Ankaran myrskyn kuvaus. Isovenhe lähetetään noutamaan vettä, ja tekijä
lähtee mukana tutustuakseen maahan. Hän jää rannalle, eräs maan asujain
sieppaa hänet ja vie maanviljelijän taloon. Hänen vastaanottonsa ja
erinäisiä siellä sattuneita seikkailuja. Maan asukkaita kuvaillaan.
Luonto ja sallimus olivat määränneet minut viettämään toimeliasta
ja levotonta elämää, ja niin lähdin jo kaksi kuukautta palaamiseni
jälkeen jälleen kotimaastani astumalla kesäkuun 20 p:nä 1702 Downsissa
_Seikkailija_-nimiseen alukseen, jonka kapteenina oli cornwallilainen
komentaja John Nicholas ja jonka oli määrä purjehtia Suratiin.
Tuuli oli erittäin suotuisa, kunnes saavuimme Hyväntoivon niemeen,
missä astuimme maihin noutaaksemme raikasta vettä. Mutta kun sitten
havaitsimme laivamme vuotavan, kävimme purkamaan lastia ja jäimme
sinne talvehtimaan. Kapteenimme sairastui vilutautiin, ja senvuoksi
emme päässeet Kap-maasta lähtemään ennen maaliskuun loppua. Silloin
nostimme purjeet ja kuljimme onnellisesti Madagaskarin salmesta; mutta
kun sitten olimme ehtineet tämän saaren pohjoispuolelle ja olimme
suunnilleen viiden asteen päässä eteläistä leveyttä, niin tuuli,
joka näillä vesillä yleensä puhaltaa tasaisesti pohjoisen ja lännen
väliltä joulukuun alusta toukokuun alkuun, rupesi huhtikuun 19 p:nä
puhaltamaan paljoa kiivaammin ja melkoista lännempää kuin tavallisesti.
Sitä jatkui kaikkiaan kaksikymmentä päivää, jona aikana me ajauduimme
hiukan itäänpäin Molukkein saaristosta ja suunnilleen kolme astetta
päiväntasaajan pohjoispuolelle, kuten kapteenimme toukokuun 2 p:nä
asiaa tutkiessaan havaitsi. Silloin tuuli tyyntyi ihan tyveneksi,
ja minä olin siitä erittäin iloinen. Mutta kapteeni, joka oli hyvin
perehtynyt purjehtimiseen niillä vesillä, kehoitti meitä varustautumaan
uuden myrskyn varalta. Myrsky puhkesikin jo seuraavana päivänä: alkoi
näet puhaltaa eteläinen tuuli, niinsanottu etelämonsuuni.
Havaittuamme, että tuuli alkoi kiihtyä ylenmäärin, me reivasimme
varpapurjeen ja olimme valmiit sitomaan kokkapurjeen; mutta kun sää
ilmeisesti oli muuttumassa rajuksi, tarkastimme, että kaikki tykit
olivat lujasti kiinni, ja korjasimme peräpurjeen. Aluksemme oli
kovin kallellaan, ja pidimme parempana laskettaa myötätuuleen kuin
yrittää tiukasti tuuleen tai luovimalla. Me reivasimme kokkapurjeen
ja kiinnitimme sen ja kiristimme jalusnuoran; suuntaa alennettiin, ja
laiva kääntyi moitteettomasti. Sitten kiinnitimme jiikitouvin, mutta
purje oli revennyt; me laskimme raakapuun alas, saimme purjeen kannelle
ja selvitimme taklingin. Myrsky oli raju; aallot vyöryivät korkeina
ja uhkaavina. Me kiristimme ruoritangon taljaköyttä auttaaksemme
peränpitäjää. Emme laskeneet märssypurjetta, vaan jätimme kaikki
paikoilleen, sillä alus lasketti varsin sievästi peräntakaista, ja
me tiesimme, että se märssypurjeen ylhäällä ollessa totteli paremmin
ja halkoi helpommin aaltoja; edessämme näet oli aava vesi. Myrskyn
lauhduttua vedimme ylös keulapurjeen ja isonpurjeen ja käänsimme
aluksen tuuleen; sitten vedimme ylös mesaanipurjeen, märssy- ja
keulamärssypurjeen. Suuntamme oli itäkoillinen; tuuli puhalsi
lounaasta. Me kiristimme ylähangan halsseja, heitimme irti ylähangan
ahtimet ja nokkaköydet, otimme sisään alahangan prässit, kiristimme
ne ja ylähangan keulanuorat kireälle, kiinnitimme ne, käänsimme
mesaanipurjeen tuuleen ja pidimme sen niin täynnä ja kiinteänä kuin se
suinkin pysyi.
