Lapsi on ihmeellinen olento. Sen maailmaantulo saa suuria aikaan.
Se saa ihmiset muuttamaan elämäntapojaan, joihin he jo ovat kasvaneet
kiinni pitkien vuosien varrella. Se saa luopumaan tottumuksista --
rakkaista, lihaksi ja vereksi muuttuneista tottumuksista.
Ja jos lapsi sattuu syntymään jouluna ja vielä päällepäätteeksi
pappilaan, voi sen maailmaantulo merkitä kerrassaan suurenmoisia
muutoksia talon elämässä ja tavoissa.
Voi käydä niin, että papilta on jäänyt joulusaarna pitämättä
väkijuomien vuoksi. Se ei ehkä ollut tapahtunut usein, mutta tuona
jouluna se teki entistä surullisemman vaikutuksen. Pappi oli
jouluaamuna palannut kaupungista juovuksissa, mennyt kamariinsa ja
ruvennut siellä jatkamaan tyhjentäen maljan toisensa jälkeen --
yksinään ja pitänyt lopuksi hautajaispuheita kamarinsa huonekaluille.
Ne olivat hänen mielestään olleet laivoja, joilla hän kerran oli
purjehtinut, ja ne olivat menneet pohjaan kaikki. Mutta sinä
joulupyhänä syntyi taloon lapsi, pieni, itkevä lapsi. Se sai
muutoksen aikaan. Pappi kuuli lapsen itkun omaan huoneeseensa, ja
hänen humaltuneissa aivoissaan muuttui tuo itku hätähuudoksi hänen
haaksirikkoon joutuneen elämänsä vuoksi. Siitä joulusta alkaen ei
pappi enää milloinkaan laiminlyö pyhän virkansa velvollisuuksia
väkijuomien vuoksi -- ei vaikkapa hän sattuisi olemaan itse Lappean
pappi Klemet Larssen. Hän hoitaa virkansa nuhteettomasti siitä lähtien,
ja siitä hän saa kiittää pikkuista poikaa, joka syntyi joulupäivänä
Lappean pappilaan. Mutta täysin raitista hänestä ei silti vielä tule,
ei, -- muuten hän ei olisikaan Klemet Larssen, entinen merilaivan
kapteeni. Ei, hän ottaa kyllä ryypyn vielä senkin joulun jälkeen,
mutta taidolla, suurella taidolla.
Niin -- lapsi on ihmeellinen olento, varsinkin jouluna syntynyt.
Paljon se saa aikaan, sillä sen valta on suuri. Joulusaarnan
keskeytyksen Lappean kirkossa se saa lukea saavutustensa joukkoon --
jo ennen syntymäänsä, sillä saarnaa sattui pitämään itse papin rouva,
entinen Bergenin piispan tytär. Ja Abraham Kellonsoittaja saa kiittää
lasta siitä, että hänkin kerran sai näyttää papillisia lahjojaan.
Sekin tapahtui samassa Lappean kirkossa ja itse joulupäivänä.
Niin -- Lappean pappilassa olikin vuosien varrella tuntunut siltä,
että jotakin puuttui. Kirkkoherra Klemet Larssen tiesi sen, ja
Ingegerd-rouva tiesi sen myös: heillä ei ollut lasta. Kuinka hän oli
sitä toivonut heidän avioliittonsa ensi aikoina -- Ingegerd-rouva
-- tuollaista pientä, avutonta olentoa, jolle saisi antaa lämpimän
sydämensä koko hellyyden. Oi, hän oli kaivannut lasta yksinäisinä
syysiltoina, jolloin hän odotti miestänsä Tromssasta palaavaksi ja
pelko ja vavistus sydämessä koetti katseellaan puhkaista pimeyttä
Jäämeren yltä. Sellaisina hetkinä hän olisi painanut lasta rintaansa
vasten ja kertonut sille sydämensä tuskan, jota hän tunsi Klemetin,
rakastetun Klementinsä vuoksi.
