Sankarimme, professori Christoph Heribertus Krusenholtz
ja Abraham Kellonsoittaja olivat jättäneet tyyssijansa Lappean
pappilan ja matkanneet Kaavuonoon. Ja olipa jo ollut aikakin, sillä
puolitoista vuotta oli vierähtänyt tuossa hauskassa pappilassa,
jossa niin monenmoista oli tapahtunut -- viimeksi juhlalliset
ristiäiset. Komeat oli nimet saanut kirkkoherra Larssenin poika:
Niels Olav Tryggve Klemet Klemetsen, ja korkealle oli professori
Krusenholtz kasteveden viskannut. -- Mutta heti ristiäisten
jälkeen oli kummien ollut matkustettava. Anders Dry, Jyykeän
mahtava kauppias oli lähettänyt heille sanan, että hän tarvitsisi
apulaisia tilinpäättäjäisissä, ennenkuin hän lähtisi Arkangeliin
keisarintytärtä noutamaan. Sinne olivat nyt sankarimme matkalla.
Mutta sitä ennen he olivat päättäneet poiketa Kaavuonoon tervehtimään
vanhaa patruuna Skålia.
Oh, olipa siitä aikaa, kun Skål-vanhuksella oli ollut herrasvieraita.
Nykyajan nuoriso matkusti ohi, vaikka entisaikaan ei olisi
tullut kysymykseenkään, että kukaan olisi uskaltanut sivuuttaa
Kaavuonon ruukkia. Se kuului tapaan, sivistykseen, mutta nykyajan
nuoriso ei enää välittänyt tavoista. Yhä useammin jäi Skål-vanhus
yksin pöytäänsä ja oli pakotettu kutsumaan renkinsä avustajaksi
iltamaljansa ääreen. Vanhalla patruunalla oli sellainen ihmeellinen
vika, ettei hän saattanut yksin maistaa. Ei, hänellä täytyi olla
toveri, välttämättä toveri, joka kohotti vaikkapa vain tyhjää
lasia ja sanoi: _Skål!_ Muuten se ei käynyt. Ja Matti-renki sai
säännöllisesti melkein joka ilta töiden päätyttyä käydä tätä
velvollisuutta täyttämässä.
Vanha patruuna Ottokar Tophöj -- niinkuin hänen nimensä oikeastaan
kuului -- oli niitä miehiä, joilla ei elämästään ollut enää muuta
jäljellä kuin muistot ja konjakkipullo. Hän oli aikanaan omistanut
paljon, mutta menettänyt kaikki. Kerran, vuosia taaksepäin hän
oli ollut rikas ja mahtava mies, jonka nimi oli kaikunut yli koko
Ruijan ja saanut tunturien juurella asuvien ihmisten silmät oudosti
välähtämään: -- Tophöj -- rikkaus -- tie rikkauden huipulle! Sillä
patruuna Tophöj oli perustanut ensimmäisen rautatehtaan ja näyttänyt,
että vuorenseinästä aukeni tie suoraan maailman valloittamiseen.
Ja jokainen tunturiasukas oli katsellut vuorta talonsa edustalla
ja uneksinut suurista rahasummista. Kunnes muutamana päivänä oli
levinnyt sanoma laaksoja pitkin, että Tophöj oli tehnyt vararikon
ja kaikki myyty niin tarkkaan, ettei miehelle ollut jäänyt muuta
kuin vaatteet päälle ja nuori, kaunis rouva, joka kuitenkin muutaman
kuukauden kuluttua kuoli -- surusta. Silloin hälveni lumous Tophöjn
nimen ympäriltä, ja tunturiasukkaat näkivät jälleen vuorissaan vain
soraa ja kiveä. He käänsivät katseensa merelle, vanhan elättäjänsä
puoleen. -- Siitä ajasta alkaen ei enää puhuttu mitään Ottokar
Tophöjstä, vaan Ottokar Skålista, sillä ruukinpatruuna oli ruvennut
juomaan vallan vimmatusti.