Tämän myrskyn jälkeen, jota seurasi tuima länsilounainen, me ajauduimme
arvioni mukaan suunnilleen viisisataa peninkulmaa itään, joten
vanhinkaan laivamme miehistä ei kyennyt sanomaan, missä maailman
osassa olimme. Muonavaramme olivat riittävät, aluksemme oli luja ja
miehistömme terveydentila hyvä; mutta me kärsimme ankaraa juomaveden
puutetta. Pidimme parhaana purjehtia samaan suuntaan sen sijaan, että
olisimme ohjanneet pohjoisempaan ja voineet siten joutua Suur-Tatarian
luoteisosiin ja jäätyneille merille.
Kesäkuun 16 p:nä 1703 havaitsi märssykorissa oleva laivapoika maan.
17 p:nä tuli selvästi näkyviimme iso saari tai manner (emme näet
tietäneet, kumpi). Sen eteläpuolella pisti mereen kapea niemeke
muodostaen lahdelman, joka kuitenkin oli niin matala, ettei
toistasataa tonnia vetävä alus voinut siihen laskea. Me heitimme
ankkurin peninkulman päässä tästä poukamasta, ja kapteenimme lähetti
isossavenheessä tusinan hyvin asestettuja miehiä, joiden oli määrä
tuoda astioissa suolatonta vettä, jos sitä suinkin oli saatavissa. Minä
pyysin kapteenilta lupaa saada lähteä heidän kerällään tarkastelemaan
maata ja tekemään ehkä hyvinkin mielenkiintoisia löytöjä. Tultuamme
maihin emme nähneet mitään jokea tai lähdettä emmekä merkkiäkään
asujaimista. Miehistö lähti senvuoksi rantaa pitkin etsiäkseen
suolatonta vettä meren läheisyydestä, ja minä kuljin yksin suunnilleen
peninkulman toisaalle, missä havaitsin maan aivan hedelmättömäksi
ja karuksi. Minua alkoi kohta väsyttää, ja kun en huomannut mitään
mielenkiintoista, palasin hiljalleen poukamaan päin. Näköala merelle
oli aivan vapaa, ja minä näin miestemme jo nousseen venheeseen ja
soutavan kaikin voimin kohti laivaamme. Aioin juuri huutaa heille,
vaikka siitä ei olisi ollut suurtakaan hyötyä, kun samassa näin
jättiläismäisen olennon kahlaavan meressä heidän jäljessään niin
nopeasti kuin voi. Vesi ei ulottunut hänen polviaan korkeammalle,
ja hän otti huimia askelia; mutta venheellä oli puolen peninkulman
etumatka, ja meri oli niillä tienoilla täynnä rosoisia luotoja, joten
hirviö ei saavuttanut venhettä. Tämä minulle kerrottiin myöhemmin; en
näet uskaltanut jäädä näkemään seikkailun päättymistä, vaan juoksin
mitä kiireimmin takaisin ja kiipesin jyrkälle kukkulalle, jolta näin
osan maata. Minä havaitsin sen täysin viljellyksi, mutta ensimmäinen
hämmästyttävä seikka oli ruohon pituus: se näkyi niittymailla olevan
suunnilleen kahdenkymmenen jalan korkuista.
Sitten tulin suurelle valtatielle, kuten luulin, mutta todellisuudessa
vain erään ohrapellon halki johtavalle pienelle polulle. Sitä pitkin
astelin vähän aikaa, mutta en nähnyt juuri mitään kummallakaan
puolella, koska oli kohta elonkorjuun aika ja vilja kohosi ainakin
neljäkymmentä jalkaa korkeana. Tunnin vaellettuani tulin toiseen päähän
peltoa, jota ympäröivä pensasaita oli ainakin sadanviidenkymmenen jalan
korkuinen. Pensasaidan puut olivat niin valtavan suuria, etten kyennyt
edes arviolta määrittelemään niiden pituutta. Tältä pellolta toiselle
johtivat jalkaportaat. Niissä oli neljä askelmaa ja ylinnä iso paasi.
