Julienilla oli voimia kuin härällä, eikä pikku Colombel tuntunut
hänestä raskaalta. Hän tuskin tunsikaan taakkaansa, ja hänet valtasi
jonkinlainen saatanallinen ilo sen johdosta, että kuollut oli niin
kevyt ja hento. Niin, nyt ei pikku Colombel enää kulkisi ohi ja
nauraisi hänelle hänen huilua soittaessaan, eikä hän enää suututtaisi
myöskään häntä kujeillaan kaupungissa. Ajatellessaan, että hänen
onnellinen kilpailijansa nyt riippui kylmettyneenä ja kankeana hänen
olkapäillään, tunsi hän tyydytyksen tunnetta, joka levisi koko hänen
olemukseensa. Hän asetti taakkansa olalleen vähän paremmin, puri yhteen
hampaansa ja meni reippaasti eteenpäin.
Ulkona oli aivan pimeää. Ainoastaan kapteeni Pidouxin luota näki hän
valoa. Kapteeni ei kenties ollut oikein terve, hän näkyi kävelevän
edestakaisin huoneessaan. Julien tuli levottomaksi ja meni kadun
vastakkaiselle puolelle, jossa hän pysyttelihe aivan likellä
rakennusten seiniä. Silloin kuului äkkiä hiljaista yskimistä, ja tämä
ääni nosti kylmän väreen Julienin selkärankaan. Hän pysähtyi erääseen
porttikäytävään ja näki asianajaja Savournainin rouvan seisovan
ikkunansa ääressä saadakseen raitista ilmaa. Tämä oli nyt todellakin
onneton sattuma, sillä koko kortteli lepäsi tavallisesti syvässä unessa
tähän vuorokauden aikaan. Mutta onneksi palasi madame Savournain pian
nukkuvan puolisonsa viereen -- hänen kuorsauksensa kuului selvästi
kadulle avoimesta ikkunasta.
Kun tämä ikkuna oli jälleen suljettu, meni Julien jälleen nopein
askelin paikan yli.
Tultuaan rue Beau-Soleiliin tunsi hän itsensä varmaksi. Ja nyt hän sai
äkkiä vastustamattoman halun ruveta aivan mielettömästi juoksemaan. Hän
tiesi että se oli vaarallinen ja mieletön yritys, mutta hän ei voinut
muuta. Hän tunsi edelleen tyhjän Place des Quatre-Femmesin takanaan
molempine valaistuine ikkunoineen, jotka seurasivat häntä kuin
vakoilevat silmät. Hän juoksi voimiensa takaa, ja hänen askeleensa
kuuluivat kivitystä vastaan niin kovilta, että hän luuli jonkun juosten
tulevan hänen perässään.
Äkkiä hän pysähtyi.
Noin kahdenkymmenen metrin päästä kuuli hän upseerien ääniä, jotka
olivat päivällisateriallaan erään vaalean leskirouvan luona rue
Beau-Soleilin varrella. He olivat oletettavasti myöhästyneet
punssilasin ääressä -- olivat ehkä juhlineet jonkun toverin ylennyksen
vuoksi.
Jos he tulisivat pitkin katuja, olisi hän hukassa. Syrjäkatuja ei ollut
ja kääntyminen oli liian myöhäistä. Hän kuuli heidän askeleensa ja
heidän miekkojensa kalinan, ja hänet valtasi mieletön tuska.
Mutta melu heikkeni heikkenemistään ja hävisi vihdoin. Hän odotti vielä
hetkisen, sitten päätti hän jatkaa. Nyt koetti hän synnyttää niin vähän
melua kuin mahdollista. Kernaimmin olisi hän kulkenut paljasjaloin,
mutta saappaiden riisumiseen menisi liian pitkä aika.
Vihdoinkin oli hän kaupungin portilla. Täällä ei ollut
tullivahtimestaria eikä vartioita. Hän saattoi siis esteettä jatkaa
matkaansa. Mutta saavuttuaan kadun päähän näki hän äkkiä suuren avoimen
tasangon edessään sinertävässä valaistuksessa. Raitis ilmaveto virtasi
häntä vastaan, ja hänestä tuntui siltä kuin koko ihmispaljous odottaisi
häntä tuolla kaukana. Täytyihän heidän nähdä hänet, ja pelottava,
moniääninen huuto kohoaisi taivasta kohti.
