II.

Seuraavana päivänä puhuttiin postikonttorissa siitä suuresta uutisesta,

että mademoiselle de Marsanne oli tullut kotiin luostarista.

Julien ei puhunut ollenkaan mitään siitä, että hän oli jo nähnyt hänet

-- alastomin olkapäin ja hiukset hajallaan. Mutta hän tunsi itsensä

hyvin levottomaksi, hän tunsi jotakin harvinaista ja epäselvää tätä

nuorta tyttöä kohtaan, joka oli häirinnyt hänen rauhallista

olemassaoloaan. Nyt kulki hän alinomaisessa pelossa, että ikkuna

uudelleen avaantuisi. Hänen rauhansa oli häiritty, hän ei saattaisi

enää tuntea koskaan samaa kotoisuutta kuin ennen. Hän olisi nähnyt

paljoa kernaammin, että äskensaapunut olisi ollut mieshenkilö, koska

naiset tavallisesti ovat ivallisempia. Saisiko hän tästä lähtien

ollenkaan rohkeutta soittaa enää huilua? Hänhän soitti luonnollisesti

ylen liian huonosti tuollaiselle nuorelle naiselle, joka aivan varmasti

ymmärsi musiikkia.

Hän epäröitsi kauvan tätä ja selvitti lopullisesti itselleen, että hän

suorastaan vihasi Thereseä.

Illan tultua meni hän kotiin reippain askelin. Hän ei sytyttänyt tulta

ennenkuin saisi nähdä hänet, ja aikoi heti mennä vuoteeseen,

osottaakseen hänelle, että hän oli suuttunut.

Mutta uteliaisuus veti häntä vastustamattomasti katsomaan, mitä ulkona

saattaisi tapahtua.

Ikkuna suljettiin. Äsken, ennen kymmentä tunkeutui laimea valo

ikkunanverhojen kautta, mutta se sammui heti. Julien istui jälellä ja

katseli pimeää ikkunaa.

Näin urkki hän nyt illan toisensa jälkeeni vastoin tahtoaan.

Näennäisesti oli kaikki kuten ennekin. Talo lepäsi siinä, ulkomuoto

samallainen kuollut, kuten ennenkin ja tarvittiin terävät silmät, jos

mieli käsittää mitään siitä uudesta elämästä, joka sisällä liikkui.

Monta kertaa saattoi nyt heikko valo luisua ikkunoiden ohitse tahi

myöskin vedettiin ikkunan verhot jonkin verran syrjään, niin että

saattoi heittää katseen johonkin noista äärettömistä huoneista. Joskus

kuultiin kevyitä askeleita puutarhasta, ja silloin tällöin kuultiin

hillittyä pianonsoittoa ja laulua vanhasta rakennuksesta.

Julien koetti perustella uteliaisuuttaan sillä, että nämä uudet ilmiöt

tekivät hänet hermostuneeksi. Ah, miten usein hän halusi entisiin

aikoihin, jolloin vanha, autio talo lähetti hänelle vastakaiun hänen

huilumusiikistaan!

Vaikkakaan hän ei ollenkaan tahtonut myöntää sitä itselleen, oli

hänessä jälleen kaipaava halu saada nähdä Thereseä. Hän loi itselleen

aivan haavemaisen mielikuvan hänen ulkomuodostaan -- ruusuiset kasvot,

säteilevät silmät ja hymyilevä ilme kasvoissa. Mutta koska hän ei

koskaan uskaltanut päivisin ikkunan ääreen, ei hän nähnyt häntä

muulloin kuin illan hämärässä.

Eräänä aamuna, kun hän tahtoi vetää kokoon ikkunanverhot suojaksi

päivänpaistetta vastaan näki hän Theresen seisovan kaukana huoneessaan.

