III.

Jo pienenä lapsena oli Therese piinannut ja kiduttanut Colombelia. Hän

oli tuskin kuutta kuukautta vanhempi häntä itseään. Hänen äitinsä oli

sitten elättänyt häntä pullolla, voidakseen tulla de Marsannen

perheeseen imettäjäksi.

Hän kasvoi markiisin talossa puoleksi nuoren tytön palvelijana,

puoleksi leikkitoverina.

Therese oli ihmeellinen lapsi. Ei hän ollut telmivä eikä poikamainen.

Hän oli päinvastoin jonkin verran hiljainen ja lempeä, niin että talon

vieraat aina pitivät häntä erittäin hyvin kasvatettuna nuorena tyttönä.

Mutta hän voi saada joskus kummallisia päähänpistoja, päästi joskus

sanattomia huutoja, sai oikeita raivokohtauksia ollessaan yksinään.

Tahi saattoi hän myöskin heittäytyä pitkin pituuttaan selälleen

keskelle puutarhojen käytäviä ja kieltäytyi itsepäisesti nousemasta

ylös, huolimatta kaikista hänelle tehdyistä rukouksista ja

kehoituksista. Koskaan ei tiedetty, mitä hän oikeastaan ajatteli. Hänen

suuret lapsensilmänsä eivät olleet kirkkaat ja hyvät, kuten toisten

pienten tyttöjen, vaan ne katselivat ympärilleen niin tummina ja

läpitunkemattomina, että kukaan ei; saattanut perustella, mitä hänen

sielussaan tapahtui.

Kuuden vuoden ikäisenä alkoi hän kiusata Colombelia. Toinen oli

pienikasvuinen ja hento.

Hän otti hänet mukaansa kauvas puutarhaan tummien kastanjapuiden alle.

Siellä tyttö nousi hänen selkäänsä ja Colombelin täytyi kantaa häntä

tuntikausia juosten yhtenään samaa suurta kehää. Ja tyttö nipisti häntä

kaulasta, tyrkki häntä kylkeen kantapäillään eikä sallinut hänen levätä

eikä hengähtää hetkeäkään...

Tyttö oli kernaimmin hänen ratsastajattarensa. Ja kun toinen oli

vähällä kaatua kumoon väsymyksestä, niin puri hän hänen korviaan niin

että niistä vuosi veri ja tarttui suonenvedontapaisesti häneen kiini

niin että hänen pikku kyntensä tunkivat toisen lihaan.

Ja sitten täytyi Colombelin nelistää. Hajalla hapsin ajoi pieni julma

ratsastajatar edestakaisin puutarhassa pojan selässä. Colombelin täytyi

olla hevosen sijaisena.

Sittemmin alkoi hän häntä nipistellä minkä jaksoi vanhempiensa läsnä

ollessa, jolloin toinen ei uskaltanut ollenkaan huutaa. Sillä tyttönen

uhkasi, että hänet ajettaisiin talosta, jos hän koskaan vähimmälläkään

puhuisi heidän leikeistään. Täten oli heillä jo varhain ollut yhteisiä

salaisuuksia -- heidän yhdessäolossaan oli jotakin, josta toiset eivät

tienneet.

Heidän ollessaan yksin piteli tyttö häntä kuin leikkikalua, jonka hän

milloin hyvänsä olisi rikkonut saadakseen tietää, mitä siellä

oikeastaan oli sisällä. Hänhän oli syntynyt markiisittareksi ja

kaikkien muiden täytyi alistua häneen. Ja kun hänelle nyt oli annettu

elävä leikkikalu, niin saattoihan hän sille tehdä mitä tahtoi. Vihdoin

alkoi häntä ärsyttää se, että hän saattoi harjottaa hallitsijavaltaansa

häneen ainoastaan heidän yksin ollessaan, ja nyt tuli hänelle huviksi

toisten läsnä ollessa potkia häntä tahi pistellä häntä käsivarsiin

neuloilla. Ja sillä aikaa kiehtoi hän pojan tummilla silmillään, niin

että tämä sieti kaiken vähintäkään vavahtamatta.

