Julien oli sillä mielellä kuin häntä olisi vaivannut ilkeä uni.
Nähdessään Colombelin lepäävän sängyssä, ei hän sitä enää ihmetellyt,
vaan se tuntui hänestä aivan yksinkertaiselta ja luonnolliselta. Eihän
kukaan muu kuin pikku Colombel saattanut levätä täällä, tässä
alkoovissa ohimo halkaistuna ja jäsenet herpaantuneina kauhistuttavan
hekuman asennossa.
Therese puhui kauvan. Aluksi ei Julien kuullut mitä hän sanoi, hänen
sanansa saavuttivat hänet aivan kuin ääni etäisestä kaukaisuudesta.
Mutta sitten hän käsitti että tyttö antoi hänelle käskyn ja nyt hän
kuunteli tarkkaavaisuudella. Hän ei saisi lähteä sieltä heti, vaan
hänen täytyisi jäädä hänen huoneeseensa kunnes joutuisi puoliyö ja
kaikki vieraat poistuisivat. Hänen vanhemmillaan oli iltakutsut, ja
tämä esti häntä heti ryhtymästä toimeen, mutta suuresti katsottuna
saattoi tätä asianhaaraa pitää onnellisena sattumana. Sillä siten
olivat kaikki talon ihmiset toimissaan siinä määrässä, että kukaan
luultavasti ei tulisi Theresen huoneeseen. Kun aika olisi tullut,
ottaisi Julien kuolleen selkäänsä, menisi hänen kanssaan pois ja
heittäisi hänet Chanterclaireen Rue Beau-Soleilin alapuolelle. Therese
selitti kaikki tyyni hänelle niin rauhallisesti kuin olisi kysymys
maailman yksinkertaisimmasta asiasta.
Kun hän oli lopettanut, laski hän kätensä nuoren miehen olkapäille ja
sanoi:
-- Oletteko ymmärtänyt minua -- ja tahdotteko tehdä niinkuin olen
sanonut?
Toinen säpsähti.
-- Olen, olen -- kaikki mitä te tahdotte. Saatatte käyttää minua
mielenne mukaan.
-- Antakaa minulle suudelma.
Julien painoi kauhistuneena suudelman hänen jääkylmälle otsalleen.
Sitte he molemmat vaikenivat.
Therese oli jälleen vetänyt kokoon sängyn verhot. Ja sitten vaipui hän
vihdoin jakkaralle: levätäkseen. Julien seisoi samalla paikalla
hetkisen, mutta sitten hänkin istuutui.
Françoisia ei kuulunut enää ulkopuolella olevasta huoneesta. Alhaalta
kuului silloin tällöin kumeaa sorinaa tahi melua.
Pimeni pimenemistään.
He istuivat täten pitkän aikaa liikahtamatta.
Julienin aivoissa takoi ja jyskytti, niin että hän ei kyennyt
käsittämään ainoatakaan selvää ajatusta. Hän oli Theresen luona, ja
tämä tieto täytti hänet autuuden tunteella. Äkkiä hän muisti, että
alkoovissa lepäsi kuollut mies, ja väristys valtasi hänet. Hän tunsi
olevansa tulemaisillaan aivan voimattomaksi. Tyttö oli siis rakastanut
inhoittavaa pikku Colombelia. Taivaan Jumala, miten se saattoi olla
mahdollista? Hän antoi hänelle anteeksi sen että hän oli hänet
surmannut; ainoa mikä häntä liikutti, oli Colombelin paljaat jalat,
joiden terät olivat hänen sänkynsä ulkopuolella. Niin, tuhatkertaisella
ilolla heittäisi hän hänet Chanteclaireen sillan päästä, sinne missä
vesi oli syvintä ja pimeintä. Sitten he olisivat molemmat päässeet
hänestä ja saattaisivat kaikessa rauhassa kuulua toisilleen. Ja kun hän
ajatteli tätä onnea, josta hän samana aamuna ei vielä ollut ehtinyt
uneksiakaan, näki hän äkkiä itsensä lepäävän samassa vuoteessa ja
samalla paikalla, joka nyt oli kuolleen Colombelin, ja hänet valtasi
uudelleen väristys.