Hän pysähtyi kun kivettyneenä lattiaan eikä uskaltanut tehdä

ainoatakaan liikettä. Hän tuntui olevan syventynyt ajatuksiinsa. Hän

melkein säikähtyi hänen näkemisestänsä, sillä hän oli aivan

toisellainen kuin mitä hän oli kuvitellut -- suurikasvuinen ja kalpea,

mutta hänellä oli kauniit säännölliset piirteet. Hänen suunsa oli

jonkin verran liian suuri, mutta hänellä oli tavattoman punaiset

huulet, ja hänen syvät, tummat, mustat silmänsä antoivat koko hänen

olemukselleen julman kuninkaallisuuden leiman...

Hän meni hitaasti ikkunaan, mutta oli kuin hän ei näkisi häntä, hän oli

liian kaukana. Niin vetäytyi hän jälleen takaisin. Hänen rytmillisissä

liikkeissään oli paljon voimaa ja mieltymystä, niin että Julien tuntui

varsin pieneltä häneen verraten. Ja nyt, kun hän oli hänet oikein

nähnyt, lisääntyi hänen pelkonsa yhä enemmän.

Tästä hetkestä alkaen vietti nuori mies sangen lohdutonta elämää.

Nuori, kaunis tyttö, jolla oli jalot, vakavat kasvonpiirteet, saattoi

hänet epätoivoon.

Tytön katse ei osunut koskaan häneen, hänellä ei ollut nähtävästi

mitään aavistusta hänen olemassaolostaan. Ja kuitenkin oli hän syvästi

onneton ajatellessaan, että tyttö kerran saisi nähdä hänet ja saattaisi

ivata häntä. Sairaloisessa arkuudessaan uskoi hän, että tyttö

lakkaamatta häntä tarkasteli ja hän uskalsi tuskin liikuttaa itseään

ollessaan huoneessaan.

Näin alkoi häntä vähitellen kiusata tytön välinpitämättömyys. Minkä

vuoksi tyttö ei katsonut häneen? Tyttö tuli ikkunan ääreen, katsoi alas

autiolle kadulle suurilla silmillään ja tuli niin jälleen takaisin

aavistamatta, että toinen seisoi ikkunan ääressä häntä vastapäätä ja

tarkasteli häntä sydämen tuskasta sykkiessä.

Ensin oli hän kulkenut mitä suurimmassa kauhussa sen johdosta, että

tyttö saisi nähdä hänet, mutta nyt tunsi hän sitävastoin polttavan

halun saada kohdata hänen katsettaan. Therese de Marsanne täytti koko

hänen elämänsä.

Aamulla, kun hän tiesi tytön nousevan ylös, saattoi hän unohtaa senkin,

että virka kutsui häntä -- hän tähän asti niin täsmällinen ja

velvollisuutensa täyttävä postivirkamies. Hänessä oli sanaton pelko

hänen valkeita kasvojansa ja veripunaisia huuliaan kohtaan, mutta itse

siinä pelossakin oli jotakin onnellisuuden tunnetta. Hän seisoi

kätkössä ikkunanverhojen takana ja kauhistui tuskasta, jota tyttö

hänessä herätti, kunnes hänen kaikki jäsenensä vapisivat, ikäänkuin

rasittavan marssin jälkeen. Mutta sitten hän kuvitteli mielessään, että

tyttö äkkiä huomaisi hänet ja hymyileisi hänelle. Ja silloin ei hän

enää pelännyt.

Sitten tuli hänelle se ajatus, että hän houkutteleisi häntä huilun

sävelten mukaan. Hän alkoi jälleen soittaa lämpiminä iltoina. Hän avasi

molemmat ikkunat ja antoi ikivanhojen levollisten säveltensä kaikua

pimeässä, mutta ainoastaan silloin kun ei ollut kuutamo, vaan aivan

pimeä.

Ja jo ensimäisestä illasta alkaen oli hänellä se tyydytys, että Therese

de Marsanne, ennenkuin hän meni vuoteelleen, tuli ikkunan ääreen

valkeassa puvussaan nojautuen ulos, aivan hämmästyneenä sen johdosta,

että nyt jälleen kuuli samaa musiikkia, jota oli kuullut sinäkin

päivänä, jona tuli kotiin.

