Torppa-Antin Ingvar, Lappean pappilan paimenpoika heräsi. Aurinko
paistoi suoraan sänkyyn, jossa Ingvar-poika makasi. Jalkopäässä,
ihan Ingvarin sängyssä kiini, oli leipomapöytä. Pöydällä oli möhkäle
taikinan jäännöstä viimeisen leipomisen jäljiltä. Se muistutti
Ingvarin mielestä Kermikkätunturia.
Kärpänen kiipesi taikinavuorta ylös. Ingvarin sopi niin mukavasti
sängystään seurata sen liikkeitä. Ei tarvinnut päätäkään nostaa,
saattoi katsoa makuultaan vain. Kärpänen pysähtyi vähän väliä
maistelemaan. Nyt se oli tunturin puolivälissä. Ihme ja kumma!
Taikinavuoressa oli aivan samanlainen tasainen kohta kuin
Kermikkätunturissakin. Kärpänen kuljeskeli edestakaisin tasaista
kohtaa pysähtyen vähän väliä maistelemaan. Se oli Jebets, pappilan
sonnivasikka. Noin sekin kulki edestakaisin nykäisten ruohonkorren
sieltä, toisen täältä. Kärpänen lähti kiipeämään ylemmäs. Nyt se
pysähtyi pienen töyryn partaalle tutkien sitä joka puolelta. Ei
se ei ollut Jebets, se oli renki Nils. Hänkin kiipesi toisinaan
kallionkielekkeelle tasaisen paikan yläpuolelle ja huuteli sieltä:
hei! hei! -- Kärpänen nousi yhä ylemmäs. Pikku Ingvarin ajatukset
menivät hetkeksi sekaisin. Ei ... se ei voinut olla Nilskään. Nils
kulki hitaasti ... laahustamalla ... kömpelösti kuin karhu. Kärpänen
taas juoksi. Ei ... se ei ollut Nils ... se oli pikemminkin poro,
suivakka, jonka hän toisinaan oli nähnyt tunturilla juoksentelemassa.
-- Kärpänen pääsi taikinavuoren huipulle. Se pyöri siinä hetkisen
edestakaisin ja pyrähti sitten lentoon. Ingvar seurasi sitä
silmillään. Tuolla se lensi auringonpaisteessa ... sen siivet kiilsivät
kuin merimetsolla. Se olikin merimetso, joka liitelee Jäämeren yllä
ohjaten kulkunsa kauas pohjoisessa oleville luodoille...
Ingvar hypähti sängystä kuin ammuttu. Hän oli kuullut ammumista.
Jebets-mullikka ynähteli parressaan, ja hän kun oli unohtunut
loikomaan vallan.
Ingvar sipaisi housut jalkaansa, sieppasi lakkinsa ja lähti ulos.
Pihalla ei liikkunut ketään, ja karjakon kamarin ikkunassakin
oli vielä kaihtimet. Klemmin tuvan savutorvesta nousi savu.
Ingvar muisti, mistä Klemm oli savutorvensa saanut. Se oli ontto
honganrunko, jonka myrsky oli ajanut rantaan viime syksynä. Hän,
Ingvar, oli sen löytänyt ja pitänyt sitä lauttanaan ... kunnes Klemm
oli sen anastanut häneltä savutorvekseen.
Mutta mikäs siellä kiilsi? -- Ingvar kipaisi keittiön portaiden
eteen. Jestas, sellainen ihmeellinen kapine! -- Aivan samannäköinen
kuin lautamies Hansenin risti hautuumaalla -- sellainen, jossa
oli auringonsäteet keskellä, mutta paljon, paljon pienempi -- ja
erivärinen: -- kultainen, niin kiiltävän kultainen -- ja sellaisissa
somissa ketjuissa -- niin -- varmaankin kultaisissa.
Pikku Ingvar ei ollut milloinkaan nähnyt mitään niin kaunista.
Kauneinta, mitä hän muisti nähneensä, oli pappilan joulupuun
kultasiipinen enkeli -- mutta se kulta oli vain paperia -- tämä sitä
vastoin raskasta kuin rauta.
Hän otti ristin käteensä ja tarkasteli sitä joka puolelta. Ja nyt
hänelle valkeni: samanlaisen ristin hän oli nähnyt piispan kaulassa
eilen. Oliko se piispanristi?
