Kuningas ja Kuningatar tekevät kiertomatkan rajoille. Tekijä on heidän
seurassaan. Yksityiskohtainen kertomus siitä, kuinka hän poistuu tästä
maasta. Hän palaa Englantiin.
Minussa eli aina voimakas virike, että tulisin vielä saamaan takaisin
vapauteni, vaikka olikin mahdotonta arvata, millä tavalla, tai
laatia mitään suunnitelmaa, jonka voi ollenkaan toivoa luonnistuvan.
Se alus, jossa olin saapunut, oli tiettävästi ensimmäinen tällä
rannikolla asuvien näkyviin ajautunut, ja Kuningas oli antanut ankaran
määräyksen, että jos jokin toinen ilmaantuisi, se oli heti tuotava
miehistöineen ja matkustajineen työntökärryissä Lorbrulgrudiin. Hän
koki kovin innokkaasti hankkia minulle kokoistani vaimoa, jonka
kanssa voisin jatkaa sukuani; mutta uskonpa, että olisin mieluummin
kuollut kuin alistunut sellaiseen häpeään: jättämään jälkeläisiä,
joita olisi hoidettu häkissä kuin kesyjä kanarialintuja ja aikojen
kuluessa kukaties myyty kuningaskunnan ylhäisille henkilöille
eriskummallisuuksina. Minua kohdeltiin kieltämättä erittäin
ystävällisesti; minä olin Kuninkaan ja Kuningattaren suosikki ja koko
hovin ilo, mutta olin samalla sellaisessa asemassa, joka sopi huonosti
ihmisarvooni. En voinut milloinkaan unohtaa kotiin jättämiäni rakkaita
omaisia. Ikävöin takaisin ihmisten luo, joiden kanssa voin keskustella
heidän vertaisenaan, ja kaduille ja vainioille, missä voin liikkua
pelkäämättä joutuvani tallatuksi kuin mikäkin sammakko tai pieni
koiranpentu. Vapautukseni toteutui kuitenkin pikemmin kuin osasin
odottaa ja sangen harvinaisella tavalla. Tahdon tässä uskollisesti
kertoa kaikki asian yksityiskohdat.
Olin nyt viettänyt valtakunnassa kaksi vuotta, ja kolmannen vuoden
alussa Glumdalclitch ja minä seurasimme Kuningasta ja Kuningatarta
heidän lähtiessään kiertoretkelle valtakunnan etelärannikolle.
Minua kuljetettiin niinkuin ainakin matkalaatikossani, joka, kuten
aikaisemmin jo kerroin, oli erittäin mukava kahdentoista jalan pituinen
ja levyinen suljettu suoja. Olin käskenyt kiinnittää sisäpuolelle katon
neljään kulmaan silkkinyöreillä makuuverkon, joka kevensi sysäyksiä,
kun palvelija kuljetti minua edessään hevosen selässä, ja minä nukuin
usein verkossa matkoilla ollessamme. Suoraan makuuverkon yläpuolelle
kattoon olin antanut puusepän leikata neliöjalan suuruisen aukon, jotta
saisin raitista ilmaa, kun sää sattui olemaan tukehduttavan helteinen.
Räppänäni minä voin sulkea ja avata mielin määrin uurteissaan liikkuvan
luukun avulla.
Kun olimme ehtineet matkamme perille, piti Kuningas soveliaana viettää
muutamia päiviä Flanfasnicin, kahdeksantoista englanninpeninkulman
päässä rannikolta olevan kaupungin lähellä sijaitsevassa palatsissaan.
Glumdalclitch ja minä olimme sangen uupuneet; minä olin hiukan
vilustunut, mutta tyttöraiska oli niin huonovointinen, että hänen
täytyi pysytellä huoneessaan. Minä ikävöin nähdä valtamerta, jonka
täytyi olla pelastukseni ainoa näkymö, jos milloinkaan pelastuisin.