Colombel piti hyvänään kaiken tämän piinaavan ja kiusaavan. Ja

yhtäkaikki nousi koko hänen sisäinen olemuksensa tätä julmaa menettelyä

vastaan, jonka alaiseksi hän oli joutunut. Monta kertaa vapisi hän

raivosta ja tunsi itsensä melkein halukkaaksi kuristamaan nuoren

valtijattarensa. Mutta hänen luonteensa oli yhtä suljettu kuin

toisenkin. Ja pohjaltaan ei hänellä ollut mitään sitä vastaan,

että toinen löi häntä. Kun toinen pisteli häntä neuloilla,

tuotti se hänelle omituista nautinnontunnetta -- hän tunsi

mielettömyyden ja tyytyväisyyden sekotusta ja ahmi sanan merkityksessä

kostomielikuvissaan. Monta kertaa kosti hän jo nytkin. Hän horjui,

kaatui aivan äkkiä ja pudotti Theresen mukanaan ja tunsi sitten itsensä

onnelliseksi, jos tämä oli saanut aika mustelman. Ja jollei hän

ilmeelläkään ilmaissut, että hän piinasi häntä toisten läsnäollessa,

hillitsi hän itseään yksinomaan sen vuoksi, ettei kukaan asettuisi

heidän väliinsä. Sillä tämä oli asia, joka ainoastaan koski heitä

molempia -- kaksintaistelu, josta hän kerran toivoi pääsevänsä

voittajana.

Mutta pienen väkivaltaisen tytön luonne alkoi herättää vakavaa

levottomuutta markiisittaressa ja hän piti välttämättömänä hankkia

hänelle ankara kasvatus. Sen tähden lähetti hän hänet luostariin siinä

toivossa, että ankarasti säännöllinen elämä tässä vakavassa

paikassa lieventäisi ja tasoittaisi hänen omituisen luonteensa

särmikkäisyyksiä. Therese jäi luostariin kahdeksanteentoista

ikävuoteensa asti.

Palattuaan sieltä takaisin oli hän tullut hyvin järkeväksi. Vanhukset

iloitsivat ennen kaikkea hänen hurskaudestaan, nähdessään hänen

heittäytyvän polvilleen kirkossa ja rukoilevan kauvan ja hartaasti.

Viattomuuden ja rauhan hengähdys oli hänen mukanaan levinnyt vanhaan

kotiin. Theresellä ei nyt enää näyttänyt olevan muuta kuin yksi ainoa

vika, hän oli erinomainen herkkusuu. Aamusta iltaan asti söi hän

konvehteja, joita hän hitaisesti imi silmät puoleksi suljettuina ja

melkein huomaamattoman väristyksen käydessä vaaleanpunaisilla

huulillaan.

Kukaan ei enää saattanut tuntea sulkeutunutta, itsepintaista lasta,

joka tavallisesti tuli alas puutarhasta rikkirevityin vaattein eikä

koskaan tahtonut kertoa, miten se oli tapahtunut.

Markiisi ja markiisitar de Marsanne olivat viidentoista vuoden ajan

eläneet luostarimaisessa erilleenvetäytymisessä, mutta nyt jälleen

pitivät he velvollisuutenaan avata salonkinsa maailmalle. He antoivat

päivällisiä ja tanssiaisia, sillä he tahtoivat naittaa Theresen.

Eikä tytöllä ollut kylmyydestään huolimatta mitään sitä vastaan.

Hän puki itsensä ja hän tanssi, mutta kasvot niin kalpeina ja

välinpitämättöminä, että nuoret miehet oikeastaan tunsivat pelkäävänsä

häntä.

Pikku Colombelia eivät he olleet nähneet jälleen sen koommin kuin

molemmat olivat olleet lapsia. Markiisi oli kasvatuttanut hänet,

kustantanut hänen opintonsa ja hankkinut hänelle paikan asianajaja

Savournainin luona.

