Maata kuvaillaan. Ehdotus uudempien karttateosten korjaamiseksi.
Kuninkaan palatsi ja muutamia pääkaupunkia koskevia tietoja. Tekijän
matkustamistapa. Huomattavimman temppelin kuvaus.
Aion nyt lyhyesti kuvailla lukijalle tätä maata, mikäli siihen
tutustuin matkoillani, jotka eivät ulottuneet kahtatuhatta peninkulmaa
kauemmaksi pääkaupungista Lorbrulgrudista. Kuningatar, jonka
seurueeseen aina kuuluin, ei näet liikkunut milloinkaan kauemmaksi
saatellessaan matkoille lähtevää Kuningasta, vaan jäi aina siihen
etäisyyteen odottamaan rajamaitansa tarkastamasta palaavaa hallitsijaa.
Tämän ruhtinaan alueiden pituus on suunnilleen kuusituhatta peninkulmaa
ja leveys kolmen- ja viidentuhannen peninkulman väliltä. Tämän nojalla
minun täytyy päätellä, että eurooppalaiset maantieteen tutkijat pahoin
erehtyvät otaksuessaan Japanin ja Kalifornian välillä olevan ainoastaan
merta. Olen näet aina ollut sitä mieltä, että täytyy olla olemassa
maata Tatarian suuren manteren vastapainona. Siitä syystä heidän tulisi
korjata karttateoksensa liittämällä nämä laajat maa-alueet Amerikan
luoteisosaan; minä puolestani olen valmis heitä siinä työssä avustamaan.
Valtakunta on niemimaa ja rajoittuu koillisessa kolmekymmentä
peninkulmaa korkeaan vuorijonoon, jonka yli on mahdoton kulkea, koska
huipuilla on tulivuoria. Niinpä eivät kaikkein oppineimmatkaan henkilöt
tiedä, millaisia kuolevaisia asuu noiden vuorten toisella puolella tai
onko siellä ollenkaan asujaimia. Toisaalla maata rajoittaa valtameri.
Koko kuningaskunnassa ei ole yhtäkään merisatamaa, ja ne rannikon
osat, joissa joet laskevat mereen, ovat niin täynnä karuja kallioita
ja merenkäynti on yleensä niin ankara, ettei kukaan uskalla lähteä
vesille pienimmässäkään venheessä, joten kansa elää täydellisesti
eristettynä muusta maailmasta. Mutta suurilla virroilla vilisee
aluksia, ja niistä saadaan runsaasti oivallista kalaa. Merestä he eivät
kalaa pyydä, sillä merikalat ovat samankokoisia kuin Euroopassa, joten
niitä ei kannata pyydystää. Tästä käy ilmi, että luonto on rajoittanut
erinomaisen kookkaiden eläinten ja kasvien tuottamisen yksinomaan
tähän mannermaahan; seikan syy jääköön filosofien selvitettäväksi.
Toisinaan he kuitenkin sieppaavat valaskalan, joka on sattunut
ajautumaan kareihin, ja köyhempi väestö syö mielellään sen lihaa. Olen
nähnyt siellä valaita niin suuria, että mies tuskin jaksoi kantaa
yhtä niistä olallaan, ja toisinaan niitä kuljetetaan harvinaisuutensa
vuoksi vasuissa Lorbrulgrudiin. Kerran näin sellaisen vadissa Kuninkaan
pöydässä, ja sitä pidettiin erikoisuutena, mutta minä en huomannut
hallitsijan siitä erikoisesti nauttivan. Otaksun kalan tuntuneen
hänestä vastenmieliseltä suuruutensa vuoksi, mutta totta on, että olen
nähnyt vielä suuremman valaan Grönlannissa.
Maa on hyvin asuttu, sillä siinä on viisikymmentäyksi kaupunkia, lähes
sata vallitettua kauppalaa ja suuri määrä kyliä. Tiedonhaluisen lukijan
tyydyttämiseksi riittänee, kun kuvailen Lorbrulgrudia. Tämä kaupunki
sijaitsee kahden puolen virtaa, joka jakaa sen melkein keskeltä kahtia.
Siinä on yhdeksättätuhatta taloa ja suunnilleen kuusisataatuhatta
asukasta. Se on kolmen _glonglungin_ (suunnilleen neljänkuudetta
englanninpeninkulman) pituinen ja puolenkolmatta levyinen, kuten itse
havaitsin tarkastaessani Kuninkaan käskystä valmistettua virallista
karttaa, joka levitettiin minua varten maahan kaiketi sadan jalan
alueelle; minä astelin useat kerrat paljain jaloin sen halkaisijan
ja kehän ja mittasin sen varsin täsmällisesti, mittakaavan mukaan
arvioiden.