Pikku Ingvar mietti, mutta ei päässyt selvyyteen. Minkä vuoksi olisi
piispa heittänyt ristinsä keittiön portaille? Sitä ei Ingvar voinut
käsittää. Piispahan nukkui vieraskamarissa ja hänellä oli ristinsä
siellä ... yöpöydällä. Niinhän oli sisäkkö Anna muistellut. Ei -- tämä
ei voinut olla piispanristi.
Yht'äkkiä kirkastuivat pikku Ingvarin kasvot: ristin oli enkeli
pudottanut hänelle taivaasta. Hänenhän oli tehnytkin mieli sellaista,
hän muisti sen nyt. Taivaassa tiedettiin, mitä ihmiset ajattelivat
-- ja sitten pudotettiin. Kun Klemmin Anetti oli ajatellut pikkuista
lasta, niin jopahan oli pudotettu muutamana aamuna Klemmin
perunamaalle sellainen pikkuinen, parkuva käärö. Kyllä taivaassa
tiedettiin, mitä ihmiset ajattelivat, ja sitten pudotettiin.
Pikku Ingvar oli nyt aivan varma, että risti oli pudotettu hänelle.
Hän pani sen visusti taskuunsa ja käveli navettaan.
Siellä seisoi pappilan karja parsissaan. Vasikkakarsinasta näkyi
leveäotsainen sonnivasikan pää ja kaksi tylppää sarvenalkua. Se oli
Jebets, Ingvarin lemmikki.
Ingvar meni karsinan luo ja kyhnytteli vasikan otsaa.
-- Eipä Jebets tiedä, mitä Ingvarilla on? Enkeli on pudottanut
Ingvarille kultaisen ristin, samanlaisen kuin piispalla. Mitähän se
enkeli Jebetsille pudottaa? Mitähän, mitä ... mitähän se enkeli todella
Jebetsille pudottaa? Kultaiset sarvet ... koreat, kultaiset sarvet,
pikku Jebets, puheli Ingvar vasikalle.
Hän otti esille aarteensa, mutta kuuli samassa askeleita: sieltä
tuli Lypsy-Mari. Hän pisti ristin nopeasti taskuunsa. Lypsy-Mari
saattaisi sen ottaa, niinkuin oli kerran ottanut Ingvarin löytämän
hakaneulan.
Aivan oikein, Lypsy-Mari sieltä tulla kolisteli rainta kädessä.
-- Jaha, jokos se minun isäntärenkini on noussut?
Pikku Ingvaria ujostutti aina, kun Lypsy-Mari puhutteli häntä
isäntärengikseen. Hän oli kuullut, että Mari "tykkäsi" Nilsistä, ja
häntä ujostutti niin kauheasti.
-- En minä ole isäntärenki, sanoi hän painaen päänsä kallelleen ja
hypistellen ainoata housunkannatintaan.
-- Vai et ole. Kuulehan, joko se Nilsin könttyrä on noussut?
Ne olivat niitä Lypsy-Marin lempinimiä. Mutta pikku Ingvar tiesi,
että Mari tykkäsi Nilsistä, vaikka hän nimittelikin tätä milloin
miksikin. Hän vastasi rauhallisesti:
-- Nukkui se vielä ... Nils.
-- Semmoinen unikeko! Ja toisten pitää heilua vain jo aamuviideltä.
Mari potkaisi jakkaran lehmän kupeelle ja rupesi lypsämään. Se kävi
reippaasti, tosin vähän kovakouraisesti, niin että lehmät pakkasivat
potkimaan. Mutta silloin läjäytti Lypsy-Mari niitä lautasille, niin
että navetta helähti.
Ingvarin olisi kovin tehnyt mieli näyttää Lypsy-Marille ristiä, mutta
hän ei uskaltanut. Mari olisi varmasti tahtonut ketjut, eikä hän
raskinut niitä antaa. Hän piti siis aarteensa salassa.
Pian oli karja lypsetty. Lypsy-Mari irroitti lehmät kytkyistä,
potkaisi navetan oven auki ja ojentaen Ingvarille kepin navetan
nurkasta hihkaisi:
-- Hei, piispa, astu virkaasi! Siinä on sinulle seurakunta.
Ingvar otti keppinsä ja työntyi kujalle karjansa perään. Hei vain,
nyt hän oli miestäpoikaa! Ulos kujasta vain joka sorkka ja suoraan
tutuille laitumille!
Navetan ovelta huusi Lypsy-Mari hänelle jotakin.