Eräänä päivänä otti hänen äitinsä hänet mukaansa Hotel Marsanneen ja

muistutti hänelle hänen entisestä leikkitoveristaan. Colombelilla oli

hyvin hoidettu ulkomuoto ja kohtelias esiintymistapa; hän ei osottanut

pienintäkään hämilläoloa. Therese katseli häntä levollisesti, selitti

varsin hyvin hänet muistavansa ja käänsi hänelle sitten selkänsä. Mutta

viikon kuluttua tuli Colombel sinne jälleen, ja nyt käyttäytyi hän

talossa yhtä vaivattomasti kuin ennenkin. Hän tuli joka ilta, sen

jälkeen kuin toimisto oli suljettu, ja hänellä oli mukanaan nuotteja,

kirjoja ja aikakauskirjoja Thereselle. Häntä kohdeltiin aivan miten

päähän pisti, ja hänen täytyi toimittaa kaikenmoisia asioita, aivan

kuin palvelijan tahi köyhän sukulaisen. Ja lakkaamatta jätettiin hänet

aivan huoleti yksin Theresen kanssa, ilman mitään vaaran ajatustakaan.

Aivan kuin entisinä aikoina olivat he tuntikausiksi jätetyt toistensa

seuraan, joka avaroihin huoneisiin tahi ulos puutarhaan.

Mutta nyt he eivät enää leikkineet, kuten ennen. Therese käveli

hitaisesti puutarhan puistokäytävissä ja laahusti hametta, joka ratisi

kevyesti koskettaessaan maata, ja Colombel kulki hänen rinnallaan. Hän

oli nyt aina komeasti puettu ja heilutti kädessään notkeaa

kävelykeppiä, jota hän ei koskaan jättänyt.

Ja kuitenkin oli hän, kuten kuningatar, ja toinen oli hänen orjansa.

Tosin ei hän purrut eikä lyönyt häntä enää, mutta koko tytön

olemuksessa oli jotakin, joka hänet alensi, teki hänet palvelijaksi,

joka oli pakotettu kantamaan valtiattarensa lievettä.

Tyttö kiusasi häntä nyt haavellisilla oikuillaan. Milloin saattoi hän

olla ystävällinen ja hellä, milloin kova ja vieroittava, aina sen

mukaan kuin hänen päähänsä pisti. Ja toinen aina sen mukaan kuin tyttö

käänsi selkänsä, katseli häntä terävällä, kiivaasti leimahtavalla

katseella, ja hänen paheellisuutta ilmaisevat kasvonsa saivat väijyvän

ilmeen, ikäänkuin hänellä olisi joitakin petollisia tarkoituksia.

Eräänä kesäiltana, heidän kävellessään kastanjapuutarhan varjossa sanoi

Therese äkkiä lyhyen vaitiolon jälkeen, kasvoissaan vakava ilme:

-- Minä olen väsynyt! Ajatelkaapas, jos te olisitte olevinanne hevonen,

nyt, kuten ennenkin, Colombel? Mitä siitä sanotte?

Ohimenevä hymy levisi hänen huulilleen. Mutta toinen vastasi aivan

vakavasti: Kernaasti Therese.

Mutta tyttö kulki levollisena edelleen ja sanoi ainoastaan:

-- Se on hyvä. Tahdoin vaan tietää.

Ne jatkoivat kävelemistään. Pimeni pimenemistään puitten alla. He

puhuivat eräästä nuoresta kaupungin naisesta, joka oli mennyt naimisiin

upseerin kanssa. Samassa he tulivat pienelle sivukäytävälle, ja nyt

tahtoi Colombel vetäytyä syrjään antaakseen Theresen kulkea edellä.

Mutta tyttö lykkäsi hänet menemään eteenpäin käytävässä, niin että

hänen itsensä täytyi kulkea edellä.

Molemmat vaikenivat.

Ja niin hyppäsi tyttö äkkiä hänen selkäänsä samalla notkeudella kuin

entisinäkin päivinä, ollessaan hurja, pieni tyttö.

