Tekijä ehkäisee vihollisen maahanhyökkäyksen erinomaisen sotajuonen
avulla. Hänelle annetaan korkea arvonimi. Blefuscun keisari toimittaa
lähettiläitä pyytämään rauhaa. Keisarinnan huoneistossa pääsee tuli
valloilleen. Tekijä auttaa osaltaan muun palatsin pelastamista.
Blefuscun keisarikunta, saarivaltio, sijaitsee Lilliputin
pohjois-koillisella puolella, ja sitä erottaa viimeksimainitusta
vain kahdeksansadan kyynärän levyinen kanaali. Minä en ollut vielä
nähnyt sitä, ja saatuani tiedon suunnitellusta maihinnoususta varoin
näyttäytymästä sillä puolella rannikkoa, koska pelkäsin jonkin
vihollislaivan miehistön minut huomaavan. Blefuscussa ei ollut
vielä kuultu mitään minusta, sillä sodan kestäessä oli kaikkinainen
yhteys valtakuntien kesken ankarasti kielletty, kuoleman uhalla, ja
Keisarimme oli antanut takavarikoida kaikki alukset. Minä ilmoitin
Hänen Majesteetilleen aikovani vallata vihollisen koko laivaston,
joka vakoojiemme tiedonannon mukaan oli ankkurissa satamassa,
valmiina purjehtimaan suotuisan tuulen sattuessa. Tiedustelin
kokeneimmilta merimiehiltämme kanaalin syvyyttä, jonka he olivat
mitanneet moneen kertaan, ja he sanoivat sen olevan keskikohdaltaan
nousuveden aikana seitsemänkymmenen _glumgluffin_ syvyisen, mikä
vastaa suunnilleen kuutta jalkaa eurooppalaisissa mitoissa, ja muuten
korkeintaan viisikymmentä _glumglufjia_. Minä lähdin Blefuscun
puoliselle koillisrannikolle, paneuduin makuulle erään kumpareen
taakse, otin pikkulakkaristani kaukoputken ja katselin ankkurissa
olevaa vihollisen laivastoa, johon kuului suunnilleen viisikymmentä
sotalaivaa ja suuri joukko kuljetusaluksia. Sitten palasin kotiin ja
käskin (minut oli siihen valtuutettu) tuomaan suuren määrän vahvinta
köyttä ja rautatankoja. Köysi oli suunnilleen käärelangan vahvuista,
ja tangot olivat kaikin puolin sukkapuikkoa muistuttavia. Minä kiersin
köyden kolminkertaiseksi tehdäkseni sen kestävämmäksi, ja samassa
tarkoituksessa kiedoin yhteen kolme rautatankoa, joiden päät väänsin
koukuiksi. Kiinnitettyäni sitten viisikymmentä koukkua yhtä moneen
kaapeliin palasin koillisrannikolle, riisuin takkini, kenkäni ja
sukkani ja lähdin kahlaamaan, nahkanuttu ylläni, suunnilleen puoli
tuntia ennen nousuveden tuloa. Minä liikuin niin nopeasti kuin suinkin
voin ja kanaalin keskipaikkeilla uin noin kolmekymmentä kyynärää,
kunnes pohjasin. Niin saavuin laivaston luo vähemmässä kuin puolessa
tunnissa. Minut nähdessään vihollinen säikähti niin, että kaikki miehet
hyppäsivät laivoista veteen ja uivat rantaan, minne kokoontui ainakin
kolmekymmentä tuhatta sielua. Minä otin esiin kojeeni, kiinnitin
koukun jokaisen laivan keulaan ja solmin yhteen kaikkien touvien
päät. Minun siinä toimessa ollessani vihollinen ampui useita tuhansia
nuolia, joista monet osuivat käsiini ja kasvoihini ankaran kirvelyn
ohella vielä pahoin häiriten työtäni. Eniten varoin silmiäni, jotka
olisin auttamattomasti menettänyt, ellei yhtäkkiä olisi mieleeni
johtunut hyvä keino. Muiden pienten tarve-esineiden joukossa oli
minulla silmälasit salataskussa, jota Keisarin tarkastajat, kuten jo
aikaisemmin huomautin, eivät olleet tutkineet. Minä otin ne esiin,
asetin ne nenälleni niin lujasti kuin voin ja jatkoin siten asestettuna
rohkeasti työtäni huolimatta vihollisen nuolista, joista useat
sattuivat laseihini voimatta kuitenkaan muuta kuin hiukan horjahduttaa
niitä oikeasta asennostaan. Nyt olin kiinnittänyt kaikki koukut,
tartuin solmuun ja aloin vetää, mutta yksikään laiva ei liikahtanut.
