I.

Pieni P:n kaupunki on kukkulalla.

Muinaisten vallitusten alapuolella juoksee kapea, mutta syvä joki --

"Chanteclaire" -- jonka kirkas vesi lainehtii eteenpäin sävelmäisesti

loiskien.

Kivisilta, joka kaupungin eteläisellä puolella menee yli Chanteclairen,

on muodostunut ainoasta kaaresta, ja leveä matala rintasuojus on

vanhojen kerjäläisten lepopaikkana kaupungin ulkokulmilla. Jos siltaa

pitkin mennään rue Beau-Soeiliin, päästään Place de Quatre Femmesiin,

hiljaiseen ja rauhalliseen paikkaan, joka on kivitetty neliskulmaisilla

kivillä ja jonka välistä ruoho kukoistaa yhtä runsaana kuin niityillä.

Näyttää siltä kuin ympärillä olevat talot olisivat syvän unen vallassa.

Silloin tällöin saattaa kuulla koiran haukuntaa ruohoportin takaa jos

joku sattumalta menee ohi. Ainoa mikä antaa jotakin elämän vilahdusta

tälle maailman kaukaiselle kulmalle, on upseerien kävely pari kertaa

päivässä päivälliselle ja sieltä takaisin.

Julien Mihon asui puutarhurin luona torin vasemmalla puolella.

Hänellä oli iso huone ensimäisessä kerroksessa ja oma sisäänkäytävä.

Hänen isäntäväkensä asui talon toisella puolella, ja sillä

oli sisäänkäytävänsä rue Catherinen puolelta. Julienilla oli

niinmuodoin pieni valtakuntansa aivan omissa hoteissaan, ja

kahdestakymmenestäviidestä ikävuodestaan huolimatta eli hän niin

itseensävetäytyneenä kuin vanha erakko.

Jo varhaisimmassa nuoruudessaan oli hän menettänyt vanhempansa, ja

hänen holhoojansa oli lähettänyt hänet täysihoitoon. Sitten kuoli

myöskin holhooja, ja silloin joutui Julien kokonaan yksikseen.

Viisi vuotta sitten oli hän saanut paikan postissa, ja hänellä oli

vuosipalkkaa 1500 frangia. Tämä oli korkein mitä hän milloinkaan

kykenisi saamaan, ja hän oli niin säästäväinen, ettei hänen

päähänsäkään pistänyt odottaa mitään edullisempaa paikkaa elämässä.

Julien oli korkeakasvuinen, leveäharteinen mies, jolla oli suuret,

luisevat kädet, joka seikka saattoi hänen tuntemaan usein itsensä

onnettomaksi. Hän huomasi sitäpaitsi olevansa hyvin ruma, hänen otsansa

oli kuhmuinen ja niin muodoin kuin sen olisi muovaillut hyvin

taitamaton kuvanveistäjä. Ja tämä tietoisuus teki hänet araksi, etenkin

kaikkea naisen nimellistä kohtaan. Eräs pesijätär oli kerran sanonut

hänelle, että hän "kun kaikki kävi ympäri, ei sittenkään näyttänyt

hulluimmalta", ja tämä liikutti häntä niin, että hänen oli vaikea

päästä tasapainoon. Kadulla kulki hän aina niin nopeaan kuin

mahdollista, pää alaspäin painettuna ja selkä koukussa, voidakseen

mahdollisimman pian ryömiä jälleen onkaloonsa, Kömpelyytensä tietoisuus

oli hänessä herättänyt melkein sairaloisen tarpeen kätkeytyä maailman

silmistä. Hän vietti todellista luostarielämää, ilman ystäviä ja ilman

rakkaus-suhteita, ja hän tuntui tässä suhteessa täysin tyytyvän

kohtaloonsa.

Pohjaltaan tunsikin hän itsensä todella tyytyväiseksi ja oli aina

hyvällä tuulella.

Joka aamu meni hän postikonttoriin ja teki ilman vastenmielisyyttä

samat työt päivät umpeensa. Määrätyllä ajalla kävi hän syömässä

päivällisensä, ja kun päivä oli loppunut, meni hän vuoteelle ja nukkui.