Minun oli mahdoton käyttää näitä portaita, sillä jokainen askelma oli
kuuden jalan korkuinen ja laella oleva paasi suunnilleen kaksikymmentä
jalkaa. Olin parastaikaa etsimässä jotakin reikää pensasaidasta,
kun samassa näin viereisellä pellolla maan asukkaan, joka lähestyi
portaita ja oli samaa kokoa kuin mies, jonka olin nähnyt ajavan takaa
venhettämme. Olento näytti tavallisen kellotapulin suuruiselta ja
astui arviolta kymmenen kyynärää joka askelella. Minä jouduin mitä
ankarimman pelon ja hämmästyksen valtaan ja piilouduin kiireesti
ohrapeltoon. Sieltä näin hänen seisovan portaiden laella katsellen
oikealla puolella sijaitsevalle toiselle pellolle ja kuulin hänen
huutavan äänellä, joka oli verrattomasti tömyrin ääntä voimallisempi.
Mutta ääni pauhasi niin korkealla ilmassa, että aluksi tosiaankin
luulin sitä ukkosen jylinäksi. Sitten saapui hänen luokseen seitsemän
samanlaista hirviötä, kaikilla kädessä sirppi, joka oli suunnilleen
kuuden viikatteen veroinen. Nämä miehet eivät olleet yhtä hyvin puetut
kuin ensimmäinen, jonka palvelijoilta tai työläisiltä he näyttivät,
koska alkoivat hänen heille jotakin sanottuaan leikata viljaa siitä
pellosta, jossa minä olin. Minä pysyttelin heistä niin loitolla kuin
suinkin voin, mutta minun oli erinomaisen vaikea liikkua, koska ohran
korret olivat toisinaan vain jalan päässä toisistaan, joten hädin
tuskin pääsin pujottautumaan niiden välitse. Onnistuin kumminkin
etenemään, kunnes tulin sellaiseen kohtaan, missä sade ja tuuli oli
lyönyt viljan lakoon. Siinä en mitenkään päässyt eteenpäin, sillä
korret olivat niin toisiinsa kietoutuneet, etten voinut ryömiä läpi, ja
maahan taipuneiden tähkien vihneet olivat niin jäykät ja kärkevät, että
tunkeutuivat vaatteitten läpi lihaani. Samalla kuulin leikkuumiesten
olevan korkeintaan sadan kyynärän päässä minusta. Uupumuksen
masentamana ja kerrassaan huolen ja epätoivon valtaan joutuneena
heittäydyin pitkäkseni johonkin vakoon ja toivoin hartaasti saavani
siinä päättää päiväni. Minä itkin ajatellessani turvatonta leskeäni
ja isättömiä lapsia. Valitin omaa hulluuttani ja itsepäisyyttäni, kun
olin vastoin ystävieni ja sukulaisteni neuvoa lähtenyt jälleen matkaan.
Tämän kamalan mielenkuohun vallitessa en voinut olla ajattelematta
Lilliputia, jonka asukkaat olivat pitäneet minua maailman kaikkein
suurimpana ihmeenä. Siinä maassa minä olin kyennyt vetämään perässäni
keisarillista laivastoa ja suorittamaan ne muut urotyöt, jotka tulevat
säilymään valtakunnan aikakirjoissa ja joita jälkipolvet tuskin
uskovat, vaikka miljoonat ovat olleet niitä näkemässä. Minä ajattelin,
kuinka nöyryyttävältä täytyisi tuntua, jos minua pidettäisiin tämän
kansan keskuudessa yhtä mitättömänä kuin yksinäistä lilliputilaista
meidän keskuudessamme. Käsitin kuitenkin, että se oli vain vähäisin
onnettomuuksistani. Onhan havaittu, että inhimilliset olennot ovat sitä
julmempia, mitä suurempia, ja mitä muuta voinkaan niinmuodoin odottaa
kuin että ensimmäinen eteeni osuva jättiläisbarbaari pistäisi minut
poskeensa? Filosofit ovat epäilemättä oikeassa vakuuttaessaan meille,
ettei mikään ole suurta tai pientä muuten kuin suhteellisesti. Olisihan
voinut sattua niinkin, että lilliputilaiset olisivat tavanneet jonkin
kansakunnan, jonka väki oli yhtä pientä heihin verrattuna kuin he itse
minuun verraten. Ja kukapa tietää, eikö jossakin kaukaisessa, vielä
löytämättömässä osassa maailmaa voi olla olemassa jokin kansa, joka
kooltansa voittaa tämänkin jättiläisrodun?