Ja sitten -- kun Klemet olisi tullut ja hän, Ingegerd, jo askelista
olisi erottanut, missä tilassa hän oli, hän olisi ottanut lapsen
syliinsä ja mennyt miestänsä vastaan sanoen: 'Katsohan, Klemet,
meidän poikaamme!' Ja Klemet olisi ottanut lapsen syliinsä ja
itkenyt sekä pyydellyt lapselta anteeksi kaupunkimatkojaan ja
ryyppyretkiään, pyydellyt anteeksi huonoa viranhoitoaan ja kurjaa
elämäänsä. Ja se, mitä hän olisi lapselle puhunut, olisi ollut
tarkoitettu lapsen äidille. Oi, sen olisi Klemet tehnyt, sillä hän
ei ollut koskaan voinut vastustaa lasta, -- Klemet, jolla on niin
kultainen sydän.
Samaa oli tuntenut kirkkoherrakin. Hänkin oli usein mietiskellyt
samaa asiaa. Kuinka monta kertaa hän olikaan seisonut Tromssassa
kirjakaupan ikkunassa ja katsellut lasten leluja. Siinä oli riippunut
sellainen mukava vene, pienenpieni, mutta niin ihmeesti samannäköinen
kuin _Margareetan_ pelastusvene -- sama, jossa hän oli pelastunut
hukkuvasta laivasta. Hän oli seisonut ikkunassa ja katsellut venettä,
väliin pitkäänkin, ihmisten kiukutellen kulkiessa ohi. 'Äh, ollapa
poika, pikkuinen pojanressu kotona Lappeassa!' -- Niin hän oli
ajatellut katsellessaan leikkivenettä, jossa hän vähitellen oli
ruvennut näkemään elämänsä vastoinkäymisten vertauskuvan. Juuri
samanlainen oli ollut _Margareetankin_ vene. Oh, hän muisti, kuinka
hän oli soutanut aliperämiehen kanssa Atlanttia vuorokauden toisensa
jälkeen tähystellen laivaa ja muistellen nuorta vaimoaan Bergenin
piispankartanossa. Ja lopuksi oli pelastusvene mennyt nurin,
aliperämies kadonnut aaltoihin, ja hän yksin, hän -- Klemet Larssen,
pelastunut. Ja nyt hänellä ei ollut poikaa, jolle olisi veneen
ostanut... Klemet Larssen oli seisonut kirjakaupan ikkunassa ja
sielussaan vaikeroinut hukkaanmennyttä elämäänsä.
Mutta maailmassa tapahtuu ihmeitä. Viime piispantarkastuksen jälkeen
oli sellainen tapahtunut Lappean pappilassa: kirkkoherra Larssenin
rouva odotti lasta. Siitä puhuivat jo kaikki kirkonkylän vaimot. Moni
heistä teki asiaa pappilaan vain saadakseen varmuutta kuulemaansa. Ja
tervehtiessään kirkkoherran rouvaa he katsoivat häntä keskiruumiin
paikkeille. Oh, nuo häpeämättömät, suurisuiset muijat, jotka kyllä
ottivat asiasta selvän! Ja nyt sai Lappean pieni kirkonkylä uuden
odotuksen aiheen: tyttökö vai poika? Siitä löivät muijat kahvia
juodessaan vetoa, ja Klemmin Anetti, suuri, luiseva eukko, joka aina
haasteli hirveän leveästi, tokaisi nuuskatessaan: 'Sen minä sanon,
ettei pappilan rouva rupea tyttöjä rustaamaan, kun kerran rupeaa. On
hän siksi korkeaa lähtöä!'
Pieni kirkonkylä jakaantui eri puolueihin, toisin sanoen: kirkonkylän
vaimot. Miesväki ei viitsinyt mokomalla päätänsä vaivata. Se korjaili
pyydyksiään, sylki ja sanoi: 'Kun tulee, niin tulee ja sillä hyvä.'
Professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja oleskelivat
edelleenkin pappilassa. Heidät oli kirkkoherra Larssen pyytänyt
kummeiksi.