Olin olevinani sairaampi kuin todellisuudessa oli laita ja pyysin
päästä hengittelemään raikasta meri-ilmaa erään hovipojan seurassa,
johon olin kovin kiintynyt ja jonka huostaan minut oli toisinaan
uskottu. En voi milloinkaan unohtaa, kuinka vastahakoisesti
Glumdalclitch pyyntööni suostui ja kuinka ankarasti hän varoitti
hovipoikaa pitämään minusta hyvää huolta samalla purskahtaen itkuun
ikäänkuin olisi aavistanut, mitä tapahtuman piti. Poika kantoi
laatikkoani suunnilleen puolen tunnin matkan palatsista merenrannan
kallioille. Minä pyysin häntä laskemaan laatikon maahan, avasin
työntöikkunani ja loin merelle monia kaipauksen ja alakuloisuuden
katseita. En tuntenut olevani oikein pirteä ja sanoin hovipojalle
aikovani hiukan torkahtaa makuuverkossani toivoen siitä virkistyväni.
Menin suojaani, ja poika sulki tarkoin ikkunan, jotten nukkuessani
vilustuisi. Olin pian nukahtanut ja arvaan, että poika, joka ei
otaksunut minkäänlaisen vaaran uhkaavan, oli lähtenyt kallioille
kuljeskelemaan ja etsimään linnunmunia; olin näet jo sitä ennen
ikiomastani nähnyt, kuinka hän haeskeli ja löysikin joitakin munia
kallionhalkeamista. Mutta olipa miten tahansa, joka tapauksessa
heräsin siihen, että tuntui äkkinäinen tempaus laatikkoni kattoon
kiinnitetyssä renkaassa, jonka tarkoituksena oli tehdä kuljetukseni
helpommaksi. Minä tunsin laatikkoni kohoavan korkealle yläilmoihin
ja sitten liikkuvan eteenpäin huimaa vauhtia. Ensimmäinen nykäys oli
tuiskata minut alas makuuverkostani, mutta sen jälkeen liike oli sangen
tasaista. Minä huusin useita kertoja niin äänekkäästi kuin jaksoin,
mutta kaikki turhaan. Katsoin ikkunoistani, mutta en nähnyt muuta
kuin pilviä ja taivaan. Pääni päältä kuului kuin siipien havina, ja
samassa minulle alkoi selvitä missä surkeassa tilassa olin: kotka oli
tarttunut nokallaan laatikkoni renkaaseen aikoen pudottaa asumukseni
kalliolle kuin kilpikonnan kuorineen nokkiakseen sitten sirpaleiden
joukosta ruumiini ja hotkiakseen sen suuhunsa. Tällä linnulla näet on
niin tarkka äly ja vainu, että se keksii saaliinsa pitkien matkojen
päähän, vaikka se olisi paremminkin piiloitettu kuin minä kahden tuuman
vahvuisten seinäin sisäpuolella.
Hetkisen kuluttua havaitsin siipien havinan ja liikkeen nopeasti
kiihtyvän ja laatikkoni viipottavan kuin kapakankyltti tuulisena
päivänä. Kuulin erinäisiä iskuja tai tyrkkäyksiä, jotka otaksumani
mukaan kohdistuivat kotkaan (uskon näet varmaan sellaisen suuren
linnun kuljettaneen laatikkoani renkaasta nokassaan), ja sitten tunsin
yhtäkkiä putoavani luotisuoraan alaspäin suunnilleen minuutin ajan
ja niin uskomattoman nopeasti, että olin siihen tukehtua. Putoaminen
päättyi hirmuiseen loiskahdukseen, joka kaikui korvissani valtavampana
kuin Niagaran pauhu; sitten olin minuutin ajan aivan pimeässä, kunnes
laatikkoni jälleen kohosi niin korkealle, että näin valoa ikkunaini
yläosasta. Nyt ymmärsin pudonneeni mereen. Laatikkoni, jonka painoa
lisäsivät minun itseni ohella siinä olevat huonekalut sekä kannen ja
pohjan kaikkiin neljään kulmaan rakenteen lujittamiseksi kiinnitetyt
leveät raudoitukset, ui suunnilleen viisi jalkaa syvällä. Otaksuin
silloin ja otaksun yhä vieläkin, että minua nokassaan kiidättävää
kotkaa ahdisti kaksi muuta ja että sen täytyi pudottaa minut
puolustautuessaan toisia vastaan, jotka toivoivat saavansa osan
saaliista. Laatikon pohjaan kiinnitetyt rautalevyt (jotka olivat
toisia vahvemmat) pitivät laatikkoa tasapainossa sen pudotessa ja
estivät sitä särkymästä vedenpintaan. Laatikkoni kaikki eri osat olivat
uurresaumoin toisiinsa liitetyt, ja ovi ei liikkunut saranoilla, vaan
työntöikkunan tavoin ylös ja alas, joten suojani oli niin tiivis, että
varsin vähän vettä pääsi sisään. Minä kapusin sangen vaivalloisesti
alas makuuverkostani sitä ennen uskallettuani avata jo mainitsemani
räppänän, jonka tarkoituksena oli pitää huolta ilmanvaihdosta; olin
näet raittiin ilman puutteesta melkein tukehtumassa.