-- Kuule Françoise, puhui hän vakavalla äänellä huoneeseen päin, se ei

ole mikään lintu.

-- Ah, vastasi vanhempi nainen, jota Julien ei enää voinut erottaa

hämärässä, -- silloin se on varmasti joku huvinäyttelijä kaupungin

ulkopuolelta.

-- Niin sen täytyy olla tuolla kaukana, sanoi nuori tyttö pysähdyksen

jälkeen, jolla ajalla hän salli yöilman hyväillä paljaita käsivarsiaan.

Siitä hetkestä alkaen soitti Julien kovemmin, ja oli kuin se kuume,

joka paloi hänen veressään, olisi ilmaissut itsensä vanhalle,

keltaiselle puuhuilulle. Therese kuunteli häntä joka ilta ja kummasteli

tätä tunteellista musiikkia, joka aina odotti pimeän tuloa saapuakseen

hänen luoksensa.

Hän ymmärsi varsin hyvin, ketä serenaadi tarkoitti, ja monta kertaa

nojautui hän ulospäin, ikäänkuin tahtoisi tarkastella ympäröiviä

taloja. Nyt kuului musiikki äkkiä eräänä iltana niin selvänä ja

läheltä, että hänen täytyi ymmärtää, että se tuli jostakin häntä

vastapäätä olevasta läheisestä huoneesta.

Julien pani musiikkiin koko hehkuvan intohimonsa, ja huilusta väreili

kristallinkirkkaita säveliä. Pimeys antoi hänelle rohkeutta, hänessä

heräsi se hurja toivo, että hän voisi valloittaa hänet huilullaan. Ja

Therese nojautui todellakin yhä kauvemmaksi ikkunasta, ikäänkuin hän ei

enää voisi vastustaa houkuttelevia säveliä...

-- Älkää nyt siinä enää seisoko, sanoi vanha naisääni. -- Tänä iltana

on tuulista, ja te voitte vilustua ja nähdä pahoja unia.

Julien ei voinut nukkua koko yönä. Hän kuvitteli mielessään, että

Therese kenties sittenkin oli hänet nähnyt. Hän heittelihe

kuumemaisesti edestakaisin vuoteellaan ja epäröitsi, näkisikö hän enää

seuraavaa päivää vai ei. Oikeastaan oli hullunkurista aina näin hiipiä

piiloon.

Mutta vihdoin teki hän kuitenkin sen päätöksen, ettei hän enää

ilmaantuisi. -- Kuuden ajoissa aamulla kun hän juuri aikoi panna huilun

koteloonsa, vedettiin Theresen ikkunaverhot auki.

Nuori tyttö, jolla muutoin ei koskaan ollut tapana nousta ylös ennen

kahdeksaa, seisoi nyt ikkunassa käherrystakissaan ja katseli ulos.

Hänen tukkansa oli käännetty sykerölle niskaan.

Julien seisoi nyt kivettyneenä ja katseli häntä. Hän ei kyennyt

tekemään ainoatakaan liikettä vetäytyäkseen takaisin ikkunasta. Therese

katseli häntä katse lujana ja ylpeänä. Hän näytti tutkivan koko hänen

ulkomuotoaan -- hänen karheata, luisevaa, huonosti muodostunutta

olemustaan, joka näytti tekevän ruman ja saamattoman jättiläisen

vaikutuksen.

Tässä silmänräpäyksessä ei hänessä ollut huomattavissa mitään siitä

liikuttavasta ja lapsellisesta, jonka hän oli nähnyt edessään

edellisenä iltana. Hänen kasvonsa mustine silmineen ja veripunaisine

huulineen olivat kalpeat, ja niissä oli ylpeä ilme. Kun hän oli

hetkisen näin nuorta miestä tarkastellut -- kasvoissaan maailman

välinpitämättömin ilme, ikäänkuin olisi katsellut koiraa kadulla --

menivät hänen huulensa tuskin huomattavaan halveksivaiseen hymyyn, ja

hän vetäytyi hitaisesti syrjään ja sulki ikkunan.