Täten jatkui hänen elämänsä päivä päivältä, viikko viikolta, kuukausi

kuukaudelta, ja niin sai yksitoikkoisuus hänen olennossaan hänet

vähitellen yhä enemmän vangikseen -- aivan niinkuin hiljaa nukuttava

musiikki.

Kun hän tahtoi hankkia itselleen huvitusta, meni hän tavallisesti

iltapäivällä rue Beau Soleiliin aina sillalle asti ja asettautui

rintasuojukselle, heilutteli jalkojaan, tuijotti alas jokeen ja

kuunteli hopeankirkkaan veden säveltenkaltaista loiskimista. Korkeat

solakat lepät, jotka reunustivat joen molempia rantoja, kuvastuivat

veteen ja taivas tummeni vähitellen. Pitkän pitkät hetket saattoi hän

istua syvissä ajatuksissa jolloin hän vertasi elämäänsä vesiputoukseen,

joka juoksi niin tasaisesti ja levollisesti eteenpäin. Ja kun tähdet

sitten alkoivat katsella alas taivaalta, meni hän kotiinsa sielussaan

läpikäyvä rauhan ja tyytyväisyyden tunne.

Vapaapäivinään teki hän joskus pitkiä jalkamatkoja, melkein aina

yksin. Hänelle oli oikea nautinto kulkea itsensä oikein väsyksiin ja

sitten nukkua. Muutoin oli hänellä myöskin ystävä, kuuromykkä

kupariinpiirtäjä, ja hänen kanssaan saattoi hän kulkea kokonaiset

iltapäivät edestakaisin postihuoneen edustalla ilman että he edes

merkkikielellä ajatuksiaan vaihtoivat. Joskus istuivat he myöskin

Café-des-Voyageursissa ja pelasivat hiljaa ja ajattelevaisina shakkia

toisen pelin toisensa jälkeen.

Julienilla oli kerran, aikoja sitten ollut koira, mutta kun tämän yli

ajettiin kadulla, suri hän sitä niin kovin, ettei saattanut tehdä

päätöstä uuden ostamisesta. Hänen postitovereillaan oli tapana

ärsytellä häntä kymmenvuotisella tytöllä, joka repaleisena ja

paljasjalkaisena juoksenteli ja myi tulitikkuja ja joka tavallisesti

aina sai häneltä jonkun rahasen. Mutta toverien iva suututti häntä, ja

nyt alkoi hän vartioida tyttöä salassa voidakseen pistää hänelle

rahasensa. Kukaan ei ollut koskaan tavannut häntä valleilla

naisseurassa. Tehtaantyön tekijättäret kaupungista, jotka muutoin

koettivat ärsyttää ihmisten intohimoja hävyttömällä puhetavallaan,

jättivät hänet vihdoin rauhaan. Hän pakeni heitä sananmukaisesti, sillä

hän piti heidän kehoittavaa nauruaan ivana.

Kaikki kaupungin asukkaat pitivät häntä aivan yksinkertaisesti tyhmänä;

muutamat väittivät, että ei voinut koskaan tietää, missä saattoi tavata

tuon -- sellaisiin ei voi luottaa.

Julienin paratiisi, ainoa paikka, jossa hän tunsi olevansa täysin

levossa ja rauhassa -- oli hänen huoneensa. Heti kun hän oli saapunut

sinne, ojensi hän itseään, monta kertaa nauroi hän, vieläpä ääneenkin

yksinäisyydelleen, ja jos hän sattumalta katsoi peiliin, säikähti hän

aivan sitä, että kasvonsa vielä olivat nuorteat.

Huone oli suuri ja jokseenkin säästäväisesti kalustettu; siellä oli

ainoastaan sohva, ympyriäinen pöytä, kaksi tavallista tuolia ja

nojatuoli. Sänky oli tilavassa alkoovissa ja pieni pähkinäpuinen

piironki, jolla oli sijansa ikkunoiden välissä, näytti melkein

lapsenleikkikalulta.

