Erinäisiä tekijälle sattuneita seikkailuja. Erään pahantekijän mestaus.
Tekijä osoittaa purjehdustaitoansa.
Elämäni tässä maassa olisi ollut varsin onnellista, ellei pienuudestani
olisi aiheutunut erinäisiä naurettavia ja kiusallisia tapahtumia,
joista rohkenen tässä kertoa muutamia. Glumdalclitch vei minut usein
linnan puutarhaan pienemmässä laatikossani ja otti minut toisinaan
siitä ulos pitääkseen minua kämmenellään tai salliakseen minun
kävellä maassa. Muistan, kuinka kääpiö eräänä päivänä, ennenkuin
Kuningatar lähetti hänet pois, seurasi meitä puutarhaan. Hoitajattareni
laski minut maahan, ja kun olimme lähellä toisiamme, kääpiö ja
minä, erään kääpiö-omenapuun vieressä, en voinut olla osoittamatta
sukkeluuttani typerästi vihjaamalla hänen ja puun välillä vallitsevaan
yhtäläisyyteen, mikä kävi päinsä heidän kielellään yhtä hyvin kuin
meidän kielellämme. Ilkeä heittiö piti varansa, ja kun kävelin erään
puun alla, hän ravisteli sitä niin, että tusinan verta sammionsuuruisia
omenia putosi ympärilleni. Minun kumartuessani iski eräs niistä
minua selkään, niin että tuiskahdin suulleni maahan kumminkaan siitä
vioittumatta. Kääpiölle annettiin pyynnöstäni anteeksi, koska minä olin
häntä ärsyttänyt.
Erään toisen kerran Glumdalclitch jätti minut pehmeälle nurmelle
huvittelemaan miten osasin ja käyskeli itse hiukan loitompana
kotiopettajattarensa kanssa. Sillävälin tuli yhtäkkiä voimallinen
raekuuro, joka löi minut heti maahan, ja minun siinä maatessani
hakkasivat rakeet minua tuimasti, kuin tennispalloilla pommittaen.
Pääsin sentään nelinkontin ryömien turvaan ajuruoholavan
suojanpuolelle, jonne paneuduin pitkäkseni, kasvot maata vasten, mutta
olin möyhennetty kiireestä kantapäähän niin pahoin, etten kyennyt
lähtemään ulos kymmeneen päivään. Se ei ollutkaan ihmeteltävää, sillä
kaikki luonnon ilmiöt ovat tässä maassa saman huikean mittakaavan
mukaiset, raekin lähes tuhatkahdeksansataa kertaa isompi kuin
Euroopassa, kuten voin oman kokemukseni perustuksella vakuuttaa; olin
näet niin utelias, että punnitsin ja mittasin niitä.
Paljoa vaarallisempi tapaus sattui minulle samassa puutarhassa, kun
pikku hoitajattareni, luullen sijoittaneensa minut varmaan paikkaan,
kuten usein pyysin häntä tekemään saadakseni olla omissa mietteissäni,
ja jätettyään laatikkoni kotiin, jottei olisi vaivaa sen kantamisesta,
oli siirtynyt opettajattarensa ja muutamien muiden naistuttaviensa
keralla toisaalle. Hänen ollessaan poissa ja äänenkantamattomissa
sattui erään ylipuutarhurin pieni valkoinen viiriäiskoira liikkumaan
niillä tienoilla, missä minä makasin. Vainunsa opastamana koira tuli
suoraan luokseni, sieppasi minut suuhunsa, juoksi häntäänsä heiluttaen
isäntänsä luo ja laski minut maahan. Koira oli onneksi niin hyvin
opetettu, että kuljetti minua hampaissaan tekemättä vähintäkään
vahinkoa ja repimättä vaatteitanikaan. Puutarhuri parka, joka tunsi
minut hyvin ja oli minulle erittäin ystävällinen, säikähti kamalasti.
