Maamiehen tytärtä kuvaillaan. Tekijä kuljetetaan markkinapaikalle ja
sieltä pääkaupunkiin. Hänen matkansa yksityisseikkoja.
Emännälläni oli yhdeksän vuoden ikäinen tytär, ikäisekseen erittäin
kehittynyt, taitava neulan käsittelijä ja nukkensa pukija. Hänen
äitinsä ja hän keksivät järjestää nuken kätkyen yösijakseni. Kätkyt
sijoitettiin pieneen lipastonlaatikkoon ja se vuorostaan riippuvalle
hyllylle, koska pelättiin rottia. Se oli makuusijanani koko sen
ajan, jonka vietin tämän väen luona, joskin se vähitellen muovattiin
mukavammaksi, kun aloin oppia heidän kieltänsä ja osasin ilmaista
toivomuksiani. Tämä nuori tyttö oli niin kätevä, että kun olin kerran
tai pari kertaa riisunut vaatteeni hänen nähtensä, hän jo kykeni
pukemaan ja riisumaan minut, joskaan en koskaan häntä vaivannut,
kun hän salli minun itse suorittaa ne tehtävät. Hän ompeli minulle
seitsemän paitaa ja vähän muitakin liinavaatteita niin hienosta
palttinasta kuin suinkin löysi, mutta ne olivat sittenkin säkkikangasta
karheammat. Hän pesi ne aina omin käsin. Hän se perehdytti minua
maan kieleenkin; minä osoitin jotakin esinettä, ja hän mainitsi sen
nimen omalla kielellään, niin että muutaman päivän kuluttua osasin
pyytää, mitä milloinkin halusin. Hän oli erittäin hyvänluontoinen
eikä neljääkymmentä jalkaa pitempi, koska näet oli vähävartinen
ikäisekseen. Hän antoi minulle nimen _Grildrig_, jota sitten alkoi
käyttää koko perhe ja myöhemmin koko valtakunta. Sana merkitsee
samaa kuin latinan kielen _nanunculus_, italian _homunceletino_ ja
englannin _mannikin_. Tätä tyttöä saan ennen muita kiittää siitä,
että säilyin hengissä tässä maassa; minä mainitsin häntä nimellä
_Glumdalclitch_ eli pikku hoitajattareni ja tekisin itseni vikapääksi
suureen kiittämättömyyteen, ellen tässä kunnioittaen mainitsisi hänen
huolenpitoaan ja kiintymystään. Toivon hartaasti, että kykenisin asian
hänelle korvaamaan hänen ansionsa mukaan sen sijaan, että olen ollut,
kuten liiankin pätevien syiden nojalla pelkään, hänen epäsuosioon
joutumisensa viaton, mutta onneton väline.
Lähiseuduilla alkoi nyt tulla tunnetuksi ja keskustelunalaiseksi
asiaksi, että isäntäni oli löytänyt pellostaan merkillisen, suunnilleen
_splacknuckin_ kokoisen eläimen, joka oli kaikin puolin ihmisen
näköinen ja jäljitteli kaikkia inhimillisiä toimia, näytti puhuvan
omaa pikku kieltänsä, oli jo oppinut useita sanoja heidän kielestään,
kulki pää pystyssä kahdella jalalla, oli kesy ja kiltti, tuli, kun
kutsuttiin, teki kaikki, mitä käskettiin, oli erittäin hienojäseninen
ja hipiältään koreampi kuin ylhäisen henkilön kolmivuotias tytär.
Eräs toinen maanviljelijä, joka asui aivan lähellä ja oli isäntäni
hyvä ystävä, tuli talossa käymään saadakseen selville, mitä perää
näissä puheissa oli. Minut otettiin heti esiin ja asetettiin pöydälle,
missä kävelin niinkuin käskettiin, paljastin miekkani, pistin sen
jälleen tuppeen, kumarsin isäntäni vieraalle, kysyin hänen omalla
kielellään, kuinka hän jakseli ja lausuin hänet tervetulleeksi aivan
niinkuin pikku hoitajattareni oli minulle opettanut. Mies, joka oli
jo iällinen ja heikkonäköinen, asetti lasit nenälleen nähdäkseen
minut paremmin, ja minä en voinut olla helakasti nauramatta, sillä
hänen silmänsä olivat kuin täysikuu, joka paistaa huoneeseen
pari-ikkunoista. Talon väki huomasi rattoisuuteni aiheen ja yhtyi
nauruuni, mutta äijä oli kyllin tuhma suuttuakseen ja loukkaantuakseen.