Kuinka monet kerrat toivoinkaan olevani jälleen rakkaan
Glumdalclitchini luona, josta yksi ainoa tunti oli minut niin kauaksi
erottanut! Ja uskallanpa totuuden nimessä sanoa, etten omassa
onnettomuudessani voinut olla surkein mielin ajattelematta hoitajatar
parkaani, katoamisestani hänelle koituvaa surua, Kuningattaren
epäsuosiota ja hänen hyvän tulevaisuutensa tuhoutumista. Eipä liene
monikaan matkailija ollut suuremmissa vaikeuksissa ja epätoivoisemmassa
tilassa kuin minä odottaessani joka hetki näkeväni laatikkoni
murskautuvan kappaleiksi tai ainakin kumoutuvan ensimmäisen tuiman
tuulenpuuskan tai hyökyaallon sattuessa. Jos yksikin lasinruutu olisi
särkynyt, olisin heti ollut tuhon oma. Ikkunat voivat säilyä eheinä
vain niiden ulkopuolelle tapaturmain varalta kiinnitettyjen lujien
ristikkojensa turvissa. Minä näin veden tihkuvan sisään erinäisistä
kohdista, joskaan vuoto ei ollut melkoinen, ja yritin tilkitä rakoja
niin hyvin kuin osasin. En jaksanut avata laatikkoni kantta, minkä
muuten olisin epäilemättä tehnyt päästäkseni istumaan katolle, missä
olisin säilynyt ainakin muutamia tunteja kauemmin kuin suljettuna
vankikoppiini, kuten olopaikkaani saanen nimittää. Mutta jos vältyinkin
tuholta päivän tai parin aikana, mitä muuta voinkaan odottaa kuin
kuolevani viluun ja nälkään! Näissä oloissa vietin neljä tuntia
odottaen ja todella toivoenkin, että jokainen tuokio olisi viimeiseni.
Olen jo aikaisemmin kertonut lukijalleni, että laatikkoni ikkunattomaan
seinään oli kiinnitetty kaksi sinkilää, joihin minua hevosenselässä
kuljettava palvelija pujotti nahkavyön kiinnittäen sen sitten
vyötäisilleen. Tässä epätoivoisessa tilassa ollessani kuulin tai
ainakin olin kuulevinani jonkinlaista raaputusta siltä seinältä, johon
sinkilät olivat kiinnitetyt, ja pian senjälkeen aloin kuvitella,
että laatikkoani hinattiin; tunsin näet toisinaan jonkinlaista
tempoilua, joka sai aallot lyömään ikkunaini yläosiin, niin että
jäin melkein pilkkopimeään. Tästä heräsi mieleeni heikko pelastuksen
toivo, vaikka en kyennyt kuvittelemaankaan, kuinka se voisi tapahtua.
Uskalsin ruuvata irti toisen tuoleistani, jotka olivat aina lattiaan
kiinnitetyt, ruuvasin sen sitten suurta vaivaa nähden suoraan avaamani
räppänän alle, nousin tuolille seisomaan, vein suuni niin lähelle
aukkoa kuin suinkin voin ja huusin apua korkealla äänellä ja käyttäen
kaikkia osaamiani kieliä. Sitten kiinnitin nenäliinani tavallisesti
mukanani kuljettamaani keppiin, ojensin sen ulos aukosta ja heilutin
sitä useita kertoja ilmassa, jotta venheen tai laivan lähelle sattuessa
merimiehet arvaisivat jonkun onnettoman ihmisen piilevän laatikossa.
