Koi ja Hämärätär.
Tunnetko lyhtyä Luojan talossa? äsken levolle mennyt, valonsa paistaa
vielä taivaalla johon sammui, ja valojuoni veäksen jo koille, josta
taas on kohta täyessä koreuessaan tervehtivä koko luontoa. Tunnetko
kättä johon aurinko vaipuu ja joka levolle saattaa sen kulkunsa
päätettyä? Tunnetko kättä joka sammuneen jälleen sytyttää, ja laskee
sen taivaalle uutta juontansa alkamaan? Luojalla oli kaksi uskollista
palveliaa, ikuisella nuoruella lahjoitetusta suvusta, ja kuin lyhty
ensimäisenä iltana oli päättänyt juoksunsa sanoi hän Hämärättärelle:
"Sinulle tyttäreni uskon tuon vaipuvan auringon. Sammuta hän, ja pitele
valkiaa suojellen vahingoittamasta". Ja huomenen joutuessa sanoi hän
Koille: "Poikani, toimituksesi on oleva sytyttää lyhtyä ja asettaa
häntä uuteen juoksuunsa". —
Uskollisesti toimittivat molemmat velvollisuutensa, eikä yhtenäkään
päivänä kaivattu lyhtyä taivaan kaarelta, ja talvella kulkeva taivaan
ääriä, hän sammuu aikaisemmin ehtoolla ja alkaa myöhemmin aamulla
juoksunsa; ja keväillä herättavä kukkaisia ja lintujenlaulua ja kesällä
helletsäteillään heelmiä valmistuttava, äänelle sallitaan vaan lyhyinen
hetki levätäkseen, ja Hämärätär antaa sammuvan auringon kohastaan
Koille, joka kohta huokuu sen uuteen eloonsa.
Tullut oli ihana aika, jona kukkaiset aukasivat tuoksuvat kupunsa, ja
linnut ja ihmiset lauluillansa täyttivät avaruuen IImarisen majassa.
Sillon katsoivat Koit ja Hämärätär kovin syvästi toisensa sini silmiin,
ja sammuvan Auringon Hämärättären käestä painuessa Koin käteen,
puristuivat molempain käet vastatuksen, ja molempain huulet koskivat
toisiinsa.
Mutta se koskaan vaipumaton silmä näki mitä salaisesti syänön
hiljaisuuessa tapahtui, ja päivän tultua kutsui ukko molemmat
luoksensa, sanoen heille: "Tyytyväinen oleva teiän uskollisesti
toimitettuun palvellukseenne, toivon teiät täyellisemmästi
onnellisiksi. Niin ottakaat nyt toisenne ja toimittakaat tästees
palvellustanne miehenä ja vaimona".
Ja yhestä suusta vastasivat molemmat: "Isä, älä iloamme karkota!
Salli ikuisesti ollaksemme sulhasena ja morsiamena, sillä mee olemma
onneelliset tässä tilaisuuessa jossa rakkaus on ikuisesti nuori ja
uusi".
Ja heiän rukoukseensa suostuva ukko onnisti heiän liittonsa. Kerran
vuoessa, neljänä viikkona kohtaavat puoliyön aikana toisiansa, ja
Hämärättären laskeissa sammuvaa aurinkoa kultansa käteen, seuraa
aina katteleminen ja suutelus, ja Hämärättären posket rusettuuvat ja
kuvaavat ruskonsa taivaalle, kunnes Koi sytyttää lyhyn ja taivaalla
keltava valo rientää nousevan auringon eellä. Täksi ystäväin
juhlalliseksi kohtaamiseksi koristaa vieläki ukko nurmensa kauneimmilla
kukkasilla, ja kyntörastaat huutaavat leikillä Koin sylissä kovin
kauvan viipyvälle Hämärättärelle: "Laiska tytär! laiska tytär! yö pitkä!"