Hän oli pahan saiturin maineessa ja osoitti onnettomuudekseni sen
ansaitsevansa antamalla isännälleni sen kirotun neuvon, että hänen
piti näytellä minua nähtävyytenä markkinoilla lähimmässä kaupungissa,
joka oli puolen tunnin ratsastusmatkan eli kahdenkolmatta peninkulman
päässä kartanostamme. Minä arvasin jotakin tuhoisaa olevan tekeillä
havaitessani isäntäni ja hänen ystävänsä kauan kuiskuttelevan
toisilleen, toisinaan minuun viitaten, ja peloissani kuvittelin
kuulevani ja ymmärtäväni joitakin heidän sanojansa. Seuraavana aamuna
Glumdalclitch, pikku hoitajattareni, kertoi minulle koko jutun,
jonka oli viekkaasti houkutellut tietoonsa äidiltään. Tyttö raiska
painoi minut povelleen ja alkoi itkeä surusta ja häpeästä. Hän
pelkäsi karkean ja töykeän rahvaan tekevän minulle jotakin pahaa,
litistävän minut kuoliaaksi tai murtavan jäseniäni ottaessaan minut
käteensä. Hän oli myös huomannut, kuinka häveliäs luonnostani olin,
kuinka arka kunniastani ja kuinka häpeällisenä pitäisin, jos minua
näytettäisiin rahasta kaikkein kehnoimmalle rahvaalle. Hän kertoi
isän ja äidin luvanneen Grildrigin hänelle, mutta havaitsi heidän nyt
aikovan menetellä aivan samoin kuin edellisenä vuonna, kun olivat
olleet lahjoittavinaan hänelle karitsan, mutta olivat myyneet sen
teurastajalle heti, kun se oli riittävästi lihonut. Minä puolestani
voin varmasti vakuuttaa olleeni pikku hoitajatartani levollisempi.
Toivoin alinomaa ja aivan varmasti pääseväni vielä vapaaksi, ja
mitä tuli siihen häpeälliseen seikkaan, että jouduin kummana
kuljetettavaksi, oli huomattava, että pidin itseäni täydellisenä
muukalaisena tässä maassa ja ettei sellaista onnettomuutta milloinkaan
voitaisi lukea viakseni, vaikka palaisin Englantiinkin, sillä olisihan
itsensä Ison-Britannian kuninkaan täytynyt minun sijassani kokea sama
nöyryytys.
Isäntäni noudatti tuttavansa neuvoa ja kuljetti minut seuraavana
markkinapäivänä laatikossa läheiseen kaupunkiin. Hänen pieni
tyttärensä, minun hoitajattareni, sai lähteä mukaan, takasatulassa
istuen. Laatikko oli joka puolelta suljettu, siinä oli pieni ovi, josta
pääsin kulkemaan sisään ja ulos ja sitäpaitsi muutamia näverinreikiä
ilmanvaihdon edistämiseksi. Tyttö oli minusta huolta pitäen sijoittanut
sinne nukkensa pieluksen, jotta voin olla pitkälläni. Kaikesta
huolimatta jouduin kokemaan kamalaa tärinää ja pahoja kolahduksia
tämän matkan aikana, vaikka se kestikin vain puoli tuntia. Hevonen
näet astui suunnilleen neljäkymmentä jalkaa joka askelella ja poukotti
niin, että jouduin samanlaiseen liikkeeseen kuin laivan kallistellessa
ankarassa myrskyssä, se vain erona, että nouseminen ja laskeminen
tapahtui paljoa nopeammassa tahdissa. Matkamme oli hiukan pitempi kuin
Lontoosta St. Albansiin. Isäntäni asettui asumaan majataloon, jossa hän
yleensäkin markkinamatkoillaan asusti. Neuvoteltuaan sitten vähän aikaa
ravintolanisännän kanssa ja ryhdyttyään asian vaatimiin valmistaviin
toimenpiteisiin hän palkkasi _grulirudin_ eli huutajan ilmoittamaan
kaupungilla, että Viheriän Kotkan majatalossa oli nähtävänä
merkillinen, ei edes _splacknuckin_ (erään siinä maassa elävän erittäin
hienomuotoisen, suunnilleen kuuden jalan pituisen eläimen) kokoinen
olento, joka kaikin puolin muistutti ihmistä, osasi lausua erinäisiä
sanoja ja tehdä satoja huvittavia temppuja.