Kuninkaan palatsi ei ole mikään säännöllinen rakennus, vaan
talorykelmä, jonka ympärysmitta on suunnilleen seitsemän peninkulmaa;
suurimmat huoneet ovat yleensä kaksisataaneljäkymmentä jalkaa
korkeat ja leveydeltään ja pituudeltaan suhteellisesti samaa kokoa.
Glumdalclitchin ja minun käytettäväksi annettiin vaunut, ja hänen
kotiopettajattarensa vei hänet usein niissä katselemaan kaupunkia
tai tekemään ostoksia. Minä olin aina mukana, laatikossani, mutta
omasta pyynnöstäni tyttö otti minut usein ulos ja piti kädessään,
jotta voin mukavammin katsella rakennuksia ja väestöä kulkiessamme
katuja. Arvioni mukaan olivat ajoneuvomme suunnilleen neliöksi
muutetun Westminster Hallin kokoiset, mutta eivät aivan niin korkeat;
ihan täsmällisiä mittoja en kumminkaan tässä osaa mainita. - Eräänä
päivänä kotiopettajatar käski ajomiehen pysähtyä erinäisten myymäläin
edustalla, ja tilaisuutta hyväkseen käyttävät kerjäläiset kerääntyivät
vaunujen kummallekin puolelle tarjoten minulle näytelmän, jonka
kaltaista ei yksikään englantilainen silmä ole koskaan nähnyt. Siinä
oli eräs nainen, jonka syövän paisuttama rinta oli suunnattoman
suuri ja täynnä reikiä, muutamia niinkin avaroita, että olisin
helposti voinut ryömiä niihin kaikkineni. Eräällä miehellä oli
viittä villapaalia suurempi kasvannainen, ja eräs toinen käveli
suunnilleen kahdenkymmenen jalan pituisten puujalkain varassa. Kaikkein
inhoittavimmilta näyttivät kuitenkin heidän vaatteissaan ryömivät täit.
Minä näin paljaalla silmällä näiden syöpäläisten jalat paljoa paremmin
kuin eurooppalaisen täin jalat mikroskooppia käyttäessäni, ja samoin
kärsät, joilla ne tonkivat kuin siat. Ne olivat ensimmäiset näkemäni,
ja minä olisin mielelläni leikellyt jonkin niistä, jos minulla olisi
ollut soveliaat kojeet (mutta ne olivat pahaksi onneksi jääneet
laivaan), vaikka ne näyttivät niin iljettäviltä, että minua kerrassaan
kuvotti.
Minua kuljetettiin tavallisesti suuressa laatikossani, mutta Kuningatar
antoi sitäpaitsi valmistaa minua varten toisen pienemmän, joka oli
suunnilleen neljä jalkaa kultakin sivultaan ja kymmenen jalkaa korkea.
Se oli matkoilla mukavampi kuin toinen, joka oli hiukan liian suuri
Glumdalclitchin syliin ja hankala vaunuihin otettavaksi. Uuden laatikon
valmisti sama mestari kaikin puolin minun ohjeitani noudattaen. Tämä
matkalaatikko oli täsmälleen neliömäinen, kolmella sivulla oli ikkuna
keskellä seinää, ja ikkunain ulkopuolella oli rautaristikko pitkillä
matkoilla mahdollisesti sattuvien tapaturmien varalta. Neljänteen
seinään, jossa ei ollut ikkunaa, oli kiinnitetty kaksi vankkaa
sinkilää, joihin minua kuljettava henkilö, tahtoessaan liikkua ratsain,
pujotti nahkavyön kiinnittäen sen sitten soljella vyötäisilleen.
Jos Glumdalclitch sattui olemaan pahoinvoipa, sai tehtävän aina
suorittaakseen joku vakaa ja uskollinen palvelija, johon voin luottaa,
kun halusin seurata Kuningasta ja Kuningatarta heidän matkoillaan tai
mielin katsella puutarhoja tai käydä vierailulla jonkun ylhäisen naisen
tai hovin ministerin luona; minä näet aloin nyt tulla korkeimpien
virkamiesten keskuudessa tunnetuksi ja arvossapidetyksi, luullakseni
enemmän Heidän Majesteettiensa osoittaman suosion kuin minkään oman
ansioni vuoksi. Jos satuin väsymään vaunuissa-matkustamiseen, sai
ratsastava lakeija vyöttää laatikkoni vyötäisilleen ja sijoittaa
sen tyynylle eteensä, ja silloin voin kolmesta ikkunastani vapaasti
katsella maisemia. Tässä matkustussuojassa minulla oli telttasänky
ja kattoon kiinnitetty makuuverkko, kaksi tuolia ja pöytä, kaikki
lujasti lattiaan kiinnitetyt vaunujen ja hevosen liikkeistä johtuvan
järkkymisen välttämiseksi. Minä olin niin tottunut merimatkoihin,
etteivät nämä, toisinaan tosin sangen valtavat heilunnat paljoakaan
minua häirinneet.