Kauhistuneessa ja hämmentyneessä mielentilassani en kuitenkaan voinut
syventyä näihin katselmuksiin. Eräs leikkaajista oli jo saapunut
kymmenen kyynärän päähän siitä vaosta, jossa makasin, ja minä pelkäsin
hänen seuraavalla askelella murskaavan minut jalkansa alle tai silpovan
minut kahtia sirpillään. Kun hän siis aikoi jälleen astua eteenpäin,
kiljaisin niin äänekkäästi kuin osasin. Valtava olento pysähtyi,
tähyili vähän aikaa ympärilleen maahan ja havaitsi minut vihdoin vaossa
makaamassa. Hän harkitsi asiaa vähän aikaa, niinkuin ainakin henkilö,
joka tahtoo käydä käsiksi johonkin pieneen vaaralliseen elukkaan siten,
ettei se pääse häntä kynsimään eikä puremaan, siis samoinkuin olin itse
toisinaan tehnyt Englannissa yrittäessäni saada kiinni kärppää. Vihdoin
hän uskalsi tarttua vyötäisiini takaapäin etusormellaan ja peukalollaan
ja vei minut siten kolmen kyynärän päähän silmistään voidakseen
lähemmin tarkastella hahmoani. Minä arvasin hänen tarkoituksensa, ja
onnellinen sattuma soi minulle sen verran mielenmalttia, että päätin
olla vähääkään vastustelematta hänen pidellessään minua ilmassa
suunnilleen kuusikymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolella, vaikka hän
pahasti nipisteli kupeitani peläten minun luiskahtavan sormiensa
lomitse. Minä uskalsin ainoastaan kohottaa katseeni kohti aurinkoa,
liittää käteni rukoilevaan asentoon ja lausua muutamia sanoja nöyrällä
ja surullisella äänellä, joka soveltui olotilaani. Pelkäsin näet joka
hetki hänen heittävän minut maahan, niinkuin yleensä heitämme pienet
epämiellyttävät eläimet, jotka tahdomme tuhota. Hyväksi onneksi minun
ääneni ja eleeni näyttivät häntä miellyttävän, ja hän alkoi katsella
minua mielenkiinnoin, kovin ihmetellen, että osasin lausua selviä
sanoja, vaikka ei niitä ymmärtänyt. En voinut olla valittamatta,
vuodattamatta kyyneliä ja pyörittelemättä päätäni siten hänelle
ilmaistakseni, kuinka ankarassa pinteessä olin hänen etusormensa ja
peukalonsa välissä. Hän näytti ymmärtävän, mitä tarkoitin, koska nosti
nutunhelmansa, laski minut varovasti siihen ja juoksi isäntänsä luo,
joka oli vauras maanviljelijä ja sama henkilö, jonka olin ensinnä
pellolla nähnyt.
Saatuaan (kuten heidän keskustelunsa nojalla päättelin) sellaisen minua
koskevan selonteon kuin hänen palvelijansa kykeni antamaan, isäntä
otti kappaleen ohutta oljenkortta, joka oli suunnilleen kävelykepin
paksuinen, ja kohotti sillä takkini liepeitä, joita näytti luulevan
jonkinlaisiksi luonnon minulle lahjoittamiksi peitinsiiviksi. Sitten
hän puhalsi hiukseni syrjään paremmin nähdäkseen kasvoni. Hän huusi
rengeilleen tiedustellen heiltä (kuten myöhemmin kuulin), olivatko
he milloinkaan ennen nähneet pelloissa minunlaistani pientä elikkoa.
Sitten hän sijoitti minut varovasti maahan nelin jaloin kulkemaan,
mutta minä nousin heti ja kävelin hitaasti edestakaisin osoittaakseni
heille, etten aikonut karata. He istuutuivat piiriin ympärilleni
voidakseen paremmin seurata liikkeitäni. Minä otin hatun päästäni ja
kumarsin syvään isännälle, lankesin polvilleni, kohotin käteni ja
katseeni ja lausuin muutamia sanoja niin kuuluvasti kuin suinkin voin.
Sitten vedin taskustani rahakukkaron ja ojensin sen nöyrästi hänelle.
Hän otti sen kämmenelleen, vei sen aivan lähelle silmiään nähdäkseen,
mikä se oikeastaan oli, käänteli sitä useita kertoja hihastaan,
ottamallaan neulalla, mutta ei saanut siitä selkoa. Minä tein hänelle
merkin kehoittaen häntä sijoittamaan kätensä maahan, otin kukkaron,
avasin sen ja kaadoin kaikki kultarahat hänen kouraansa. Siinä oli
kaksi espanjalaista kultakolikkoa, jotka olivat kumpikin neljän
pistolin veroiset, sekä pari-kolmekymmentä pienempää rahakappaletta.