Minut asetettiin pöydälle majatalon suurimpaan huoneeseen, joka
saattoi olla lähes kolmesataa jalkaa neliöön. Pikku hoitajattareni
seisoi matalalla jakkaralla pöydän vieressä pitämässä minusta huolta
ja sanomassa, mitä piti kulloinkin tehdä. Tungoksen välttämiseksi
päästi isäntäni vain kolmekymmentä henkeä kerrallaan minua näkemään.
Minä liikuin pöydänkannella tytön ohjeiden mukaan; hän esitti minulle
kysymyksiä, joihin tiesi minun kielentaitoni nojalla kykenevän
vastaamaan, ja minä lausuin vastaukseni niin äänekkäästi kuin voin.
Minä käännyin useat kerrat katsomon puoleen, tervehdin kunnioittavasti,
lausuin kaikki tervetulleiksi ja käytin muitakin oppimiani sananparsia.
Minä otin nesteellä täytetyn sormustimen, jonka Glumdalclitch antoi
minulle pikariksi, ja join heidän terveydekseen. Minä paljastin säiläni
ja heilutin sitä englantilaisten miekkailijain tavalla. Hoitajattareni
ojensi minulle oljen kappaleen, jota käyttelin peitsenä; olin näet
oppinut sen taidon nuoruudessani. Minua näytettiin sinä päivänä
kahdelletoista katselijakunnalle, ja minun täytyi joka kerta suorittaa
samat hullutukset, kunnes olin uupumuksesta ja harmista puolikuollut.
Ne, jotka olivat minut nähneet, kertoivat toisille niin ihmeellisiä
asioita, että markkinaväki oli vähältä rikkoa ovet päästäkseen minua
katselemaan. Omaa etuansa silmällä pitäen isäntäni ei sallinut minuun
koskea kenenkään muun kuin hoitajattareni, ja vaaran välttämiseksi
oli rahit sijoitettu pöydän ympärille sellaisen matkan päähän, ettei
kukaan ylettynyt minua tavoittamaan. Eräs kelvoton koulupoika sentään
tähtäsi minua pähkinällä päähän ja vähältä piti, ettei osunutkin.
Heitto oli muuten niin voimallinen, että aivokoppani olisi varmaan
murskautunut, kun pähkinä oli melkein kurpitsan kokoinen. Minä sain
kumminkin tyydytyksekseni nähdä, kuinka nuorta vintiötä piestiin ja
hänet ajettiin pois huoneesta.
Isäntäni antoi julkisesti tiedoittaa, että minua näytettäisiin jälleen
seuraavana markkinapäivänä, ja valmisti minulle sillävälin mukavammat
kulkuneuvot. Siihen olikin täysi syy, sillä minä olin ensimmäisestä
matkastani ja kahdeksan tuntia kestäneestä katsojien huvittamisesta
niin uupunut, että tuskin jaksoin pysyä jaloillani tai mitään sanoa.
Kului ainakin kolme päivää, ennenkuin tulin jälleen voimiini, ja jotten
saisi olla rauhassa kotonakaan, saapui maineeni levitessä herrasväkeä
sadan penikulman kehästä minua katsomaan isäntäni taloon. Niin saapui
päivittäin vähintään kolmekymmentä henkeä vaimoineen ja lapsineen (maa
näet on erittäin väkirikas), ja isäntäni vaati aina maksun täydeltä
huoneelta näyttäessään minua kotonaan, vaikkapa vain yhdelle ainoalle
perhekunnalle. Minulla oli niinmuodoin viikon mittaan vain vähän levon
tilaisuutta (lukuunottamatta keskiviikkoa, heidän sabattiansa), vaikka
minua ei kuljetettukaan kaupunkiin.