Vähää ennen joulua lähti kirkkoherra sitten Tromssaan. Kirkkoherran
rouva oli varoitellut, että hän vain kauniisti matkustaisi. Larssen
oli huitassut kädellään. Kyllä hän tiesi.
Mutta se _Margareetan_ pelastusvenettä muistuttava leikkikalu oli
vastoinkäymisen vertauskuva. Ostettuaan sen ja juuri kävellessään
katua satamaan päin hän tapasi Kapteeni-Mikon, ja silloin piti
tietysti lähteä Mikon laivalle, joka makasi ankkurissa jonkin matkaa
kaupungista. Ja arvaamattakin on selvä, mikä seuraus siitä oli: tuli
sellainen juhla, ettei Larssen muistanut vuosikausiin sellaista
viettäneensä. Tulevalle perilliselle ostettu vene oli kajuutassa
kapteenin pöydällä, ja sekös antoi aihetta mitä monipuolisimpiin
puheisiin ja maljoihin. Kirkkoherra Larssen kertoi _Margareetasta_ ja
pelastusveneistä. Erinomaisessa kunnossa kaikki, mutta niin nopeasti
humahti alus pohjaan, ettei ehditty irrottaa kuin osa. Ennentuntematon
kari, jolle oli laskettu täysin purjein. Ei löydetty merikartalta
isonnuslasillakaan, mutta jopa tiedettiin heti kun _Margareeta_ meni
pohjaan, -- tiedettiin kyllä ja selitettiin merikoulussakin Bergenissä.
No, kyllähän sitä sen jälkeen oli hyvä selittää, kun hän, Klemet
Larssen, oli sen ensin "merkinnyt". Jaa, jaa ... se ei ollut
merenkulkukaan niin yksinkertaista kuin moni ehkä ajatteli. Mutta pikku
pojasta (Klemet Larssen puhui koko ajan pojasta) vasta merikapteeni
tulisi. Totisesti, ja malja sen päälle!
Klemet Larssen ei muistanut, montako maljaa hän sinä päivänä
tyhjensi. Hän unohti kaikki siinä suuressa juhlahumussa, minkä
Kapteeni-Mikko hänelle valmisti. Lopuksi lyötiin korttia vanhojen
merikapteenien tapaan ja katsottiin, tuliko siitä poika vai tyttö.
Kortit näyttivät poikaa, aina vain poikaa, ja sekös oli Klemet
Larssenista mieleen. Kaupunkiin soudettaessakin hän puhui vain
pojasta, siitä pojasta, josta oli tuleva kuuluisampi kapteeni kuin
isästään. Hänen elämäntiensä kulkisi vain toisella tapaa: hän ei
ainakaan lopettaisi pappina niinkuin isä, joka kerran oli ollut
uljain mies merikapteenien illallisilla Lontoossa.
Klemet Larssen hoippui asuntoonsa kädessään kirjakaupasta ostamansa
leikkivene, ja hän oli niin tavattoman onnellinen. Hän tarjoutui
vastaantulijoille selittämään veneen merkitystä, sillä hän oli niin
ylen onnellinen. Mutta tromssalaiset olivat niin epähienoja, etteivät
viitsineet kuulla. Klemet Larssen meni siis asuntoonsa ja paneutui
nukkumaan asettaen leikkiveneen tuolille sänkynsä viereen. Mutta sitä
ennen hän sai talon emännälle, leskirouva Rasmussenille, selittää
veneen merkityksen: se oli ollut häntä aina muistuttamassa elämän
vastoinkäymisistä ja pettymyksistä, mutta nyt se oli muuttunut
ennen aavistamattoman onnen sydäntä sykähdyttäväksi symboliksi.
Kyllä rouva Rasmussen ymmärsi, jolla itsellään oli lapsia ja jonka
miesvainaja myös oli ollut merikapteeni. Oh, hyvänen aika, joka kerta
kun hän näki vintillä Rasmussen-vainajaa kapteeninlakin, hän muisti
miestänsä ja samalla turkkuri Lydertiä, joka oli lakin valmistanut.