Julien vaipui aivan masentuneena nojatuoliinsa ja läähätti vapisten:

-- Ah, Jumalani -- hän ei tahdo minusta välittää! Ja minä rakastan

häntä -- minä rakastan häntä niin, että siitä tulee minun kuolemani.

Hän löi molemmat kätensä kasvojaan vasten ja nyyhkytti. Miksi hän

olikaan näyttänyt itsensä? Se joka oli niin ruma kuin hän, vetäytyy

tavallisesti piiloon, etteivät naiset säikähtäisi. Hän raivosi itseään

vastaan -- hän oli aivan suunniltaan rumuutensa vuoksi. Miksi hän ei

ollut edelleenkin jatkanut soittoaan pimeässä satakielen tavoin, joka

tenhoaa kaikki sävelillään, mutta ei koskaan näyttäydy päivänvalossa,

jotta ei herättäisi vastenmielisyyttä...

Tyhmyydellään ja jyrkkyydellään oli hän nyt rikkonut tenhon. Ja kun

tyttö nyt tiesi, että hän oli aivan kömpelön vetojuhdan muotoinen -- ei

hän enää koskaan voisi ihastua hänen musiikistaan.

Mitä nyt auttoi, jos hän lämpiminä kukkaistuoksuisina kesäöinä soitti

sulavampia säveleitään -- Therese ei kuitenkaan niitä kuunnellut. Hän

tuli huoneeseensa, nojautui ikkunastaan, ikäänkuin ei olisi ollenkaan

nähnyt häntä, ei ollenkaan kuunnellut niitä yksinkertaisia säveleitään,

jotka puhuivat niin lämpimästi hänen rakkaudestaan. Ja eräänä iltana

huudahti hän ääneensä: "Tuo huilu, joka aina soi väärin, tekee minut

aivan hermostuneeksi!"

Julien oli epätoivoinen. Hän heitti huilun piironginlaatikkoon eikä

enää soittanut.

Sitäpaitsi oli pikku Colombelkin alkanut ivata Julienia. Hän oli nähnyt

hänet kerran ikkunassa, kun hän oli oppimaisillaan uuden sävelen, ja

sen jälkeen hän nauroi hänelle ivallisesti joka kerran ohi kulkiessaan.

Julien tiesi, että hänen vihollisensa otettiin vastaan Hotel

Marsannessa, ja ainoastaan se ajatus tuotti hänelle piston sydämeen.

Tosin hän ei ollut mustasukkainen tuota vaihdokasta kohtaan, mutta hän

olisi tahtonut antaa koko elämänsä saadakseen ainoan tunnin olla hänen

sijassaan. Françcoise oli pienen Colombelin äiti, ja hän oli monta

vuotta oleskellut de Marsannen perheessä. Hän oli ollut Theresen

imettäjä ja palveli nyt häntä kaikessa.

Korkea-aatelinen nuori tyttö ja pieni talonpojanpoika olivat kasvaneet

yhdessä kuten lapset, ja sen vuoksihan oli aivan luonnollista, että

jonkinmoinen toverillinen suhde vallitsi heidän keskensä. Julienia

kiusasi kuitenkin sanomattomasti, kun hän näki Colombelin ulkona ja

huomasi, miten tämä veti hienot huulensa ilkeään hymyilyyn. Hänen

kammonsa häntä kohtaan tuli vieläkin suuremmaksi, kun hän eräänä

päivänä teki sen keksinnön, että hänen vihollisensa ei ollut ollenkaan

niin kauhistavan ruma. Hänen pieni, pyöreä hienopiirteinen päänsä,

vihertävät silmänsä ja pienet parranhaituvat olivat pirullisen kauniit.

Ah, jospa hän vielä kerran olisi hänen käsissään, niinkuin silloin

muurien luona, niin antaisi hän hänen kalliisti maksaa onnensa Theresen

luona!

Näin kului kokonainen vuosi. Julien tunsi itsensä hyvin onnettomaksi.