Niitä kiinnittivät ylen lujasti ankkurit, ja niinmuodoin oli jäljellä
yritykseni uskaliain osa. Minä päästin touvin kädestäni, jätin
koukut kiinni aluksiin ja leikkasin päättävästi veitselläni poikki
ankkuriköydet saaden samalla kaksisataa nuolta kasvoihini ja käsiini.
Sitten tartuin jälleen yhteensolmittuihin köysiin, joihin koukut oli
kiinnitetty, ja vedin varsin helposti viisikymmentä vihollisen suurinta
sotalaivaa jäljessäni.
Blefusculaiset, jotka eivät voineet aavistaakaan, mitä aioin tehdä,
olivat aluksi aivan ymmällä. He olivat nähneet, kuinka katkaisin
ankkuriköydet ja luulivat minun vain aikovan päästää laivat valtoimiksi
tai toisiinsa törmäämään; mutta nähdessään sitten koko laivaston
liikkuvan hyvässä järjestyksessä ja minun vetävän touvista, he
kajahduttivat ilmoille sellaisen kauhun ja epätoivon huudon, että sitä
on melkein mahdoton kuvailla tai käsittää. Päästyäni nuolten kantamaa
kauemmaksi pysähdyin hetkeksi poimiakseni käsistäni ja kasvoistani
nuolet, jotka olivat vielä niissä kiinni, ja sivelin kirveleviä kohtia
sillä voiteella, jota oli käytetty Lilliputiin saavuttuani, kuten jo
aikaisemmin mainitsin. Sitten otin lasit nenältäni, odotin suunnilleen
tunnin ajan, kunnes nousuvesi oli ehtinyt hiukan laskeutua, kahlasin
saaliineni salmen poikki ja tulin onnellisesti Lilliputin satamaan.
Keisari seisoi koko hoviseurueensa kanssa rannalla odottamassa tämän
suuren yrityksen tulosta. He näkivät laivain liikkuvan eteenpäin
laajana puoliympyränä, mutta eivät nähneet minua, kun olin vedessä
rintaani myöten. Kun olin ehtinyt salmen keskelle, joutuivat he
vieläkin suuremman levottomuuden valtaan, sillä minä olin vedessä
kaulaan asti. Keisari luuli minun hukkuneen ja vihollisen laivaston
lähestyvän turmiollisissa aikeissa. Pian hänen pelkonsa kuitenkin
haihtui, sillä salmi madaltui joka askelella, ja tultuani kohta
kuulomatkan päähän minä kohotin touvikimppua, johon laivasto oli
kiinnitetty ja huusin korkealla äänellä: _Kauan eläköön Lilliputin
suurivaltaisin Keisari!_ Tämä mahtava ruhtinas lausui minulle maihin
noustuani erinomaiset kiitokset ja nimitti minut heti _nardaciksi_,
joka on sen maan korkein arvonimi.
Hänen Majesteettinsa toivoi minun käyttävän jotakin sopivaa
tilaisuutta tuodakseni kaikki jäljelläolevatkin vihollisen laivat
hänen satamaansa. Ja niin määrätön on ruhtinaiden kunnianhimo, että
hän ilmeisesti suunnitteli koko Blefuscun keisarikunnan muuttamista
alusmaaksi, jota hallitsisi varakuningas. Sitäpaitsi hän ajatteli
tuhota tylppäpäät maanpakolaiset ja pakottaa blefusculaiset murtamaan
muniansa suipommasta päästä, joten hän, Lilliputin keisari, tulisi koko
maailman hallitsijaksi. Minä yritin kuitenkin saada häntä luopumaan
tästä suunnitelmasta vetoamalla moniin poliittisiin sekä oikeudellisiin
syihin ja selitin suoraan, etten milloinkaan suostuisi toimimaan
välineenä vapaata ja urhoollista kansaa orjuutettaessa. Kun kysymystä
sitten käsiteltiin valtioneuvostossa, kannattivat viisaimmat ministerit
minun mielipidettäni.
Tämä avoin ja rohkea selitykseni oli siinä määrin ristiriidassa Hänen
Keisarillisen Majesteettinsa tarkoitusten ja politiikan kanssa, ettei
hän voinut milloinkaan antaa sitä minulle anteeksi. Hän mainitsi sen
erittäin taidollisesti valtioneuvostossa, missä muutamat viisaimmat,
mikäli minulle kerrottiin, ainakin vaikenemalla osoittivat yhtyvänsä
minun mielipiteeseeni. Toiset, jotka olivat salaisia vihamiehiäni,
eivät kumminkaan voineet pidättyä lausumista, joihin sisältyi minua
koskevia vihjailuja. Siitä ajasta alkoi Keisarin ja minuun karsaasti
suhtautuvien ministerien välinen salainen juonittelu, jonka vaikutus
tuli ilmi, ennenkuin oli ehtinyt kulua kahta kuukautta, ja joka
oli syöstä minut kerrassaan tuhon omaksi. Niin vähän merkitsevät
ruhtinaille suurimmatkin palvelukset, kun niiden vastapainona on
kieltäytyminen heidän intohimoisten pyyteittensä täyttämisestä.