Oh, tuo turkkuri Lydert oli viettänyt monta vuotta Pariisissa
muutamassa isossa turkkuriliikkeessä ja saanut sellaisen hienon
olemuksen, että se tuntui vuosien takaakin. Ja ranskaakin hän oli
puhunut niin että kelpasi tulkiksi kenelle hyvänsä. Oh, niin ne ajat
muuttuivat! Siellä olivat molemmat, Rasmussen ja Lydert-mestari tuonen
tuvilla. Jaa, jaa rouva Rasmussenille ei ollut elämä ollut leikkiä
myöskään, mutta kyllä nyt tuollainen pikkuinen leikkivene oli oikein
soma lahja.
Kun Klemet Larssen aamulla heräsi ja huomasi tuolilla sängyn vieressä
leikkiveneen, hän häpesi ja pisti sen kiireesti piiloon. Oh, hän oli
taitanut hummata eri tavalla edellisen päivän kuluessa. Se sai nyt
riittää, sillä joulu oli kynnyksellä ja hänellä oli kiire kotiin.
Mutta laivalla, kotimatkalla, hän innostui jälleen ryyppäämään
kapteenin kanssa. Hän oli käynyt niin merkillisen hellämieliseksi
sen jälkeen kun oli saanut varmuuden isäksitulostaan. Ennen hän
ei ollut läheisemmin seurustellut rannikkohöyryjen kapteenien
kanssa. He olivat hänen mielestään kovin vähäpätöisiä olentoja.
Ei, siihen tarvittiin Tyynen meren tuttavuus, ennenkuin jotakuta
voitiin _kapteeniksi_ kutsua. Mutta nyt -- nyt hän oli muuttunut.
Rannikkohöyry _Turskan_ kapteeni, punapartainen Jesperdal oli
hänen mielestään kerrassaan erinomainen mies. He maistelivat
kapteeninhytissä, Klemet Larssen esitti lähempää tuttavuutta, jutteli
merimatkoistaan ja haaksirikoistaan. Ainoa meri, jolla hän ei
ollut vielä haaksirikkoa tehnyt, olikin Jäämeri. Hahhaa, se oli
merkillistä! Mutta -- hän ei ollut Jäämerta purjehtinutkaan koskaan
muuna kuin pappina, ja papit tekivät harvoin haaksirikkoja. Malja sen
päälle! Oh, se oli mukava matka, vaikka puhalsikin jäätävän kylmästi,
niin että laivankansi kiilteli jääkuoren peitossa. Matkustajat olivat
vetäytyneet kannen alle, kaikki muut paitsi Klemet Larssen. Hän
jutteli kapteeninhytissä ja kilisti. Lopulta hän otti kirjakaupasta
ostamansa leikkiveneen turkin povitaskusta, ja silloin sai
keskustelu uuden käänteen. Ne lapset, ne lapset! Jesperdalilla oli
puoli tusinaa lapsia. Nuorin poika oli kansimiehenä _Turskalla_ ja
vanhin koneenkäyttäjänä _Victoria Njansalla_ Keski-Afrikassa. Klemet
Larssenin piti oikein kädestä katsella Jesperdalin nuorinta poikaa ja
esittää itsensä "sedäksi". Ne lapset, ne lapset ... ja varsinkin pojat!
Vai _Victoria Njansalla_! Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan! Vesi
se veti merimiehen lasta, olipa tämä sitten vaikka kuussa. Malja sen
päälle! ... niin ... niin ... merimies tulisi hänenkin pojastaan
(Klemet Larssen oli aivan varma, että se oli poika), kapteeni,
merikapteeni... Joko oli vanha? Herra siunatkoon, ei se vielä ollut
vanha eikä nuori ... ei vielä syntynytkään. Mutta syntyisi kun
joutuisi, siitä sai Jesperdal olla varma. Hänen vaimonsa -- kai
Jesperdal sen tiesi -- oli Bergenin piispan tytär, eikä se suku ollut
vielä jättänyt viemättä perille ainoatakaan asiaa, johon oli kerran
ryhtynyt.