Hän otti minut hellävaroen käsiinsä ja kysyi, kuinka voin; mutta minä
olin niin typertynyt ja hengästynyt, etten saanut sanaa suustani.
Muutaman minuutin kuluttua sentään toivuin, ja puutarhuri kantoi minut
vikaantumattomana pikku hoitajattarelleni, joka oli sillävälin palannut
siihen paikkaan, mihin oli minut jättänyt, ja oli ankarassa tuskassa,
kun minua ei näkynyt eikä huutoonkaan kuulunut mitään vastausta. Hän
nuhteli puutarhuria ankarasti koiran vuoksi, mutta asia painettiin
villaisella eikä sitä saatettu milloinkaan hovin tietoon; tyttö näet
pelkäsi Kuningattaren vihastuvan, ja minä puolestani en katsonut olevan
eduksi maineelleni, että sellainen juttu joutuisi kiertämään.
Tämän tapahtuman vuoksi Glumdalclitch päätti olla päästämättä minua
ulkosalla milloinkaan näkyvistään. Minä olin jo kauan pelännyt
sellaista päätöstä ja olin siitä syystä salannut muutamia pieniä
ikäviä tapahtumia, joita oli sattunut, kun olin jäänyt yksin. Kerran
kävi puutarhan yläpuolella leijaillut poutahaukka kimppuuni, ja ellen
olisi päättävästi vetäissyt säilääni ja rientänyt tiheän säleaidan
suojaan, se olisi varmasti vienyt minut kynsissään. Toisella kertaa
kapusin tuoreen myyränmättään huipulle ja vajosin kaulaa myöten koloon,
josta eläin oli heittänyt mullan pois. Ei auttanut muu kuin keksiä
jokin mainitsemista ansaitsematon hätävalhe, vaatteiden tärveltymisen
selittämiseksi. Kerran sattui niinkin, että vioitin oikean säärivarteni
kompastumalla etanankuoreen, kun yksin vaeltaessani ajattelin poloista
syntymämaatani.
En tiedä sanoa, tunsinko enemmän iloa vai nöyryytystä yksinäisten
kävelyretkieni aikana havaitessani, etteivät pikkulinnut näyttäneet
ollenkaan minua pelkäävän, vaan hyppivät kyynärän päässä minusta etsien
matoja ja muuta ravintoa niin välinpitämättöminä ja rauhallisina kuin
ei ketään olisi ollut niiden läheisyydessä. Muistan, että eräs rastas
oli kyllin rohkea siepatakseen kädestäni kakun, jonka Glumdalclitch
oli vastikään antanut murkinoikseni. Jos yritin ottaa kiinni jotakin
pikkulintua, kääntyi se terhakasti päin ja koki nokkia sormiani, joita
en uskaltanut viedä niiden ulottuville; sitten se huoletonna hypähti
takaisin haeskelemaan matoja tai etanoita niinkuin ennenkin. Mutta
eräänä päivänä minä otin vankan kalikan ja heitin sillä hamppuvarpusta
kaikin voimin ja niin osuvasti, että lintu kuukahti maahan. Minä
tartuin molemmin käsin sen kurkkuun ja kannoin saaliini riemuiten
hoitajattarelleni. Mutta lintu olikin vain pyörtynyt, virkosi ja
paukutti siivillään kummaltakin puolelta päätäni ja koko ruumistani,
vaikka pitelin sitä kädenulottuman päässä, ja minä olin niin pahassa
pulassa, että aioin jo kymmenen kertaa päästää sen menemään. Kohta tuli
kuitenkin avukseni eräs palvelija ja väänsi niskat nurin linnulta, joka
Kuningattaren käskystä valmistettiin seuraavana päivänä syötäväkseni.
Jos oikein muistan, oli tämä hempponen hiukan suurempi kuin Englannin
joutsen.