-- Ethän sinä, poika, eväättä mene. Siellä on eväsreppu keittiössä.
Pikku Ingvar kipaisi keittiöön. Kultavitjat helisivät taskussa. Hän
sai reppunsa ja juoksi karjansa jälkeen.
Hän oli iloinen. Nyt hän sai taas koko päivän olla yksin, ja hän oli
mielellään yksin. Hän ajaisi lehmät Jerusaleminjängän laitaan. Siellä
kasvoi heinää jängän laiteilla. Siellä pysyisi karja yhdessä kohden
ja hänelle jäisi aikaa leikkeihin.
Samassa muisti pikku Ingvar ristin. Hän otti sen varovasti esille.
Kas, kuinka se kimalteli kauniisti! Pikku Ingvar ripusti ristin
kaulaansa ja oli samassa Tromssan piispa.
Ketju oli hiukan liian pitkä: risti ulottui melkein polviin. Mutta
pikku Ingvar ei siitä välittänyt. Hän oli piispa, eivätkä piispat
välittäneet pikkuasioista. Niin oli renki Nils sanonut.
Hei vain, hän oli piispa -- ja nuo tuossa, lehmät, olivat pappeja!
Hän veisi ne "Konsestooriin". Se oli sellainen ... piispan talon nimi.
Sinne oli renki Nils sanonut kirkkoherrankin vietävän, jollei tämä
lopettaisi juontiaan.
Jebets-mullikka yritti tiepuoleen, mutta pikku Ingvar ohjasi sen
takaisin tielle. Vai sinne ... saraheinää syömään! Ei, Konsestoorissa,
Jerusaleminjängän laidassa oli oikeata ruohoa. Sinne kaikki papit!
Hei vain -- hän oli piispa, joka paimensi pappeja! Heluna tuolla
edellä oli rovasti, joka kerran oli käynyt Lappeassa kirkkoherran
vieraana. Se oli ollut suuri, isovatsainen mies, ja äänikin niin
römeä kuin Klemmin torvessa.
Niin ... niin. Kunpa jaksaisi kerran puhaltaa niin voimakkaasti, että
saisi äänen Klemmin torvesta. Hän oli kyllä koettanut, mutta ei
saanut vielä. Klemmin Jouni sai jo ... mutta hän olikin mikkelistä
kahdennellatoista...
Mutta -- mitäpä siitä, jollei saanutkaan ääntä Klemmin torvesta.
Veisata hän kyllä osasi. Ja piispat ... nehän eivät soittaneetkaan
torvea, vaan veisasivat.
Pikku Ingvarilla oli omatekoinen virsi. Hän oli sepittänyt sen kerran
viime syksynä, kun karja märehti Jerusaleminjängän laidassa. Siinä
puhuttiin enkeleistä ja hilloista.
Jerusaleminjängällä
enkelit hilloja poimii.
Tuokaapa enkelit mullekin
Jerusaleminjängältä
hilloja ropposella...
Sellainen se oli hänen virtensä. Hän lauloi sitä omatekoisella
sävelellä, ja se oli hänen mielestään niin tavattoman kaunis. Ihan
sitä veisasi kuin kirkossa:
... hiil-loo-jaa roop-poo-seel-laa.
Se oli melkein samanlainen kuin kirkkoherra Larssenin saarnavirsi,
jonka lukkari Gunnar vetäisi niin juhlavasti, että Lindnäsin Mari
melkein joka kerta itki sitä kuunnellessaan.
Mutta voi sentään, mikä otus se Jebets oli! Nytkin puski Helunan
kanssa ja salpasi toisilta tien.
-- Jebets, senkin pässi! Etkö sinä...? Pirkules, aiotko puskea?
Ingvar hotaisi vasikkaa päähän. Siinä touhussa sotkeutui piispanristi
hänen jalkainsa väliin. Hän kompastui ja kaatui kyljelleen.
Jebets jäi katsomaan häntä tyhmännäköisenä. Sitten se heitti päätänsä
ja laukkasi häntä suorana toisten jälkeen.
Pikku Ingvar kömpi pystyyn. Hänen poskensa hehkuivat. Hän katseli
molemmin puolin tietä kuin nähdäkseen, olisiko kukaan kuullut.
Hyvä isä sentään! Hän oli kironnut, kironnut juuri samalla tavalla
kuin teki renki Nilskin silloin, kun ei saanut kuolaimia Ruskon
suuhun.