Paljon oli vanha patruuna omistanut aikoinaan. Hänen elämänsä oli
ollut kuin satua. Malmi oli virrannut sulattimoon, väkivasarat olivat
laulaneet tehtaassa, ja kotona, kartanon salissa oli laulanut hänen
jumaloitu vaimonsa, niin että palvelusväki oli unohtanut työnsä ja
kerääntynyt salin ovelle kuuntelemaan. Oh, se oli ollut jumalaista
aikaa, jolloin laivoja oli lähtenyt rautalastissa ja palannut
takaisin täynnä kaiken maailman hyvää. Se oli ollut aikaa, jolloin
vieraita oli käynyt Kaavuonon ruukilla kuninkaasta ja ministereistä
alaspäin.
Nyt oli tuo aika mennyt. Autioina seisoivat tehdasrakennukset. Kaikki
koneet oli myyty. Ainoa, joka rakennuksia lukuunottamatta oli jäänyt
myymättä, oli suuri väkivasara vanhassa pajarakennuksessa. Siitä
ei patruuna Tophöj ollut saattanut luopua. Hän oli niin lukemattomat
kerrat katsellut sen valtaisia liikkeitä ja kuullut sen jykevissä
iskuissa varmistuksen omalle onnelleen, että hän oli huutanut sen
itselleen. Nyt se seisoi hylättynä vanhan romun keskellä. Jostakin
selittämättömästä syystä korkealle ilmaan koholle jääneenä se näytti
uhkaavannäköiseltä kuin kohtalo itse, valmiina putoamaan ensimmäisen
turmioon tuomitun päähän. Patruuna Tophöjlle se oli muuttunut
hänen hävinneen suuruutensa vertauskuvaksi, ja iltaistuntonsa hänen
oli tapana lopettaa sanomalla: 'Vanhan väkivasaran malja!' Johon
Matti-renki kohottaen tyhjää lasiaan lausui: '_Skål_!' ja patruuna
heitti viimeisen konjakkijäännöksen suuhunsa sanoen: 'Hyvää yötä,
Matti!'
Yksinäistä on siis patruuna Skålin elämä autiossa Kaavuonon
kartanossa. Ei muita ihmisiä kuin Matti-renki ja vanha Priita,
joka jo rouvavainajan ajoista on talossa palvellut. Elämä kuluu
yksitoikkoisessa hiljaisuudessa. Aamulla nousee vanha patruuna
vuoteesta kello kuusi. Hänen ryiskelynsä kaikuu läpi avaran
rakennuksen. Priita vie hänelle aamukahvin heti sen jälkeen, kun
kuulee hänen rautakorkoisten saappaittensa ensimmäiset askeleet.
Vanha palvelija istahtaa pöydän päähän ja kaataa herrallensa kahvia
kuppiin. Ensimmäinen kysymys, jonka tämä viimeisten kymmenen vuoden
aikana on joka aamu säännöllisesti tehnyt, on tämä: 'Luuletko,
Priita, että saamme tänään vieraita?' Johon Priita tavallisesti
vastaa: 'En tiedä, patruuna.' 'Niin -- nykyajan nuoriso kulkee ohi.'
-- Sen jälkeen lähtee patruuna aamukierrokselleen, menee pellolle
tahi halkovajaan, missä Matti-renki milloinkin myyrästää, ja pysähtyy
katselemaan hänen työtään. Sitten seuraavat kysymykset samassa
järjestyksessä kuin ennen kartanon suuruuden aikaan:
_Patruuna Tophöj_: Mitenkä työt luistavat?
_Matti_: Hyvin luistavat, herra patruuna.
_Patruuna Tophöj_: Onko työväki tyytyväinen?
_Matti_: Tyytyväinen on, herra patruuna.
_Patruuna Tophöj_: Onko viimeinen kankirauta lastattu?