Hovinaiset kutsuivat Glumdalclitchin usein huoneisiinsa ja kehoittivat
häntä ottamaan minut mukaan, jotta saisivat ilokseen minua katsella
ja kosketella. Usein he riisuivat minut apposen alasti ja painoivat
pitkin pituuttani povelleen. Se oli minusta kovin vastenmielistä, sillä
totta puhuen uhosi heidän ihostaan sangen inha haju. En mainitse tätä
suinkaan halventaakseni näitä oivallisia naisia, joita kohtaan tunnen
kaikkea kunnioitusta, mutta käsitän, että hajuaistini oli niin paljon
herkempi kuin olin heitä pienempi ja etteivät nämä ylhäiset henkilöt
olleet rakastajilleen tai toisilleen vastenmielisempiä kuin vastaavassa
asemassa olevat ihmiset kotimaassani Englannissa. Joka tapauksessa
havaitsin heidän luonnollisen hajunsa paljoa siedettävämmäksi heidän
käyttämiään hajuvesiä, jotka saivat minut paikalla pyörtymään. Ei ole
häipynyt mielestäni, että eräs hyvä lilliputilainen ystäväni eräänä
helteisenä päivänä, kun olin harjoittanut melkoista ruumiinliikuntoa,
suvaitsi moittia minun vaiheillani tuntuvaa voimallista hajua, vaikka
en siinä suhteessa ole useimpia sukupuoleni jäseniä moitittavampi;
mutta otaksun, että hänen hajuaistinsa oli minuun verraten yhtä
herkkä kuin minun puheenaolevan väen haistamisvoimaan verrattuna.
Tässä yhteydessä en voi olla oikeuden nimessä huomauttamatta, että
valtiattareni Kuningatar ja hoitajattareni Glumdalclitch olivat
persoonaltaan yhtä mieluisat kuin kuka tahansa Englannin ylhäinen
nainen.
Hoitajattareni viedessä minut näiden hovinaisten luo tuntui minusta
kiusallisimmalta se, että he kohtelivat minua ihan kursailematta,
niinkuin ainakin olentoa, josta ei tarvitse vähääkään välittää. He
riisuutuivat ilkialasti ja vaihtoivat paitaa minun läsnäollessani ja
seisoessani heidän pukupöydällään suoraan heidän alastomien edessä,
mikä ei suinkaan ollut minulle houkutteleva näky eikä herättänyt
mielessäni muita tunteita kuin kauhua ja inhoa. Läheltä katsoen heidän
ihonsa näytti ylen karhealta, epätasaiselta ja moniväriseltä, ja
siellä täällä havaitsi lautasen kokoisen pisaman ja siitä riippuvia,
käärelankaa paksumpia karvoja, heidän persoonansa muusta alueesta
puhumattakaan. Aivan arkailematta he myös minun läsnäolossani laskivat
pois itsestään, mitä olivat juoneet, vähintään kahden härkätynnyrin
määrän, astiaan, joka oli kolmen tynnyrin vetoinen. Sievin näistä
hovinaisista, hilpeä ja kujeellinen kuusitoistavuotias tyttö, sijoitti
minut toisinaan hajareisin nännilleen ja teki monia muita temppuja,
joiden lähemmästä kuvailemisesta pidättymisen lukija suonee minulle
anteeksi. Minusta asia oli niin vastenmielinen, että pyysin hartaasti
Glumdalclitchiä keksimään jonkin tekosyyn, jottei minun tarvinnut enää
kohdata tuota nuorta naista.