Therese lepäsi jakkarallaan eikä liikahtanut. Hän oli peittänyt
kasvonsa molempiin käsiinsä, mutta hän ei tiennyt, miksi hän näin
istui. Johtuiko se ainoastaan ruumiillisesta ahdistuksesta vaiko siitä
kauhistavasta jännityksestä, jonka hän oli elänyt tänään? Vai oliko se
katumusta, surua rakastajan vuoksi, joka nyt nukkui viimeistä untansa?
Miettikö hän aivan levollisesti pelastussuunnitelmaa vai tahtoiko hän
ainoastaan salata tuskaansa, joka väänsi hänen kasvonsa? Hän ei voinut
perustella mitään vastausta näihin kysymyksiin.
Äkkiä alkoi kello lyödä. Ja nyt nousi Therese aivan hitaasti ja sytytti
pukuhuoneensa kynttilän. Hän oli jälleen voittanut tavallisen
levollisuutensa ja voimansa. Kuolleen, joka lepäsi ruusunväristen
silkkiesirippujen takana, näytti hän kokonaan unohtaneen. Levollisin
askelin kulki hän edestakaisin huoneessaan. Sitten hän sanoi
kääntymättä ympäri, samalla kun hän avasi tukkansa:
-- Minä pukeudun nyt iltakutsuja varten. Jos joku tulee, täytyy teidän
kätkeytyä alkooviin.
Julien istui ja katseli häntä. Tyttö kohteli häntä jo kuten
rakastettuansa; oli kuin yhteinen rikkomus olisi jo erottamattomasti
kahlehtinut heidät toisiinsa.
Therese käherteli tukkaansa. Julienin koko ruumis vapisi, kun hän
katseli häntä. Hän oli niin kaunis, niin viehättävä niskan ollessa
paljaana ja hienosti muodostuneiden käsivarsien hitaasti liikkuessa
edestakaisin hänen itsensä pyörittäessä kokoon kiharoitaan hennoilla
sormillaan.
Tahtoiko tyttö tällä häntä houkutella? Tahtoiko hän näyttäytyä hänelle
koko viehättävässä suloudessaan -- tuo rakastettu, jonka hänen tuli
taistella itselleen -- terästääkseen hänen rohkeuttaan?
Kun hän oli juuri vetämässä kenkiä jalkaansa, kuului askeleita
käytävästä.
-- Mene alkooviin, sanoi hän hiljaa.
Nopealla liikkeellä heitti hän liinavaatteen, jonka hän oli juuri
riisunut päältään, jäykistyneen ruumiin yli -- tämän vaatteen, joka
vielä oli lämmin hänen ruumiinsa kosketuksesta.
Seuraavassa silmänräpäyksessä tuli Françoise sisään ja sanoi:
-- Teitä odotetaan alhaalla Mademoiselle.
-- Tulen heti, ystäväni, vastasi Therese levollisesti. -- Tule ja auta
minua pukemaan hamettani.
Julien katseli heitä verhojen poimusta, häntä värisytti tytön
kylmäverisyys. Hänen hampaansa kalisivat niin, että hänen täytyi painaa
kätensä lujasti suunsa eteen, ettei se kuuluisi. Aivan vieressään,
päälleasetetun naisen liinavaatteen alta näki hän Colombelin paljaan
jalan pistävän esiin. Entä, jos Françoise -- hänen äitinsä olisi
vetänyt pois esiripun ja kohdannut -- poikansa jalan!
-- Varo, ettei kukat irtaannu, sanoi Therese.
Hänen äänensä ei ilmaissut vähintäkään mielenliikutusta. Hän hymyili
kuin mikä nuori tyttö hyvänsä, joka iloitsee tanssiaisten ajatuksesta.