_Matti_: Lastattu on, herra patruuna.
_Patruuna Tophöj_: Ja sulattimo?
_Matti_: Toimii hyvin, herra patruuna.
Patruuna Tophöj murahtelee jotakin ja kävelee tehtaalle. Hän kulkee
läpi autioiden tehdasrakennuksien, ja hänen mielessään viriävät
vanhat muistot: hän näkee näkyjä keskellä selvää päivää. Hei, miten
väkipyörien hihnat viuhuvat ja miten malmivaunut kolajavat! Työmiehet
työntävät niitä mäkeä ylös laulaen: 'O-hii! o-hei!' Ja päästyään mäen
päälle hihkaisevat: 'Tie auki, hei!' Malmivaunut syöksyvät rymisten
sulattimon ovesta sisään. Tyhjät vaunut vierivät takaisin tunturin
juurelle, missä nostokoneet nostavat malmia vuoren sisästä. Sitä
räiskettä ja melua! Kaikkialla työtä ja touhua! -- Patruuna kulkee
rakennuksesta toiseen hattua nostaen. Työväki tervehtii isäntäänsä
nöyrästi. Masuuninhoitaja, ruotsalainen Lindebäck pyyhkii hikeä
kiharaiselta otsaltaan. Hän on sorea poika. Ei ole kumma, että Jöns
Gaudalin Ragnhild on rakastunut häneen, vaikka isäukko onkin vastaan.
Haluaisi maanmiehelle tytärtään... 'Hyvää päivää, Lindebäck! Hyvinkö
luistaa?' 'Hyvinpä luistaa, herra patruuna', vastaa Lindebäck
ruotsiksi. Hän ei ole vielä oppinut norjaa. -- Patruuna Tophöj kävelee
pajaan. Siellä heiluvat moukarit ja kilkattavat alasimet. Suuri
väkivasara jymähtelee mahtavana kuin vuoren jättiläinen. Pajan
perustus tärähtelee sen valtaisista iskuista. Siinä on kankirautaa
eripaksuista ... säkenet kipunoivat ympäri ... sepät juoksevat ... hei!
hei! ... koko paja on yhtenä touhuna ja vilinänä. -- Patruuna ohjaa
askeleensa seppä Karlsenin alasimen ääreen. 'Hyvää päivää, Karisen!'
'Päivää, herra patruuna!' 'Mitäs se Aarne kirjoittaa Kristianiasta?'
'Hyvääpä kirjoittaa, herra patruuna. Aikoo jouluksi valmistua.' --
Karlsenilla on poika lukemassa papiksi. -- 'Me teemme hänestä
tehtaansaarnaajan, Karisen.' 'Teemme vain'... -- Patruuna Tophöj
kävelee pihalle ja katselee hajamielisenä ympärilleen, painaa käden
silmilleen ja huokaa. -- Näyt häipyvät pois. Hän on jälleen yksinäinen,
vanha patruuna Skål, vararikon tehnyt, onnensa menettänyt mies. Eikä
hän toivo enää muuta kuin että Jumala lähettäisi jonkun vieraan, jonkun
herrasvieraan ... sellaisen, jonka kanssa saattaisi jonkin ajatuksen
vaihtaa ja juoda maljan kaiken menneen muistoksi...
Ja vieraita tuli. Tulivat professori Krusenholtz ja Abraham
Kellonsoittaja heti loppiaisen jälkeen.
Taas on Kaavuonon vanhan ruukin kartanossa hupainen ilta. Patruuna
Tophöj astelee reippaana edestakaisin huoneessaan. Hän on vaihtanut
pukua: kulunut, jokapäiväinen takki on saanut väistyä sinisen
hännystakin tieltä. Kesken kiireen hän on ajanut partansa. Suuri
haava poskessa ja pieni partatupsu leuan päässä ovat merkkinä siitä,
miten hermostuneesti hän on itsensä siistinyt vieraitten kunniaksi.
