Tekijä haetaan hoviin. Kuningatar ostaa hänet hänen isännältään
maanviljelijältä ja lahjoittaa hänet Kuninkaalle. Hän väittelee Hänen
Majesteettinsa hovissa olevien suurten oppineiden kanssa. Tekijälle
järjestetään hoviin huoneisto. Hän on Kuningattaren suuressa suosiossa.
Hän esiintyy kotimaansa kunnian puolustajana. Hänen ja Kuningattaren
kääpiön välillä vallitsee eripuraisuus.
Lukuisat ponnistukset, joita minun täytyi joka päivä suorittaa,
riuduttivat muutamassa viikossa melkoisesti terveyttäni; mutta mitä
enemmän isäntäni minusta hyötyi, sitä ahnaammaksi hän tuli. Minä olin
tyyten menettänyt ruokahaluni, ja minusta oli jäljellä tuskin muuta
kuin luut ja nahka. Isäntä huomasi sen, otaksui minun kohta kuolevan ja
päätti saada minusta niin hyvän hinnan kuin suinkin mahdollista. Hänen
asiaa harkitessaan ja päätellessään tuli hovista eräs _slardral_ eli
marsalkka, joka käski isäntäni heti kuljettaa minut sinne Kuningatarta
ja hänen hovinaisiaan huvittamaan. Muutamat viimeksimainituista olivat
jo käyneet minua katsomassa ja olivat kertoneet ihmeitä kauneudestani,
käytöksestäni ja hyvästä älystäni. Esiintymiseni ilahdutti
erinomaisesti Hänen Majesteettiansa ja hänen seuruettaan. Minä lankesin
polvilleni ja pyysin saada kunnian suudella hänen keisarillista
jalkaansa, mutta tämä armollinen ruhtinatar ojensi minulle
pikkusormensa (minut oli nostettu pöydälle), johon tartuin molemmin
käsin vieden sen nipukan syvimmän kunnioituksen ilmein huulilleni. Hän
esitti minulle muutamia syntymämaatani ja retkiäni koskevia yleisiä
kysymyksiä, joihin vastasin niin lyhyesti ja ytimekkäästi kuin suinkin
osasin. Hän kysyi minulta, tekisikö mieleni elää hovissa. Minä kumarsin
niin syvään, että hiukseni hipoivat pöydänkantta, ja vastasin nöyrästi
olevani isäntäni orja, joka kuitenkin, jos saisi vapaasti kohtalonsa
määrätä, olisi ylpeä saadessaan omistaa elämänsä Hänen Majesteettinsa
palvelukseen. Sitten hän tiedusteli isännältäni, halusiko hän myydä
minut hyvästä hinnasta. Isäntä, joka otaksui, etten eläisi enää
kuukauttakaan, suostui mielellään minusta luopumaan ja pyysi hinnaksi
tuhat kultakolikkoa, mikä heti määrättiin hänelle maksettavaksi.
Jokainen kappale oli suunnilleen sadan moidorin paksuinen, mutta kun
ottaa huomioon kaikkien tämän maan ja Euroopan asiain välisen suhteen,
ei tämä summa sittenkään, huolimatta kullan korkeasta arvosta heidän
keskuudessaan, liene vastannut täyttä tuhatta Englannin guineaa. Sitten
sanoin Kuningattarelle, että koska nyt olin Hänen Majesteettinsa
kaikkein nöyrin alamainen ja palvelija, minun täytyi anoa sellaista
armonosoitusta, että Glumdalclitch, joka oli aina hoitanut minua
erinomaisen huolellisesti ja hellästi ja oli asiaan hyvin perehtynyt,
pääsisi hänen palvelukseensa ja toimisi edelleenkin hoitajanani
ja opettajanani. Hänen Majesteettinsa suostui anomukseeni ja sai
isännän helposti myöntymään; mies oli varsin tyytyväinen tietäessään
tyttärensä koroitetuksi hovinaisen arvoon, ja tyttö raiska itse ei
kyennyt salaamaan iloansa. Entinen isäntäni poistui sanottuaan minulle
jäähyväiset ja huomautettuaan jättävänsä minut hyvään palveluspaikkaan.
Minä en vastannut siihen sanaakaan, kumarsinhan vain kevyesti.