Klemet Larssen jutteli kapteeni Jesperdalin kanssa vaimostaan ja
itki. Siinä oli sitten vaimo! Herra paratkoon, sellaista ei löytynyt
koko Ruijasta. Jesperdal sai painaa mieleensä, että piispantyttö oli
ottanut kapteeninluokkaisen, joka joi. Olisiko joku toinen ruvennut
rähjäämään juopon miehen kanssa pahaisessa Ruijan seurakunnassa? Ei
kukaan. Jok'ainoa muu olisi heittänyt ja sylkäissyt: 'pthyi, kissa!'
Mutta tämä ei sylkäissyt, vaan sanoi: 'rakas Klemet!' Oliko Jesperdal
nähnyt sellaista vaimoa.
Jesperdalin täytyi myöntää, ettei hän ollut. Hänen vaimonsa sanoi
hyvin usein 'pthyi, kissa!' -- sanoipa vielä pahempaakin, kun oikein
suuttui. Mutta hän ei ollutkaan kuin haudankaivaja Pehrmandin tytär
Berlevaagista.
Jaa, jaa kirkollista sukua kuitenkin. Klemet Larssen kilisti ja tunsi
olevansa miltei sukulainen kapteeni Jesperdalin kanssa.
Niin kului matka haastellessa ja kilistäessä. Klemet Larssen oli
vahvasti juovuksissa, kun hänet Lappean rannassa autettiin veneeseen.
Renki Nils souti maihin huulet tiukasti yhteenpuserrettuina. Hän
ajatteli kirkonmenoja, sillä nyt oli jouluaamu. Kirkkoherraa oli
odotettu koko eilinen päivä. Klemet Larssen istui veneen perässä
kädessä Tromssasta ostamansa leikkikalu ja kysyi, miten rouva jaksoi.
Hyvin kuului jaksavan. Oli mennyt kirkkoon juuri kun Nils lähti
laivaa vastaan.
Klemet Larssen katseli ällistyneenä renkiään. Kirkkoon --? Niin...
nythän taisi olla joulu... Mutta -- mitä ihmettä hänen rouvansa teki
kirkossa? Eihän siellä ... tietysti ollut ketään, kun ei pappikaan
ollut kotona.
Hän kokosi väsyneenä ajatuksiaan ja kysyi:
-- Mitä se rouva ... kirkossa?
-- Aikoi pitää saarnan, kun ei kirkkoherra tullut ajoissa kotiin.
Nyt vasta Klemet Larssen oikein ällistyi. Pitää saarnan ...
totisesti ... hän ei ollut turhaan kehunut Jesperdalille vaimoaan.
Sellainen eukko! Lähteä kirkkoon saarnaa pitämään, kun ei hän ollut
kotona. Sellainen eukko! Totisesti, hän ei ollut turhaan kehunut
vaimoaan Jesperdalille!
Kirkkoherra Larssen katseli kädessään olevaa leikkivenettä ja itki.
Renki Nils veteli rantaa kohti huulet tiukasti yhteenpuristettuina.
Mutta kirkossa, lähellä rantaa ei pitänytkään jouluaamusaarnaa
Ingegerd-rouva, vaan Abraham Kellonsoittaja. Edellisen oli täytynyt
luopua siitä yrityksestä erikoisesta tilastaan johtuvien seurausten
vuoksi. Niin -- hän oli kyllä päättänyt puhua, vaikka tiesikin, ettei
saarnaaminen kuulunut naiselle. Mutta hänen tuskansa oli ollut niin
suuri, ettei hän ollut saattanut jäädä pappilaan, kun kellot alkoivat
soida. Ei, hän tiesi kyllä, että lukkari Gunnar olisi voinut lukea
tekstin ja pitää rukoukset. Olihan tämä tehnyt sen monta kertaa
ennenkin. Mutta hän, Ingegerd-rouva, pelkäsi niin miehensä puolesta,
että päätti itse nousta saarnatuoliin pyytämään armoa Klemet-raukalle,
joka juuri nyt tarvitsi virkansa, koska hänelle oli syntymässä lapsi.