Illallisen jälkeen tuo vanha Priita totiveden sisään. Pöydälle
levitetään rouvavainajan aikainen liina, kallisarvoinen,
koruompeluksilla kaunistettu. Ah, se rouvavainaja oli niin taitava
käsitöissä! -- Vanha patruuna nuortuu. On taas pitkästä kotvasta
hänen kattonsa alla oikeita herrasvieraita, professoreita, maailmaa
kulkeneita miehiä. Ja hän kun ei ole kahteenkymmeneen vuoteen nähnyt
Tromssaakaan. Oh, hänellä oli niin paljon kyseltävää hallituksesta,
suurkäräjistä, teollisuudesta ... niin, ennenkaikkea teollisuudesta ...
eikö kaivosteollisuudelle Ruijassa näy mitään tulevaisuutta... Vai
rahoja tutkimuksia varten! Oi herra! Onko hallitus hullu! Tutkimuksia
varten! -- Mitä tutkimuksia täällä tarvitaan kun vuoret ovat rautaa
täynnä, niin että kumajavat askelten alla. Niin juuri ... _kumajavat_.
Kapitaalia ... pääomaa täällä tarvitaan ja rohkeita päitä. Ei muuta,
hyvät herrat, ei muuta... Hänellä, Ottokar Tophöjllä, olisi vielä
päätä, mutta kapitaalia ei...
Patruuna Tophöj istuutuu pöytään ja tekee todit. Häntä vaivaa vain
hänen vanha vikansa: hän ei saata juoda, jollei pöytätoveri sano:
'_skål_!' Hän esittää vieraittensa tervetuliaismaljan.
-- Tervetuloa Kaavuonon ruukille, hyvät herrat!
-- _Skål_! vastaavat vieraat, ja kiitollisin silmäyksin tyhjentää
patruuna Tophöj lasinsa.
-- Vai Lappeasta ... Lappeasta herrat tulevat. Ja kirkkoherra
Larssenilla on poika ... onko todellakin poika! Vai niin ... vai
niin ... kauan hän sitä odottikin ... kauan ... kauan. Kävi täälläkin
toissa talvena ja puheli pojasta ... aina vain pojasta, jota ei
tullut... Puhuimme siitä koko illan ... pojasta nimittäin ... hänen
ja minun. Minullakin oli poika, mutta kuoli nuorena ... ah! ... aivan
nuorena -- olisi nyt kolmenkymmenen ikäinen. Minä toivoin hänestä
tehtaani perillistä ... johtajaa ... mutta perillinen kuoli eikä
perittävääkään ole enää mitään. Mennyttä ... mennyttä kaikki...
Patruuna Tophöj vaipuu surullisiin muistoihinsa. Yht'äkkiä hän
tarttuu lasiinsa ja laittaa uuden todin. Kohottaen maljansa hän
lausuu:
-- Olen iloinen, että veli Larssenilla on poika. Juomme hänen
onnekseen.
-- Skål! vastaavat vieraat, ja silmät kosteina maistaa Tophöj
maljastaan.
Ihmeellinen sana tuo skål! Siitä on muodostunut jonkinlainen sesam
patruuna Tophöjn yksinäisessä elämässä. Se avaa muistojen kätköt,
loihtii esiin kaikki vanhat asiat vielä elävämmin, vielä kirkkaammin
kuin vanha, ränsistynyt tehdas. Kaavuonon kartano tulee täyteen elämää
ja iloa. Vanha Priita keittiössä muuttuu nuoreksi: -- hän on vain
kahdenkymmenen, ja hänellä on päässä pitsimyssy. Hän puhuu Telemarkin
murretta. Rouva Tophöj kulkee ruokasalissa ruokapöytää järjestellen,
sillä vieraana on itse hänen majesteettinsa Kaarle XV pääministerinsä
kera. Pöydällä kuohuu samppanja laseissa. Patruuna Ottokar Tophöj
tarjoaa samppanjaa korkeille vierailleen... Nyt puhuu hänen
majesteettinsa:
-- Täällä Kaavuonossa olisi varmaankin suuria edellytyksiä
kaivosteollisuudelle?