Yritykseni ei näyttänyt johtavan mihinkään tulokseen, mutta nyt
huomasin laatikkoni selvästi liikkuvan eteenpäin, ja tunnin tai runsaan
tunnin kuluttua törmäsi sinkilöillä varustettu laita, jossa ei ollut
ikkunaa, johonkin kiinteään esineeseen. Minä pelkäsin törmänneeni
kallioon ja havaitsin keikkuvani entistä enemmän. Laatikkoni katolta
kuului selvästi jokin ääni, kuin touvin aiheuttama kumu, ja sitten
hankaus, ikäänkuin sitä olisi pujotettu renkaaseen. Sitten tunsin
vähitellen kohoavani ainakin kolme jalkaa aikaisempaa tasoani
korkeammalle. Pistin jälleen ulos keppini ja siihen kiinnittämäni
nenäliinan huutaen apua, kunnes olin ihan käheä. Vastaukseksi kuulin
kolme kertaa toistuvan suuren huudon ja jouduin siitä riemun valtaan,
jonka käsittävät ainoastaan samanlaisessa tilassa olleet henkilöt.
Sitten kuulin askelia yläpuoleltani, ja joku huusi räppänästä
raikuvalla englanninkielellä: Jos joku on siellä alhaalla, niin
puhukoon! Minä vastasin, sanoin olevani englantilainen, jonka paha
onni oli saattanut ankarimpaan kenenkään kuolevaisen kokemaan
pinteeseen, ja pyysin niin liikuttavasi kuin suinkin osasin, että minut
vapautettaisiin tyrmästä, johon olin joutunut. Ääni vastasi, että olin
hyvässä turvassa, koska arkkini oli kiinnitetty heidän alukseensa,
ja että kirvesmies tulisi kohta sahaamaan kattoon reiän, josta minut
voitaisiin vetää ulos. Minä vastasin, että se oli tarpeetonta ja veisi
suotta paljon aikaa; jonkin miehen tarvitsi vain pistää sormensa
renkaaseen, nostaa laatikko merestä laivaan ja viedä se kapteenin
hyttiin. Kuullessaan minun haastelevan niin järjettömästi toiset
luulivat minua mielipuoleksi, toiset nauroivat. En näet ollut johtunut
ajattelemaan, että olin nyt saapunut kokoisteni ja voimaisteni ihmisten
joukkoon. Kirvesmies tuli ja sahasi muutamassa minuutissa aukon, joka
oli suunnilleen neljä jalkaa neliöön. Sitten hän laski alas pienet
tikapuut, joita nousin päästen sitten laivaan hyvin heikossa tilassa.
Merimiehet olivat ihan ihmeissään ja esittivät minulle tuhansia
kysymyksiä, joihin minun ei ollenkaan tehnyt mieli vastata. Minä
puolestani hämmästyin samoin nähdessäni ympärilläni suuren joukon
kääpiöitä; sellaisina näet heitä pidin totuttuani pitkät ajat
katselemaan niitä valtavia olioita, joiden luota tulin. Kapteeni,
mr Thomas Wilcocks, vilpitön ja kunnollinen Shropshiren mies,
havaitsi, että olin pyörtymäisilläni, vei minut hyttiinsä, antoi
minulle virkistystilkan ja kehoitti minua sijoittumaan vuoteeseensa
hiukan lepäämään, mikä olikin hyvään tarpeeseen. Ennen makuullemenoa
selitin hänelle, että laatikossani oli arvokasta irtaimistoa, jota
en mielelläni kadottaisi, hieno makuuverkko, hyvä telttasänky, kaksi
tuolia, pöytä ja lipasto, että suojani oli joka puolelta sisustettu
tai paremmin sanoen patjoitettu silkillä ja puuvillalla ja että jos
hän käskisi jonkun miehen tuoda lipaston hyttiin, minä avaisin sen
hänen läsnäollessaan ja näyttäisin hänelle tavarani. Kuullessaan minun
lausuvan tällaisia mielettömyyksiä kapteeni luuli, että hourin. Hän
lupasi kuitenkin (luultavasti minua rauhoittaakseen) käskeä tekemään
niinkuin olin sanonut. Kannelle mentyään hän sitten lähetti laatikkooni
muutamia miehiä, jotka (kuten myöhemmin havaitsin) kuljettivat kannelle
kaikki tavarani ja riisuivat seinistä patjoituksen. Tuolit, lipasto ja
sänky, jotka oli kiinnitetty lattiaan, joutuivat kuitenkin melkoisesti
kärsimään merimiesten taitamattomuudesta, kun he riistivät ne irti
väkivalloin. Sitten he irroittivat laatikostani muutamia lautoja laivan
tarpeisiin ja otettuaan kaikki, mitä mielivät, he antoivat laatikon
ruhon upota. Monien pohjaan ja sivuihin syntyneiden vuotojen vuoksi
se painui heti näkymättömiin. Olin tosiaankin iloinen, ettei minun
tarvinnut olla katselemassa heidän hävitystyötään; uskon näet varmaan,
että se olisi kovin mieleeni koskenut palauttamalla muistiini menneitä
tapahtumia, jotka mieluummin tahdoin unohtaa.
