Tekijän keksintöjä Kuninkaan ja Kuningattaren huvittamiseksi. Hän
osoittaa soitannollista taitoansa. Kuningas tiedustelee Euroopan
valtiollisia oloja, ja tekijä selittää niitä hänelle. Siitä johtuvia
Kuninkaan huomautuksia.
Minä olin mukana Kuninkaan aamuvastaanotossa kerran tai pari kertaa
viikossa ja näin hänet usein parturin veitsen alla, mikä aluksi oli
tosiaankin hirmuinen näky, sillä partaveitsi oli melkein kahden
tavallisen viikatteen mittainen. Hänen Majesteettinsa ajatti maan
tavan mukaan partansa vain kahdesti viikossa. Kerran sain parturin
luovuttamaan itselleni hiukan saippuavaahtoa, josta poimin neljä- tai
viisikymmentä karheinta parransängen kappaletta. Sitten otin hienon
puulevyn, veistin sen kammanselän muotoiseksi ja pistin siihen reikiä
tasaisten välimatkain päähän kaikkein ohuimmalla Glumdalclitchiltä
saamallani neulalla. Reikiin pistin parransängen kappaleet varsin
taitavasti, raaputtelin ja teroitin niiden päitä ja sain siten sangen
siedettävän kamman. Se olikin hyvään tarpeeseen, sillä vanhasta
kammastani oli katkennut niin monta piitä, että se oli melkein
kelvoton, ja sitäpaitsi en tuntenut koko maassa sellaista taitavaa ja
tarkkaa mestaria, joka olisi ottanut valmistaakseen minulle uuden.
Tästä muistuu mieleeni eräs huvi, jota harjoittaen vietin monta
joutohetkeä. Minä pyysin Kuningattaren kamarineitiä tallettamaan
kammatessa lähteneet Kuningattaren hiukset, ja niitä kertyi ajan
mittaan melkoinen määrä. Neuvoteltuani hyvän tuttavani puusepän
kanssa, joka oli saanut yleisen käskyn suorittaa minua varten pieniä
tehtäviä, opastin häntä valmistamaan itselleni kaksi tuolinkehää, jotka
eivät olleet suuremmat kuin aikaisemmin minua varten valmistetut,
ja lävistämään hienolla naskalilla reikiä niiden kohtien ympärille,
jotka merkitsin selustimiksi ja istuimiksi. Reikiin pujotin sitten
vahvimpia varastostani löytyviä hiuksia, aivan samoin kuin Englannissa
menetellään ruokotuoleja valmistettaessa. Kun ne olivat valmiit,
lahjoitin ne Hänen Majesteetilleen, joka säilytti niitä lipastossaan
ja näytti niitä nähtävyyksinä, ja ne herättivätkin ihmettelyä
kaikissa katselijoissa. Kuningatar kehoitti minua istumaan tuolille,
mutta minä kieltäydyin ehdottomasti häntä tottelemasta selittäen
tahtovani mieluummin kuolla tuhat kertaa kuin sijoittaa arvottoman
ruumiinosan niiden kalliiden hiusten päälle, jotka olivat aikoinaan
kaunistaneet Hänen Majesteettinsa päätä. Näistä hiuksista minä
(synnynnäisen kätevyyteni nojalla) valmistin vielä sievän pienen,
viiden jalan pituisen kukkaron, jonka Hänen Majesteettinsa nimen
kultaisilla alkukirjaimilla varustettuna lahjoitin Glumdalclitchille
saatuani Kuningattaren suostumuksen. Totta puhuakseni se oli pikemmin
katselemista kuin käytäntöä varten, sillä se ei kestänyt yhdenkään
suuremman rahakolikon painoa, ja sen vuoksi hoitajattareni säilyttikin
siinä vain joitakin pieniä helyjä, jollaisista tyttöset pitävät.
Kuningas, jota soitanto kovin miellytti, järjesti usein hovissa
konsertteja. Minutkin vietiin niihin toisinaan, asetettiin laatikkoni
pöydälle, jotta voin kuunnella esityksiä; mutta melu oli niin ankara,
että tuskin erotin eri säveliä. Uskon varmaan, etteivät kuninkaallisen
armeijan kaikki rummut ja torvet, jos niitä lyötäisiin ja
puhallettaisiin yhtaikaa ihan korvanne juuressa, saisi aikaan sellaista
meteliä. Tapanani oli antaa kuljettaa laatikkoni niin kauas soittajista
kuin suinkin mahdollista, sulkea ovet ja ikkunat ja laskea uutimet, ja
niin meneteltyäni musiikki alkoi käydä laatuun.