Kuningatar havaitsi kylmäkiskoisen käyttäytymisen! ja kysyi miehen
mentyä, mistä se johtui. Minä uskalsin sanoa Hänen Majesteetilleen,
etten ollut entiselle isännälleni kiitollisuudenvelassa mistään muusta
kuin siitä, ettei hän ollut murskannut sattumalta pellostaan löytämänsä
viattoman olentoraukan aivoja ja että tämä kiitollisuudenvelka oli
runsaasti korvattu sillä ansiolla, jonka hän oli saanut näyttäessään
minua puolessa valtakunnassa, ja sillä hinnalla, jonka hän oli saanut
nyt minut myydessään. Huomautin vielä viettämäni elämän olleen niin
vaivalloista, että siihen olisi voinut menehtyä kymmenin verroin
minua voimakkaampi olento, että terveyteni oli kovin riutunut, kun
oli täytynyt pitkin päivää rääkätä itseäni huvittamalla rahvasta
ja että Hänen Majesteettinsa kukaties ei olisi saanut minua niin
huokeasta hinnasta, ellei isäntäni olisi otaksunut henkeni olevan
menoteillään. Koska nyt kumminkaan en enää ollenkaan pelännyt joutuvani
huonon kohtelun alaiseksi, kun suojelijanani oli niin korkea ja hyvä
Ruhtinatar, Luonnon Kaunistus, Maailman Hempi, Alamaisten Ihastus ja
Luomakunnan Phoiniks, toivoin entisen isäntäni pelon osoittautuvan
aiheettomaksi, varsinkin kun jo nyt tunsin elonhenkieni virkistyvän
hänen kaikkeinkorkeimman läsnäolonsa vaikutuksesta.
Tämä oli pääasiallisena sisältönä puheessani, jonka esitin sangen
virheellisesti ja epäröiden; sen jälkiosa oli täysin muovattu tämän
kansan erikoiseen tyyliin, jonka erinäisiä lauseparsia olin oppinut
Glumdalclitchiltä hänen kuljettaessaan minua hoviin.
Kuningatar antoi jalosti anteeksi puheeni puutteellisuudet, mutta
ihmetteli samalla, että niin pienessä elukassa oli niin paljon älyä
ja hyvää ymmärrystä. Hän otti minut omaan käteensä ja kantoi minut
Kuninkaan luo, joka oli vetäytynyt omaan työhuoneeseensa. Hänen
Majesteettinsa, erittäin yksivakainen ja karmeailmeinen ruhtinas, ei
tullut ensi silmäyksellä kiinnittäneeksi erikoista huomiota hahmooni ja
kysyi Kuningattarelta kylmäkiskoisesti, oliko jo kulunut pitkäkin aika
siitä, kun hän oli _splacknuckiin_ mielistynyt. Sellaisena olentona hän
näytti pitävän minua, joka makasin ryntäitteni varassa Kuningattaren
oikealla kämmenellä. Mutta tämä ruhtinatar, joka oli harvinaisen
älykäs ja leikkisä, asetti minut varovasti kirjoituspöydälle seisomaan
ja kehoitti minua kertomaan Hänen Majesteetilleen kohtaloistani.
Minä tottelin, kerroin vaiheeni muutamin sanoin, ja Glumdalclitch,
joka odotti Kuninkaan työhuoneen ovella aivan levotonna, kun minä en
ollut näkyvissä, vakuutti todeksi kaikki, mitä oli tapahtunut minun
saavuttuani hänen isänsä kartanoon.
Kuningas oli yhtä oppinut henkilö kuin kuka hyvänsä hänen
valtakunnassaan ja oli saanut perusteellisen filosofisen ja
varsinkin matemaattisen koulutuksen, mutta kunnollisesti minun
hahmoni havaittuaan ja nähdessään minun kävelevän kahdella jalalla
hän sittenkin, ennenkuin suutani avasin ja puhuin, luuli minua
jonkinlaiseksi mekaaniseksi laitteeksi (niillä aloilla näet tämän
maan asujaimet ovat ehtineet varsin pitkälle), jonka oli sommitellut
jokin nokkela taitoniekka. Mutta kuullessaan sitten ääneni ja
huomatessaan puheeni säännölliseksi ja järkeväksi hän ei voinut salata
hämmästystään. Hän ei suinkaan tyytynyt kertomukseeni, mikäli se
koski saapumistani hänen valtakuntaansa, vaan otaksui sen tarinaksi,
josta olivat keskenään sopineet Glumdalclitch ja hänen isänsä
opetettuaan minulle joitakin lauseita, jotta saivat minut myydyksi
parempaan hintaan. Niin ajatellen Hänen Majesteettinsa esitti minulle
erinäisiä kysymyksiä saaden niihin kuitenkin aina järkevät vastaukset,
joiden ainoana puutoksena oli vieras ääntämistapa ja vaillinainen
kielentuntemus sekä eräät talonpojan kartanossa oppimani kansanomaiset
käänteet, jotka eivät soveltuneet hovin hienostuneeseen tyyliin.