Minä nukuin muutamia tunteja, mutta minua häiritsivät alinomaa
unennäöt maasta, jonka olin jättänyt, ja vaaroista, joista olin
pelastunut. Herätessäni tunsin itseni kuitenkin paljoa virkeämmäksi.
Kello oli suunnilleen kahdeksan illalla, ja kapteeni käski tarjota
heti illallista, koska otaksui minun paastonneen jo liiankin kauan.
Hän keskusteli kanssani sangen ystävällisesti havaittuaan, etten
näyttänyt mielettömältä enkä puhunut sekavasti, ja kun sitten jäimme
kahden kesken, hän pyysi minua kertomaan retkistäni ja kuinka olin
joutunut tuuliajolle tuohon valtavaan puukirstuun suljettuna. Hän
kertoi suunnilleen kello kahdentoista aikaan päivällä, kaukoputkella
tähystäessään, havainneensa sen matkan päässä, luulleensa sitä
purjealukseksi ja aikoneensa ohjata sen luo, koska se ei ollut etäällä
hänen omasta suunnastaan, toivoen saavansa ostaa hiukan korppuja, kun
oma varasto alkoi olla vähissä. Lähemmäksi ehdittyään ja huomattuaan
erehtyneensä hän lähetti isonvenheen tarkastamaan, mikä se oikeastaan
oli; mutta miehet tulivat takaisin säikähtyneinä ja vannoivat nähneensä
uivan talon. Kapteeni nauroi heidän typeryyttään, astui itse venheeseen
ja käski miehiä ottamaan mukaan lujan köyden. Sää oli tyyni, hän
souti asumukseni ympäri useat kerrat ja näki ikkunani ja niiden
suojaksi sommitellut rautaristikot. Sillä seinällä, joka oli pelkkää
puuta, vailla valoaukkoa, hän näki kaksi sinkilää, komensi miehensä
soutamaan sinne, kiinnitti köyden toiseen sinkilään ja käski hinaamaan
arkkiani (kuten hän asumustani nimitti) laivaa kohti. Sinne ehdittyään
hän komensi sitomaan toisen köyden katossa olevaan renkaaseen ja
kohottamaan arkkiani väkipyörien avulla, mutta merimiehet eivät
kyenneet yhteisvoimin nostamaan sitä enempää kuin pari kolme jalkaa.
Hän kertoi, että he olivat nähneet keppini ja nenäliinani pistävän
esiin aukosta, mistä olivat päätelleet, että jokin onneton ihminen oli
tyrmään suljettuna. Minä kysyin, oliko hän tai joku miehistä nähnyt
ilmoilla jättiläislintuja suunnilleen siihen aikaan, jolloin hän ensi
kerran havaitsi alukseni. Hän kertoi keskustelleensa tapahtumasta
miesten kanssa minun nukkuessani ja erään heistä sanoneen huomanneensa
pohjoiseen päin lentämässä kolme kotkaa, jotka eivät kumminkaan olleet
näyttäneet tavallista suuremmilta, mikä luullakseni lienee johtunut
siitä, että linnut lensivät ylen korkealla. Kapteeni ei arvannut, miksi
tuota kysyin. Sitten tiedustelin häneltä, kuinka kaukana rannikolta
hän otaksui meidän olevan. Hän sanoi, että matkaa oli parhaiden
mahdollisten arvioiden mukaan vähintään sata meripeninkulmaa. Minä
vakuutin hänelle, että tuon arvion täytyi olla vähintään kaksi kertaa
liian suuri, koska olin lähtenyt maasta, josta tulin, vasta kaksi
tuntia sitten. Nyt hän alkoi jälleen epäillä minua mielenvikaiseksi,
vihjaisi siihen suuntaan ja kehoitti minua menemään levolle hyttiin,
jonka oli antanut järjestää minua varten. Minä vakuutin hänelle
erinomaisesti virkistyväni hänen hupaisessa seurassaan ja olevani
järjissäni yhtä hyvin kuin milloinkaan ennen eläessäni. Hän kääntyi
vakavaksi ja pyysi saada avoimesti kysyä minulta, eikö omaatuntoani
rasittanut painollaan jokin suunnaton rikos, josta minua oli rangaissut
joku ruhtinas käskemällä lähettää minut vesille tuossa arkissa,
samoinkuin toisten maitten pahantekijöitä on pakotettu purjehtimaan
ulos merelle vuotavassa aluksessa ja ilman elintarpeita. Hän lisäsi,
että vaikka olisikin ikävää, jos hän oli ottanut alukseensa sellaisen
rikoksentekijän, hän siitä huolimatta vakuutti kunniasanallaan
laskevansa minut vahingoittumattomana maihin ensimmäisessä satamassa,
johon saavuttaisiin. Hän sanoi vielä epäluulojensa melkoisesti
vahvistuneen eräistä alustani eli arkkiani koskevista aivan
mielettömistä lausumista, joita olin esittänyt ensin merimiehille ja
sitten hänelle itselleen, sekä merkillisistä katseistani ja eleistäni
illallista syötäessä.