Huomasin hänen kostuttavan kielellään pikkusormensa päätä ja ottavan
kämmeneltään suurimman kolikon ja sitten toisen, mutta hän ei tuntunut
aavistavankaan, mitä ne olivat. Hän viittasi minua pistämään ne
takaisin kukkaroon ja kukkaron takaisin taskuun, ja minä pidin parhaana
menetellä niin, sitä ennen useat kerrat turhaan tarjottuani niitä
hänelle.
Isäntä uskoi nyt joka tapauksessa varmaan, että minun täytyi olla
järjellinen olento. Hän puhutteli minua monet kerrat, mutta hänen
äänensä soi korvissani kuin vesimyllyn pauhina, vaikka hän tuntuikin
ääntävän sanat varsin selvästi. Vastasin hänelle niin äänekkäästi
kuin voin käyttäen eri kieliä, ja hän toi useat kerrat korvansa
kahden kyynärän päähän, mutta kaikki suotta, sillä me emme kyenneet
ollenkaan toisiamme tajuamaan. Sitten hän lähetti palvelijat työhön,
otti taskustaan nenäliinan, käänsi sen kaksinkerroin ja levitti
vasemmalle kämmenelleen laskettuaan kätensä maahan. Sitten hän viittasi
minua nousemaan siihen, ja minä voinkin tehdä niin varsin helposti,
koska hänen kätensä oli vain jalan paksuinen. Pidin parhaana totella
ja peläten putoavani paneuduin pitkäkseni nenäliinalle, johon hän
varmuuden vuoksi kietoi minut leukaa myöten kuljettaen minut sitten
kotiinsa. Siellä hän kutsui luokseen vaimonsa ja näytti minua hänelle.
Vaimo kiljaisi ja peräytyi niinkuin naiset Englannissa nähdessään
sammakon tai hämähäkin. Tarkattuaan vähän aikaa käyttäytymistäni ja
havaittuaan, kuinka hyvin otin varteen hänen miehensä viittaukset, hän
kohta tyyntyi ja alkoi vähitellen kohdella minua mitä hellimmin.
Oli puolenpäivän aika, ja palvelija toi sisään päivällisen. Sen
muodosti yksi ainoa vankka liharuoka (maamiehen yksinkertaisiin oloihin
soveltuva) vadissa, jonka läpimitta oli suunnilleen neljäkolmatta
jalkaa. Pöytäseuraan kuuluivat isäntä ja hänen vaimonsa, kolme lasta
ja vanha isoäiti. Kun kaikki olivat istuutuneet, sijoitti isäntä
minut vähän matkan päähän pöydälle, joka kohosi kolmenkymmenen jalan
korkeuteen maasta. Minä olin hirmuisen pelon vallassa ja pysyttelin
mahdollisimman kaukana pöydän reunasta peläten putoavani. Emäntä
hienonsi hiukan lihaa, murensi leipää puulautaselle ja asetti sen
eteeni. Minä kumarsin hänelle syvään, otin veitseni ja kahvelini ja
aloin syödä tuottaen heille siten erinomaista iloa. Emäntä lähetti
palvelijattarensa hakemaan pienen, suunnilleen kymmenen tuopin vetoisen
ryypynmitan ja täytti sen jollakin juomalla. Minä kohotin astian
vaivoin molemmilla käsilläni ja join mitä kunnioittavimmin arvoisan
rouvan terveydeksi lausuen sanat englanninkielellä niin äänekkäästi
kuin voin. Siitä koko pöytäseura remahti nauramaan niin herttaisesti,
että melu sai minut melkein kuuroksi. Juoma muistutti mietoa
omenaviiniä eikä maistunut pahalta. Isäntä viittasi minua tulemaan
lautasensa luo, mutta kulkiessani pitkin pöytää, koko ajan ankaran
hämmingin vallassa, jonka lukija hyvin arvannee ja antanee anteeksi,
satuin kompastumaan leivänkuoreen ja kaaduin kopsahdin nenälleni
kumminkaan vioittumatta. Minä nousin heti ja kun havaitsin kelpo väessä
melkoisen huolestumisen ilmeitä, otin hattuni (jota hyvän tavan mukaan
pidin kainalossani), heilutin sitä pääni päällä ja kajahdutin ilmoille
kolmikertaisen hurraa-huudon osoittaakseni, ettei minulle ollut mitään
pahaa tapahtunut kaatuessani. Mutta kun sitten jatkoin matkaani kohti
isäntääni (mainitsen häntä tästä lähtien sillä nimellä), niin hänen
nuorin poikansa, joka istui hänen vieressään, suunnilleen kymmenen
vuoden ikäinen viikari, tarttui sääriini ja kohotti minut ilmaan niin
korkealle, että kaikki jäseneni vapisivat. Hänen isänsä sieppasi
kuitenkin minut pois häneltä ja sivalsi häntä samassa vasemmalle
korvalle niin tuimasti, että siitä tillikasta olisi tuiskahtanut maahan
kokonainen eurooppalainen ratsuväkijoukko. Sitten hän komensi pojan
pois pöydästä. Mutta kun pelkäsin pojan voivan kantaa siitä kaunaa
minulle ja varsin hyvin muistin, kuinka ilkeitä kaikki meikäläisetkin
lapset luonnostaan ovat varpusille, kaniineille, pienille kissanpojille
ja koiranpennuille, lankesin polvilleni, osoitin poikaa ja tein
parhaani mukaan isännälleni ymmärrettäväksi, että toivoin hänen antavan
pojalle anteeksi. Isä suostui, ja poika sijoittui jälleen paikalleen.