Eivät kai piispat saaneet kirota?
Eivät varmaankaan. Taivaassa kyllä kuultiin. Niin oli Lindnäsin Mari
sanonut. Siellä kuultiin aivan yhtä hyvin kuin tiedettiinkin mitä
ihmiset ajattelivat. Ja varmaan siellä itkettiinkin, kun piispat
kirosivat.
Ei ... nyt hän ei kiroaisi koskaan ... ei niin kauan kuin olisi
piispana ... eikä sen jälkeenkään!
Pikku Ingvar oli sentään hyvilläänkin. Nyt tiedettiin taivaassa, mitä
hän oli ajatellut, ja nyt ei häntä rangaistaisi.
Mutta olipa sääskiä, oli totisesti! Niinkuin pilveä! Ja paarmoja!
Kävi sellainen surina että oikein. Paarmat hyökkäsivät lehmien
kimppuun, jotka siitä äityneinä lähtivät laukkaamaan. Ingvar taittoi
lepikosta lepänoksan ja rupesi sillä huiskimaan.
Ei, hän ei saattanutkaan ajaa lehmiä Jerusaleminjängän laitaan.
Siellä ei karja saisi yhtään rauhaa syöpäläisiltä. Hän ajaisi ne
Kermikkätunturiin. Se oli lähempänä, ja siellä tuntui aina tuuli
jonkin verran.
Pikku Ingvar muutti suuntaa. Hän poikkesi oikeaan ja tuli hetken
päästä polkutielle. Sieltä päästiin Kermikkätunturin kuruun ja niin
nousemaan ylätasangolle tunturin juurelle.
Ollapa niin monta jalkaa lehmällä kuin kärpäsellä. Kävisi matka
paljon joutuisammin. Ja voidapa kulkea aina suoraan ... selkä maahankin
päin ... niinkuin kärpänen. Se olisi jotakin.
Pikku Ingvar asteli karjan perässä ja katseli kaulassaan riippuvaa
ristiä. Ajatella, että hänellä oli samanlainen risti kuin Tromssan
piispalla! Kotona pappilan pirtissä hän ripustaisi sen seinäkellon
alle eikä siihen saisi koskea kukaan. Eikä hän lainaisi sitä
velimiehille eikä Klemmin Jounille. Puhaltakoon torvea, kun kerran
äänenkin sai... Hänellä oli kultainen risti.
Isona hän tekisi ketjuista kellonperät ja panisi ristin riippumaan
niihin. Se olisikin toista! Silloin hänen vasta sopisi pitää takkia
auki, niinkuin Finn-Paulsenin Arnoldkin piti. Eikä Arnoldilla ollut
kellonperissä muuta kuin karhun hammas.
Huhuu! Jopa tultiin Kermikkäkuruun. Täällä niitä kukkia kasvoi:
kurjenpolvia, leiniköitä ja juhannuskukkia, joukossa kissankelloja
ja valeriaanoja. Pikku Ingvar vaelsi ylpeänä kuin kuningas kukkien
keskitse. Hän kuvitteli tulevansa kylään, joka oli kokoontunut
piispaa vastaanottamaan. Kas niin ... hatut päästä pois vain!... 'Hyvää
päivää, hyvää päivää!'... 'Jumalan terve, Jumalan terve!'... Niin --
tässä se piispa nyt kulkee, hyvät ystävät. 'Jaha, jaha ... siellä on
Kriston-Simu, kulkukauppias.' 'Milloin Kristo on kyläään tullut?'
'Onko Kristolla housunkannattimia?' 'Onko ... on ... no, sepä hyvä.'
'Tromssan piispa ostaa, sillä hänellä ei ole kuin puolikas, joka
ulottuu yli rinnan ja selän'...
Ingvar oli pysähtynyt pitämään puhetta pitkälle, punapäiselle
ohdakkeelle.
Huhuu! Olipa kukkia Kermikkäkurussa, kukkia kaikille Lappean
pikkutytöille seppeleiksi. Mutta Tromssan piispa ei nyt viitsinyt
ruveta niitä sitomaan, vaikka hän kyllä osasi ja tiesi, kuka sellaisen
mielellään olisi ottanut. Ehkä takaisintullessa illalla...
Lehmät nousevat loivaa tunturinrinnettä ylös. Ohoo, jopa ollaankin
perillä kohta. Ja täällä rupeaa tuntumaan tuuli ja täältä rupeaa
kohta näkymään kirkonkylä.