Olin nuoruudessani oppinut hiukan soittamaan spinettiä.
Glumdalclitchillä oli huoneessaan sellainen soittokone, ja kaksi kertaa
viikossa tuli opettaja häntä taitoon perehdyttämään. Nimitän sitä
spinetiksi, koska se jossakin määrin muistutti tätä soitinta ja koska
sitä käsiteltiin samalla tavalla. Mieleeni johtui, että voisin huvittaa
Kuningasta ja Kuningatarta soittamalla jonkin englantilaisen sävelmän.
Asiassa oli kuitenkin suuria vaikeuksia, sillä spinetti oli lähes
kuudenkymmenen jalan pituinen ja jokainen kosketin oli melkein jalan
levyinen, niin etten ulottunut käsiäni ojentamalla viittä kosketinta
kauemmaksi. Koskettimen painaminen vaati minulta tuimaa nyrkiniskua,
siis liiallista ja turhaa rehkimistä. Niinpä keksin seuraavanlaisen
keinon. Valmistin kaksi tavallisen kuhmusauvan kokoista palikkaa,
joiden paksumman pään verhosin hiirennahalla, jotten lyödessäni
tärvelisi kosketinten pintaa enkä hämmentäisi säveltä. Spinetin
etupuolelle, suunnilleen neljä jalkaa koskettimistoa alemmaksi,
sijoitettiin lava, jolle minut nostettiin. Minä juoksin lavaa
pitkin edestakaisin niin nopeasti kuin voin, paukutin palikoillani
asiaankuuluvia koskettimia ja soitin kuin soitinkin englantilaisen
heiskupolskan molempien Majesteettien suureksi huviksi. En ole ollut
milloinkaan sellaisessa leiskeessä, mutta sittenkään en kyennyt
käyttelemään enempää kuin kuuttatoista kosketinta enkä soittamaan
bassoa ja diskanttia yhtaikaa niinkuin toiset taiteilijat tekevät, mikä
tietenkin oli esitykselleni suureksi haitaksi.
Kuningas, kuten jo aikaisemmin huomautin, oli erinomaisen ymmärtäväinen
ruhtinas ja käski usein tuoda minut laatikkoineni oman huoneensa
pöydälle. Sitten hän kehoitti minua ottamaan huoneestani tuolin ja
istuutumaan kirjoituspöydän ylähyllylle, joten tulin melkein hänen
kasvojensa tasoon. Eräänä päivänä uskalsin sanoa Hänen Majesteetilleen,
ettei hänen Eurooppaan ja muuhun maailmaan kohdistamansa ylenkatse
tuntunut sointuvan hänen vallitsemiinsa erinomaisiin sielullisiin
kykyihin. Minä sanoin, ettei järki suinkaan riipu ruumiin suuruudesta,
vaan että päinvastoin voimme omassa maassamme huomata kaikkein
kookkaimmilla henkilöillä olevan sitä kaikkein vähimmin. Pidettiinhän
mehiläisiä ja muurahaisiakin eläinten joukossa uutterampina,
taitavampina ja älykkäämpinä kuin useita suurempia olentoja.
Sanoin vielä, että vaikka Hänen Majesteettinsa katsoi minut aivan
mitättömäksi, toivoin kumminkin saavani vielä tilaisuutta tehdä hänelle
jonkin huomattavan palveluksen. Kuningas kuunteli minua tarkkaavasti
ja alkoi pitää minua paljoa merkittävämpänä kuin ennen. Hän kehoitti
minua kuvailemaan Englannin valtiollista järjestystä niin tarkoin kuin
suinkin osasin, sillä vaikka ruhtinaat yleensä ovat erinomaisesti
mieltyneet oman valtakuntansa järjestykseen (tämän toisia hallitsijoita
koskevan johtopäätöksen hän teki aikaisempien keskustelujemme
perustuksella), hän halusi kuitenkin kuulla kaikista sellaisista
seikoista, joita kannattaisi jäljitellä.