Sitten menin hänen luokseen ja suutelin hänen kättään, johon isäntäni
tarttui silitellen minua sillä hellä varoen.
Kesken päivällistä hyppäsi emännän suosikkikissa hänen syliinsä. Minä
kuulin takaani sellaisen surinan kuin olisi siellä pyörinyt tusinan
verta vyyhdinpuita ja kun käänsin päätäni, havaitsin valtavan hyrinän
johtuvan mainitusta eläimestä, joka näytti kolmen härän kokoiselta,
kuten arvioin sen pään ja käpälien nojalla emännän sitä ruokkiessa
ja silitellessä. Tuon luontokappaleen villi ulkonäkö sai minut ihan
suunniltani, vaikka seisoinkin pöydän toisessa päässä, suunnilleen
viidenkymmenen jalan etäisyydessä, ja vaikka emäntä piteli sitä kiinni
peläten sen voivan syöksyä kimppuuni ja temmata minut kynsiinsä.
Kävi kuitenkin ilmi, ettei ollut mitään vaaraa olemassa, sillä kissa
ei välittänyt minusta vähääkään, kun isäntä sijoitti minut kolmen
kyynärän päähän siitä. Ja kun olin aina kuullut sanottavan sekä omien
retkieni aikana käytännössä havainnut todeksi, että pakeneminen tai
pelon ilmaiseminen varmasti saa villin eläimen ajamaan takaa ihmistä ja
käymään hänen kimppuunsa, päätin olla tässä vaarallisessa tilanteessa
osoittamatta minkäänlaista huolestumista. Astelin pelkäämättä viisi
kuusi kertaa aivan kissan editse, ja se vetäytyi taaksepäin ikäänkuin
olisi pelännyt minua. Vähemmän välitin koirista, joita tuli huoneeseen
kolme neljä, kuten ainakin maalaistaloissa; eräs niistä, kahlekoira,
oli neljän norsun kokoinen ja toinen, vinttikoira, vielä hiukan
korkeampi, joskaan ei yhtä jykevä.
Kun päivällinen oli päättymässä, tuli huoneeseen imettäjä, käsivarrella
vuoden vanha lapsi, joka heti havaitsi minut ja parkaisi pahan sävelen,
joka olisi kuulunut Lontoon sillalta Chelsean tienoille saakka. Tämä
pikkulasten tavallinen mielenosoitus tarkoitti sitä, että minut
oli jätettävä sille leluksi. Pelkästä liikahempeydestä äiti otti
minut ja ojensi kohti lasta, joka heti tarttui vyötäisiini ja pisti
pääni suuhunsa, missä minä kirkaisin niin äänekkäästi, että pieni
veitikka säikähti ja pudotti minut. Olisin varmaan taittanut niskani,
ellei lapsen äiti olisi levittänyt esiliinaansa alleni. Pienokaisen
tyynnyttämiseksi imettäjä ravisti kalistinta, suurilla kivenmyhkyröillä
täytettyä tynnyriä, joka oli touvilla kiinnitetty lapsen vyötäisille.