Pikku Ingvar kiipesi perässä. Hei vain, kohta oltiin perillä!
Nyt ... nyt ... hei! Siellä näkyi kirkko ja pappila ... ja pitkä
venerivi rannalla. Pappilan pihalla kulki ihmisiä edestakaisin. --
Hakivat jotakin ... mitä lienevät hakeneet.
Pikku Ingvar otti eväsreppunsa esille ja rupesi syömään. Mitähän
se Liise nyt oli pannut? Se Liise pisti toisinaan pannukakunkin
kappaleen reppuun. Olipa kerran ollut kolme korppuakin. Se Liise oli
hyvä ... vaikka olikin toisinaan hermostunut ja tuiski ja räiski...
Hän, Ingvar, kantoikin Liiselle ahkerasti puita eikä koskaan laulanut
ryöttiä, vaikka renki Nils käski. Sellaisiakin hän oli oppinut,
niinkuin esimerkiksi:
Aukaise sinä plikka sinun luhtisi oo-vi...
Mutta ne olivat ryöttiä sellaiset laulut eikä hän ruvennut sellaisia
laulamaan, huihai! Eikä se sopinut piispalle... Tromssan piispalle.
Pikku Ingvarilla oli suu täynnä voileipää. Hei vain, täällä istui
Tromssan piispa pappeineen Konsestoorissa ja söi. Ja olipa hänellä
oikein piispaneväät: kuoripäällisiä perunoita ja merisilliä sekä
leipää ... tietysti leipää. Voita ei Liise ollut muistanut mukaan
pannakaan. Mutta mitäpä siitä ... eivät piispat voita syöneetkään.
Se oli heistä liian jokapäiväistä. Piispat söivät kuoripäällisiä
perunoita ja merisilliä ... ja leipää ilman voita. Eivätkä he
tarvinneet haarukoita eikä lautasia, ei, he olivat paljon kätevämpiä:
he söivät hyppysistään ja nuolaisivat taitavasti sillinrasvan
sormenpäistään.
Mutta nyt kinkereitä pitämään! Ei saanut koko päivää syöntiin
tuhlata. Hei, nyt alkoivat piispankinkerit Kermikkätunturissa ja
luetettavia oli kaikkiaan kahdeksan täyttä ja kaksi rippilukuun
pyrkivää.
Pikku Ingvar kokosi eväät laukkuunsa ja hyppäsi pystyyn. Kinkerikunta
oli huudettava numeroittain. Niin teki kirkkoherra Larssenkin aina.
'Heinätorppa, numero viisi!' 'Oliko ketään Heinätorpasta?' 'Jaa,
jaa ... Lööres Klaavu, vanha kansimies _Tokkimukselta_.' 'Monestiko
purjehdit tasaajan yli, vanha Lööres?' 'Vai viisikymmentä kertaa...'
'Mutta eiväthän ne nämä kuulu kinkereihin ... se kun se meillä
vanhoilla merikarhuilla tahtoo aina riipaista...' 'Mitä merkitse
tällainen kastaminen?... Niinhän se ... niinhän se ... suunnilleen ...
"vanha ihminen" jäi pois, Lööres ... katsopa, se "vanha ihminen", joka
meissä rikeeraa...' 'Mutta eihän se vanha ole enää nuori ... niin,
niin.'
Pikku Ingvar kääntyi vanhan, notkoselkäisen lehmän puoleen. Se oli
Jakkerkukka, kuusitoista kertaa kantanut, mutta silti miltei paras
lypsäjä koko laumassa. Hän ojensi sauvansa Vakkerkukkaa kohti ja
jatkoi:
-- Minkätähden sinut kristityksi kutsutaan? Eikö Maareta-muori
muista? Eipä taida Maareta-muori enää nähdä kirjaa viljoa... Vai
huonot ovat lasit ... huonotpa näkyvät olevan. Eikö Kriston-Simu enää
pidä laseja kaupan?... Luehan nyt sentään jotakin ... 'kaikille
yhteisesti'... Kas niin ... kas niin ... meneskenteleehän se vielä.
'Tämä on laki ja profeetat.'
Pikku Ingvar heilautti keppiään kuin vahvistukseksi viimeisille
sanoilleen ja kääntyi Jebetsin puoleen:
-- Jaha ... sinä pyrit rippikouluun. Mikä se olikaan nimi?...