Suosiollinen lukija voinee kuvitella, kuinka usein toivoin itselleni
Demostheneen tai Ciceron kielen, jotta olisin kyennyt ylistämään
kallista syntymämaatani sen ansioiden ja kukoistuksen arvoisin
lauseparsin.
Minä aloitin esitykseni selittämällä Hänen Majesteetilleen, että
valta-alueemme muodosti kaksi saarta, joissa oli kolme mahtavaa,
yhden hallitsijan hallitsemaa kuningaskuntaa, Amerikassa sijaitsevia
siirtokuntiamme mainitsematta. Kuvailin laajasti maaperämme
hedelmällisyyttä ja ilmanalamme lauhkeutta. Sitten kerroin
yksityiskohtaisesti Englannin parlamentista ja siihen kuuluvasta
Päärien huoneen nimellä mainitusta loistavasta säädystä, jonka
jäsenet olivat mitä jalointa syntyperää ja omistivat ikivanhat
ja avarat maatilukset. Kerroin, kuinka erinomaisen huolellisesti
heitä aina kasvatettiin rauhan ja sodan toimiin, jotta he olisivat
kuninkaan ja kuningaskunnan itseoikeutettuja neuvonantajia,
ottaisivat osaa lainsäädäntään, toimisivat jäseninä Korkeimmassa
Oikeudessa, jonka päätöksistä ei käynyt valittaminen, ja kävisivät
taistelijoina aina auliisti puolustamaan ruhtinastaan ja syntymämaataan
urhoollisuudellaan, kunnollaan ja uskollisuudellaan. Sanoin, että he
ovat valtakunnan kaunistus ja turva, he, kaikkein mainehikkaimpien
esi-isiensä jälkeläiset, esi-isien, joille kunnia oli merkinnyt hyveen
korvausta ja joita kehnommaksi jälkipolven ei ollut milloinkaan
kuultu muuttuneen. Heidän ohellaan kuului tähän kokoukseen erinäisiä
piispoiksi nimitettyjä pyhiä henkilöitä, joiden erikoisena tehtävänä on
pitää huolta uskonnosta ja niistä, jotka uskontoa kansalle opettavat.
Ruhtinas ja hänen viisaimmat neuvonantajansa etsivät ja valikoivat nämä
koko kansan keskuudesta, niiden pappien joukosta, joiden pyhä elämä
ja syvä oppi teki heidät ennen muita sellaisen kunnian arvoisiksi. He
olivat totisesti papiston ja kansan hengelliset isät.
Minä kerroin, että parlamentin toisen osan muodosti niinsanottu
Yhteisen kansan huone, jonka kaikki jäsenet olivat kansan
itsensä vapaasti valitsemia miehiä, jotka suurten kykyjensä ja
isänmaanrakkautensa perustuksella olivat kelvolliset edustamaan koko
kansakunnan viisautta, ja että nämä molemmat ryhmät muodostivat
Euroopan kunnianarvoisimman kokouksen, joka yhdessä ruhtinaan kanssa
sai pitää huolta koko lainsäädännästä.
Sitten siirryin oikeusistuimiin, joita johtivat Tuomarit,
syvästikunnioitettavat viisaat ja lain tulkitsijat valliten ihmisten
riidanalaisia oikeuksia ja omaisuuksia sekä rangaisten pahetta ja
suojellen viattomuutta. Minä mainitsin valtiovarojen huolellisen hoidon
sekä meri- ja maajoukkojemme urhoollisuuden ja sankariteot. Arvioin
kansamme väkiluvun laskemalla, kuinka monta miljoonaa ihmistä saattoi
kuulua kuhunkin uskonnolliseen lahkoon tai poliittiseen puolueeseen. En
myöskään jättänyt mainitsematta urheilujamme tai ajanvietteitämme enkä
yleensä mitään sellaista yksityisseikkaa, jonka ajattelin voivan olla
maalleni kunniaksi. Sitten lopetin esitykseni lyhyesti kuvailemalla
Englannin historiallisia oloja ja tapahtumia viimeksikuluneiden sadan
vuoden aikana.