Mutta kaikki viihdyttely oli turhaa, joten imettäjän vihdoin täytyi
turvautua viimeiseen keinoonsa ja antaa sille rintaa. Täytyy tunnustaa,
ettei mikään muu esine ole milloinkaan herättänyt minussa sellaista
inhoa kuin näkyviin tuleva suunnaton rinta. En tiedä, mihin sitä
vertaisin antaakseni tiedonhaluiselle lukijalle jotakin käsitystä sen
koosta, muodosta ja väristä. Se ulkoni kuuden jalan etäisyyteen ja
oli ainakin kuusitoista jalkaa ympärimitaten. Nänni oli suunnilleen
puoli minun päätäni, ja sen samoinkuin nisänkin väriä vivahduttelivat
läikät, näppylät ja pisamat siinä määrin, ettei mikään voinut näyttää
mieltäkääntelevämmältä. Minä näin hänet aivan läheltä, sillä hän
oli istuutunut voidakseen mukavammin lasta imettää, ja minä seisoin
pöydällä. Siitä johduin ajattelemaan Englannin naisten hienoa hipiää,
joka näyttää meistä kauniilta vain senvuoksi, että he ovat samaa
kokoa kuin me itse, joten heidän puutoksensa ilmaisee ainoastaan
suurennuslasi, jota käyttäen helposti huomaa, että sametinhieno ja
rieskanvalkeakin hipiä näyttää karhealta, rosoiselta ja läikkäiseltä.
Muistan, että Lilliputissa ollessani noiden pikkuihmisten hipiä
näytti minusta maailman kauneimmalta. Kun kerran juttelin asiasta
eräälle sikäläiselle oppineelle, hyvälle ystävälleni, sanoi hän,
että kasvoni näyttivät hänestä paljoa hienommilta ja tasaisemmilta,
jos niitä katseli maasta, kuin jos otin hänet käteeni ja hän joutui
silmäilemään niitä läheltä. Hän tunnusti, että viimeksimainitussa
tapauksessa näky oli kerrassaan järkyttävä. Hän sanoi havaitsevansa
ihossani suuria kuoppia, sanoi, että parransänkeni oli kymmenen
kertaa karkeampaa kuin villisian harjakset ja että hipiässäni nähtiin
erinäisiä aivan epämiellyttäviä värivivahduksia. Minun täytyy
kuitenkin saada huomauttaa, että olen yhtä hyvänäköinen kuin useimmat
sukupuoleni ja kansakuntani jäsenet ja vain hyvin vähän päivettynyt
kaikista retkistäni huolimatta. Puhuessaan Keisarin hovin naisista hän
toisaalta tapasi sanoa, että eräällä oli pisamaiset kasvot, toisella
liian leveä suu, kolmannella liian iso nenä, joista seikoista minulla
ei ollut aavistustakaan. Tunnustan, että tämä harkinto on jokseenkin
itsestäänselvä, mutta en kumminkaan ole tahtonut sitä sivuuttaa,
jottei lukija luulisi näitä, jättiläisolentoja muotopuoliksi; minun
näet täytyy oikeuden nimessä tunnustaa, että he ovat kaunista rotua.
Erikoisesti näyttivät isäntäni kasvot, vaikka hän olikin vain
maanviljelijä, sangen hyväsuhteisilta, kun katselin häntä alhaalta päin
kuudenkymmenen jalan etäisyydestä.
Aterian päätyttyä isäntä lähti työmiestensä luo, ja minä voin
hänen äänestään ja eleistään havaita, että hän käski vaimonsa pitää
minusta, hyvää huolta. Olin kovin väsynyt ja unelias, ja emäntäni, sen
huomattuaan, sijoitti minut omaan sänkyynsä levittäen peitteekseni
puhtaan valkoisen nenäliinan, joka oli suurempi ja karkeampi kuin
sotalaivan isopurje.
Minä nukuin suunnilleen kaksi tuntia ja uneksin, olevani kotona vaimoni
ja lasteni luona. Siitä mieleni kääntyi sitäkin surullisemmaksi, kun
herättyäni näin olevani yksin valtavan suuressa, kahden-kolmensadan
jalan levyisessä ja kolmattasataa jalkaa korkeassa huoneessa,
makaamassa sängyssä, joka oli kaksikymmentä kyynärää leveä. Emäntä oli
lähtenyt toimittelemaan askareitansa ja oli sulkenut minut huoneeseen.
Vuode oli kahdeksan kyynärän korkeudella permannosta lukien.
Luonnolliset tarpeet vaativat minua pyrkimään alas. En uskaltanut
huutaa ja jos olisinkin huutanut, ei se olisi mitään hyödyttänyt,
koska heikko ääneni ei olisi kantanut makuusuojasta keittiöön, missä
perhe oleskeli. Näiden olosuhteiden vallitessa kiipesi kaksi rottaa
vuoteen uutimia ylös ja juoksenteli nuuskien ympäri vuodetta.