Ja hän oli varma, että seurakuntalaiset olisivat armollisia.
Hän oli kulkenut kirkkoon suorana ja juhlallisena niinkuin aina,
kasvoillaan kaikkivoittava lempeys. Hän oli käynyt sydämessään
ankaraa taistelua, joka oli nostanut tuskanhien hänen jalomuotoiselle
otsalleen. Heittääkö irti, antaako kaiken mennä nyt, kun hänen
toiveensa oli täyttymässä? Ei, sitä hän ei saattanut, ei millään.
Hänen lapsellaan piti olla isä, jolla oli edessään varma menestys.
Hänhän oli näiden viidentoista vuoden kuluessa, jotka he olivat
olleet naimisissa, taistellut Klemetin menestymisen puolesta. Oh, hän
muisti ajan, jolloin hän oli kamppaillut isänsä, piispa Helgedalin
kanssa Klemetistä ja voittanut. Hän oli tehnyt Klemetistä papin
kaikkien vastuksien uhalla. Ja näiden kymmenen vuoden aikana, jotka
he olivat Lappeassa viettäneet, hän oli taistellut Klemetin viran
puolesta sitkeästi, johdonmukaisesti. Kuinka moneen konsistorion
virkakirjeeseen hän olikaan omakätisesti vastannut. Oh, niitä oli
todella monta. Hän oli aina pyrkinyt tasoittamaan, hän oli kääntänyt
pahan hyväksi, sillä hänen sydämessään asui sellainen ihmeellinen
voima, joka vaati häntä siihen. Hän oli kerran, nuoruutensa
aurinkoisina päivinä antanut sydämensä kapteeninluokkalaiselle,
jolla oli syvänsiniset silmät ja kaunis, sointuva ääni. Ja mitä hän
kerran oli luvannut, sitä eivät vuodet olleet muuttaneet. Klemetin
juopotteleva elämä ei ollut pystynyt hänen rakkauttansa sammuttamaan.
Ja nyt ... nyt oli hänen toiveensa täyttymässä: hän oli saamassa
liittolaisen, lapsen, joka auttaisi häntä taistelussa juomahimoa
vastaan. Sillä hän tiesi, ettei Klemet kestäisi virkansa menetystä.
Silloin hänestä ei koskaan enää tulisi miestä. Silloin hänestä vasta
tulisi haaksirikkojentekijä sanan varsinaisessa merkityksessä.
Entiset haaksirikot eivät olisi mitään sen rinnalla, joka seuraisi
viranmenetystä. Ja eikö hän ollut antanut isävainajalle lupausta? Oh,
hän muisti sen päivän. Se päivä oli sitova hänen elämässään.
Hän oli kulkenut kirkkoon suorana, juhlallisena, kasvoillaan
kaikkivoittava lempeys. Hän oli ollut kuin Debora, joka kävi
kanaanilaisia vastaan, ja liittolaisena oli häntä seurannut Abraham
Kellonsoittaja.