Eräs nuori herrasmies, hoitajattareni opettajattaren veljenpoika,
tuli kerran ja kehottamalla kehoitti meitä molempia olemaan
läsnä teloituksessa. Kuolemaantuomittu oli murhannut erään tämän
herrasmiehen lähimpiä tuttavia. Glumdalclitch suostui vihdoin, joskin
kovin vastahakoisesti, koska oli luonnostaan hellämielinen. Minä
puolestani, vaikka inhoonkin sellaisia näytelmiä, tunsin toisaalta
uteliaisuuteni houkuttelevan näkemään tapahtumaa, jonka otaksuin aivan
erinomaiseksi. Pahantekijä sidottiin tarkoitusta varten pystytetylle
mestauslavalle sijoitettuun tuoliin ja hänen kaulansa katkaistiin
suunnilleen neljänkymmenen jalan pituisen miekan sivalluksella. Veri
syöksyi laskimo- ja valtimosuonista niin valtavan runsaana ja niin
korkealle ilmaan, ettei Versaillesin suuri _jet d’eau_ olisi kyennyt
kilpailijaksi sen kestäessä. Pään pudotessa mestauslavan permantoon
kuului sellainen kumahdus, että säpsähdin, vaikka olin ainakin puolen
englanninpeninkulman etäisyydessä.
Kuningatar kuunteli usein kertomuksiani merimatkoistani ja käytti
kaikkia tilaisuuksia huvittaakseen minua, jos olin alakuloinen,
kysyi, osasinko käsitellä purjetta tai airoja ja eikö soutaminen
olisi vähäisenä ruumiinharjoituksena minulle terveellinen. Minä
selitin varsin hyvin perehtyneeni kumpaankin tehtävään, sillä vaikka
varsinaisena toimenani olikin ollut laivan välskärin eli lääkärin
virka, olin sentään usein, pahan pinteen sattuessa, joutunut
työskentelemään tavallisena merimiehenä. En kumminkaan käsittänyt,
miten asia kävisi päinsä tässä maassa, missä kaikkein pienin kalavenhe
oli suurimpien meikäläisten linjalaivojen kokoinen ja minun hoitelemani
aluksen oli mahdoton kestää heidän niinkään virtansa vedenkäyntiä.
Hänen Majesteettinsa sanoi, että jos osaisin suunnitella venheen,
niin hänen oma puuseppänsä sen valmistaisi ja hän itse järjestäisi
minulle purjehtimispaikan. Mies oli erittäin kätevä ja kekseliäs
ja valmisti kymmenessä päivässä osviittaini mukaisesti täydellä
taklingilla varustetun huvijahdin, johon olisi hyvin mahtunut
kahdeksan eurooppalaista. Aluksen valmistuttua Kuningarar oli niin
ihastuksissaan, että juoksi se sylissään Kuninkaan luo, joka käski
koetteeksi asettaa sen ja minut sen keralla vesisammioon. Tilan ahtaus
kuitenkin esti minua liikuttelemasta airopariani. Mutta Kuningatar
oli jo aikaisemmin suunnitellut asian toisin. Hän käski puusepän
valmistaa kolmensadan jalan pituisen, viidenkymmenen levyisen ja
kahdeksan jalan syvyisen puukaukalon. Saumat täytettiin tyystin
piellä, jottei se vuotanut, ja säiliö sijoitettiin seinän viereen
erääseen palatsin ulompaan huoneeseen. Lähellä pohjaa oli hana, josta
sopi laskea vettä pois sen aljettua ummehtua, ja kaksi palvelijaa voi
sen vaivatta täyttää uudelleen puolessa tunnissa. Siinä minä usein
soutelin omaksi hauskuudekseni ja ilahduttaakseni Kuningatarta ja
hänen hovinaisiaan, joita taitoni ja näppäryyteni tuntui huvittavan.
Toisinaan minä nostin purjeen, ja silloin ei ollut muuta huolta kuin
peränpitäminen; naiset antoivat minulle tuulta viuhkoillaan, ja heidän
väsyttyään saivat muutamat hovipojat puhaltaa purjeeseeni. Minä osoitin
taitoani luovimalla oikeaan tai vasempaan, miten mieleni teki. Kun
olin purjehtimisen lopettanut, kantoi Glumdalclitch aina alukseni
huoneeseensa ja ripusti sen naulaan kuivamaan.