Minä pyysin häntä kärsivällisesti kuuntelemaan tarinaani,
jonka uskollisesti hänelle esitin kertoen tapahtumista viime
Englannista-lähdön ja sen hetken välillä, jolloin hän oli minut
havainnut. Ja koska totuus aina pakostakin raivaa tiensä järkeviin
mieliin, niin tämä kelpo mies, jolla oli hiukan vihiä opillisesta
sivistyksestä ja erittäin hyvä luonnollinen ymmärrys, uskoi heti,
että puhuin vilpittömästi ja totuudenmukaisesti. Tahdoin kuitenkin
vielä sitovammin osoittaa todeksi kaikki, mitä olin kertonut, ja
pyysin häntä käskemään tuoda lipastoni, jonka avain oli taskussani
(hän näet oli jo ilmoittanut minulle, kuinka merimiehet olivat
kohdelleet olokammiotani), avasin sen hänen läsnäollessaan ja näytin
ne vähäiset nähtävyydet, joita olin kerännyt maassa, josta olin
niin merkillisellä tavalla pelastunut. Minulla oli siinä kampa,
jonka olin valmistanut käyttäen Kuninkaan parransängen kappaleita,
ja toinen, jonka piit olivat samaa ainetta, mutta kiinnitetyt
Kuningattaren peukalonkynnen sirusta vuoltuun selustaan. Oli kokoelma
silmä- ja nuppineuloja, jalan ja puolen kyynärän väliltä; neljä
ampiaisenpistintä, jotka olivat puusepännaulain pituiset; kammattaessa
lähteneitä Kuningattaren hiuksia; kultasormus, jonka hän oli eräänä
päivänä lahjoittanut minulle kaikkein rakastettavimmalla tavalla,
ottaen sen pikkusormestaan ja laskien sen kaulukseksi kaulaani.
Minä pyysin kapteenia hyväntahtoisesti ottamaan tämän sormuksen
kiitokseksi minulle osoittamastaan ystävällisestä kohtelusta, mutta
hän kieltäytyi ehdottomasti. Minä näytin hänelle känsän, jonka olin
omin käsin leikannut erään hovineidin varpaasta. Se oli suunnilleen
Kentin kreivikunnassa kasvavien pippiniomenien kokoinen ja oli niin
kovettunut, että Englantiin tultuani annoin kovertaa sen maljaksi ja
kehystää hopealla. Lopuksi pyysin häntä tarkastelemaan ylläni olevia
housuja, jotka oli valmistettu hiirennahasta.
Minä en saanut häntä ottamaan vastaan mitään muuta kuin erään
hovipalvelijan hampaan, jota hän katseli erittäin uteliaana ja jota hän
ilmeisesti halusi. Hän otti sen ja kiitteli minua kovin, paljoa enemmän
kuin sellaisen vähäpätöisen kalun vuoksi oikeastaan olisi kannattanut.
Taitamaton välskäri oli epähuomiossa tullut kiskaisseeksi sen erään
Glumdalclitchin palvelijakuntaan kuuluvan hammassärkyä potevan miehen
suusta, vaikka se oli hänen kaikkein terveimpiä hampaitansa. Olin sen
puhdistanut ja liittänyt kokoelmaani. Se oli suunnilleen jalan pituinen
ja neljä tuumaa läpimitaltaan.