Jebets? ... vai Jebets ... sehän on kaunis nimi. Ja kenen sinä olitkaan
poikia?... Jaa, jaa ... vai sen poikia ... kylläpä isäsi tunsin.
Menevätkö ne pikkuprofeetat? Kas niin ... annahan luistaa... 'Se
Fannia hakkaa Sakaria Malakia'... Onpa se historia päässä. Tulehan
syksyllä pappilaan ... mutta tuo otsatukka pitää leikata pois.
Hyvinhän ne kinkerit luistivat. Pikku Ingvar oli iloinen. Häntä oikein
nauratti: -- Jebets oli kuunnellut kuin mikäkin metsäperäläinen, silmät
tyhminä päässä. Se oli sellainen jukuripää se Jebets, ettei se ensi
kerralla päässyt. Sai käydä yhtä monta vuotta kuin Hattu-Jouni.
Huhuu! Olipa täällä hauska! Aurinko paistoi niin lämpimästi. Se oli
polttanut kuumaksi laakakivenkin, jolta Ingvar piti saarnojaan. Ihan
poltteli jalkapohjia. -- Mutta kuulutuksen hän ainakin luki:
-- Nyt kun lähtee tamppi,[1]
siinä Ruusenkamppi,
matkaa Hammerfestiin,
sieltä Puutapestiin
kirkkoviinin noutoon,
nyt kun aikaa joutoon
herra Ruusenkampill' hyvää on.
Rippipyhä siksi
ensi mikkeliksi
siirtyy Lappeassa,
jollei palaamassa
herra Ruusenkamp vain ennen oo.
[1] Tamppi, norj. _damp_ (lyhennys sanasta
_dampbaad_) = höyrylaiva.
Hei, siinä se oli kuulutus kirkkoviinistä ja herra Ruusenkampista,
joka kerran lähti muka Budapestiin ja houkutteli kirkkoväärtiltä
rahoja -- muka kirkkoviinin ostoon, mutta jäikin sille tielle koko
mies. Siitä oli joku velikulta tehnyt runon, jota kylän poikaset
toisinaan hokivat. Pikku Ingvar muisti paljon kertomuksia herra
Ruusnkampista, joka oli ollut niin hienon ja ylhäisen näköinen
ja kulkenut valkoisessa kaulahuivissa arkenakin, mutta sellainen
veijari, ettei toista koko Ruijassa. Matkusteli milloin amtmannina,
milloin vuori-insinöörinä, milloin minäkin, ja petkutti rahat
yksinkertaisilta tunturi-ihmisiltä. Oli istunut Trondhjemissakin
muutaman kerran, mutta palannut sieltä aina yhtä hienona ja yhtä
hymyilevänä Lappeaan, missä oli milloin nimismiehen, milloin
kauppiaan palveluksessa -- toisin vuoroin kirjoituspulpetin
takana, toisin vuoroin makasiinissa jauhoja punnitsemassa --
viimeksimainitussa toimessakin valkoinen kaulaliina kaulassa
ja hansikkaat kädessä. Kunnes oli muutamana päivänä kertonut
kirkkoväärtille lähtevänsä Budapestiin ja saanut tältä rahoja
kirkkoviinin ostoa varten ja niin hävinnyt.
Huhuu. Kylläpä oli hauskaa. Aurinko paistoi niin raukaisevasti, että
ihan uuvutti. Pikku Ingvar haukotteli ja katseli ympärilleen. Siellä
hääri yhä ihmisiä pappilan pihalla. Nyt niitä oli piha ihan mustana.
-- Mikähän kokous siellä oli? Hohoooi...
Lehmät olivat asettuneet märehtimään. Ingvar laskeusi kiveltä alas
ja heittäytyi pitkäkseen sen varjoon asettaen piispanristin vatsansa
päälle. Taivaalla purjehti yksinäinen, vaalea pilvenhattara. Pikku
Ingvar katseli sitä. Se oli kuin maantien pölyä... Siellä ajeli enkeli
kyydillä pitkin Linnunrataa kotiinsa. Hän palasi maan päältä, jossa oli
käynyt Jumalan asioilla... Se oli sama enkeli, joka oli pudottanut
ristinkin... Nyt se pysäytti ja katseli alas.
Pikku Ingvar pullisti vatsaansa: enkeli sai nähdä, että hänellä oli
risti tallessa.
Hei, taas ajoivat. Taivaan maantie pölisi, kyytipoika löi hevosta
selkään, enkelillä oli kiire... Sen piti joutua taivaaseen ennen
piispantarkastusta...