Eteenpäin mars! komensi hän tukahtuneella äänellä, jossa väreili

jotakin hänen entisestä intohimoisuudestaan.

Hän oli ottanut nuorelta mieheltä kävelykepin ja antoi hänelle sillä

iskun toisensa jälkeen. Näin ajoi hän häntä hurjassa juoksussa hämäräin

käytäväin halki samalla kun hän suonenvedontapaisesti riippui hänen

olkapäillään. Tällä aikaa antoi hän hänelle iskun toisensa jälkeen,

jotta hän juoksisi nopeammin. -- Toinen ei sanonut hänelle sanaakaan,

vaan hengitti raskaasti. Hento mies oli melkein nääntyä korkeakasvuisen

tytön painosta, jonka lämmin ruumis lepäsi hänen hartioillaan.

Mutta kun tyttö huudahti: "Nyt saattaa riittää", ei hän pysähtynyt.

Kuten mieletön, hyökkäsi hän edelleen ja tarttui samalla hänen

jalkoihinsa kiini, niin että hän ei voinut hypätä pois.

Hän oli edelleen hevosena, mutta hevosena, joka pillastui

ratsastajattarensa kanssa. Ja hän hyökkäsi tämän kanssa pois liiteriin,

jossa puutarhakaluja säilytettiin. Täällä heitti hän hänet lattialle

oljille ja turmeli hänet väkisin. Nyt oli vihdoinkin hänen vuoronsa

tullut -- nyt oli hän herrana.

Therese oli tullut vielä entistäkin kalpeammaksi; hänen huulensa olivat

punaisemmat ja silmänsä tummemmat kuin koskaan ennen...

Pari päivää sen jälkeen toistui sama näytelmä. Tyttö hyppäsi hänen

selkäänsä, tahtoi häntä kurittaa, ja jälleen syöksyi toinen hänen

kanssaan liiteriin ja heitti hänet lattian oljille.

Toisten seurassa oli hän nyt ystävällinen häntä kohtaan, kohteli häntä

hieman alentuvaisesti, kuten vanhempi sisar. Ja toinen vastasi hänelle

levollisella hymyllä. Mutta pohjaltaan olivat he nyt jälleen samassa

suhteessa toisiinsa kuin kuusi vuotta sitten. He leikkivät toistensa

kanssa kuin kaksi villiä petoa, jotka pureksivat toisiaan tahtoessaan

toisiaan miellyttää. Mutta nyt sai Colombel voiton.

Heidän rakkaudessaan oli jotakin kauhistavaa. Nyt otti Therese myöskin

Colombelin vastaan huoneeseensa. Hän oli antanut hänelle pienen

puutarhaportin avaimen. Mutta öisin täytyi hänen käydä sen huoneen

läpi, jossa Colombelin äiti nukkui. Sekä hän että Therese olivat

kuitenkin samalla kertaa niin rohkeita ja niin varovaisia, että kukaan

ei huomannut mitään. Kohtasivatpa he toisensa keskellä päivääkin.

Sellaisissa tapauksissa tuli Colombel ennen päivällistä, ja hänen

ollessaan siellä sulki Therese ikkunansa, että naapurit eivät heitä

näkisi. He tunsivat lakkaamatonta, polttavaa toistensa kaipuuta, ei

sitä varten, että voisivat sanoa toisilleen helliä sanoja, kuten toiset

rakastavaiset parit heidän iässään, vaan lakkaamatta taistellakseen

samaa taistelua keskenään. He riitelivät usein ja kasasivat silloin

toisilleen molemminpuolisia loukkauksia; heidän äänensä väreili

pidätetystä vihasta, koska he eivät uskaltaneet huutaa ääneen tahi

tapella niin että sitä olisi saattanut kuulla.