Näihin keskusteluihin kului kokonaista viisi audienssia, jotka kaikki
kestivät useita tunteja, ja Kuningas kuunteli kertomustani erittäin
tarkkaavasti, usein merkiten muistiin lausumiani ja laatien luetteloa
seikoista, joita aikoi minulta tiedustella.
Kun olin päättänyt nämä laajat selostukseni, esitti Hänen
Majesteettinsa kuudennen audienssin aikana muistiinpanojensa
nojalla erinäisiä epäilyksiä, kysymyksiä ja vastaväitteitä, jotka
kohdistuivat esitykseni kaikkiin kohtiin. Hän kysyi, mitä menetelmiä
käytettiin nuorten aatelismiestemme sielun ja ruumiin kehittämiseksi
ja millaisissa askareissa he yleensä viettivät elämänsä ensimmäisen
ja vaikutuksille-alttiimman kauden; mihin toimenpiteisiin ryhdyttiin
valtiokokouksen jäsenten lukumäärän täyttämiseksi, jos jokin
jalo suku sammui; millaisin edellytyksin henkilöitä ylennettiin
uusiksi lordeiksi; eikö hallitsijan mielijohde, hovinaiselle tai
pääministerille maksettu rahasumma tai jokin yleiselle menestykselle
haitallisen puolueen vahvistamista tarkoittava suunnitelma voinut
olla milloinkaan sellaisten ylennysten syynä; missä määrin nämä
lordit olivat perehtyneet oman maansa lakeihin ja miten he siinä
suhteessa tietonsa hankkivat kyetäkseen korkeimpana oikeusasteena
ratkaisemaan kansalaistensa omaisuutta koskevia riitoja; olivatko he
aina niin vapaat ahneudesta, puolueellisuudesta tai rahanpuutteesta,
ettei lahjominen tai jokin muu väärä menettely milloinkaan voinut
heihin vaikuttaa; koroitettiinko mainitsemani pyhät lordit arvoonsa
aina heidän uskonnollisista asioista hankkimansa syvällisen tiedon
ja pyhän elämänsä vuoksi, eivätkö he olleet koskaan lipuneet virran
mukana ollessaan tavallisina hengenmiehinä tai palvelleet häpeällisen
alttiina kotipappeina jotakin aatelismiestä, jonka mielipiteitä he yhä
orjamaisesti kannattivat päästyään mainittuun kokoukseen.
Sitten hän tahtoi tietää, millaisia temppuja käytettiin valittaessa
niitä, joita olin nimittänyt yhteisen kansan edustajiksi; eikö
pulleakukkaroinen vieras voinut saada äänestäjiä valitsemaan itseänsä
heidän oman maanomistajansa tai paikkakunnan huomattavimman henkilön
asemesta; mistä johtui, että ihmiset ylen kärkkäästi pyrkivät tähän
kokoukseen, josta kertomani mukaan koitui paljon vaivaa ja kulunkeja,
usein niin paljon, että kokonaiset perhekunnat joutuivat häviöön,
kun mitään palkkaa tai eläkettä ei maksettu; tämä näet osoitti Hänen
Majesteettinsa mielestä niin ylenmäärin jännitettyä hyvettä ja
yleishenkeä, että hän epäili, voiko se aina olla laadultaan vilpitöntä.
Hän halusi vielä tietää, oliko sellaisilla hartailla herroilla
minkäänlaisia toiveita saada korvausta niistä kulungeista ja vaivoista,
joihin joutuivat uhratessaan yleisen menestyksen heikon ja kelvottoman
ruhtinaan ja lahjottavan ministeristön tarkoitusten hyväksi. Niin hän
teki edelleen kysymyksen toisensa jälkeen tutkistellen minua asian
joka kohdassa ja esittäen lukemattomia tiedusteluja ja vastaväitteitä,
joiden toistamista en pidä viisaana enempää kuin soveliaanakaan.