-- Täällä? Teidän Majesteettinne suvaitkoon tietää, että vuoret ovat
malmia täynnä.
-- Niin ... näkeehän sen näistä tehdasrakennuksistakin. Ne ovat olleet
mahtavat aikoinaan.
-- Ovat olleet! Teidän Majesteettinne suvaitkoon tietää, etteivät ne
ole koskaan olleet niin suurenmoisia kuin nyt.
Patruuna Tophöj tirkistelee Abraham Kellonsoittajaa silmiin ja
pyyhkäisee kädellä otsaansa. Hän huomaa, ettei hänen edessään
istukaan hänen majesteettinsa Kaarle XV eikä tämän pääministeri.
Ei, ne ovat toisia vieraita: professori Krusenholtz ja Abraham
Kellonsoittaja. -- Hän innostuu kertomaan tehtaastaan ja sen
loistoajoista. Arvoisat herrat uskokoot tai älkööt -- Ottokar Tophöj
oli siihen aikaan mahtimies, vaikka ei ostanutkaan silinterihattua
niinkuin kylän kansakoulunopettaja. Ei, harmaassa huopahatussa hän
esiintyi, oli sitten vastassa herra tai talonpoika. Itse kuninkaankin
otti vastaan juuri samanlainen huopahattu kädessä. Tuossa on hattu
vieläkin seinällä ... tuolla poronsarvissa, vaikka on jo joutunut
käytännöstä pois. Kitsaudesta hän ei ollut silinteriä ostamatta ... ei,
vaan hänellä kun oli aina ollut oma vastenmielisyytensä tuollaista
päähinettä kohtaan. Niin ... niin ... herrojen olisi pitänyt nähdä
tehdas sen suuruuden päivinä. Paikkakunnalla soivat vasarat aamusta
iltaan. Hei, kuinka tehdas helisi ja jyski! Se oli rautamalmi,
joka lauloi ... lauloi vuoresta päästessään, nostokurkien kourissa
tai syöstessään malmivaunuissa sulattamon ovista sisään ... lauloi
tehtaasta lähtiessään, pudotessaan helisevinä harkkoina leivojen
lastiruumiin. Se oli aikaa, työn ja voiman aikaa, ahkeruuden ja
innostuksen aikaa. -- Viisaus ja taito nostavat maan uumenista sen
salatut aarteet ... Maasin vanhan kirkon ja rautamalmin. Viisaus ja
tieto rakentavat maaemon pinnalle rautaruukin ja Lappean pappilan
leivinuunin. Mutta molempiin tarvittiin pääomaa ... kapitaalia.
Häneltä, Ottokar Tophöjiltä, sitä puuttui ... eikä hän saanut sitä
muilta, kun hätäpäivä tuli ... heillä, professori Krusenholtzilla
ja Abraham Kellonsoittajalla, ei sitä myöskään ollut, mutta
heidän puolestaan pitivät siitä huolen muut... Oikullinen
kapitaali ... siunattu ja kirottu kapitaali! Ilman viisautta, oppia, ei
sillä ollut oikeata liikuntakykyä ... ilman sitä, pääomaa, oli oppi
kuin kuningas kerjäläisen vaatteissa. Oh, mitä voitti Jöns Gaudal
suurella omaisuudellaan? Sen peri poika, joka hukkasi sen muutamassa
vuodessa. Mitä voitti masuuninhoitaja Lindebäck suurella taidollaan?
Ei mitään. Sillä siihen, että hän sai Jöns Gaudalin tyttären, ei
vaikuttanut hänen ammattitaitonsa, vaan hänen sorea ulkomuotonsa.