Hänen Majesteettinsa kutsutti luokseen kolme korkeastioppinutta
henkilöä, jotka olivat sen maan tavan mukaan viikkovuorollaan
hovissa. Nämä herrat tutkivat hetken aikaa erittäin tarkoin
olemustani ja johtuivat tutkimuksensa nojalla erilaisiin minua
koskeviin mielipiteisiin. Kaikki olivat samaa mieltä siitä, etten
ollut voinut syntyä normaalisten luonnonlakien mukaisesti, koska en
ollut varustettu hengissäsäilymisen edellyttämillä kyvyillä, joko
erinomaisella liikkumisnopeudella tai taidolla kiipeillä puissa tai
kaivaa reikiä maahan. He tutkivat hampaitani ja johtuivat tarkkojen
huomioiden perustuksella siihen päätelmään, että olin lihansyöjä;
mutta kun useimmat nelijalkaiset olivat minua voimakkaammat ja
peltohiiret ja muut minua paljon vikkelämmät, eivät he voineet
käsittää, miten kykenin itseäni elättämään, ellen käyttänyt
ravinnokseni etanoita ja hyönteisiä, minkä he taas kokivat lukuisien
oppineiden perusteiden nojalla todistaa mahdottomaksi. Eräs näistä
tietoniekoista näytti pitävän minua alkiona tai keskeisenä, mutta tämän
mielipiteen hylkäsivät molemmat toiset, jotka havaitsivat jäseneni
hyvin muotoutuneiksi ja täydellisiksi ja päättelivät minun eläneen
useita vuosia, koska selvästi näkivät suurennuslasia käyttäessään
poskissani parransänkeä. He eivät voineet suostua pitämään minua
kääpiönä, sillä pienuuteni oli kaiken vertailun ulkopuolella;
kuninkaan suosikkikääpiö, pienin koko valtakunnassa milloinkaan
nähdyistä, oli sekin lähes kolmenkymmenen jalan pituinen. Kauan
kiisteltyään he vihdoin yksimielisesti päättivät, että olin vain
_relplum scalcath_, joka sananmukaisesti kääntäen merkitsee _lusus
naturae_ eli luonnon oikku. Tämä selitys sointuu täydellisesti Euroopan
uudenaikaiseen filosofiaan, koska sen edustajat, halveksien vanhaa
_salattujen syiden_ perustuksella tapahtuvaa selittelyä, jonka avulla
Aristoteleen seuraajat turhaan kokivat peittää tietämättömyyttään, ovat
keksineet juuri saman kaikkiin vaikeuksiin sovellettavan ihmeellisen
ratkaisukeinon, inhimillisen tietämyksen sanomattomaksi hyödyksi.
Tämän loppulausunnon jälkeen minä pyysin saada sanoa pari sanaa.
Minä käännyin Kuninkaan puoleen ja vakuutin Hänen Majesteetilleen
tulevani maasta, jossa eli useita miljoonia ihmisiä, miehiä ja naisia,
jotka kaikki olivat suunnilleen minun kokoisiani, kerroin, että
sikäläiset eläimet, puut ja rakennukset olivat suhteellisesti samaa
kokoa ja että minä niinmuodoin kykenin siellä puolustautumaan ja
elättämään itseäni yhtä hyvin kuin kuka tahansa Hänen Majesteettinsa
alamainen täällä. Tämä oli mielestäni riittävä vastaus oppineiden
herrojen väitteisiin. Siihen he huomauttivat vain ylenkatseellisesti
hymähtäen, että peltomies oli opettanut minut hyvin latelemaan
läksyäni. Kuningas, joka oli paljoa ymmärtäväisempi, lähetti
oppineet miehensä pois ja käski kutsua maamiehen, joka onneksi ei
ollut vielä kaupungista lähtenyt. Tutkittuaan häntä ensin yksin
ja sitten vastakkaiskuulustelussa minun ja tytön kanssa Hänen
Majesteettinsa alkoi ajatella, että kertomamme saattoi olla totta.