Siitä tuli merkillinen joulu -- joulu, jonka lappealaiset muistivat
vuosia jälkeenkinpäin. Virren päätyttyä oli saarnatuoliin noussut
Ingegerd-rouva, kasvoiltaan kalpeana, mutta juhlallisena ja suorana
kuten aina. Seurakunta oli kelpolailla hämmästynyt aluksi. Mutta kun
Ingegerd-rouva oli pannut kätensä ristiin ja lausunut: 'Tämä on se
päivä, jolloin vallitsee rauha maassa ja ihmisten keskuudessa hyvä
tahto', olivat seurakuntalaiset käsittäneet, mihin hän pyrki: -- hän
taisteli kirkkoherran puolesta, jonka tiedettiin lähteneen Tromssaan
kolme päivää sitten. Ja sen jälkeen hän oli ruvennut puhumaan, ja
sitäkös puhetta oli kelvannut kuulla. Hän oli sanonut tietävänsä,
ettei saarnatuoli ollut naisia varten. Mutta perustuiko se määräys
oikeastaan Raamattuun? Eikö naisprofeetta Hanna esiintynyt
Jerusalemin temppelissä kiittämässä ja ylistämässä Jumalaa? Ja
eivätkö vaimot pääsiäisaamuna ensimmäisinä rientäneet Vapahtajan
haudalle? Oliko Lappean kirkon saarnatuoli pyhempi paikka kuin
Vapahtajan hauta? Tuskin. -- Yksinkertaiset kalastajat kuuntelivat
henkeään pidättäen. Sellaista saarnaa he eivät olleet koskaan
kuulleet. Totisesti! Millä oikeudella naiset estettiin esiintymästä
seurakunnan kokouksissa? Eiköhän apostoli Paavali ollutkin vain liian
yksipuolinen vaatiessaan vaimon vaikenemaan seurakunnassa? Ketä oli
mahdottomampi hillitä kuin Anna-Kreeta-muoria, joka nytkin huudahteli
liikutuksissaan lyöden käsiänsä yhteen? Häntä eivät pidättäneet
piispat eivätkä papit -- kirkkoherra Larssenkin vain toisinaan, kun
sanoi niin kovin jokapäiväisellä äänellä: 'Soh, Anna-Kreeta-muori!'
Eiköhän vain ollutkin väärässä Paavali -- se vanhapoika. Lappealaiset
tunsivat, että nyt olivat asiat kerrankin oikealla tolalla, ja yksi
ja toinen heistä nousi penkistään ruveten puhumaan. Syntyi sellainen
liikutus, että sitä oli mahdotonta kuvata. Vaimot juoksentelivat
penkistä toiseen anteeksi pyydellen ja anteeksi todistaen, ja kolme
eri kyläkunnan miestä saarnasi yhtä aikaa. Peder Jansen, pikkuinen
paksu mies seisoi penkissä keskellä kirkkoa vuoroin suorana,
vuoroin kyykkysillään ja löi käsivarsiaan yhteen. 'Mikä olen minä
tuomitsemaan kirkkoherra Larssenia -- minä, joka olen polttanut
kruununmakasiinin Berlevaagissa kostoksi nimismiehelle, kun tämä
soimasi minua julkisessa kansankokouksessa!' huusi hän. Ja kääntyen
nimismiehen puoleen hän jatkoi: 'Noihin käsiin saa panna kruununraudat
ja heti paikalla!' Peder Jansen hyppäsi penkiltä alas ja käveli
nimismiehen kanssa ulos kirkosta.
Kun seurakuntalaiset kerran olivat päässeet liikutusten alkuun, oli
heitä vaikea keskeyttää. Ingegerd-rouva ei sitä yrittänyt eikä hän
ehkä olisi siihen pystynytkään. Hän laskeusi saarnatuolista alas,
sillä hän tunsi hetkensä tulleen.
Varsinainen jouluaamusaarnan pito jäi niin ollen Abraham
Kellonsoittajan huoleksi.
Hetken kuluttua kuului saarnatuolista voimakas, heleä ääni:
-- Lapsi on meille syntynyt ja poika on meille annettu, jonka
hartioilla herraus on. Maan äärten asujat hämmästyvät sinun ihmeitäs.
Sinä riemuitat auringon nousun ja laskun maat.
Syntyi uusi riemastuksen puuska. Se ei onneksi kuitenkaan kestänyt
kauan, vaan tyyntyi vähitellen. Kuului vain voimakasta nyyhkytystä
ja nenänniistäntää. Abraham Kellonsoittajan ääni kaikui heleänä yli
pienen kirkon. Se oli niin laulava ja sointuva, että kuulijoiden
mieleen tuli väkistikin varhainen, aurinkoinen kesäaamu, jolloin
vastanousseen ihmisen sydäntä ilahduttaa kukon kaikuva laulu.