Eikä tyttö sitäpaitsi tuonut muassaan mitään ... perinnöttömäksi
kun tehtiin. -- Oi viisaus, sinä kuningas kerjäläisen viitassa,
mitä olet sinä ilman kapitaalia ... tuota rikasta ... täyteläistä ...
itsekylläistä, jota sinä halveksit hengen esikoisoikeutesi perusteella?
Miksi piti Kainin vainota Aabelia ja Esaun Jaakobia? Miksi, miksi? --
Mutta sittenkin oli kai Jaakob onnellisempi Eesauta? Vai mitä herrat
arvelivat?
-- Tottakai. Hän sai kuitenkin Raakelin.
-- Todellakin! Skål! Hän sai kuitenkin Raakelin.
Patruuna Tophöj juo lasin pohjaan. -- Niin, niin, aloittaa hän taas
hetken kuluttua ja katselee miettiväisenä kynttilän lepattavaa
liekkiä. -- Raakel oli Jaakobin elämän onni ... ja minun elämäni
onni oli Else Hauff. Tunsivatko herrat Else Hauffia? Eivät ... eivät
tietenkään. Mutta sen minä sanon, ettei jalompaa naista ole maa
päällänsä kantanut kuin oli Else Hauff ... minun vaimoni. Tietävätkö
herrat ... hän lauloi kuin enkeli. Oh, minä kuulen illoin vieläkin
hänen laulunsa näissä huoneissa. Ja minä istun sänkyni reunalla ja
kuuntelen, mitä Else Hauff, minun vaimoni laulaa. Toisin vuoroin hän
laulaa niin rohkaisevasti, aivan kuin toivoa herättääkseen. 'Katso,
Ottokar, siinä on tehdas edessäsi! Katso, kuinka sen väkipyörät
viuhuvat ja alasimet soittavat! Katso, kuinka malmi helisten virtaa
vuoresta ja raivaa onnellemme tietä!' Ja minä nousen tuo laulu
korvissani, menen ulos kuutamoiseen yöhön ja astun tehtaalle. Ja
kas! Siinä on tehdas edessäni valomeressä uiden. Todellakin, minä
kuulen väkipyörien viuhinan ja näen sulattimon savutorvesta nousevan
tulipatsaan kohottavan korkealle taivasta kohti. Ja vuoressa
laulavat työmiehet: 'O-hii! O-hei!' Minä levitän käteni onnesta
juopuneena ja -- huomaan seisovani autiolla tehtaan pihalla kylmästä
väristen. Mutta vaimoni laulu soi yhä korvissani. Hän tyynnyttää
minua. Hän laulaa suuresta rakkaudestaan. 'Ah, Ottokar, minä en
kuollut senvuoksi, että jouduimme köyhiksi. Minun sydämeni pakahtui
nähdessäni sinun epätoivosi tehtaan menettämisen johdosta. Sitä minä
en kestänyt ja siksi kuolin. Senvuoksi minä myöskin nähdessäni sinun
murheesi laulan sinulle tehtaasta. Katso, Ottokar, rakkaus on niin
ihmeellinen.' -- Silloin minä tyynnyn, käyn yksinäiseen kamariini ja
paneudun levolle vaimoni, rakkaan vaimoni laulu korvissani...
Patruuna Tophöjn pää painuu rinnalle. Hänen lumivalkoiset hiuksensa
kimmeltävät kynttilän valossa.
-- Vaimoni, suloisen vaimoni muiston malja, sanoo hän hetken kuluttua
kohottaen lasinsa.
-- Skål! vastaavat vieraat hartaina kuin kirkossa, ja suuren
kyynelkarpalon vierähtäessä harmaille viiksille vie patruuna Tophöj
lasin huulilleen.
-- Kyllä kai aika sentään on toisinaan pitkä? kysyy professori
Krusenholtz hetken kuluttua.