Hän toivoi Kuningattaren pitävän huolta siitä, että minua hoidettiin
erikoisen hyvin, ja oli sitä mieltä, että Glumdalclitchin tuli
edelleenkin minua hoivata; hän näet oli havainnut meidän erinomaisesti
kiintyneen toisiimme. Glumdalclitchille järjestettiin hoviin oma
asumus; hänellä oli eräänlainen kotiopettajatar, jonka asiana oli
ohjata hänen kasvatustaan, kamarineiti pukijanaan ja kaksi muuta
palvelijaa halvempia töitä varten, mutta minun hoitaminen oli
yksinomaan hänen toimenaan. Kuningatar käski oman koruveistäjänsä
valmistaa laatikon, joka kelpaisi makuusuojakseni, Glumdalclitchin
ja minun hyväksymän mallin mukaan. Tämä mies oli erinomaisen kätevä
taiteilija ja valmisti ohjeitani noudattaen kolmen viikon kuluessa
puisen suojan, joka oli kuusitoista jalkaa läpimitaten ja kaksitoista
jalkaa korkea, ja siihen työntöikkunat, oven ja kaksi kylkeissuojaa
niinkuin parhaaseen lontoolaiseen makuukamariin. Kattolevy aukeni
ja sulkeutui kahden saranan varassa, niin että voitiin nostaa
sisään Hänen Majesteettinsa verhoilijan viimeistelemä sänky, jonka
Glumdalclitch otti joka päivä ulos tuuleentumaan. Hän järjesti sen
omin käsin, sijoitti sen illalla makuuhuoneeseen ja sulki katon. Eräs
näppärä taitoniekka, joka oli kuuluisa pienistä erikoisuuksista, otti
valmistaakseen minulle pari selkä- ja käsinojilla varustettua tuolia
norsunluun kaltaisesta aineesta, kaksi pöytää ja lipaston, johon
voin sijoittaa tavarani. Huoneeni seinät, lattia ja katto olivat
patjoitetut, jottei tapahtuisi mitään onnettomuutta, jos kuljettajani
sattuisivat olemaan huolimattomat, ja jottei tärinä olisi niin tuima
vaunuissa matkatessani. Minä pyysin oveeni lukkoa sisäänpyrkivien
rottien ja hiirten varalta, ja seppä saikin erinäisten kokeiden
jälkeen valmistetuksi lukon, joka epäilemättä oli pienin niillä main
milloinkaan tehdyistä, sillä olen nähnyt suuremman erään herrasmiehen
talon portilla Englannissa. Minä säilyttelin avainta omassa taskussani,
koska pelkäsin Glumdalclitchin voivan sen kadottaa. Kuningatar käski
valmistaa minulle vaatteet hienoimmasta saatavissa olevasta silkistä,
joka ei ollut paljoa paksumpaa kuin Englannin huopa. Puku, joka rasitti
minua melkoisesti, kunnes siihen totuin, oli maan kuosin mukainen,
osalta persialaista, osalta kiinalaista vaatepartta muistuttava, ja
siinä oli erinomaisen vakaa ja kunniallinen leima.
Kuningatar mielistyi seuraani siinä määrin, ettei voinut nauttia
päivällistä, ellen minä ollut läsnä. Minua varten sijoitettiin pöytä
sille pöydälle, jonka ääressä Hänen Majesteettinsa aterioi, aivan
hänen vasemman kyynäspäänsä luo, ja tuoli istuakseni. Glumdalclitch
seisoi jakkaralla aivan lähellä pöytääni, valmiina minua auttamaan ja
hoivaamaan. Minulla oli täydellinen hopeinen pöytäkalusto, kulhot,
lautaset ja muut kojeet, jotka kuningattaren käyttelemiin verrattuina
eivät olleet paljoa suuremmat kuin eräässä Lontoon lelukaupassa
näkemäni nukenkalustoon kuuluvat esineet. Pikku hoitajattareni
säilytti niitä taskussaan, hopeiseen koteloon suljettuina, ja antoi ne
minulle aina tarvitessani, pitäen itse huolen niiden puhdistamisesta.