Tässä urheilussa minulle sattui kerran onnettomuus, joka oli vähällä
viedä minulta hengen. Hovipoika oli sijoittanut alukseni ruuheen, ja
Glumdalclitchin opettajatar kävi avuliaasti nostamaan minua venheeseen,
mutta minä luiskahdin hänen sormistaan ja olisin ehdottomasti pudonnut
permantoon neljänkymmenen jalan korkeudesta, ellen olisi matkalla
tarttunut kelpo naisen rintaröyhelössä olevaan isoon nuppineulaan;
neulan kärki tunkeutui paitani ja housujeni vyötäryksen väliin,
ja siinä minä killuin ilmassa, kunnes Glumdalclitch riensi minut
pelastamaan.
Toisella kertaa eräs palvelija, jonka tehtävänä oli täyttää ruuhi joka
kolmas päivä raikkaalla vedellä, toimi niin huolimattomasti, että
kantoi sinne (huomaamattaan) sangossa ison sammakon. Se pysyi piilossa,
kunnes minut nostettiin alukseen, mutta sitten, havaitessaan venheen
soveliaaksi lepopaikaksi, kiipesi ylös ja kallisti sitä niin, että
minun täytyi heittäytyä koko painollani toiselle laidalle estääkseni
sitä kaatumasta. Kannelle päästyään sammakko hyppäsi heti puolen
venheen mittaa, sitten pääni yli, edestakaisin, pirskoittaen kasvoihini
ja vaatteisiini inhoittavaa limaansa. Valtavan kokonsa vuoksi se näytti
minusta muodottomimmalta luontokappaleelta, mitä ajatella saattaa.
Siitä huolimatta pyysin Glumdalclitchiltä lupaa otella sen kanssa omin
neuvoin. Minä paukutin sitä hyvän aikaa toisella airollani ja pakotin
sen vihdoin loikkaamaan pois venheestä.
Suurimpaan tässä valtakunnassa kokemaani vaaraan minut saattoi
keittiödepartementin kirjurin omistama marakatti. Glumdalclitch
oli sulkenut minut huoneeseensa lähtiessään jollekin asialle tai
vierailemaan. Vallitsi lämmin sää, ja huoneen ikkuna, samoinkuin
isomman laatikkoni ikkunat ja ovi (oleskelin tavallisesti siinä,
koska se oli tilava ja mukava), oli jätetty auki. Istuessani siinä
kaikessa rauhassa mietiskellen pöytäni ääressä, kuului jotakin tulla
kopsahtavan huoneen ikkunasta ja poukahtelevan seinältä toiselle.
Vaikka kovin säikähdin, uskalsin sentään katsahtaa suojani ikkunasta,
tosin paikaltani hievahtamatta, ja näin hullunkurisen elukan hyppivän
ja leiskuvan edestakaisin, kunnes se vihdoin tuli laatikkoni luo, jota
näytti tutkivan varsin mielissään ja uteliaana, kurkistellen sisään
ovesta ja kaikista ikkunoista. Minä vetäydyin huoneeni eli laatikkoni
peränurkkaan, mutta joka puolelta tähystelevä marakatti herätti minussa
sellaista pelkoa, etten ollut kyllin neuvokas piiloutuakseni sänkyni
alle, kuten olisin helposti voinut tehdä. Vähän aikaa tirkisteltyään,
irvisteltyään ja maiskuteltuaan se vihdoin keksi minut, pisti ovesta
toisen käpälänsä niinkuin kissa hiirellä leikkiessään, ja vaikka
siirryin monet kerrat toisaalle sitä väistääkseni, se kuitenkin lopulta
tavoitti nuttuni liepeen (pukuni oli sen maan verkaa ja siis erittäin
vahvaa ja lujaa kudelmaa) ja veti minut ulos. Se otti minut oikealle
käsivarrelleen ja piteli minua niinkuin imettäjä lasta, jolle ryhtyy
antamaan rintaa, aivan samoin kuin olen sellaisten elukkain nähnyt
pitelevän kissanpoikia Euroopassa. Kun yritin rimpuilla, se puristi
minua niin tuimasti, että katsoin viisaimmaksi alistua. Minulla on
hyvät syyt uskoa, että se piti minua oman heimolaisensa pentuna; se
näet moneen kertaan siveli kasvojani hellävaroen toisella käpälällään.