Suunnilleen kaksi viikkoa tämän sankariteon jälkeen saapui Blefuscusta
juhlallinen lähetystö, joka nöyrästi aneli rauhaa. Rauha solmittiinkin
pian, ja ehdot olivat Keisarillemme erittäin edulliset. En kumminkaan
tahdo lukijaa väsyttää niitä tässä luettelemalla. Lähettiläitä oli
kuusi, heillä oli mukanaan suunnilleen viidensadan hengen seurue,
ja pääkaupunkiimme saapuminen oli erinomaisen juhlallinen, kuten
heidän hallitsijansa suuri maine ja asian tärkeys edellyttikin. Kun
neuvottelut, joissa minä tein heille erinäisiä hyviä palveluksia sen
luottamuksen nojalla, jota nautin tai ainakin näytin nauttivan hovissa,
olivat tulleet päätökseen, kävivät heidän Ylhäisyytensä, joille
oli yksityisesti kerrottu, kuinka lämpimästi olin heitä puoltanut,
minua virallisesti tervehtimässä. He aloittivat lausumalla monia
kohteliaisuuksia, kiittämällä urhoollisuuttani ja jalomielisyyttäni,
kutsuivat minut hallitsijansa Keisarin nimessä käymään valtakunnassaan
ja pyysivät minua osoittamaan rajatonta voimaani, josta olivat kuulleet
paljon ihmeellisiä kertomuksia. Minä täytin auliisti heidän pyyntönsä,
mutta en vaivaa lukijaa asian yksityiskohtaisella selostamisella.
Siten vähän aikaa huvitettuani heidän Ylhäisyyksiään heidän
sanomattomaksi tyydytyksekseen ja hämmästyksekseen, pyysin heitä
hyväntahtoisesti esittämään kunnioittavimmat terveiseni herralleen
Keisarille, jonka hyveiden maine oli syystäkin täyttänyt ihastuksella
koko maanpiirin ja jonka keisarillista Henkilöä olin päättänyt käydä
tapaamassa, ennenkuin palaisin omaan maahani. Kun siis seuraavan kerran
kohtasin oman Keisarini, pyysin hänen suosiollista lupaansa käydäkseni
tervehtimässä Blefuscun hallitsijaa, ja Keisari suvaitsi antaa luvan,
kuten havaitsin, erittäin kylmäkiskoisesti. En voinut arvata syytä,
ennenkuin eräs henkilö kuiskasi korvaani, että Flimnap ja Bolgolam
olivat selittäneet keskusteluni lähettiläiden kanssa uskottomuuden
merkiksi. Omatuntoni kuitenkin sanoo minulle, että sydämeni oli
täysin vapaa sellaisesta vilpistä. Tällöin aloin ensi kerran, joskin
puutteellisesti, ymmärtää hovielämää ja ruhtinaiden luonnetta.
On huomattava, että lähettiläät puhuivat minulle tulkin avulla,
koska näiden maiden kielet eroavat toisistaan yhtä suuressa määrässä
kuin mitkä Euroopan kielet tahansa ja kumpikin kansakunta ylpeilee
oman kielensä iästä, kauneudesta ja voimasta julkisesti ylenkatsoen
naapurinsa kieltä. Laivaston valtaamisesta johtuneen etusijansa
nojalla pakotti Keisarimme kuitenkin heidät jättämään valtuuskirjansa
ja pitämään puheensa Lilliputin kielellä. Ja tunnustaa täytyy, että
molempien valtakuntien välinen vilkas liikeyhteys ja kauppa sekä
alinomainen kummallekin taholle suuntautuva pakolaisvirta samoinkuin
molemmissa maissa vallitseva tapa lähettää nuoria aatelismiehiä ja
varakkaampien porvarien poikia naapurivaltakuntaan täydentämään
kasvatustaan katselemalla maailmaa ja perehtymällä ihmisiin ja heidän
tapoihinsa, saa aikaan, että rannikkoseuduilla on vain ylen harvoja
sivistyneitä henkilöitä, kauppiaita tai merimiehiä, jotka eivät osaa
puhua kumpaakin kieltä. Tämä selvisi minulle, kun muutamia viikkoja
myöhemmin kävin tervehtimässä Blefuscun keisaria. Vihamiesteni
ilkeydestä aiheutuneissa suurissa vastoinkäymisissä tämä matka
osoittautui minulle erittäin onnelliseksi, kuten aikanaan tulen
kertomaan.