Abraham Kellonsoittaja puhui Betlehemin piltistä ja enkelten
laulusta. Hän kuvasi jouluyön pimeyden ja avaruuksia yht'äkkiä
valaisevan kirkkauden. Oli ollut niin pimeä, että olisi hyvin
saattanut pistää vierustoveria silmään -- ja sitten niin kirkasta,
että olisi vaivatta voinut lukea kaikkein tiheintäkin tekstiä.
Ja sitten tuli taas tavallinen yö, hiljainen ja lämmin, niinkuin
toisinaan syyskuussa syyspyynnille-lähdön aikana. Paimenet kulkivat
yli nukkuvien ketojen matalaäänisesti puhellen ja saapuivat talliin,
missä Joosef ja Maria asuivat. Ja katso: siellä paloi kynttilänpätkä
pölkyn nenässä, ja sen vapisevassa valossa he näkivät Jeesus-lapsen
äitinsä sylissä. Ja oli niin hiljaista, ettei kuulunut muuta kuin
hevosten hengitys.
Abraham Kellonsoittaja siirtyi puhumaan Betlehemin piltin
merkityksestä. Tämä poikanen oli kauan odotettu, ja hänen
tulonsa merkitsi rauhaa ja sovintoa ihmisten kesken, rehellisiä
kädenlyöntejä ja sydämellisiä joulurauhantoivotuksia. Ihmiskunta
oli verrattavissa kalastajaperheeseen, johon jouluaattona syntyy
pikkuinen poika. Sellainen tapaus täyttää vanhempien veljien mielen
vielä suuremmalla jännityksellä kuin ensikertainen pitkänsiiman
kokeminen isän kanssa kaukana ulkokarilla. Heidän ilonsa olisi
täydellinen, jollei joululahjojen jako herättäisi pientä
tyytymättömyyttä. 'Minkävuoksi minä en saanut iislantilaista [eräs
villapaitalaji], vaikka olen avustanut kalojen perkauksessa yhtä
ahkerasti kuin velimieskin?' 'Niinpä niin, mutta isällä ei nyt ollut
varoja kahden ostoon.' 'Katsopas tätä miestä, se ei puhu mitään
iislantilaisista, makaa vain nyrkki suussa.' 'Niin, siitä pojasta se
vielä pitkänsiimanlaskija tulee!' -- Tyytymättömyys unohtuu, ja
vanhemmat veljet hiipivät varpaillaan vastasyntyneen kehdon ääreen.
Oh, se oli sellainen lihava pallukka! Siitä pojasta se vielä soutumies
tulisi! -- Samalla tavalla vaikutti Betlehemin piltin syntymäkin.
Kansallisuuksiin katsomatta ojensivat ihmislapset toisilleen
veljenkättä Betlehemin tallinseimen ääressä. Olihan Vapahtaja
syntynyt kaikkia varten.
Niin -- joulun lapsi saa ihmeitä aikaan. On kuin tulisi Betlehemin
piltti vieraaksi siihen taloon, johon jouluna syntyy pikkuinen poika.
Sen talon elämässä tapahtuu ratkaiseva muutos. Ennen siellä ehkä
vallitsi riita ja epäsopu, nyt rauha ja rakkaus. Ennen siellä ehkä
viljeltiin väkeviä ylenmäärin, nyt noudatetaan kohtuutta siinäkin.
Senvuoksi hämmästyvät maanäärten asujat vieläkin joulun lapsen
aikaansaamia ihmeitä, ja auringon nousun ja laskun maassa vallitsee
riemastus.
Abraham Kellonsoittaja luki loppurukouksen ja laskeutui
saarnatuolista. Lukkari Gunnar veisasi virrenvärssyn. Kun
lappealaiset palasivat kirkosta, tapasivat he kirkkotiellä
Lypsy-Marin, pappilan karjakon. Hän kertoi, että kirkkoherran
rouvalle oli syntynyt poika ja että kirkkoherra makasi kauniisti
kuin lapsi ja itki, yhä vain itki, vaikka kätilö oli vakuuttanut
kaiken olevan hyvin ja mitä parhaimmassa kunnossa.