Mutta siksipä oli Julienilla myöskin kylliksi tilaa liikutella itseään.

Ollessaan kotona asettautui hän tavallisesti sohvalle tahi kulki

myöskin edestakaisin huoneessaan. Eikä hänellä koskaan ollut ikävä,

vaikka hän ei koskaan kirjoittanut eikä lukenut postikonttorin

ulkopuolella. Vanha rouva, jonka luona hän söi päivällisensä

työskenteli itsepintaisesti hänen sielunsa sivistykseksi ja lainaili

hänelle usein romaaneja. Mutta kun hän oli ne jättänyt, oli mahdotonta

keskustella hänen kanssaan niiden sisällyksestä. Hän piti kaikkia näitä

monimutkaisia juttuja etsittyinä ja luonnottomina. Julien piirustikin

hieman -- aina sama ankaran säännöllinen naisprofiili, jolla oli

helminauhalla kaunistettu tuuhea, lainehtiva tukka. Mutta hänen ainoa

intohimonsa oli musiikki. Hän saattoi istua kaikki illat soittaen

huilua. Mikään maailmassa ei tuottanut hänelle niin suurta huvia, kuin

tämä. Ja hän oli oppinut sitä aivan omin neuvoin. Pitkän aikaa oli hän

kaivannut vanhaa keltaisesta puusta valmistettua huilua, jonka hän oli

huomannut erään vaatekaupustelijan ikkunassa. Hänellä oli rahaa niin

paljon että olisi voinut sen ostaa, mutta ei tahtonut pelosta tehdä

itseään naurettavaksi. Vihdoin päätti hän yhtäkaikki seurata sydämensä

halua ja vei huilun mukanaan kotiin, kätkien sen huolellisesti takin

alle. Sitten tutkiskeli hän innokkaasti kahden vuoden aikana vanhaa

"huilukoulua", jonka hän oli löytänyt eräästä kirjakaupasta.

Ja nyt oli hän kuusi kuukautta sitten onnellisesti päässyt niin

pitkälle, että uskalsi soittaa avoimen ikkunan ääressä. Kun hän

myöhäisinä, lämpöisinä kesä-iltoina, koko korttelin jo uneen vaivuttua,

arasti antoi huilunsa sävelten kaikua, muistutti se rakastajan ääntä,

joka uskoo hiljaiselle yölle sen mitä ei koskaan saisi huuliltaan

päivän valossa.

Monta kertaa sammutti hän myöskin säästäväisyydestä kynttilänsä ja

soitti pimeässä, sillä hän osasi useimmat sävelmät ulkoa. Ja ohi

kulkevat katselivat ylöspäin eivätkä saattaneet käsittää, mistä tämä

harvinaisen hillitty musiikki mahtoi saapua -- se muistutti aivan

satakielen kaukaista laulua.

Julienin huilussa oli halkeama, ja tämä antoi sen äänelle jotakin

omituisen verhottua. Kuului aivan siltä kuin vanha markiisitar viime

vuosisadalta olisi hyräillyt itsekseen tanssisävelmiä nuoruutensa

ajoilta.

Julien oli monta kertaa pelännyt, että naapurit valittaisivat hänen

soittonsa johdosta. Mutta pienten maakaupunkien asukkailla on

tavallisesti hyvä uni. Hänen läheisimpänä naapurinansa oli muutoin

ainoastaan juristi, monsieur Savournain ja eläkettä nauttiva

santarmikapteeni Pidoux, ja molemmat nämä herrat olivat hyvin mukavia

ja menivät vuoteelle jo kello yhdeksän aikana. Enin häntä tekivät

levottomaksi sen hotellin asukkaat, jotka kuuluivat de Marsannen

perheeseen, hotellin, jonka ylhäisen synkkä etusivu kohosi kadun

toisella puolella vastapäätä hänen ikkunaansa. Tuo suuri

yksikerroksinen rakennus ja sen suuri ruohonpeittämä ulkoporras

näyttivät melkein luostarilta. Säännöllisesti joka päivä samalla

kellonlyönillä avattiin ikkunanverhot ja suljettiin yhtä säännöllisesti

joka ilta, niin että huoneeseen ei saattanut heittää ainoatakaan

silmäystä tiheästi vedettyjen uudinten taakse. Hotellin vasemmalla

puolella oli puutarha valtavine, vanhoine kastanjapuineen.