Nyt oli hän jo sillan luona. Hän saattoi jo erottaa valkealle
kimaltelevan tien ja molemmat matalat graniittipilarit ja hän kuuli
Chanteclairin veden hiljaisen, hopeankirkkaan loiskinan.
Lopuksi hän rohkaisi itseään ja kulki eteenpäin selkä koukussa,
edelleen tuskassa kaikista äänettömistä kysymyksistä, joiden hän luuli
itseään ympäröivän. Pahin oli itse sillan yli pääsy. Hänen kulkiessaan
sitä tuntui hänestä kuin koko kaupunki häntä katseleisi. Sillan
toisessa päässä hän tahtoi levätä hetkisen, samalla paikalla, jossa hän
niin usein oli istunut iltaisin koipiaan heilutellen. Siinä laajeni
Chanteclaire jonkinlaiseksi lammikoksi, suureksi mustaksi syvänteeksi,
jonka pinnalla siellä täällä näkyi pieniä pyörteitä. Miten usein hän
olikaan huvitelleinut heittämällä kiviä tähän syvyyteen ja ylös
kohoavien vesikellojen luvusta koettanut laskea, miten pitkä matka
saattoi olla sen pohjaan!
Niin, juuri tässä se oli. Julien tunsi kiven, jolla hänen aina oli
tapana istua. Hän nojautui eteenpäin ja katsoi alas tyyneen veteen.
Tässä se oli. Hän laski taakkansa hartioiltaan rintavarustukselle.
Hän tunsi vastustamattoman halun vielä kerran katsoa pientä Colombelia,
ennenkuin hän heittäisi hänet veteen. Joskin kaikki kaupungin asukkaat
olisivat seisoneet hänen ympärillään, niin olisi hän tehnyt sen joka
tapauksessa.
Hän seisoi muutamia sekunteja ja katseli kuollutta. Aukko ohimon
kohdalla oli nyt tullut mustaksi.
Ja nyt tuli hänelle kiirut täyttää tehtävänsä. Välttääksensä melua otti
hän ruumiin käsivarsiltaan ja antoi sen hitaasti liukua veteen. Mutta
hän ei tiennyt ollenkaan, miten hänestä tuntui kuin kuollut olisi
puristanut molemmin käsivarsin hänen kaulaansa, ja niin lujasti, että
oli vähällä vetää hänet mukaansa. Julienille onnistui kuitenkin
reippaalla sivuhypyllä pelastautua.
Pikku Colombel oli tahtonut ottaa hänet mukaansa.
Kun hän jälleen istuutui kivelleen, tunsi hän itsensä äkkiä aivan
voimattomaksi. Hän istui siinä täysin murtuneena, selkä koukussa ja
käsivarret ja koivet veltosti riippuen, kuten uupuneella vaeltajalla.
Ja sitten tuijotti hän alas tyyneen veteen, jonka pinta ainoastaan
taholla ja toisella kevyesti väreili...
Mutta nyt se oli ohi. Täysin siemauksin veti Julien kevyttä maailmaa ja
seurasi katseellaan joen kirkkaita laineita, jotka kiemurtelivat
tummien puuryhmien välitse. Ja juuri tämä pieni maailman kulma tuntui
hänestä nyt ikuisen rauhan, hiljaisen, salaperäisen autuuden
lupaukselta...
Sitten hän ajatteli Thereseä. Hän odotti häntä, sen hän tiesi. Milloin
tahansa saattoi hän nähdä hänet sellaisena kuin hän seisoi sammalen
peittämillä portailla, vanhan sisäänkäyntioven vierellä. Hän seisoi
siinä upeana ja ylpeänä valkoisessa, villeillä ruusuilla reunustetussa
silkkihameessaan. Hänelle oli kuitenkin oletettavasti tullut liian
kylmä siellä seisoessaan, ja silloin hän oli mennyt ylös jälleen
odottaakseen häntä huoneessaan. Oven oli hän jättänyt auki ja sitten
mennyt vuoteelleen, aivan kuin morsian hääiltana.