Tämän huvin keskeytti ovelta kuuluva hälinä, joka kuului johtuvan sen
avaamisesta, ja silloin marakatti viipymättä loikki ikkunalle, josta
oli huoneeseen tullut, sitten laskutorvia ja räystäskouruja pitkin,
kulkien kolmella jalalla ja pidellen minua neljännellä, naapuritalon
katolle. Sen siepatessa minut matkaansa kuulin Glumdalclitchin
kiljaisevan. Tyttö parka oli ihan suunniltaan, koko se puoli palatsia
joutui ankaran sekasorron valtaan, palvelijat kiiruhtivat hakemaan
tikapuita, sadat pihalle kerääntyneet ihmiset näkivät marakatin, joka
istui katonharjalla, piteli minua kuin imeväistä käsivarrellaan, ruokki
minua toisella käpälällään sulloen suuhuni erinäisiä ravintoaineita,
joita pusersi ulos toisesta poskipussistaan, ja läimähdytti minua
kämmenpohjallaan, kun en halunnut ruokaa nauttia. Siitä monet
katselijajoukossa olevat joutuivat väkisinkin nauramaan, ja minä
myönnän, ettei heitä siitä sovi moittia, sillä näky oli kieltämättä
naurettava, joskaan ei minulle. Muutamat heittivät kiviä toivoen
marakatin häätyvän alas, mutta se kiellettiin aivan ankarasti, koska
kalloni olisi siinä leikissä sangen luultavasti murskautunut.
Tikapuut oli nyt kohotettu, ja useat miehet alkoivat kiivetä katolle.
Sen havaitessaan, nähdessään olevansa melkein piiritetty ja tietäessään
liikkuvansa liian hitaasti kolmen jalan varassa, marakatti pudotti
minut harjatiilelle ja puikki pakoon. Siinä minä sitten istuin
kolmensadan kyynärän korkeudella maasta, peläten joka hetki tuulen
pyyhkäisevän minut alas tai putoavani omasta huimauksestani ja
kieriväni harjalta räystäälle. Mutta eräs kelpo poika, hoitajattareni
palvelija, kapusi luokseni, pisti minut housujensa taskuun ja toi
vahingoittumattomana alas.
Marakatin kurkkuuni sullomat inhoittavat aineet olivat minut melkein
tukehduttaneet; mutta hellä pikku hoitajatar kaaputti kaikki pois
suustani pienellä neulalla, minä aloin oksentaa, ja siitä koitui suuri
huojennus. Olin kuitenkin ylen uupunut, ja ilkeä otus oli puristellut
kylkiäni niin kovin, että jouduin olemaan vuoteen omana kaksi viikkoa.
Kuningas, Kuningatar ja kaikki hovilaiset lähettivät joka päivä
tiedustelemaan terveyttäni, ja Kuningatar kävi sairauteni aikana
useita kertoja luonani. Marakatti tapettiin ja annettiin käsky, ettei
sellaisia elukoita saanut enää palatsissa pitää.