Toinen niistä tuli melkein kasvoilleni, minä kavahdin kauhistuneena
jaloilleni ja paljastin säiläni puolustautuakseni. Inhoittavat elukat
uskalsivat käydä kimppuuni kahdelta puolelta, ja toinen niistä tarttui
käpälällään kaulukseeni; mutta minun onnistui viiltää auki sen maha,
ennenkuin se ehti tehdä minulle mitään. Se kaatui kuolleena eteeni,
ja toinen, nähdessään kumppaninsa kohtalon, lähti pakoon, saaden
kuitenkin selkäänsä kelpo haavan, jonka leikkasin sen paetessa, niin
että siitä tiukkui veri. Tämän urotyön tehtyäni käyskelin hitaasti
vuoteessa edestakaisin hengähtääkseni ja toipuakseni. Nämä eläimet
olivat ison kahlekoiran kokoisia, mutta verrattomasti vikkelämpiä ja
vihaisempia, ja olisivat aivan varmaan repineet minut kappaleiksi ja
syöneet suuhunsa, jos olisin riisunut vyöni, ennenkuin menin levolle.
Minä mittasin kuolleen rotan hännän ja havaitsin, että puuttui tuuma
kahdesta kyynärästä. Mieltäetovalta tuntui hinata rotanraato alas
vuoteesta, jossa se yhä makasi verta vuotaen. Minä huomasin sen vielä
hiukan elävän; mutta voimakas isku sen niskaan teki siitä lopun.
Pian sen jälkeen tuli huoneeseen emäntä, näki minut yltä päältä
verissäni, juoksi luo ja otti minut käteensä. Minä osoitin kuollutta
rottaa, hymyilin ja ilmaisin toisillakin tavoilla, etten ollut
vioittunut. Hän oli erittäin iloinen ja kutsui palvelustytön, joka
tarttui pihdeillä kuolleeseen rottaan ja heitti sen ulos ikkunasta.
Sitten hän asetti minut pöydälle, missä seisoen näytin hänelle veristä
säilääni, jonka pyyhin nuttuni liepeeseen ja pistin tuppeen. Minulla
oli ankara tarve toimittaa eräitä asioita, joita ei kukaan muu
voinut toimittaa minun edestäni, ja sen vuoksi koin saada emäntäni
ymmärtämään, että halusin päästä alas permannolle. Kun hän oli
täyttänyt pyyntöni, ei häveliäisyyteni sallinut minun tehdä muuta
kuin viitata oveen ja kumartaa useaan kertaan. Ajatustaan ankarasti
jännitettyään kelpo nainen vihdoin ymmärsi, mikä oli kysymyksessä, otti
minut jälleen käteensä, vei puutarhaan ja laski minut maahan. Sitten
siirryin suunnilleen kahdensadan kyynärän päähän, viittilöin hänelle,
ettei hän seuraisi minua, piilouduin parin hierakanlehden taakse ja
toimitin siellä luonnolliset tarpeeni.
Toivon suopean lukijan suovan anteeksi, että olen viivähtänyt näissä
ja muissa samanlaisissa yksityiskohdissa, jotka, näyttivätpä kuinka
mitättömiltä tahansa alhaisista ja halpamaisista sieluista, sittenkin
varmaan ovat eduksi ajattelijalle avartamalla hänen ajatuksiaan ja
mielikuvitustansa ja soveltumalla käytettäviksi sekä julkista että
yksityistä elämää hyödyttämään, mikä onkin ollut ainoa tarkoitukseni
julkaistessani tämän ja muut kertomukset retkistäni. Minä olen
niissä ahkeroinut ennen kaikkea totuuden esittämistä yrittämättä
ollenkaan komeilla oppineisuudella tai korealla tyylillä. Tämän
matkani koko näkymö vaikutti mieleeni niin voimakkaasti ja juurtui
niin syvästi muistiini, etten sitä paperiin merkitessäni sivuuttanut
yhtäkään huomattavaa seikkaa, joskin yksityiskohtaisesti esitystäni
tarkastettuani pyyhin pois eräitä vähemmän merkittäviä seikkoja, koska
pelkäsin pitkäpiimäisyyden ja vähäpätöisyyden moitetta, joka usein
kohdistetaan matkakertomusten sepittäjiin, eikä kenties aivan syyttä.