Kuningattaren seurassa aterioivat ainoastaan molemmat kuninkaallisen
huoneen prinsessat, joista vanhempi oli kuudentoista ja nuorempi siihen
aikaan kolmentoista vuoden ja kuukauden ikäinen. Hänen Majesteetillaan
oli tapana asettaa lihakappale kulhooni, minä leikkasin siitä itselleni
soveliaan annoksen, ja hän katseli huvikseen minun pienoisateriaani.
Kuningatar (jonka ruokahalu ei suinkaan ollut hyvä) otti yhteen
suupalaan niin paljon kuin kaksitoista Englannin talonpoikaa syö
ateriakseen, ja tämä näky tuntui minusta pitkät ajat varsin etovalta.
Hän rusensi hampaillaan leivosen siipikynkän luineen päivineen, vaikka
se oli kymmenen kertaa suurempi kuin täysikasvuisen kalkkunan, ja pisti
suuhunsa leivänkimpaleita, jotka olivat kahden ryssänlimpun kokoisia.
Hän joi kultamaljasta, härkätynnyrin verran joka siemauksella. Hänen
veitsensä terä oli kahden viikatteen mittainen. Lusikat, kahvelit ja
muut kojeet olivat samaa kokoa. Muistan, kuinka Glumdalclitch kerran
vei minut uteliaisuuteni tyydytykseksi näkemään hovipäivällisiä ja
kuinka yhtaikaa kohoava veitsi- ja kahvelitusina säikähdytti minua
enemmän kuin mikään muu aikaisemmin näkemäni hirmu.
Tapana on, että Kuningas ja Kuningatar sekä kuninkaallisen huoneen
prinssit ja prinsessat joka keskiviikko (tämä päivä, kuten jo
aikaisemmin huomautin, on heidän sabattinsa) nauttivat yhteisen
päivällisen Kuninkaan huoneistossa. Minä olin nyt päässyt Hänen
Majesteettinsa suureen suosioon, ja näiden ateriain ajaksi sijoitettiin
pieni tuolini ja pöytäni hänen vasemmalle puolelleen erään suola-astian
viereen. Ruhtinas keskusteli mielellään kanssani, kyseli minulta
Euroopan tavoista, uskonnosta, laeista, hallitusmuodoista ja
opillisesta sivistyksestä, ja minä tein niistä selkoa parhaan taitoni
mukaan. Hänen käsityskykynsä oli niin selvä ja hänen arvostelunsa
niin osuva, että hän esitti kaikkien tiedonantojeni perustuksella
erittäin viisaita harkintoja ja huomioita. Tunnustan kumminkin,
että kun olin hiukan liian runsassanainen kuvaillessani rakasta
syntymämaatani, kauppaamme ja sotiamme merellä ja maalla, uskonnollista
eripuraisuuttamme ja valtiollisia puoluekiistojamme, niin kasvatuksen
häneen istuttamat ennakkoluulot ilmenivät hänessä siinä määrin
vallitsevina, että hänen täytyi ottaa minut oikeaan käteensä, silittää
minua hellävaroen toisella ja herttaisesti naurettuaan kysyä minulta,
kuuluinko whig- vaiko torypuolueeseen. Sitten hän kääntyi ensimmäisen
ministerinsä puoleen, joka seisoi hänen takanaan, kädessä suunnilleen
englantilaisen linjalaivan isonmaston kokoinen valkoinen sauva, ja
huomautti, kuinka ylen mitätöntä kaikki inhimillinen suuruus on, koska
sitä voivat matkia minunlaiseni pienet maan matoset. Siitä huolimatta,
jatkoi hän, lyön vetoa, että noilla naurettavan pienillä olennoilla on
omat arvonimensä ja kunniamerkkinä, että he rakentavat pieniä pesiä
ja loukkoja, joita nimittävät taloiksi ja kaupungeiksi, upeilevat
vaatteillaan ja ajopeleillään, rakastavat, riitelevät, tappelevat,
väittelevät, pettävät ja peijaavat. Niin hän jatkoi, ja minä vuoroin
kalpenin, vuoroin punastuin harmista kuullessani jaloa isänmaatamme,
taiteitten ja aseitten valtiatarta, Ranskan vitsausta, Euroopan
sovintotuomaria, hyveen, hurskauden, kunnian ja totuuden tyyssijaa,
maailman ylpeyden ja kateuden esinettä, niin ylenkatsellisesti
kohdeltavan.