Kapteeni oli erittäin tyytyväinen koruttomaan kertomukseeni ja
sanoi toivovansa, että Englantiin ehdittyämme ilahduttaisin suurta
yleisöä kirjoittamalla ja julkaisemalla sen. Minä vastasin olevani
sitä mieltä, että meillä oli jo ennestään matkakertomuksia enemmän
kuin riittävästi, ettei nykyjään voinut ajatellakaan julkaista
muuta kuin aivan erinomaisia asioita käsitteleviä teoksia ja että
tekijät tällöin nähdäkseni pitivät vähemmän silmällä totuutta kuin
omaa turhamaisuuttansa tai hyötyänsä tai tietämättömien lukijoiden
huvittamista. Selitin, ettei kertomukseeni voinut sisältyä juuri mitään
muuta kuin aivan tavallisia seikkoja ja että siitä puuttuivat ne
eriskummallisten kasvien, puiden, lintujen ja muiden luontokappaleiden,
barbaaristen tapojen ja villikansojen epäjumalanpalveluksen
koristeellinen kuvailu, jota useimmat muut kirjailijat tarjoavat yllin
kyllin. Kiitin häntä kuitenkin hänen hyvästä ajatuksestaan ja lupasin
ottaa asian harkittavakseni.
Hän sanoi kovin ihmettelevänsä erästä seikkaa, nimittäin että puhuin
ylen kovalla äänellä, ja kysyi, olivatko tuon maan kuningas ja
kuningatar huonokuuloiset. Minä selitin hänelle tottuneeni sellaiseen
puhetapaan kolmatta vuotta kestäneen oleskeluni aikana jättiläismaassa
ja sanoin samoin ihmetelleeni hänen ja hänen miestensä ääniä, jotka
kuuluivat korviini pelkältä kuiskeelta, joskin varsin hyvin erotin,
mitä he sanoivat. Tuossa maassa eläessäni olin puhunut niinkuin
henkilö, joka puhuttelee toista kellotapulin huipulta kurkistavaa,
ellei minua sijoitettu pöydälle tai joku pitänyt minua kädessään.
Mainitsin hänelle vielä erään seikan, joka oli herättänyt huomiotani
laivaan tullessani, nimittäin että ympärilleni kerääntyneet laivamiehet
näyttivät surkeimmilta kaikista milloinkaan näkemistäni olennoista.
Mainitun ruhtinaan valtakunnassa ollessani en näet ollut sietänyt
katsoa kuvastimeen totuttuani näkemään niin valtavan suuria olioita,
sillä vertailusta johtui erittäin alentava käsitys omasta itsestäni.
Kapteeni kertoi havainneensa, että olin illallispöydässä silmäillyt
kaikkea ikäänkuin ihmetellen ja että minun oli ilmeisesti usein
ollut vaikea pidättää nauruani. Hän ei ollut oikein ymmärtänyt,
mitä tästä kaikesta ajatella, mutta oli otaksunut sen johtuvan
jonkinlaisesta aivoissani tapahtuneesta häiriöstä. Tunnustin, että
hän oli aivan oikeassa, ja ihmettelin vain, kuinka olin voinut olla
nauramatta nähdessäni edessäni hänen lautasensa, jotka olivat pienen
hopeakolikon kokoiset, liikkiön, joka tuskin riitti suupalaksi ja
pähkinänkuorta pienemmän pikarin. Samaan tapaan kuvailin sitten hänen
muitakin talousesineitään ja elintarpeitaan. Vaikka näet Kuningatar
oli toimittanut minulle täydellisen pikkukaluston ollessani hänen
palveluksessaan, oli mieltäni sittenkin askarruttanut yksinomaan
se, mitä näin ympärilläni, ja niin olin ummistanut silmäni omalta
pienuudeltani niinkuin ihmiset yleensä ummistavat silmänsä omilta
virheiltään. Kapteeni ymmärsi varsin hyvin leikinlaskuni ja vastasi
hilpeästi vanhalla englantilaisella sananlaskulla, sanoi pelkäävänsä,
että silmiini mahtui enemmän kuin mahaani, koska ei ollut huomannut
minun ilmaisevan erinomaista ruokahalua, vaikka olin paastonnut
kokonaisen päivän. Samaan leikkisään sävyyn puhettaan jatkaen hän
sitten vakuutti, että olisi mielellään maksanut sata puntaa, jos olisi
saanut nähdä laatikkoni kiikkumassa kotkan nokassa ja kuinka se sitten
putosi huimaavasta korkeudesta mereen. Se olisi epäilemättä ollut
hämmästyttävä näky, jota olisi kannattanut kuvailla tulevia sukupolvia
varten, ja Phaethoniin vertaaminen oli niin läheinen asia, ettei
kapteeni voinut olla sitä esittämättä, vaikka minä en pitänyt hänen
mielijohdettaan erikoisen onnistuneena.
