Wäinämöisen Laulu.
Ihmisillä ja eläimillä oli kielensä. Wielä nytkin on vanhoja ihmisiä
jotka ymmärtävät eläinten kielen ja kuultelevat niiden ääniä. Mutta
tämä kieli oli vaan jokapäivänen eli arkikieli. Nyt koottiin kaikki
luodut yhteen oppimaan toisen pyhemmän kielen, nimittäin laulun, sillä
riemutaksensa ja Jumaloita kunniottaaksensa. Kaikki jolla henki oli
riensi Tuomivaaran luokse, jonka päällä seisoi pyhitetty metsä. Ilma
rupesi pauhaamaan ja laulun Jumala Wäinämöinen tuli alas. Jakailtua
kutreiset hiuksensa korvallisillensa, puisteli vaippaansa, pyyhtäsi
partaansa, rykäsi ja koetteli kanteleensa kieliä. Nyt soitti hän ja
lauloi Jumalain kunniata ja kaikki kuulteliat ihastuivat, mutta enimmän
kuitenki hän itse. Järkähtämätä ja äänetä kuulteli vaan jokainen
laulua. Emäjoki seisattui juoksemasta, tuuli unhotti kulkunsa, metsä
ja eläimet ja linnut kuultelivat, ja metsän kierosilmä, viettelevä
haltia pilkisteli puiden välistä. Mutta kaikki eivät tajunneet laulua
kokonaan. Lehdon viherjäät puut mieleensä panivat ilman pauhinan
Jumalan alastullessa, ja kuin te kävellessänne metsässä kuulette tämän
juhlallisen pauhun, niin tietkäät silloin Jumala ei ole kaukana.
Emäjoki tarkkasi vaipan puistelun, ja joka kerran keväillä riemuten
uutta nuoruuttansa, kohisee hän vielä samalla tavalla kuin oli kuullut
sen puistellun vaipan kohisevaksi. Tuuli mieleensä pisti kiinteimmät
vinkuvat äänet, muutamat eläimet ihastuivat kanteleen naulain narinata,
toiset taas kielten naukuntaa. Laululinnut panivat muistiin hänen
liirityksensä, etenki kyntörastas ja kiuru. Kaloilla oli kehnoin onni.
He pistivät päänsä vedestä ylös silmiä myöten, vaan korvat jäivät
veteen. He näkivät vaan suun liikkeen ja matkittavat nyt sitä, mutta
ovat mykät. Ihminen yksinänsä tajusi koko laulun ja sentähden hänen
laulunsa tungehtee sydämmeen ja nousee ylös Jumalain tykö. Mutta
ukko lauleli taivaan suuruutta ja maan ihanuutta ja Emäjoen rantain
ankaruutta ja niiden muinosta ihmeellisyyttä ja ihmisyyden onnea ja
onnettomuutta. Ja hänen laulunsa hellytti oman rintansa, ja kuumat
kyyneleet juoksivat kasvoillensa kastellen lävitse kuusi vaippaansa ja
seitsemän ihokauhtanaansa. Nyt lensi hän ylös Ylijumalan tykö laulamaan
ja soittamaan hänelle, ja pyhitetyt korvat vielä kuulevat niitä kaukaa
kajahtelevaisia säveliä. Etteivät ihmiset unhottaisi hänen laulua
työntelee hän vieläki aika-ajoin lähettiläisiänsä maahan. Kerran palajaa
hän vielä itseki, kuin onni kääntää silmänsä näille seutuille.