Kaikki hänen ajatuksensa olivat kiintyneet Thereseen. Jokaisen joutavan

silmänräpäyksen hän käytti tuijottaakseen harmaita muureja, jotka

kuuluivat vanhaan taloon, mihin hänen sydämensä oli vangittu. Ja

kuitenkaan ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, mitä siellä tapahtui.

Hän ei kuullut eikä nähnyt mitään, paitsi jotakin epäselvää melua ja

heikkoa tulenkajastusta. Näyteltiinkö näiden muurien takana iloisia

juhlia vaiko suruisia tapahtumia? Sitä hän ei tiennyt. Hän saattoi

ainoastaan tehdä itselleen haaveellisia kuvitteluja, jotka antoivat

väritystä hänen omalle, satunnaiselle mielialalleen. Hän oli näkevinään

Theresen ja Colombelin laskevan leikkiä ja nauravan yhdessä -- hän näki

nuoren tytön ajattelevaisena kävelevän kastanjapuiden alla -- hän näki

häntä kuljetettavan tanssin pyörteissä, upeain keikarien käsivarsien

kantamana -- tahi näki hän myöskin hänet äkillisen surumielisyyden

valtaamana istuvan ja itkevän jossakin vanhan hotellin synkässä

huoneessa. Hän oli myöskin kuulevinaan markiisin ja markiisittaren

hiipivän niin hiljaa kuin säikähtyneet rotat parkettilattioilla. Mutta

todellisuudessa ei hän nähnyt mitään muuta kuin Theresen ikkunan --

ainoan, joka muodosti jonkinlaisen loukon salaperäisiin muureihin -- ja

nuoren tytön, joka päivittäin ilmestyi siihen ilman että hänen

näkemisensä herätti pienintäkään toivon vilahdusta. Tyttö oli niin

äänetön ja niin luoksepääsemätön, että hänen rohkeutensa lannistui

lannistumistaan. Hänen onnellisimmat hetkensä olivat, kun ikkuna jonkun

kerran avaantui Theresen olematta siellä sisällä; silloin hän saattoi

häiritsemättä lähettää tutkivia silmäyksiä kauvaksi hänen huoneeseensa.

Kesti kuitenkin puolen vuotta, ennenkuin hän oli huomannut, että sänky

oli huoneen vasemmalla puolella; se oli alkoovissa ja sen esiriput

olivat ruusunväristä silkkiä. Vielä puolen vuoden kuluttua tiesi hän,

että sänkyä vastapäätä oli Louis XV:n piironki ja toisella puolella

kamiini valkeasta marmorista. Ja tämä oli hänen untensa paratiisi.

Hänen rakkautensa oli täynnä kovia taisteluja. Kokonaisia viikkoja

yhtämittaa oli hän syrjässä, sen vuoksi että hän häpesi rumuuttaan.

Mutta sitten valtasi hänet äkkiä jonkinlainen raivo, ja silloin hän

seisoi tahallaan päivän toisensa jälkeen ikkunassa ja tahtoi täten

pakottaa häntä katselemaan hänen kömpelöä vartaloansa ja epäkauniita,

kuumehehkuisia kasvojaan. Heittipä hän pari kertaa lentosuutelojakin

hänelle omituisen karheuden vallassa, joka monta kertaa kohtaa arkoja

ihmisiä.

Therese ei edes siitä suuttunut. Kun toinen kätkeytyi tämän yrityksen

jälkeen, näki hän, että tyttö edelleen kulki edestakaisin huoneessaan

ryhdissään sama ylpeys ja kuninkaallisuus. Mitä tunkeilevammaksi hän

osottautui, sitä kylmempi ja ylpeämpi oli tytön ilme. Hän ei kääntynyt

edes pois, kun hänen katseensa kohtasi nuoren miehen katsetta.