Hänen hameensa oli valkoista silkkiä, ja se oli runsaasti reunustettu
villeillä ruusuilla. Ja hänen nyt seisoessaan keskellä huonetta, oli
hän kuin tavattoman suuri, neitseellinen valkoinen ruusuvihko. Hänen
kaulansa ja hänen valkoiset käsivartensa kilpailivat hameen valkeuden
kanssa.
-- Miten kaunis te olette, mademoiselle, ah, miten te olette kaunis,
toisti vanha Françoise lakkaamatta. -- Mutta seppele puuttuu vielä --
odottakaa vähän!
Hän näytti etsivän kukkia ja vei kätensä sängynverholle ikäänkuin
tahtoakseen katsoa, olivatko ne joutuneet sängylle. Julien oli aivan
huudahtamaisillaan tuskasta. Mutta Therese, joka edelleen seisoi
hymyillen peilin edessä, sanoi aivan levollisesti:
-- Ei, seppele on tuossa piirongilla. Antakaa se minulle... Älä koske
minun sänkyyni! Sinne olen pannut kaikenmoista, sinä tuottaisit minulle
vain epäjärjestystä.
Françoise auttoi häntä kiinnittämään seppelettä. Sitten seisoi Therese
vielä pari silmänräpäystä jälellä ja katseli peiliin selvällä
mielihyvällä. Nyt hän oli valmis, tuli vain vetää hansikat käsiinsä.
-- Ei, ei, te olette todellakin kauniimpi ja siveämpi kuin itse madonna
kirkossa, mademoiselle Therese.
Nuori tyttö hymyili tälle kohteliaisuudelle. Sitten heitti hän
viimeisen silmäyksen peiliin, meni ovea kohti ja sanoi: "Tule nyt, niin
menemme... Sinä voit sammuttaa kynttilät."
Tuli äkkiä pimeys huoneeseen. Julien kuuli ovien sulkeutuvan Theresen
jälkeen ja hänen silkkilaahustimensa kohinan etehisestä. Hän ei
uskaltanut jättää alkoovia, vaan istuutui lattialle sängyn viereen.
Pimeä laskeutui kuten harso hänen silmilleen, hän ei saattanut nähdä
mitään, mutta oli lakkaamatta näkevinään kuolleen paljaan jalan
vierellään.
Hän ei tiennyt miten kauvan hän oli täten istunut, kun ovi avaantui.
Hän kuuli silkin kahinan ja ymmärsi, että se oli Therese. Hän asetti
jotakin piirongille ja sanoi hiljaa tulematta lähemmäksi:
-- Te ette ole varmaankaan syönyt mitään päivällistä tänään ja teidän
täytyy se nauttia täällä. Kuuletteko?
Hän kuuli jälleen tytön silkkilaahustimen kahisevan etehisessä. Ja nyt
hän nousi. Hänestä tuntui kuin hän tukehtuisi alkoovissa, hän ei
saattanut enää sietää oloa tämän vuoteen, Colombelin ruumiin vieressä.
Samassa löi kello kahdeksan; hänen täytyi niinmuodoin odottaa vielä
kokonaista neljä tuntia. Sitten astui hän varsin varovasti pari askelta
eteenpäin.
Ulkona oli tähtikirkasta ja heikko valonhohde tunkeutui sisään
ikkunoista, niin että hän saattoi erottaa huoneessa olevat esineet.
Ainoastaan nurkissa oli täysin pimeää. Hän ei ollut luonteeltaan
pelkuri, mutta täällä, tässä huoneessa kohosi tuskanhiki lakkaamatta
hänen otsalleen. Hänestä tuntui siltä kuin huonekalut liikkuisivat ja
tulisivat uhaten häntä vastaan. Kolme eri kertaa oli hän kuulevinaan
syvän huokauksen alkoovista. Hän melkein jähmettyi kauhusta. Mutta kun
hän kuunteli jännitetyllä tarkkaavaisuudella, ymmärsi hän että sen
täytyi olla juhlan humua alhaalta. Sieltä kuului vielä valssin säveliä
ja monien äänten iloinen sorina. Hän sulki silmänsä ja oli äkkiä
näkevinään edessään juhlallisesti valaistun tanssisalin, hän näki
Theresen neitseellisessä valkoisessa puvussaan lepäävän kuljettajansa
käsivarrella tanssissa. Koko huone väreili tanssimusiikin iloisista
sävelistä. Ja täällä oli hän yksin, tässä kauhistavassa huoneessa
hampaiden tuskasta kalistessa.