Pikku Ingvarin silmät painuivat umpeen. Hän näki unta:
Taivaan maantietä ajoi enkeli ja hän, Ingvar, istui enkelin vieressä
piispanristi kaulassa. Takana istui kyytipoika, joka muistutti niin
ihmeen paljon Klemmin Jounia, mutta ei kuitenkaan ollut Jouni.
Hänellä oli pitkä, valkoinen mekko päällä ja lapinlakki päässä. Ja
hän hymyili Ingvarille joka kerta, kun tämä katsoi taaksensa. Nyt
tunsi Ingvarkin hänet: se oli Patriksenin Niila, joka oli hukkunut
kaksi vuotta sitten. Hänen olisi tehnyt niin kovin mieli puhutella
Niilaa, mutta ei uskaltanut enkelin vuoksi.
Mentiin huimaavaa vauhtia. Pilvet pöllähtivät tien molemmin puolin
kuin vakaiset savupatsaat. Virstantolpat ihan vilahtelivat.
Hevosella, joka muistutti pappilan Ruskoa, oli siivet selässä. Se
hirnui ja laukkasi niin, että Ingvar oli pelosta pyörtyä. Mutta --
nyt tultiin kievariin. Kievarin isäntä tuli pihalle vastaan. Hän oli
vanha, harmaapartainen mies, yllään samanlainen valkoinen mekko kuin
Niilallakin. Hän kumarsi enkelille, ja samassa Ingvar tunsi hänet: se
oli Peterin Pekka, joka ennen oli pitänyt kievaria Lappeassa.
Pekkakin tunsi Ingvarin. Hän hymyili ja tuli antamaan kättä.
-- Vai täällä se Ingvar matkustaa. Niin, sinustahan on tullutkin
piispa, ja nyt on meilläkin kerran piispantarkastus.
Ja Pekka-vaari hymyili niin, että Ingvarin tuli hyvä olla.
-- Mikäs se täällä on kievaria pitäessä, kun on tällaiset hevoset...
Näillä pääsee, kun näillä on siivet. Ja matkustavaiset ovat kaikki
siivoja, niin tavattoman siivoja ja hiljaisia.
Siinä tuli kyydin vaihdos. Patriksenin Niila jäi kievariin, ja
Peterin Pekka lähti itse kuskaamaan enkeliä ja Ingvaria. Nyt ei
Ingvar enää malttanut vaieta. Peterin Pekan läsnäolo rauhoitti häntä
niin erinomaisesti. Hän kääntyi Niilan puoleen ja kysyi:
-- Mitenkäs täällä menee, Niila?
Niila hymyili samalla tavalla kuin Pekka-vaarikin ja näytti suurta
kultarahaa.
-- Tällaisia juomarahoja, sanoi hän vain.
Hei, sitä lähdettiin taas! Peterin Pekka löi hevosta selkään. Sinne
jäi kievari ja Patriksenin Niila juomarahoineen. Pekan hevonen oli
vielä parempi menemään kuin äskeinen. Se hyppi pilvien läpi sieraimet
renkaina ja kiesit heiluivat kuin laiva. Mutta nyt alkoi jyrkkä
ylämäki, joka johti niin tavattoman korkealle, että ihan silmiä
huikaisi, kun sinne ylös katsoi. Hevonenkin alkoi kulkea käymäjalkaa,
ja Peterin Pekka sai aikaa jutteluun:
-- Jaa, jaa ... vai että sinä, Ingvar, tulit meille piispantarkastusta
pitämään. No ... täällä ovat nyt kaikki hyviä lukijoita ... niin että
mikäpäs se siinä... Eihän tänne ruunankummeja huolita ... huihai.
Ingvar meni ihan kylmäksi. Hänenkö piti taivaan ihmisiä luettaa? --
Hän kääntyi Pekan puoleen ja kysyi:
-- Pitääkö minun Jumalaakin luettaa?
Pekka hymyili omituista taivaallista hymyään:
-- Tietysti ... vai miten se nyt oikeastaan on? Pekka kääntyi
kunnioittavasti enkelin puoleen.
-- No ei sitä nyt taida sentään tarvita, vastasi tämä hiukan
kärsimättömästi.
Pikku Ingvar katsoi silloin sivulleen ja hän ihan jähmettyi: enkeli,
joka istui hänen vieressään, olikin Ruusenkamp.