-- Kyllä ... kyllä toisinaan. Minä kaipaan välistä puhekumppania
oikein hartaasti ja odottelen, että Jumala siunaisi jonkun vieraan
taloon. Mutta menee pitkiä aikoja, ettei kukaan käy. Mutta siitä
huolimatta en saa lähdetyksi mihinkään ... en edes lähimpään
naapuriin. Minä en käy muualla kuin tehtaalla ja kirkossa --
viimeksimainitussakin paikassa vain kerran vuodessa ... ripillä... Ja
sitten hautuumaalla, missä vaimoni ja pikku poikani lepäävät. Herrat
eivät ole nähneet heidän hautojaan? Minä istutan joka kevät kukkia
niille. Vaimoni oli suuri kukkien ystävä. Hän rakasti kaikkea, mikä
oli kaunista... Else... Elseraukkani.
Ulkona tohahtelee tuuli. Laineiden pärskyntä rantaa vasten kuuluu
heikosti huoneeseen. Patruuna Tophöj kohottaa kasvonsa.
-- Herroilla on vaikea matka Jyykeään. Talvella matkustaminen on
ikävää. Minä en ole vuosikausiin enää liikkunut missään. Mieluummin
istun kamarissani... Mutta nuoret ... ne matkustelevat...
-- Skål! sanoo hän hetken päästä ja kohottaa maljansa odottaen, että
vieraat maistaisivat ensin. Sitten maistaa hänkin ja virkkaa:
-- Vai menee Anders Dry naimisiin. No niin ... hän on rikas ja mahtava.
Tulkoon hän onnelliseksi. Skål!
-- Skål!
-- Mutta sitä minä pelkään, että tällaisina öinä myrsky pudottaa
väkivasaran yläasennosta alas. Se on niin merkillisesti jäänyt
yläasentoon, ettei sitä ymmärrä kukaan. Niin kauan kuin se siellä
on, ei minulla ole halua kuolla. On kuin se kehoittaisi minua
pitämään kiinni viimeiseen asti. On kuin se sanoisi: 'Vielä hetkinen,
Tophöj, vielä hetkinen! Sitten kun minä viimeisen kerran putoan,
on sinunkin aikasi tullut'... Niin, minä uskon, että sitten kun
väkivasara on pudonnut alas, on kaikki lopussa. Silloin haluan myös
minä kuolla. Sillä se on sen viimeinen lyönti, eikä se siitä enää
nouse... Väkivasaran malja, hyvät herrat!
-- Skål! tervehtivät vieraat eikä heiltä jää huomaamatta, että tällä
kertaa patruuna Tophöj maistaa ensiksi.
Se on lopettamisen merkki. Se merkitsee samaa kuin 'hyvää yötä!'
Patruuna Tophöj nousee vaivalloisesti pöydästä ja opastaa vieraat
levolle.
Hän on iloinen, niin sydämellisen iloinen, kun on kerrankin taas
pitkästä aikaa saanut oikeita herrasvieraita, joille voi sydäntänsä
purkaa ja muistojensa kerää auki kehiä. 'Hyvää yötä, hyvät herrat, ja
kiitos, sydämellinen kiitos!'
Patruuna Tophöj sulkee oven ja vetäytyy kamariinsa.
Keskiyöllä heräävät professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja
voimakkaaseen jymähdykseen. Koko rakennus vavahtaa, aivankuin olisi
heikko maanjäristys kulkenut yli seudun. He eivät väsymykseltään
jaksa kiinnittää siihen sen suurempaa huomiota. Mutta kun he aamulla
heräävät, saavat he vanhalta Priitalta kuulla, että patruuna
Tophöj on yöllä kuollut vuoteeseensa ja että myrsky on pudottanut
vanhan väkivasaran alas. Se oli aiheuttanut yöllisen tärähdyksen, ja
siihen oli herännyt koko Kaavuonon kylä.