Mieliessäni lähteä kaupunkia katselemaan sijoituin aina
matkalaatikkooni, jonka Glumdalclitch otti syliinsä sijoittuen itse
eräänlaiseen kantotuoliin, jota maan tavan mukaan kantoi neljä miestä
ja jonka jäljessä kulki kaksi Kuningattaren livereihin puettua
palvelijaa. Kansa oli usein kuullut minusta puhuttavan ja tunkeili
uteliaana kantotuolin ympärillä, ja tyttö oli kyllin laatuisa
käskeäkseen kantajien pysähtyä ja ottaakseen minut kämmenelleen, jotta
kaikki voivat paremmin nähdä uteliaisuutensa esineen.
Minun teki kovin mieli nähdä suurinta temppeliä ja varsinkin
siihen kuuluvaa tornia, jota sanottiin valtakunnan korkeimmaksi.
Hoitajattareni veikin minut sinne eräänä päivänä, mutta minun täytyy
tunnustaa, että palasin pettyneenä; torni näet oli ainoastaan
kolmentuhannen jalan korkuinen maasta ylimpään nirkkoon lukien, mikä ei
ole ollenkaan ihmeteltävä korkeus, jos otamme huomioon tämän kansan ja
eurooppalaisten välisen suuruuseron, eikä suinkaan vastaa (jos oikein
muistan) Salisburyn tapulin korkeutta. En kumminkaan tahdo halventaa
kansakuntaa, jolle ikäni kaiken tunnustan olevani erinomaisessa
kiitollisuudenvelassa, ja senvuoksi myönnän, että sen, mitä tämän
kuuluisan tornin korkeudesta puuttuu, korvaa runsaasti sen kauneus ja
lujuus. Sen seinät näet ovat lähes sadan jalan paksuiset ja rakennetut
hakatuista, suunnilleen neljänkymmenen jalan mittaisista paasista,
kaikilta puoliltaan koristetut luonnollista kokoa suuremmilla jumalain
ja kuningasten marmorikuvilla, joilla kaikilla on omat komeronsa. Minä
mittasin erään pikkusormen, joka oli lohjennut jostakin kuvapatsaasta
ja lepäsi soraläjässä, ja havaitsin sen täsmälleen neljän jalan ja
tuuman pituiseksi. Glumdalclitch kääri sen nenäliinaansa ja kuljetti
taskussaan kotiinsa säilyttääkseen sen muun pienen rihkaman joukossa,
johon oli kovin kiintynyt, niinkuin hänen ikäisensä lapset yleensä.
Kuninkaan keittiö on tosiaankin jalo rakennus holvikattoineen ja
suunnilleen kuudensadan jalan korkuinen. Iso leivinuuni on vain
kymmentä askelta kapeampi kuin P. Paavalinkirkon kupoli; minä näet
mittasin viimeksimainitun kotiin palattuani vertailun vuoksi. Mutta jos
kuvailisin keittiön liettä, valtavia patoja ja kattiloita, vartaissaan
kääntyviä paisteja ja useita muita yksityisseikkoja, niin minua
tuskin uskottaisiin; ankara arvostelija joka tapauksessa taipuisi
otaksumaan, että hiukan liioittelen, kuten matkailijain usein epäillään
menettelevän. Pelkään sellaista moitetta välttäessäni johtuneeni
toiseen äärimmäisyyteen, ja jos tämä kuvaus sattumalta käännettäisiin
Brobdingnagin (sillä nimellä tätä valtakuntaa tavallisesti mainitaan)
kielelle ja kuljetettaisiin sinne, niin Kuningas ja hänen kansansa
voisivat syystäkin valittaa, että olen tehnyt heille vääryyttä
esittämällä asioita väärin ja vähennetyssä mittakaavassa.
Hänen Majesteetillaan on useimmiten tallissaan seitsemänsataa hevosta,
joiden korkeus yleensä vaihtelee neljästäkuudetta kuuteenkymmeneen
jalkaan. Mutta kun hän juhlatilaisuuksissa näyttäytyy ulkona, on
hänellä henkivartiostonaan viisisataa ratsumiestä, ja minä pidin tätä
joukkoa komeimpana näkynä, mikä katselijalle voi milloinkaan tarjoutua,
kunnes näin osan Kuninkaan armeijaa sijoitettuna taistelujärjestykseen.
Siitä kerron toisessa yhteydessä.