Istuessaan ja katsellessaan upeaa rakennusta synkkine muureineen ja

upeine puistoineen, ajatteli hän että jos hänen huilunsoittonsa ei

viehättäisi Marsanne perhettä, niin tulisi heidän sanoa ainoastaan sana

eikä hän koskaan uskaltaisi soittaa enempää.

Hotel de Marsanne oli muutoin ylistetty koko maassa; kerrottiinpa, että

muukalaiset olivat tulleet pitkiä teitäkin siellä käymään. Ja maine

tiesi myöskin kertoa perheen rikkauksista. Julien oli usein istunut

kokonaisia tunteja ikkunan ääressä ja tuijottanut suoraan vanhaan

rakennukseen saadakseen jotakin selkoa tästä satumaisen rikkaasta

perheestä. Mutta hän ei saanut koskaan nähdä mitään muuta kuin harmaan

kiviedustan ja tummat kastanjapuut. Vanha, sammaleinen ovi ei koskaan

auennut, eikä koskaan nähty ihmisolentoa kulkevan sen leveitä

ulkoportaita. Marsannen perhe oli kokonaan lakannut käyttämästä tätä

käytävää ja käytti sen sijaan ristikkoporttia rue Sainte Annen

puolella. Sitäpaitsi oli siellä myöskin pieni takaportti, josta

päästiin kapealle kadulle puutarhamuurin taakse, mutta tätä porttia ei

Julien voinut ikkunastansa nähdä.

Hänelle oli Hotel Marsanne autio ja kuollut, aivan kuin satujen

palatsit, joiden asujamet olivat näkymättömät. Kaikki elämä mitä hän

täällä näki oli siinä, että palvelijat vetivät ja laskivat ikkunaverhot

aamulla ja illalla. Muutoin tuntui koko talo yhtä synkältä ja

alakuloiselta kuin haudan ympäristö hiljaisella kirkkomaalla. Ja tämä

juhlallinen, salaperäinen hiljaisuus, joka lepäsi yli kaiken, liikutti

lopullisesti nuorta miestä yhä enemmän ja enemmän.

Monena iltana ennen levolle menemistään sammutti hän kynttilänsä ja

seisoi kauan ikkunan ääressä epäröidessään niitä salaisuuksia, jotka

tämä Hotel Marsanne kätki, joka kuvastui ikäänkuin iso, musta pilkku

tummaa taivasta vastaan. Mutta ikkunanverhojen täytyi olla aina yhtä

huolellisesti eteen vedetyt, sillä ainoakaan valonsäde ei koskaan

tunkeutunut verhojen raoista. Kokonaisuudessaan se teki sellaisen

asutun huoneen vaikutuksen, jonka seinien sisällä saattaa ajatella

hukkuvien ihmisten hengittävän, se näytti pikemmin täysin kuolleelta...

Ja silloin sai Julien rohkeutta ja tarttui huiluunsa. Nyt saattoi hän

soittaa häiritsemättömäsi. Vastapäätä oleva autio huone lähetti

vastakaiun hänen sointuville säveleilleen, ja pitkäveteiset soinnut

hävisivät synkeään puutarhaan, josta koskaan ei kuulunut linnun siiven

suhahdusta. Oli juuri kuin vanha, keltainen puuhuilu olisi antanut

ikivanhojen saveltensä kaikua nukkuvan prinsessa Ruususen linnasta.

Eräänä päivänä kiinnitti eräs toveri postissa Julienin huomion vanhaan

aviopariin, joka kulki yli torin kirkon vierellä, ja hän sanoi, että

siinä oli markiisi ja markiisitar Marsanne. He menivät harvoin ulos,

niin että hän näki tänään heidät ensi kerran.