Postissa puhuttiin väliin, että mademoiselle de Marsanne olisi

tavattoman hyvä ja hurskas nuori nainen, mutta Julien vastusti tätä

arvostelua. Ei, ei, hänellä ei varmaankaan ollut mitään uskontoa, ja

hän oli julma ja verenhimoinen -- hänen huulensa näyttivät ikäänkuin ne

janoaisivat verta, ja hänen kalpeutensa johtui siitä, että hän halveksi

koko muuta maailmaa! Toisina hetkinä saattoi hän itkeä sitä, että oli

loukannut häntä esiintymistavassaan ja ajatuksissaan, ja hän pyysi

häneltä anteeksi, samalla tavalla kuin pyydetään pyhimykseltä, jota

vastaan ollaan rikottu.

Tämän ensimäisen vuoden ajan jäi hän aivan itsensä kaltaiseksi.

Kun kevät jälleen saapui, teki Julien omituisen huomion -- oli kuin

Theresessä olisi tapahtunut muutos, ikäänkuin toinen ilma virtaisi

häntä vastaan hänen huoneestaan.

Hän tuntui suuremmalta ja kalpeammalta kuin koskaan ennen. Eräänä

päivänä, kun hän tunsi itsensä tavattoman liikutetuksi, uskalsi hän

kolmannen kerran heittää lentosuutelon hänelle kuumeesta vapisevilla

sormillaan.

Tyttö katsoi häntä katse lujana ja vakavana, joka saattoi hänet

äärimäisyyksiinsä hämmästymään, eikä tyttö jättänyt paikkaansa ikkunan

äärestä. Nuori mies sitä vastoin nyt vuoroonsa vetäytyi takaisin,

hävystä hehkuen.

Kesän loppupuolella tapahtui jotakin, joka järkytti Julienia

sydänjuuria myöten, vaikka se olikin aivan mitätön pikku seikka.

Melkein joka ilta, heti kun alkoi hämärtää suljettiin äkkiä Theresen

ikkuna ankaralla tempauksella; kun se oli seisonut avoinna koko päivän.

Tästä melusta vavahti Julien ja hänet valtasi joka päivä sanaton tuska

tietämättään minkä vuoksi. Ja niin lepäsi vanha talo jälleen hiljaisena

ja kuolleena niin että Julien alkoi pelätä sen hiljaisuutta.

Aluksi hän ei voinut erottaa, kuka sulki ikkunan, mutta sitten hän

keksi eräänä iltana, että Theresen valkoiset kädet lykkäsivät telkeä

auki väkivaltaisesti, melkein vihalla.

Ja kun hän hyvän ajan kuluttua jälleen; avasi ikkunansa jonkinmoisella

pitkäveteisellä arvokkaisuudella, tuntui hän olevan aivan uupunut. Hän

seisoi ikkunan ääressä muutamia silmänräpäyksiä, mutta alkoi sitten

kävellä edestakaisin huoneessa, toimien kaikenmoista, samalla kun

Julien lakkaamatta oli kuulevinaan oven narisevan.

Lempeänä ja sumuisena iltana syyspuolella avattiin ikkuna kiivaammin

kuin koskaan ennen. Julien vapisi ja sai ehdottomasti kyynelet

silmiinsä.

Aamulla oli satanut ja jonkinmoinen kirkkomaan tuoksu levisi puoliksi

lehdettömistä kastanjapuista.

Sinä iltana odotti Julien kunnes vastassa oleva ikkuna jälleen

avattaisiin. Äkkiä se avattiinkin samalla kiivaudella kuin

edellisenäkin iltana ja Therese ilmestyi. Hän oli kalmankalpea, hänen

silmänsä näyttivät tavallista suuremmilta ja tukka riippui hajallaan

hänen olkapäillään. Hän asettautui ikkunan ääreen, pani kaikki kymmenen

sormeaan vaaleanpunaisille huulilleen ja heitti lentosuukon Julienille.

Nuori mies tuli niin hämmästyneeksi, että hän painoi molemmat kätensä

rintaansa vasten -- Sanaton kysymys, oliko lentosuudelma todellakin

hänelle tarkoitettu.