Äkkiä hän säpsähti ja tukka nousi pystyyn hänen päässään, hän oli
näkevinään valon välähdystä eräältä tuoleista. Mutta kun hän rohkaisi
itseään ja tutki asiaa lähemmin, huomasi hän, että se oli
valkosatiininen korsetti. Hän otti korsetin tuolilta, kätki kasvonsa
tähän esineeseen, johon tyttö oli kietonut ylpeän povensa ja veti
henkeensä sen tuoksulla itseään huumatakseen.
Ah, mikä hekuma! Hän tahtoi unohtaa kaiken muun. Ei, hän ei pitänyt
mitään kuolinvalvojaisia, hän piti rakkaudenvalvojaisia. Hän nojasi
otsansa rinnustaa vasten ja puristi edelleen huulensa valkoiseen
korsettiin. Niin eli hän ajatuksissaan rakkaudentarinansa. Vastapäätä,
kadun toisella puolella, näki hän oman huoneensa. Sen ikkuna oli auki.
Sieltä oli hän valloittanut Theresen uupumattomalla huilun soitollaan
illan toisensa jälkeen. Huilu oli niin kauniisti tulkinnut hänen
rakkauttansa, että nuori tyttö lopullisesti oli taipunut hänelle
hymyilemään. Ja tuo satiini jota hän kerran toisensa jälkeen suuteli,
oli palanen hänen omaa, valkoista, silkinsileää hipiätään, jonka hän
oli jättänyt jälelle, jottei hän tulisi kärsimättömäksi. Hänen
mielikuvituksensa oli niin elävä ja niin pettävästi todellisuutta
muistuttava, että hän kääntyi ikkunasta ja hyökkäsi ovea kohti,
luullessaan kuulevansa tytön tulevan.
Mutta sitten hän tuli äkkiä täysin valveilleen ja näki todellisuuden
sellaisena kuin se oli. Ja nyt hän teki intohimoisen päätöksen. Niin,
hän ei viipyisi, hän palaisi jo takaisin tänä yönä. Tyttöhän oli niin
hurmaavan kaunis, ja hän rakasti häntä niin mielettömästi. Niin, niin,
hän kääntyisi takaisin heti, kadottamatta ainoatakaan minuuttia heti
kuin olisi heittänyt taakkansa jokeen. Vavisten hermoväristyksestä puri
hän korsettia tukahduttaakseen ne nyyhkytykset, jotka tahtoivat päästä
hänen polttavasta rinnastaan.
Kello löi kymmenen. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut siellä
vuosikausia. Ja hän jatkoi odottamistaan. Piirongilta hän löysi leipää
ja hedelmiä ja hän söi halukkaasti seisaallaan. Sen jälkeen hänet
valtasi hillittömän nälän tunne, jota ei voinut tyydyttää. Mutta se
antaisi kenties hänelle kuitenkin uusia voimia. Syötyään valtasi hänet
sanomaton väsymys. Oli kuin tämä yö ei koskaan loppuisi. Alhaalta
kuului tanssimusiikki yhä vilkkaampana hänen korviinsa --- sitten hän
kuuli ensimäisten vaunujen vierivän pois. Ja hän tuijotti jäykästi
ovelle, kunnes hän äkkiä näki päivänvaloa avaimenreiästä. Nyt ei hän
edes piilottautunut. Paha kyllä jos joku sattuisi tulemaan sisälle!
-- Ei, kiitos, Françoise, sanoi Therese, joka avasi oven kynttilä
kädessä. Mene sinä ja asetu levolle, sinä olet varmaankin väsynyt.