Vanha aviopari teki melkein valtavan vaikutuksen Julieniin -- he

näyttivät molemmat niin laihoilta ja juhlallisilta. Hitaasti kulkivat

he eteenpäin väsynein askelin ja vastasivat ainoastaan hieman

nyökäyttäen päätään vastaantuleville arvokkaaksi tervehdykseksi. Ja nyt

kertoi toveri Julienille, että ylhäisellä parilla oli tytär,

mademoiselle Therese de Marsanne, joka oli vielä luostarissa, ja että

pieni Combel, joka oli asianajaja Savournainin apulaisena oli nuoren

neidin rintaveli. Ja todellakin -- juuri kun vanha pääri poikkesi rue

Saint Anneen, tuli äkkiä pieni Combel heitä vastaan ja markiisi ojensi

hänelle kätensä, kunnia, joka muutoin ei tullut kenenkään osaksi.

Julien kärsi sananmukaisesti tämän kädenpuristuksen näkemisestä --

sillä Combel kaksikymmentävuotias, jolla oli vilkkaat silmät ja ilkeä

suu -- oli jo kauan ollut hänen selvä vihollisensa. Combel teki hänelle

kiusaa hänen arkuutensa johdosta, kiihoitti pesijättäriä rue

Beau-Soeilissa häntä vastaan, ja asia meni lopuksi niin pitkälle, että

eräänä päivänä syntyi tappelu molempien nuorten miesten kesken, joka

päättyi niin, että Combel sai silmänsä sinisiksi.

Toisena iltana sen jälkeen kun Julien oli kuullut ja nähnyt tämän,

soitti hän vielä tavallista hillitymmästi.

Hänen mielenkiintonsa Hotel Marsanneen ei muutoin ollenkaan muuttanut

hänen tapojansa. Hän meni postikonttoriin, söi aamiaisensa, söi

päivällisensä ja teki kävelyretkensä pitkin Chanteclairen rantaa.

Näin kului kaksi vuotta. Hän oli tottunut vanhan, hiljaisen rakennuksen

muotoon, sen sammaleisiin ulkoportaihin, sen synkkään fasaadiin ja

suljettuihin ikkunanverhoihin niin että ne aivan muodostivat osan hänen

elämästään.

Julien oli nyt asunut kokonaista kolme vuotta Place des

Quatre-Femmesissa, kun eräs äkillinen tapahtuma antoi uuden suunnan

koko hänen elämällensä.

Oli lämmin, tähtikirkas kesäkuunilta.

Julien istui ja soitti huilua huoneessaan, kun äkkiä ikkuna avattiin

auki Hotel Marsannea vastapäätä ja kirkas päivänvalo virtasi sieltä.

Nuori tyttö nojautui ikkunanreunustaan ja pysähtyi siihen pää

kohotettuna ikäänkuin kuunnellakseen. Julien vapisi ja lakkasi

soittamasta. Hän ei saattanut nähdä nuoren tytön kasvoja, vaan

ainoastaan hänen pitkän, hajallaan olevan tukkansa, joka riippui

valtavina laineina alas hänen hartioiltaan.

Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului kirkas ääni öisestä

hiljaisuudesta. -- Kuulitko, Françoise? Minä luulin varmaankin, että se

oli musiikkia. -- Luultavasti satakieli, mademoiselle, vastasi, joku

huoneesta. -- On parasta sulkea ikkuna nyt, sillä muussa tapauksessa

saamme kaikellaisia lentäviä eläimiä. Siellä tuli jälleen pimeä, mutta

Julien ei saattanut jättää paikkaansa ikkunan ääressä. Hän oli vielä

kokonaan sen äkillisen valonsäteen häikäisemä, joka niin nopeasti oli

tunkeutunut näistä vanhoista muureista.

Vapisten ja kauhistuen kysyi hän itseltään, mahtoiko tällä ohimenevällä

ilmestyksellä olla onnellinen merkitys?

Hyvän ajan jälkeen alkoi hän jälleen soittaa aivan hiljaa. Ja hän

hymähteli ajatuksesta, että nuori tyttö nyt kenties uskoi, että siellä

istui satakieli jossakin vanhassa kastanjapuussa.