Kun tämä luettelo oli esitetty Keisarille, käski hän, tosin sangen
ystävällisin lauseparsin, minua luovuttamaan mainitut eri esineet. Hän
pyysi ensin sapeliani, jonka riisuin vyöltäni huotrineen päivineen.
Sillaikaa hän komensi kolmetuhatta miestä valiojoukkojansa (jotka
olivat silloin hänen henkivartiostonaan), piirittämään minut laajassa
kehässä, jouset ja nuolet valmiina; mutta minä en sitä huomannut,
koska katseeni oli kiinteästi tähdätty Hänen Majesteettiinsa.
Sitten hän kehoitti minua paljastamaan säiläni, joka tosin oli
merivedessä hiukan ruostunut, mutta välkkyi sentään useimmista
kohdistaan erinomaisen kirkkaana. Minä tottelin, ja samassa kuului
koko sotajoukosta pelon ja hämmästyksen sekainen huuto; aurinko näet
paistoi heleästi, ja heijastus huikaisi heidän silmänsä, kun heilutin
sapelia edestakaisin kädessäni. Hänen Majesteettinsa, joka on erittäin
uljas ruhtinas, ei säikähtynyt niin kovin kuin olin edellyttänyt,
vaan käski minun pistämään säilän huotraan ja heittämään sen maahan
niin varovasti kuin suinkin voin, suunnilleen kuuden jalan päähän
kahleeni ulottuvilta. Sitten hän käski minua luovuttamaan toisen
onton rautapylvääni, tarkoittaen pistooliani. Minä vedin sen esiin ja
selitin hänen kehoituksestaan sen käytäntöä niin hyvin kuin osasin,
latasin sen pelkällä ruudilla, jonka tiivis kukkaroni oli säilyttänyt
kastumattomana meressäkin (sellaisen harmillisen mahdollisuuden varalta
kaikki varovaiset merimiehet ryhtyvät erikoisiin toimenpiteisiin),
kehoittaen Keisaria olemaan pelästymättä ja laukaisin sen ilmaan.
Hämmästys oli tällä kertaa paljoa suurempi kuin sapelini välkkyessä.
Useita satoja kaatui maahan kuin ukkosen iskemänä, ja Keisarikaan,
joka tosin pysyi jaloillaan, ei kyennyt pitkään aikaan tointumaan.
Minä luovutin pistoolini samoinkuin olin luovuttanut sapelini, ja
sitten ruuti- ja kuulakukkaroni pyytäen pitämään ensinmainittua
ainetta loitolla tulesta, koska se voi syttyä pienimmästäkin kipinästä
ja räjähdyttää ilmaan keisarinlinnan. Sitten luovutin kelloni, jota
Keisari kovin mielellään halusi nähdä. Hän käski kaksi kookkainta
henkivartijaansa kantamaan sitä korennon varassa olkapäällään, niinkuin
Englannin panimojen ajomiehet kantavat oluttynnyreitä. Hän ihmetteli
kovin sen lakkaamatonta meteliä ja minuutinosottajan liikettä, jonka
hän hyvin erotti, sillä näiden ihmisten näkö on paljoa terävämpi kuin
meidän. Hän kysyi läsnäolevilta oppineilta, mitä he asiasta arvelivat,
ja sai erilaisia ja ristiriitaisia vastauksia, kuten lukija arvannee,
vaikka en niitä tässä toista; totta puhuen en kyennyt niitä kaikkia
täysin ymmärtämään. Vielä luovutin hopea- ja kuparirahani, kukkaroni,
jossa oli yhdeksän suurta ja muutamia pienempiä kultarahoja, puukkoni
ja partaveitseni, kampani ja hopeisen nuuskarasiani, nenäliinani
ja muistiinpanokirjani. Sapelini, pistoolini ja ruutikukkaroni
kuljetettiin vaunuilla Hänen Majesteettinsa varastohuoneisiin, muut
tavarani jätettiin jälleen huostaani.
Minulla oli, kuten jo mainitsin, heiltä näkemättä jäänyt salatasku,
jossa säilytin silmälasejani (minä näet käytän niitä toisinaan, koska
silmäni ovat heikot), pientä kaukoputkea ja muutamia muita pikku
tarpeita. Kun ne eivät olleet mitenkään Keisarille arvokkaat, en
katsonut kunnian vaativan niitä ilmaisemaan, ja sitäpaitsi pelkäsin,
että ne voivat joutua hukkaan tai tärvellyiksi, jos luovuttaisin ne
pois.