Ja nyt luuli Therese, että hän aikoi vetäytyä takaisin. Hän nojautui

kauvemmaksi eteenpäin, vei jälleen kaikki kymmenen sormeaan punaisille

huulilleen ja heitti vielä lentosuudelman hänelle. Sen jälkeen

kolmannen. Oli ikäänkuin hän nyt yksitellen tahtoisi vastata niihin

kolmeen, jotka hän oli hänelle lähettänyt.

Nuori mies seisoi liikahtamatta ikkunan ääressä.

Nyt heitti hän tutkivan katseen alas autiolle kadulle ja sanoi puoleksi

tukahtuneella äänellä:

-- Tule!

Ei mitään muuta.

Ja hän tuli.

Kun hän oli mennyt sinne ja seisoi Hotel Marsannen ulkopuolella näki

hän vanhan ruostuneen oven aukenevan. Mutta hän oli kuin huumaantunut,

hän ei enää mitään ihmetellyt.

Heti kun hän oli tullut sisään suljettiin ovi ja hän tunsi, että pieni

jääkylmä käsi tarttui hänen käteensä ja veti häntä eteenpäin. Täten

nousi hän ylös pitkin portaita, kulki etehisen kautta, huoneen kautta

-- ja sitten huomasi hän olevansa sillä paikalla, joka oli hänelle

hyvin tunnettu, hänen untensa paratiisi, huone ruusunvärisine

vuodeverhoineen. Sisällä oli melkein pimeää. Mutta Therese seisoi

korkeakasvuisena hänen edessään. Hän piti kätensä kovasti toisiinsa

suljettuina ja hillitsi seivästi voimakasta mielenliikutustaan.

-- Rakastatteko minua? kysyi hän hiljaa.

-- Ah, rakastan, rakastan, vastasi toinen.

Viittauksella antoi hän hänen ymmärtää, että saattoi säästää itsensä

kaikista tarpeettomista sanoista. Sitten sanoi hän, kasvoissaan niin

ylpeä ilme, kuin olisi kysymys jostakin aivan luonnollisesta ja

itsestään selvästä asiasta:

-- Jos minä lahjoitan itseni teille, teette te mitä hyvänsä minun

puolestani, eikö totta?

Julien ei voinut vastata, hän pani kätensä ristiin hiljaisuuden

vallitessa. Ainoastaan hänen suudelmastaan olisi hän myynyt sekä

sielunsa että ruumiinsa.

-- Teidän täytyy tehdä minulle eräs palvelus.

Kun toinen edelleenkään ei antanut mitään vastausta, tuli hän

kärsimättömäksi. Hän tunsi, että hänen voimansa olivat lopussa ja että

hänen rohkeutensa masentui. Ja silloin hän huudahti:

-- Mutta teidän täytyy ensiksi vannoa tekevänne niinkuin minä tahdon!

Minä vannon pitäväni lupaukseni. -- Vannokaa tekin!

-- Niin, minä vannon tekeväni kaikki mitä te tahdotte, sanoi toinen

täydellisesti voitettuna.

Huoneen viehättävä henki huumasi hänet, verhot olivat alkoovin edessä

ja paljas neitseellisen vuoteen ajatus silkkiverhoista lähtevän laimean

ruusuhohteen ympäröimänä täytti hänen mielensä jonkinmoisella

uskonnollisella hartaudella. Ja sitten veti hän äkkiä syrjään nämä

verhot...

Vuode oli järjestyksessään, lakanat olivat vedetyt alas yli

sängynreunan ja tyynyt olivat pudonneet lattialle. Ja keskellä

rypistyneitä pitsejä ja silkkejä lepäsi poikkipäin sängyssä kuollut

mies.

-- Näettekö, sanoi Therese de Marsanne käheänä -- tämä mies on ollut

minun rakastajani. Ja minä lykkäsin häntä -- hän kaatui -- en tiedä

miten se tapahtui. Ja teidän täytyy viedä hänet pois. Ymmärrättekö? Se

on kaikki tyyni. Niin, kaikki.