Paljas sen ajatteleminen oli sanomattomani suloista! Koskaan ei kukaan
nainen ollut häntä vielä sillä tavalla odottanut. Mutta hänen jalkansa
tuntuivat niin raskailta, hän pelästyi että hän nukkuisi. Oliko hän
raukkamainen?
Voidakseen kohota ylös, ajatteli hän, miten hän oli katsellut Theresen
pukeutumista. Hän oli näkevinänsä, miten hän kohotti paljaita
käsivarsiaan ja liikutti hienoja käsiään edestakaisin.
Hän kiusasi itseään näillä muistoilla. Hän ajatteli sitä tuoksua, joka
häntä ympäröi, hän ajatteli hänen valkoista hipiätänsä, hän ajatteli
sitä kauhun ja hekuman sekaista tunnetta, jota hän oli tuntenut hänen
huoneessaan ja joka oli huumannut hänen aistinsa.
Ja pitikö hänen nyt luopua kaikesta tästä huumaavasta autuudesta, jonka
etumaku jo poltti hänen huuliaan? Ei, ei -- kernaammin laahustaisi hän
sinne polvillaan, jos jalat kieltäisivät palveluksensa.
Mutta taistelu oli jo edeltäkäsin menetetty. Hänen rakkautensa oli
voitettu. Hän ei tuntenut mitään muuta kun vastustamattoman halun
nukkua, nukkua lakkaamatta.
Theresen kuva kelmeni yhä enemmän hänen muistostaan. Oli kuin korkea,
musta muuri kohoaisi heidän välilleen -- ikäänkuin hänen täytyisi
kuolla, jos hän häntä edes koskisikaan. Oli jotakin ruumiinhajua hänen
sammuvassa halussaan.
Ei, se oli aivan mahdotonta. Täytyisihän katon hänen huoneessaan
syöksyä hänen ylitsensä, jos Therese lepäisi hänen sylissään.
Nukkua -- ei koskaan muuta kuin nukkua --- ah, miten se mahtaa tuntua
hyvältä silloin kuin ei ole mitään, joka on valvomisen arvoista. Eihän
hänet tarvinnut välttämättömästi mennä postiin aamulla -- mitäpä se
maksaisi vaivaa? Hän ei enää koskaan soittaisi huilua, ei koskaan
seisoisi ikkunassa -- miksi hän ei siis nukkuisi?...
Hänen elämänsä oli ollutta ja mennyttä, hän saattoi lähteä lepoon.
Ja nyt tuijotti hän alas veteen. Hän tahtoisi kernaasti nähdä lepäisikö
pikku Colombel vielä siellä jälellä.
Colombel oli viisas nuori mies. Hän tiesi varsin hyvin mitä hän teki
tahtoessaan vetää hänet mukaansa.
Virran laineet ajoivat takaa toisiaan sävelissä loiskien, ja tumman
maiseman yllä lepäsi juhlallinen rauha.
Julien änkytti kolme kertaa Theresen nimeä. Sen jälkeen painautui hän
virtaan kuin kuollut kappale. Vesi kohosi korkealle ja sulkeutui sitten
vaahdoten hänen ylitsensä. Laineet saivat pian tavallisen, levollisen,
loiskivan kulkunsa...
Kun molemmat ruumiit löydettiin, luultiin että nuoret miehet olivat
olleet taistelussa keskenään. Julien oli luonnollisesti asettunut
vaanimaan kostaakseen Colombelille hänen ivantekonsa; hän oli
todennäköisesti lyönyt häntä kivellä ohimoon ja sitten heittäytynyt
itse jokeen.
Kolme vuotta sen jälkeen meni Therese de Marsanne naimisiin nuoren
kreivi de Veteuilin kanssa. Morsiamena oli hän puettu mustiin ja hänen
kauneissa kasvoissaan oli neitseellisen ylpeyden ilme.