Kapteeni oli käynyt Tonkinissa ja oli Englantiin palatessaan ajautunut
koilliseen neljännenviidettä leveysasteen ja sadannenkolmannenviidettä
pituusasteen kohdalle. Kaksi päivää laivalle-tuloni jälkeen jouduimme
pasaadituuleen, purjehdimme kauan etelään, sivuutimme Uuden Hollannin,
pidimme länsiluoteista ja sitten eteläluoteista suuntaa, kunnes
kiersimme Hyväntoivon niemen. Matkamme oli erittäin suotuisa, mutta
minä en tahdo väsyttää lukijaa yksityiskohtaisesti siitä kertomalla.
Kapteeni poikkesi parissa satamassa ja lähetti ison venheen maihin
noutamaan ruokavaroja ja raikasta vettä, mutta minä en poistunut
laivasta ennenkuin Downsiin tultuamme, mikä tapahtui kesäkuun
kolmantena päivänä 1706, suunnilleen yhdeksän kuukautta pelastumiseni
jälkeen. Minä tarjouduin jättämään tavarani kuljetusmaksun pantiksi,
mutta kapteeni vakuutti, ettei missään tapauksessa ottaisi minulta
pennin puolikasta. Me hyvästelimme toisiamme sydämellisesti, ja
minä sain hänet lupaamaan, että tulisi tervehtimään minua kodissani
Redriffissä. Sitten vuokrasin hevosen ja oppaan kapteenilta
lainaamillani viidellä shillingillä.
Nähdessäni matkan varrella, kuinka pieniä rakennukset, puut, karja ja
ihmiset olivat, aloin uskoa joutuneeni takaisin Lilliputiin. Pelkäsin
tallaavani jokaisen vastaantulijan ja huusin heille kovalla äänellä,
että väistyisivät syrjään, ja vähältä piti, etten parissa tapauksessa
saanut korvatillikkaa hävyttömyydestäni.
Saavuttuani omaan asumukseeni, joka minun täytyi kyselemällä etsiä,
ja palvelijan avattua oven minä kyykistyin (niinkuin hanhi veräjän
alitse mennessään); pelkäsin näet kolahduttavani pääni kamanaan.
Vaimoni riensi minua syleilemään, mutta minä lyykähdin hänen polviaan
alemmaksi, koska otaksuin, ettei hän muuten tavoittaisi suutani.
Tyttäreni polvistui pyytäen siunaustani, mutta minä näin hänet vasta
hänen noustuaan; olin näet ylen kauan tottunut suuntaamaan katsettani
kuudenkymmenen jalan korkeuteen. Sitten kumarruin tarttuakseni häntä
vyötäisiin ja nostaakseni hänet ilmaan toisella kädelläni. Palvelijoita
ja paria läsnäolevaa tuttavaa katselin alentuvasti, niinkuin
jättiläinen ainakin katselee kääpiöitä. Sanoin vaimolleni, että hän
oli ollut liian säästeliäs, kun oli nälkää nähden riuduttanut itsensä
ja tyttärensä melkein olemattomiin. Sanalla sanoen: käyttäydyin niin
oudosti, että kaikki olivat samaa mieltä kuin kapteeni minut ensi
kerran kohdatessaan: otaksuivat minun menettäneen järkeni. Mainitsen
tämän tottumuksen ja ennakkoluulojen suurta voimaa osoittavana seikkana.
Aivan pian aloimme kuitenkin ymmärtää hyvin toisiamme, minä ja
perhekuntani sekä tuttavani. Vaimoni vannotti minua olemaan koskaan
enää merelle lähtemättä. Paha kohtaloni sääti kuitenkin niin, ettei
hänellä ollut voimaa minua pidättää, kuten lukija tulee tuonnempana
näkemään. Päätän kumminkin tällä kertaa onnettomien retkieni toisen
osan.