Sen johdosta, mitä olin kertonut tuomioistuimistamme, Hänen
Majesteettinsa pyysi minua selvittämään erinäisiä kohtia, ja minä
kykenin täyttämään hänen toivomuksensa sitä paremmin, kun olin
itse ollut joutua puille paljaille kansliaoikeudessa käsitellyn
pitkällisen riitajutun tähden, joka ratkaistiin minun hyväkseni, mutta
jonka kulungit minun täytyi maksaa. Hän kysyi, kuinka pitkä aika
tavallisesti kului oikean ja väärän punnitsemiseen ja millaiset menot
siitä koituivat; oliko asianajajilla ja asiamiehillä oikeus esiintyä
puolustajina jutuissa, joiden ilmeisesti tiesivät olevan vääriä,
syyttä aloitettuja tai ilkivaltaisia; huomattiinko uskonnollisten
tai valtiollisten puolueiden millään tavalla vaikuttavan oikeuden
vaakaan; olivatko asianajajina toimivat henkilöt perehtyneet yleisiin
tasapuolisuutta koskeviin käsityksiin vai ainoastaan maakunnallisiin,
kansallisiin tai muihin paikallisiin pitämyksiin; olivatko he tai
heidän tuomarinsa mitenkään osaltansa sommitelleet niitä lakeja, joita
rohkenivat selittää ja tulkita mielin määrin; olivatko he milloinkaan
eri kerroilla esiintyneet saman asian puolesta ja sitä vastaan
vedoten ennakkotapauksiin vastakkaisten mielipiteittensä tukemiseksi;
muodostivatko he rikkaan vai köyhän säätyluokan, saivatko mitään
rahallista korvausta asianajosta tai mielipiteensä esittämisestä ja
varsinkin, olivatko vaalikelpoiset alempaan edustajahuoneeseen.
Sitten hän siirtyi valtio varojemme hoitoa koskeviin seikkoihin
ja sanoi muistini varmaan pettäneen, kun olin arvioinut verotulot
suunnilleen viideksi tai kuudeksi miljoonaksi vuodessa, mainitsemieni
menoeräin toisinaan kohotessa enemmän kuin kaksinkertaisiksi; hän näet
oli tehnyt tässä kohden erittäin tarkkoja muistiinpanoja, koska, kuten
sanoi, toivoi meidän menetelmiimme perehtymisestä koituvan jotakin
hyötyä itselleen, ja laskelmissa tapahtunutta virhettä hän piti aivan
mahdottomana. Mutta jos kertomani oli totta, ei hän kyennyt mitenkään
käsittämään, kuinka valtakunta voi elää yli varojensa niinkuin moni
yksityinen henkilö. Hän tiedusteli, kutka olivat saamamiehemme ja mistä
ottaisimme varoja velkojemme suorittamiseksi. Hän oli ihmeissään, kun
kuuli minun kertovan rasittavista ja pitkällisistä sodista, otaksui,
että olimme riitaisaa väkeä tai elimme kovin ilkeiden kansojen
naapureina ja että kenraaliemme täytyi olla kuninkaitamme äveriäämpiä.
Hän kysyi, oliko meillä omien saartemme ulkopuolella oikeastaan
muuta tekemistä kuin harjoittaa kauppaa, solmia sopimuksia tai
puolustaa laivastollamme rannikkoa. Erikoisesti hän joutui ihmeisiinsä
kuullessaan minun puhuvan vakinaisesta palkatusta sotaväestä rauhan
aikana ja vapaan kansan keskuudessa. Hän sanoi, että jos meitä oman
suostumuksemme mukaisesti hallitsivat omina edustajinamme toimivat
henkilöt, hänen oli mahdoton käsittää, ketä pelkäsimme tai ketä
vastaan taistelimme. Hän halusi kuulla mielipidettäni, eivätkö
yksityisen henkilön taloa voineet puolustaa hän itse, hänen lapsensa
ja huonekuntansa paremmin kuin puoli tusinaa sattuman kaupalla kadulta
siepattua, huonosti palkattua hirtehistä, jotka voivat ansaita sata
kertaa enemmän leikkaamalla kurkut poikki puolustettaviltaan.
Hän nauroi eriskummallista laskuoppiani (kuten sitä nimitti), kun
arvioin maamme väkiluvun keskuudessamme tavattavien uskonnollisten
ja valtiollisten lahkojen jäsenmäärän pohjalla. Hän sanoi tuntuvan
käsittämättömältä, minkätähden niitä, jotka kannattivat yhteiskunnalle
haitallisia mielipiteitä, pakotettaisiin mieltään muuttamaan tai
minkätähden heitä ei velvoitettaisi sellaisia mielipiteitään salaamaan.