Hän sulki oven jälkeensä ja lukitsi sen. Näin jäi hän seisomaan pariksi
silmänräpäykseksi sormi suulle painettuna.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat, vaikka hän oli tanssinut. Hän ei sanonut
sanaakaan, laski kynttiläjalan pois luotaan ja istuutui Julienia
vastapäätä. Täten odottivat he vielä puolen tuntia, katsellen toisiaan
hiljaisuudessa.
Kaikki vieraat olivat lähteneet ja talo tuntui uupuneen uneen, mutta
kaikkein enin teki Thereseä rauhattomaksi se, että Françoise nukkui
viereisessä huoneessa. He kuulivat hänen ensiksi käänteleivän huoneessa
sinne ja tänne, sitten hänen sänkynsä narisi, hän oli niinmuodoin
laskeutunut levolle. Pitkän aikaa kuulivat he hänen lakkaamatta
käänteleivän, hänelle näytti olevan vaikea saada unta. Vihdoinkin
kuului, että hän hengitti syvään ja säännöllisesti, hän nukkui.
Koko ajan oli Therese kohdistanut vakavan katseensa Julieniin. Ja nyt
hän sanoi:
-- Menkäämme!
He vetivät pois ruusunväriset verhot ja auttoivat pienen Colombelin
pukemista, jonka kasvot nyt olivat aivan ruumiinväriset.
Kun tämä oli tehty uivat molemmat hiessä.
-- Menkäämme! toisti tyttö.
Silmänräpäystäkään viivähtämättä tarttui Julien kuolleeseen ja heitti
hänet olkapäilleen, kuten teurastajan on tapana kantaa vasikoita.
Julienin leveä selkä taipui taakan alla, ja kuolleen jalat riippuivat
noin metrin päässä lattiasta.
-- Minä menen ensiksi, sanoi Therese reippaasti, -- ja minä pidän teitä
takista kiini, niin että teidän tarvitsee ainoastaan seurata mukana.
Mutta se teidän täytyy tehdä hitaisesti.
Ensiksi täytyi heidän nyt mennä huoneen läpi, jossa Françoise makasi.
Tämä oli vaikein tehtävä. Kun he olivat päässeet ovelle asti, kolahti
toinen kuolleen jaloista tuoliin, ja Françoise heräsi jyrinästä. He
kuulivat hänen kohottavan päätänsä ja mutisevan muutamia epäselviä
sanoja. Ja siinä he nyt seisoivat liikkumattomina, tyttö oven vieressä
ja nuori mies aivan hänen takanansa ruumis olkapäillä, molemmat
vapisten kauhusta että kuolleen äiti heidät huomaisi, heidän ollessaan
matkalla heittääkseen ruumiin jokeen. Se oli sietämättömimmän tuskan
hetki. Mutta parin minuutin kuluttua näytti Françoise jälleen
nukkuneen, ja he hiipivät varovasti etehiseen.
Siellä heitä kuitenkin odotti uusi kauhun aihe. Markiisitar ei ollut
vielä mennyt vuoteelleen, ja kapea valonjuomu tunkeutui hänen
huoneestaan, jonka ovi oli vielä raollaan. Nyt he eivät uskaltaneet
eteenpäin eivätkä kääntyä ympäri.
Julien tunsi, että pikku Colombel varmasti liukuisi alas hänen
olkapäiltään, jos hänen vielä kerran täytyisi kulkea äidin huoneen
läpitse.
Noin neljännestuntiin ei hän uskaltanut tehdä ainoatakaan liikettä.
Theresellä oli kuitenkin se kamala rohkeus, että hän uskalsi tukea
ruumista, jotta Julien ei väsyisi. Vihdoin sammui markiisittaren
kynttilä, ja he jatkoivat vaellustaan portaita pitkin.
Therese avasi vanhan käyttämättömän oven -- ja kun Julien meni
taakkansa kanssa Place des Quatres-Femmesin yli, näki hän hänen
seisovan Hotel Marsannen sammaleilla peitetyllä portaalla
tanssipuvussaan.
Ja tyttö odottaisi häntä.