Ja niin oli Colombel jälleen tullut eräänä aamupäivänä. Hänen vielä

kulkiessaan paitahihasillaan ja paljasjaloin huoneessaan, tuli hänelle

äkkiä se ajatus, että hän tarttuisi Thereseen kiini ja nostaisi hänet

korkealle samalla tavalla kuin atleetit koettavat tehdä markkinoilla

voitettuaan jonkun. Mutta Therese koetti vapautua ja sanoi:

-- Anna minun olla! Sinä tiedät, että minä olen sinua vahvempi. Ja minä

saattaisin tehdä sinulle pahaa.

Colombel nauroi.

-- No teeppä sitten, mutisi hän, pudistellessaan häntä yhä edelleen. Ja

nyt painiskelivat he keskenään, kuten he usein tekivät, vaistomaisen

taisteluhalun ajamina. Useimmiten Colombelin voimat loppuivat. Ja

silloin hän nosti hänet ylös ja painoi hänet rinnalleen, kuten voittava

naisjättiläinen.

Mutta tällä kertaa vaipui Therese polvilleen ja Colombel heitti hänet

voimakkaalla tempauksella lattiaan. Hän seisoi voittoriemuisena hänen

edessään.

-- Näetkös nyt, että sinä et ole yhtään vahvempi minua, sanoi hän

loukkaavasti nauraen.

Therese oli tullut kalmankalpeaksi. Hän ei sanonut sanaakaan, mutta hän

värisi vihasta niin että Colombelinkin valtasi kauhistus. Ah, hän olisi

voinut kuristaa hänet omilla käsillään! voittaa hänet kerta kaikkiaan,

tehdä lopun kaikesta. Ja nyt he kietoituivat jälleen toistensa

käsivarsiin ja painiskelivat sanaakaan sanomatta läähättävin rinnoin.

Se ei ollut enää leikkiä. Kylmä murhanhalun hengähdys kulki läpi

Theresen. Colombel alkoi korista. Therese rupesi pelkäämään, että joku

kuulisi ja lykkää hänet luotaan pelottavalla voimanponnistuksella.

Colombel löi ohimonsa piironginkulmaa vasten ja nääntyi hitaisesti

lattialle.

Therese veti syvään henkeä. Hän järjesti tukkansa peilin edessä ja

silitti hameensa. -- Voitetusta Colombelista ei hän sen enempää

huolehtinut. Hän kai voinee omin voimineenkin nousta. Niin liikutti hän

nuorta miestä jalallaan. Ja kun hän edelleen ei tehnyt pienintäkään

liikettä, nojautui tyttö hänen ylitsensä kevyesti väristen. Nyt hän

näki, että hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, hänen silmänsä

lasimaiset ja hänen suunsa vääntynyt. Hänen ohimossaan ammotti pitkä ja

kapea haava.

Colombel oli kuollut.

Therese seisoi kuin kivettynyt ja sanoi sitten itsekseen:

-- Kuollut -- niin, nyt hän on kuollut.

Ja äkkiä valtasi hänet jäytävä kauhu sitä todellisuutta kohtaan, joka

häntä ympäröi. Eräänä silmänräpäyksenä oli hän todellakin tahtonut

hänet surmata. Mutta se oli ainoastaan mielettömän vihan hetkenä.

Silloinhan oikeastaan tahdotaan aina surmata, kun ollaan taistelussa,

mutta sitä ei kuitenkaan missään tapauksessa tehdä, sen vuoksi että

kuolleet tulevat vaivaloisiksi jälkeen päin. Ei, se ei ollut hänen

vikansa. Hän ei ollut sitä tahtonut. Ja sen lisäksi hänen omassa

huoneessaan!

Hän puhui jälleen ääneen itsekseen: "Nyt se on ohi. Hän on kuollut eikä

häntä voi saada täältä pois ilman apua."

Ensimäisen silmänräpäyksen jäytävän kauhun jälkeen alkoi hän nyt hehkua

kuumeesta. Hänellä oli kuollut mies huoneessaan. Ja miten voisi hän

antaa mitään selitystä siihen, että tämä olisi hänen luonaan

paljasjaloin, paitahihasillaan ja ammottava haava ohimossa? Hän oli

hukassa.