Jos hallitus edellisessä tapauksessa menetteli väkivaltaisesti, niin se
toisaalta osoitti heikkoutta, ellei toteuttanut jälkimmäistä ajatusta;
voi näet kyllä suostua siihen, että henkilö säilyttää myrkyllisiä
aineita lipastossaan, mutta ei siihen, että hän myyskentelee niitä
sydäntävahvistavina lääkkeinä.
Hän huomautti, että olin maininnut aatelistomme ja yleensä ylhäisten
henkilöinemme harjoittavan huvinaan myöskin pelaamista. Hän halusi
tietää, missä iässä tähän huviin tavallisesti ryhdyttiin ja milloin
siitä luovuttiin, kuinka paljon aikaa siihen kulutettiin, pelattiinko
niin korkeista summista, että omaisuudet siitä kärsivät, eivätkö
kehnot, mutta taitoon perehtyneet henkilöt voineet sen avulla
saavuttaa suuria rikkauksia ja toisinaan saada jakosukuisemmekin
riippuvaisuussuhteeseen totuttaa heitä huonoon seuraan, temmata heidät
pois henkeäkehittävistä askareista ja pakottaa heidät kokemiensa
tappioiden vuoksi oppimaan ja käyttelemään samaa kunniatonta taitoa
toisten vahingoksi.
Hän oli kovin hämmästyksissään kuultuaan esitystäni viimeksikuluneen
vuosisadan historiallisista tapahtumista, huomautti, että siinä
oli yhtenä rykelmänä salaliittoja, kapinoita, murhia, verilöylyjä,
kumouksia, karkoituksia, kaikkein pahimpia ahneuden, puolueriitojen,
tekopyhyyden, kavaluuden, julmuuden, raivon, hulluuden, vihan,
kateuden, hekuman, ilkeyden ja kunnianhimon ilmauksia.
Erään toisen audienssin aikana Hänen Majesteettinsa vaivautui lyhyesti
kertaamaan, mitä olin sanonut, vertasi esittämiään kysymyksiä minun
vastauksiini, otti minut sitten käteensä, silitteli minua hellävaroen
ja lausui mielipiteensä julki seuraavin sanoin, joiden ajatusta
enempää kuin sävyäkään en voi milloinkaan unohtaa: Pieni ystäväni
Grildrig, sinä olet puheessasi mitä ihailtavimmalla tavalla ylistänyt
kotimaatasi, olet seivästi osoittanut, että tietämättömyys, laiskuus,
ja paheellisuus voivat toisinaan olla lainsäätäjän pätevyyden ainoat
edellytykset ja että lakeja parhaiten selittävät, tulkitsevat ja
sovelluttavat ne, joiden harrastus ja taipumus tarkoittaa niiden
vääristelemistä, hämmentämistä ja kiertämistä. Minä havaitsen teidän
keskuudessanne eräänlaisen valtiosäännön jälkiä, joka alkujaan on
voinut olla siedettäväkin, mutta nyt nämä jäljet ovat puolittain
näkymättömiksi hivuttuneet, ja kaiken muun on yleinen turmelus
täydellisesti himmentänyt ja tahrinut. Kertomuksesi mistään kohdasta
ei käy ilmi, että minkään viran saaminen teidän keskuudessanne
edellyttäisi hyvettä, vielä vähemmän, että ketään ihmistä
aateloitaisiin ansion perustuksella, että pappeja ylennettäisiin
hurskauden tai opin, sotilaita moitteettomuuden tai urhoollisuuden,
tuomareita lahjomattomuuden, senaattoreja isänmaanrakkauden ja
neuvosmiehiä viisauden vuoksi. Mitä tulee sinuun (jatkoi Kuningas),
joka olet viettänyt suurimman osan elämääsi matkoilla, tahdon
mielelläni uskoa, että olet toistaiseksi välttänyt useita oman maasi
paheita. Mutta kertomuksesi ja niiden vastausten perustuksella, jotka
olen suurella vaivalla saanut sinusta ulos urkituksi, voin tulla vain
siihen johtopäätökseen, että useimmat maasi asukkaat ovat kaikkein
turmiollisin pienten inhoittavien maan matosten rotu, jonka luonto on
milloinkaan sallinut ryömiä maan pinnalla.