Isäntäni havaitsi, millainen tulolähde minusta voi koitua, ja päätti
viedä minut valtakunnan huomattavimpiin kaupunkeihin. Hän varusti
mukaansa kaikki pitkällä matkalla tarvittavat tavarat, järjesti
kotoiset asiat, sanoi hyvästi vaimolleen, ja niin me lähdimme elokuun
17 p:nä 1703, suunnilleen kahden kuukauden kuluttua saapumisestani,
matkalle pääkaupunkiin, joka sijatsi noin kolmentuhannen peninkulman
päässä talostamme. Isäntäni otti jälleen tyttärensä Glumdalclitchin
takasatulaan. Glumdalclitch piteli sylissään vyötäisille kiinnitettyä
laatikkoa, jossa olin minä. Tyttö oli verhonnut asumukseni kaikkein
hienoimmalla saatavissa olevalla veralla, oli patjoittanut sen hyvin,
sijoittanut siihen nukensängyn, varustanut minut liinavaatteilla ja
muilla tarpeilla, sanalla sanoen tehnyt oloni niin mukavaksi kuin
suinkin. Mukanamme ei ollut ketään muuta kuin eräs talon renkipoika,
joka ratsasti jäljessämme tuoden matkatavaroita.
Isäntäni aikomuksena oli näyttää minua kaikissa kaupungeissa matkan
varrella ja poiketa tieltä viidenkymmenen ja sadankin peninkulman
päähän kyliin tai herraskartanoihin, joissa voi toivoa olevan ansion
mahdollisuutta. Me suoritimme helppoja päivämatkoja, korkeintaan
sataneljäkymmentä tai satakuusikymmentä peninkulmaa päivässä, sillä
Glumdalclitch, joka tahtoi minua säästää, sanoi väsyvänsä hevosen
hölkästä. Omasta pyynnöstäni hän otti minut monet kerrat laatikosta
antaakseen minun hengittää raitista ilmaa ja näyttääkseen minulle
maisemia, mutta piti minua aina nuoraan sidottuna. Me kuljimme
viiden tai kuuden virran poikki, jotka olivat monin verroin Niiliä
tai Gangesta leveämmät ja syvemmät, ja tuskinpa oli ollenkaan niin
pientä puropahasta kuin Thames London-Bridgen kohdalla. Matkamme kesti
kymmenen viikkoa, ja minua näytettiin kahdeksassatoista suuressa
kaupungissa, monista kyläkunnista ja yksityisistä kartanoista
puhumattakaan.
Lokakuun 26 p:nä me saavuimme pääkaupunkiin, jota heidän kielellään
mainittiin nimellä _Lorbrulgrud_ eli Maailman Ylpeys. Isäntäni
asettui asumaan kaupungin valtakadun varrelle, lähelle kuninkaan
palatsia, ja julkaisi niinkuin ainakin ilmoituksia, joissa tarkoin
kuvailtiin henkilöäni ja taitojani. Hän vuokrasi suuren, kolmen- tai
neljänsadan jalan laajuisen salin, hankki pöydän, jonka läpimitta oli
kuusikymmentä jalkaa, ja sijoitti sen kanteen, kolme jalkaa reunasta,
kolmen jalan korkuisen suojakaiteen, jottei tarvinnut pelätä minun
putoavan. Minua näytettiin kymmenen kertaa päivässä ihmisten ihmeeksi
ja ihastukseksi. Minä osasin nyt säällisen hyvin puhua heidän kieltänsä
ja ymmärsin täydellisesti jokaisen minulle lausutun sanan. Sitäpaitsi
olin oppinut heidän aakkosensa ja kykenin jotenkuten saamaan selkoa
joistakin lauseista; Glumdalclitch näet oli ollut opettajanani kotona
ja lepohetkinä matkalla. Hänellä oli taskussa pieni kirja, ei paljon
suurempi kuin Sansonin Kartasto. Se oli tavallinen nuorten tyttöjen
oppikirja, jossa lyhyesti selostettiin heidän uskontoansa; siitä hän
opetti minulle aakkoset ja selitti sanoja.