu kymmenen jalan
päähän huoneen seinästä. Kirja, jota tahdoin lukea, asetettiin seinään
nojaamaan. Minä nousin korkeimmalle askellaudalle, käännyin kohti
kirjaa ja aloin lukea sivun yläreunasta liikkuen oikeaan ja vasempaan
suunnilleen kahdeksan tai kymmenen askelta, aina rivien pituuden
mukaan, kunnes olin ehtinyt lukemisessani hiukan silmieni tasoa
alemmaksi; sitten astuin vähitellen alemmaksi, kunnes tulin lattialle.
Sinne ehdittyäni nousin jälleen telineiden yläpäähän, aloitin uuden
sivun samalla tavalla ja käänsin sitten lehteä, minkä voin helposti
tehdä molemmin käsin; paperi oli paksua ja jäykkää kuin pahvi ja sivun
korkeus suurimmissakin nidoksissa korkeintaan kahdeksantoista tai
kaksikymmentä jalkaa.
Heidän kirjoitustapansa on selvä, miehekäs ja sujuva, mutta ei
koristeltu, sillä he eivät karta mitään niinkuin turhien sanojen
kasaamista ja saman asian lausumista monin eri kääntein. Minä
luin useita heidän teoksiansa, varsinkin historiaa ja siveysoppia
käsitteleviä. Toisenlaisten kirjain joukossa minua huvitti erikoisesti
eräs pieni vanha tutkielma, joka oli aina Glumdalclitchin makuusuojassa
ja kuului hänen kotiopettajattarelleen, vakaalle vanhalle naiselle,
jota askarruttivat siveysopilliset ja uskonnolliset teokset. Kirja
käsittelee ihmissuvun heikkoutta ja on saanut tunnustusta ainoastaan
naisten ja yhteisen kansan keskuudessa. Minua kuitenkin huvitti
nähdä, mitä tämän maan kirjailijalla voi olla sanottavaa sellaisesta
aiheesta. Tekijä tutki kaikki eurooppalaisten moralistien tavallisesti
esittämät seikat osoittaen, kuinka mitätön, halveksittava ja avuton
olento ihminen sinänsä on, kuinka kykenemätön puolustautumaan Karussa
ilmanalassa ja villien petojen ahdistaessa ja kuinka paljoa etevämpi
oli jokin toinen eläin voimiltaan, toinen vikkelyydeltään, toinen
varovaisuudeltaan, toinen uutteruudeltaan. Hän lisäsi, että luonto oli
näinä viimeksikuluneina maailman vanhentumiskausina rappeutunut ja
kykeni nyt tuottamaan ainoastaan mitättömiä keskoisia entisten aikojen
olentoihin verraten. Hän piti erittäin järkevänä sitä otaksumaa, että
ihmissuku oli aikaisemmin ollut paljoa suurempi kuin nykyjään ja että
sitäpaitsi oli muinoin ollut jättiläisiä, kuten todistavat historia ja
perintätieto sekä valtakunnan eri osista sattumalta löytyneet valtavat
luut ja kallot, jotka ovat nykyisen kääpiörodun luita verrattomasti
kookkaammat. Hän koki todistaa, että meidän oli täytynyt luonnonlakien
vaatimusten nojalla olla alkuaikoinamme kookkaampia ja jykevämpiä,
joten meitä ei voinut niin helposti tuhota jokin pieni sattumakatolta
putoava tiili, pojan viskaama kivi tai pieni puropahanen. Näiden
harkintojensa pohjalla tekijä esitti erinäisiä elämän jokapäiväisessä
käytännössä hyödyllisiä sovellutuksia, joiden toistaminen ei kumminkaan
ole tässä tarpeen. Minä puolestani en voinut olla ajattelematta, kuinka
yleisesti levinnyt on kyky johdella kiistelystämme luontoa vastaan
moraalisia opetuksia tai pikemmin tyytymättömyyden ja valituksen
aiheita. Ja uskonpa, että tarkoin asiaa tutkien sellaiset kiistat
voidaan osoittaa yhtä aiheettomiksi meidän kuin nyt puheenaolevan
kansan keskuudessa.
Sotilaallisista asioista puhuttaessa he kerskuvat, että Kuninkaan
armeijaan kuuluu sataseitsemänkymmentäkuusituhatta miestä jalkaväkeä
ja kaksineljättätuhatta ratsumiestä — jos sopii nimittää armeijaksi
joukkoa, jonka muodostavat kaupunkien ammattilaiset ja maaseudun
talonpojat ja jossa päällikköinä toimivat aatelismiehet ja
säätyhenkilöt saamatta minkäänlaista maksua tai korvausta. He ovat
tosiaankin hyvin harjoitetut ja erinomaisesti kuriin tottuneet,
mutta minä en pitänyt sitä seikkaa erikoisena ansiona. Kuinkapa
voisikaan olla toisin laita maassa, jossa jokainen talonpoika on
oman tilanomistajansa ja jokainen kaupunkilainen oman kaupunkinsa
huomattavimman henkilön komennuksessa ja nämä johtajat valitaan arvalla
niinkuin Veneziassa aikoinaan?
Minä näin Lorbrulgrudin sotaväen usein harjoittelevan kaupungin
läheisyydessä sijaitsevalla avaralla kentällä, jonka läpimitta oli
kaksikymmentä peninkulmaa. Heitä ei ollut kaikkiaan enempää kuin
viisikolmattatuhatta jalkasotilasta ja kuusituhatta ratsumiestä, mutta
heidän käyttelemänsä valtavan laaja alue esti minua arvioimasta heidän
lukumääräänsä. Kookkaan juoksijansa selkään noussut ratsumies saattoi
olla sadan jalan korkuinen. Minä näin koko ratsujoukon komentosanan
kuultuaan paljastavan miekkansa ja heiluttavan niitä ilmassa.
Mahdotonta on kuvitella mitään niin suurenmoista, yllättävää ja
hämmästyttävää näkyä. Näytti siltä kuin olisi kymmenentuhatta salamaa
yhtaikaa välkähtänyt taivaan joka kulmalta.
Teki kovin mieleni tietää, kuinka tämä ruhtinas, jonka maahan ei
päästä mistään muusta valtakunnasta, oli tullut järjestäneeksi
armeijan ja totuttaneeksi väkeänsä sodan toimiin. Pian sain kuitenkin
asiasta selkoa sekä keskustelujen nojalla että perehtymällä heidän
historiaansa. Tätä kansaa näet on vaivannut monien vuosisatojen
kuluessa sama tauti kuin ihmiskuntaa yleensä: aatelisto on tavoitellut
kerran toisensa jälkeen valtaa, kansa vapautta ja kuningas
rajoittamatonta herruutta. Vaikka valtakunnan lait ovat kaikkia
näitä seikkoja onnellisella tavalla hillinneet, on jokin mainituista
puolueista sittenkin toisinaan niitä rikkonut, ja niin on aiheutunut
useaan kertaan kansalaissotia. Viimeisen niistä lopetti onnellisesti
nykyisen hallitsijan isoisä yleiseen sovintoon, ja silloin yhteisestä
suostumuksesta järjestettyä sotalaitosta on siitä saakka pidetty
järkähtämättä voimassa.