Kun toivuttuani kävin Kuninkaan luona kiittämässä häntä hänen
osoittamastaan suopeudesta, suvaitsi hän laskea minusta aika lailla
leikkiä tämän seikkailuni vuoksi. Hän kysyi, mitä olin miettinyt
ja harkinnut levätessäni marakatin kämmenellä, mitä pidin hänen
jakamastaan ravinnosta ja oliko raitis ilma katonharjalla terästänyt
ruokahaluani. Hän tahtoi tietää, mitä olisin tehnyt, jos olisin
joutunut sellaiseen tilanteeseen omassa maassani. Minä kerroin Hänen
Majesteetilleen, ettei Euroopassa ollut apinoita, lukuunottamatta
niitä, jotka sinne kuljetettiin nähtävyyksinä muista maista ja jotka
olivat niin pieniä, että minä selviydyin kokonaisesta tusinasta, jos
niiden päähän pisti käydä minua ahdistamaan. Mitä taas tuli siihen
hirmuiseen olentoon, jonka kanssa olin äskettäin ollut tekemisissä
(se oli tosiaankin norsun kokoinen), olisin kenties, jos kykenin
säikähdykseltäni ajattelemaan sen verran, että käytin säilääni
(minä otin puhuessani tuiman ilmeen ja löin käteni aseen kahvaan),
sen pistäessä käpäläänsä huoneeseeni voinut iskeä siihen sellaisen
haavan, että se olisi ollut iloinen saadessaan peräytyä nopeammin
kuin oli tullut. Minä lausuin tämän kaiken jäyhään sävyyn, niinkuin
ainakin henkilö, joka tarkoin valvoo, ettei hänen rohkeuttaan
epäillä. Puheeni ei kumminkaan saanut aikaan muuta kuin äänekästä
naurua, jota läsnäolevat kaikesta Hänen Majesteetilleen kuuluvasta
kunnioituksesta huolimatta eivät kyenneet pidättämään. Tämä seikka
sai minut harkitsemaan, kuinka turhaa ihmisen on pyrkiä saavuttamaan
itselleen kunniaa niiden joukossa, jotka ovat kaiken yhdenvertaisuuden
ja vertailunkin ulkopuolella häneen itseensä nähden. Sittenkin olen
Englantiin palattuani varsin usein nähnyt omaan käyttäytymiseeni
verrattavaa menettelyä: kuinka pieni halveksittava lakeija, voimatta
vähimmässäkään määrässä vedota hyvään syntyperään, persoonallisiin
ansioihin, älyyn tai terveeseen ymmärrykseen, uskaltaa olla olevinaan
tärkeä ja paneutua valtakunnan suurimpien henkilöiden vertaiseksi.
Minusta aiheutui hoville joka päivä jokin naurettava juttu, ja vaikka
Glumdalclitch oli minuun kiintynyt enemmänkin kuin riittävästi, hän
kumminkin vallattomuudessaan kertoi Kuningattarelle heti jokaisen
typeryyteni, jonka otaksui Hänen Majesteettiansa huvittavan.
Kerran, kun tyttö oli hiukan pahoinvoipa, hänen kotiopettajattarensa
vei hänet ulos saamaan raitista ilmaa. Ajettiin suunnilleen
tunnin matka eli kolmenkymmenen peninkulman päähän kaupungista.
Naiset astuivat vaunuista lähellä pientä peltojen halki johtavaa
polkua, Glumdalclitch laski maahan matkalaatikkoni, ja minä lähdin
kävelylle. Polulla oli lehmänläjä, ja minun piti välttämättä koetella
ketteryyttäni yrittämällä hypätä sen yli. Otin vauhdin, mutta hyppy
oli valitettavasti liian lyhyt, ja minä upposin keskelle kasaa
polvia myöten. Hiukan vaivalloisesti kahlasin siitä sitten pois, ja
eräs palvelijoista pyyhki minut nenäliinallaan niin puhtaaksi kuin
osasi; olin näet pahasti ryvettynyt, ja hoitajattareni sulki minut
laatikkooni, kunnes ehdimme kotiin. Kuningatar sai pian kuulla, mitä
oli tapahtunut, ja palvelijat levittivät juttua hovissa, niin että koko
ilonpito tapahtui muutamia päiviä yksinomaan minun kustannuksellani.