Lukija muistanee, että kun allekirjoitin ne artiklat, joiden nojalla
minulle myönnettiin vapaus, oli ehtojen joukossa eräitä kohtia, jotka
eivät minua miellyttäneet, koska olivat liian alentavia. Ainoastaan
äärimmäinen pakko oli voinut saada minut ne hyväksymään. Nyt, kun
olin _nardac_ ja siis valtakunnan korkea-arvoisimpia henkilöitä,
sellaiset toimet katsottiin arvooni soveltumattomiksi, ja Keisari
(toden tunnustaakseni) ei enää milloinkaan maininnut niistä minulle
mitään. Ennen pitkää tarjoutui minulle kuitenkin tilaisuus tehdä Hänen
Majesteetilleen ainakin omasta mielestäni varsin huomattava palvelus.
Minä kavahdin hereille keskellä yötä monen sadan hengen huutaessa
oveni ulkopuolella ja olin äkkiä herättyäni jonkinlaisen pelonkauhun
vallassa. Väkijoukko kuului lakkaamatta toistavan sanaa _burglum_.
Sitten raivasivat muutamat Keisarin hovimiehet tien väkijoukon läpi
ja pyysivät hartaasti minua tulemaan palatsin luo. Keisarinnan
huoneistossa näet oli tuli päässyt valloilleen erään hovinaisen
huolimattomuuden tähden hänen nukahtaessaan kesken romaanin lukua.
Minä nousin heti, ja kun oli annettu käsky pitää tie vapaana minua
varten ja kun sitäpaitsi yö oli kuutamoinen, onnistui minun päästä
palatsin luo polkematta ketään kuoliaaksi. Minä havaitsin, että oli
jo pystytetty tikapuita huoneiston seinää vasten ja että astioita
oli riittävästi, mutta vedensaantipaikka oli joltisenkin matkan
päässä. Astiat olivat isonlaisen sormustimen kokoisia, ja ihmisrukat
toimittivat niitä minulle niin nopeasti kuin suinkin voivat, mutta
tulen voima oli niin suuri, ettei niistä ollut paljoakaan hyötyä.
Minä olisin helposti voinut sammuttaa tulen takillani, mutta olin
kiireissäni sen pahaksi onneksi unohtanut ja lähtenyt vain nahkanuttu
ylläni. Asia näytti kerrassaan epätoivoiselta ja valitettavalta, ja
upea palatsi olisi ehdottomasti palanut perustuksiaan myöten, ellen
olisi yleensä minulta puuttuvaa mielenmalttia osoittaen yhtäkkiä
keksinyt tepsivää keinoa. Olin edellisenä iltana juonut runsaat määrät
erinomaista _glimigrim_-viiniä (blefusculaiset mainitsevat sitä
lajia nimellä _flunec_, mutta meidän merkkiämme pidetään parempana),
joka vaikuttaa suuressa määrin virtsaa-erittävästi. Oli maailman
onnellisin sattuma, etten ollut vielä luovuttanut yhtään siitä ulos.
Liekkien välittömästä läheisyydestä ja niiden sammuttamisen vaatimista
ponnistuksista aiheutunut ruumiin kuumeneminen sai viinin vaikuttamaan
mainitulla tavalla. Minä tyhjensin itsestäni sellaisen määrän vettä ja
suuntasin sen niin osuvasti oikeihin paikkoihin, että tulipalo sammui
täydellisesti kolmessa minuutissa ja muu osa tuota jaloa rakennusta,
joka oli vaatinut useiden vuosisatojen työn, säilyi tuhoutumasta.
Päivä oli koittanut, ja minä palasin kotiin odottamatta Keisaria
saadakseni onnitella häntä; vaikka näet olinkin tehnyt hänelle
suurenmoisen palveluksen, en kuitenkaan tietänyt, miten Hänen
Majesteettinsa suhtautui käyttämääni menettelytapaan. Valtakunnan
perustuslait näet kieltävät kaikkia ilman erotusta, kuoleman
rangaistuksen uhalla, erittämästä vettänsä palatsin alueella. Minua
kuitenkin hiukan rauhoitti Hänen Majesteettinsa lähettämä sana,
että hän tulisi käskemään korkeimman tuomioistuimen toimittaa
minulle asianmukaisen armahduskirjan. Sitä en kumminkaan onnistunut
milloinkaan saamaan. Yksityisesti sain tietää, että Keisarinna, jossa
menettelyni oli herättänyt mitä syvintä inhontunnetta, oli muuttanut
linnan etäisimpään osaan lujasti päättäen, ettei entistä huoneistoa
milloinkaan korjattaisi hänen käytettäväkseen. Lähimpien uskottujensa
piirissä hän oli vielä uhannut kostaakin.