Therese nojautui jälleen kuolleen ylitse ja katseli haavaa. Seuraavassa

silmänräpäyksessä valtasi hänet niin äkillinen kauhistus, että hän

seisoi kuin kivettyneenä samassa asennossa. Hän kuuli Françoisen --

Colombelin äidin askeleet etehisestä. Ja sitten tunkeutui muitakin

askeleita ja ääniä hänen korviinsa -- ne olivat valmistuksia kutsuihin,

jotka hänen vanhempansa panisivat toimeen samana iltana. Minä

silmänräpäyksenä hyvänsä saatettaisiin häntä huutaa. Ja tuossa lepäsi

kuollut hänen huoneessaan -- hänen rakastajansa, jonka hän oli

surmannut -- vastustamattomin todiste hänen rikollisuudestaan.

Murheellisena nousi hän ja katseli ympärilleen huoneessa, ikäänkuin

etsisi piilopaikkaa, mihin saisi kätkeä kuolleen. Hän katseli kaikkia

nurkkia ja vapisi samalla raivosta voimattomuutensa vuoksi.

Ei, ei ollut mitään nurkkaa, mihin hän voisi sen kätkeä. Alkoovi ei

ollut kyllin syvä ja kaappi oli liian kapea. Koko huone näytti voivan

tarjota hänelle ainoastaan mahdottomuuksia. Ja kuitenkin olisi se ollut

riittävä piilopaikka heidän rakkaudelleen. Äänettömin, kissamaisin

askelin oli hän hiljaa sinne hiipinyt, ja sitten poistunut samalla

tavalla. Koskaan ei hän ollut uskonut, että toinen joskus voisi tulla

näin raskaaksi!

Therese juoksi lakkaamatta edestakaisin huoneessa, ikäänkuin vangittu

petoeläin. Silloin sai hän äkkiä erään päähänpiston. Jos hän heittäisi

hänet ulos ikkunasta? Mutta kun hänet löydettäisiin alhaalla, niin

arvattaisiin heti mistä hän oli pudonnut. Siitä huolimatta veti hän

pois ikkunanverhot katsoakseen alas kadulle, ja silloin hänen katseensa

osui äkkiä vastassa olevaan nuoreen mieheen -- tuohon hulluparkaan,

joka lakkaamatta seisoi ikkunansa ääressä ja soitti huilua niin nöyrin

katsein...

Hän tunsi niin hyvin nämä kalpeat kasvoni jotka lakkaamatta tuijottivat

häneen. Eikä hän voinut ollenkaan häntä sietää -- tämä arka ihailu

pitkän matkan päästä teki hänet hermostuneeksi. Mutta nyt kohosi äkkiä

hymy Theresen sen kalpeille kasvoille. Hän oli pelastettu.

Tuo narri parka toisella puolella tunsi varmaankin orjamaista rakkautta

häntä kohtaan. Hän mukautuisi varmasti hänen tahtoonsa, olisipa vaikka

rikos kysymyksessä. Ja hän luonnollisesti palkitseisi hänet, --

lahjoittamalla hänelle rakkautensa tahi ainakin ruumiillisen minänsä.

Hän ei ollut rakastanut tuota miestä sen vuoksi, että hän oli liian

hento ja ujo hänelle, mutta nyt hän kuitenkin sen tekisi. Hän

kiinnittäisi itsensä häneen ainiaaksi lahjoittamalla itsensä hänelle,

jos hän auttaisi häntä pesemään itsensä puhtaaksi tästä verivelasta.

Hänen punaiset huulensa väreilivät ikäänkuin tämän uuden rakkauden

esimausta, joka äkkiä tuntui hänestä ärsyttävältä senvuoksi että esine

oli hänelle tuntematon.

Sitten nosti hän nopeasti kuolleen ylös niin kevyesti kuin se olisi

ollut vaatteisiin puettu vanki, kantoi hänet vuoteelle ja laski hänet

siihen.

Jonka jälkeen hän jälleen meni ikkunan ääreen, avasi sen ja heitti

lentosuudelman Julienille.