Koska en kumminkaan kyennyt kostamaan solvauksia, aloin asiaa lähemmin
harkittuani epäillä, oliko osakseni tullut mitään solvausta. Olin
näet useiden kuukausien aikana tottunut näkemään tätä väkeä ja
keskustelemaan heidän kanssaan ja huomannut kaikkien silmieni eteen
sattuvien esineiden olevan suhteellisesti samaa kokoa, joten heidän
suuruutensa ja ulkomuotonsa aluksi aiheuttama kauhu oli häipynyt
mielestäni siinä määrin, että jos olisin nähnyt joukon hienoja
englantilaisia herroja ja naisia, jokaisen heistä koko koreudessaan
esittämässä rooliansa kaikkein siroimpaan tapaan, keikistelemässä ja
kumartelemassa ja lavertelemassa, niin olisipa totta puhuen tehnyt
mieleni nauraa aivan samoin kuin Kuningas ja hänen grandinsa nyt
nauroivat minulle. En myöskään voinut olla hymyilemättä itselleni,
kun Kuningatar toisinaan vei minut kämmenellään lähelle kuvastinta,
jossa näin meidät molemmat luonnollisessa koossa. Mikään ei voinut
olla naurettavampaa kuin meidän toisiimme vertaaminen, ja niin aloin
tosiaankin kuvitella kutistuneeni melkoisesti entisestä koostani.
Mikään ei ärsyttänyt ja kiduttanut minua siinä määrin kuin
Kuningattaren kääpiö. Hän, pienin ihminen, joka siihen saakka
oli valtakunnasta tavattu (uskon tosiaankin, ettei hän täyttänyt
kolmeakymmentä jalkaa), rupesi hävyttömäksi nähdessään niin paljon
itseään pienemmän olennon ja yritti aina mahtailla ja olla suuri
olevinaan, kun kulki ohitseni Kuningattaren eteishuoneessa minun
seisoessani jollakin pöydällä keskustelemassa hovin herrojen tai
naisten kanssa. Sellaisissa tapauksissa hän melkein poikkeuksetta
sinkosi jonkin pienuuteeni kohdistuvan kärkevän sanan, ja minä voin
kostaa ainoastaan nimittämällä häntä veikokseni, haastamalla häntä
painiin ja muilla sellaisilla hovipoikien viljelemillä sukkelilla
vastauksilla. Eräänä päivänä aterioitaessa tämä pieni ilkeä vintiö
ärtyi jostakin sanastani niin, että nousi Kuningattaren tuolin
kaiteelle, tarttui minua mitään pahaa aavistamatonta vyötäisiin ja
pudotti minut isoon hopeiseen kermakulhoon juosten sitten kiireen
kaupalla tiehensä. Minä upposin sinne umpikuljuun, ja olisi voinut
käydä huonostikin, ellen ollut hyvä uimari; Glumdalclitch näet sattui
sinä hetkenä olemaan huoneen toisessa päässä, ja Kuningatar säikähti
niin, ettei kyennyt neuvokkaasti minua auttamaan. Pikku hoitajattareni
riensi kumminkin minua pelastamaan ja nosti minut kuivalle, kun olin
ehtinyt niellä toista korttelia kermaa. Minut vietiin vuoteeseen,
mutta vahinkoa ei tullut muuta kuin se, että vaatteeni menivät aivan
piloille. Kääpiö sai kelpo löylytyksen ja rangaistusta lisättiin siten,
että hänen oli tyhjennettävä se kermakulho, johon oli minut viskannut.
Sen koommin hän ei enää voittanut valtiattarensa suosiota. Pian sen
jälkeen Kuningatar lahjoitti hänet eräälle ylhäiselle naiselle. Minä
olin erittäin iloinen päästessäni häntä näkemästä, koska en voinut
arvata millaisiin äärimmäisiin tekoihin tuo ilkeä veijari olisi voinut
kostonhimossaan johtua.
Hän oli jo aikaisemmin tehnyt minulle ruman kepposen, joka sai
Kuningattaren nauramaan, vaikka hän samalla oli sydämestään vihoissaan
ja olisi heti pannut hänet viralta, ellen minä olisi jalomielisesti
ryhtynyt sovittamaan. Kuningatar oli ottanut lautaselleen ydinluun,
koputellut siitä ytimen ja asettanut luun takaisin kulhoon, entiseen
pystyyn asentoonsa. Kääpiö piti varansa Glumdalclitchin siirryttyä
sivupöydän luo ja nousi sille jakkaralle, jolla tavallisesti seisoi
pikku hoitajattareni hoivatessaan minua ateriain aikana. Sitten hän
tarttui minuun molemmin käsin, puristi sääreni yhteen ja painoi minut
luun onteloon vyötäryksiä myöten. Siihen minä jäin hyväksi aikaa
ja näytin erittäin naurettavalta. Luulenpa, että kului kokonainen
minuutti, ennenkuin kukaan tiesi, minne olin joutunut; pidin näet
huutamista arvooni soveltumattomana. Mutta ruhtinaat eivät useinkaan
nauti ruokaansa kuumana, ja niin jalkani säilyivät kalttautumattomina;
sukkani ja housuni vain olivat surkeassa kunnossa. Minun pyynnöstäni
kääpiö sai vain kelpo selkäsaunan.
Kuningatar laski usein leikkiä säikkyväisyydestäni ja tapasi
tiedustella minulta, olivatko kaikki kotimaassani minunlaisiani pahoja
pelkureita. Seikka oli seuraavanlainen. Valtakunnan vitsauksena on
kesäiseen aikaan suuri kärpästen paljous, ja nämä inhoittavat otukset,
jotka ovat nummileivosen kokoisia, eivät antaneet aterialla istuessani
minulle elävää rauhaa, vaan hymisivät ja surisivat lakkaamatta
ympärilläni. Toisinaan ne laskeutuivat ruokaani ja jättivät siihen
inhoittavaa ulostustaan tai näljäänsä, jonka varsin hyvin näin; maan
asukkaiden suuremmat näköelimet eivät havainneet yhtä terävästi
sellaisia pieniä esineitä. Toisinaan ne istuutuivat nenälleni tai
otsalleni, pistivät minua lihaan asti ja levittivät inhaa löyhkää.
Minä erotin selvästi sen tahmaisen aineen, joka luonnontutkijaimme
selityksen mukaan tekee näille hyönteisille mahdolliseksi kävellä
katossa, jalat ylöspäin. Minulla oli paha puuha puolustautuessani
näiden ilkeiden eläinten hyökkäyksiltä, ja mahdotonta oli olla
säpsähtämättä, kun niitä tuiskahti kasvoihin. Kääpiön tavallisena
kujeena oli siepata muutamia niistä kouraansa, samoinkuin meikäläiset
koulupojat mielellään tekevät, ja päästää ne yhtäkkiä lentoon nenäni
alla, siten minua säikähdyttääkseen ja huvittaakseen Kuningatarta.
Minulla ei ollut muuta keinoa kuin viiltää ne kappaleiksi niiden
ilmassa lentäessä, ja taitavuuttani ihailtiin kovin.
Muistan, kuinka Glumdalclitch oli eräänä aamuna asettanut minut
laatikkoineni akkunalle, kuten yleensäkin kauniin sään vallitessa,
jotta saisin hengittää raitista ilmaa (en näet uskaltanut sallia hänen
ripustaa laatikkoa naulaan ikkunan ulkopuolelle, niinkuin Englannissa
ripustamme linnunhäkkejä). Olin avannut toisen työntöikkunani ja
istuutunut pöytäni ääreen syömään aamiaisekseni makeata kakkua, kun
samassa lensi huoneeseeni kolmattakymmentä tuoksun sinne houkuttelemaa
ampiaista, jotka hyrisivät äänekkäämmin kuin yhtä monta säkkipelin
bassopilliä. Muutamat niistä hyökkäsivät kakkuni kimppuun ja
kuljettivat sen pois pala palalta, toiset lentelivät pääni ja kasvojeni
vaiheilla kerrassaan huumaten minut surinallaan. Minä pelkäsin ja
vapisin ajatellessani, että ne voivat minua pistää, mutta uskalsin
sentään nousta, paljastaa säiläni ja käydä niiden kimppuun niiden
lentäessä. Niin päästin päiviltä neljä; muut lensivät tiehensä,
ja minä suljin heti ikkunani. Nämä hyönteiset olivat peltopyyn
kokoisia. Minä tarkastin niiden pistimet ja havaitsin ne puolentoista
tuhman pituisiksi ja teräviksi kuin neulat. Minä säilytin ne kaikki
huolellisesti, asetin ne myöhemmin eräiden muiden merkillisyyksien
keralla näytteille eri puolilla Eurooppaa ja Englantiin palattuani
lahjoitin niistä kolme Gresham Collegen kokoelmiin jättäen neljännen
itselleni.