Pikku Ingvarille tuli tavaton hätä, hän ihan vapisi. Miten oli
Ruusenkamp tänne päässyt? Hän tarkasti vierustoveriaan lähemmin.
Aivan oikein: valkoisen viitan alta näkyi kulunut hännystakki, ja
kaulassa oli nuhraantunut, valkoinen kaulaliina.
Pikku Ingvar ei tiennyt, mitä hän olisi tehnyt. Hän oli varma,
että Ruusenkamp oli vetänyt nenästä näitä taivaan esikartanon
asukkaita niinkuin ennen maan ihmisiä. Ja nyt hän oli pyrkimässä
taivaaseen. Pikku Ingvar oli niin hätääntynyt, että sydän ihan
pakkasi pysähtymään. Ei, Ruusenkamp ei pääsisi perille. Hän, pikku
Ingvar, kyllä pitäisi siitä huolen. Jos hänen ei onnistuisi vihjaista
Peterin Pekalle, kuka hänen kyydittävänsä oikein oli, sanoisi hän
sen Jumalalle taivaan portilla. Sanoisi, ihan varmaan sanoisi!
Kertoisi, kuinka Ruusenkamp oli petkuttanut kirkkoväärtiltä rahat
ja aikonut muka mennä Budapestiin kirkkoviiniä noutamaan, ja kuinka
kirkkoväärti oli surrut itsensä harmaaksi, koska köyhän seurakunnan
rahat joutuivat veijarin taskuun. Siellä ... taivaan portilla joutuisi
Ruusenkamp kiinni. Häneltä otettaisiin rahat pois ... ja hän, pikku
Ingvar, toisi ne tullessaan kirkkoväärtille takaisin...
Tuli vastaan veräjä. Peterin Pekka laskeutui kärryistä mennäkseen
veräjää aukaisemaan. Silloin kääntyi Ruusenkamp Ingvarin puoleen ja
katsoi tätä hirveän vihaisesti silmiin.
-- Muistakin olla kertomatta, kuka minä olen.
Pikku Ingvar vääntelehti hänen katseensa edessä. Häntä pelotti niin
tavattomasti. Mutta samassa hän muisti, minne oltiin menossa, ja
hän vastasi rohkeasti:
-- Minä kerron, että sinä veit Lappean viinirahat!
Silloin julmistui herra Ruusenkamp. Hän tarttui Ingvaria käsipuolesta
ja puristi niin, että ihan huuto oli päästä ... puristi ja rupesi
pudistelemaan niin, ettei hän olisi enää ääntä saanutkaan ... ja huusi:
-- Kukas sinulle piispanristin antoi?
Pikku Ingvar kavahti istumaan. Hänen edessään seisoi ihmisiä, joita
hän ei tuntenut. Joku oli polvillaan hänen vieressään ja piteli
käsivarresta kiinni. Hän luuli Jumalan lähettäneen hänelle apua ja
puhkesi itkemään:
-- Älkää päästäkö Ruusenkamppia... Hän petkutti Lappean viinirahat.
-- Mitä ... sehän hourii koko poika.
Nyt vasta sai Ingvar oikein silmänsä auki. Hänen ympärillään seisoi
suuri joukko ihmisiä. Siinä oli kirkkoherran rouva, nimismies,
molemmat piispanherrat, Anders Klemm, renki Nils ja paljon, paljon
kylän väkeä. Kirkkoherra Larssen oli polvillaan hänen vieressään ja
näytti tuimalta:
-- Kukas sinulle piispanristin antoi?
Ingvar rupesi ääneensä itkemään. Nyt hän ymmärsi, että äskeinen oli
ollut vain unta ja että ihmiset pappilan pihalla olivat hakeneet
piisparistiä. Hän nyyhkytti:
-- En minä tiennyt ... kun se oli keittiön portailla...
-- Jaa, mutta miks'et tuonut sitä sisälle?
-- En minä tiennyt, että se oli piispanristi.
-- Ei pidä torua poikaa, huomautti asessori Ingenbritsen. -- Hän on
löytänyt sen ja lapsellisuudessaan ottanut mukaansa.
Kirkkoherra Larssen tyyntyi. Hän ei ollut vielä koskaan elämässään
joutunut niin kiusalliseen asemaan: Tromssan piispan risti oli hävinnyt
kuin tina tuhkaan. Hän muisti, että se oli jäänyt keittiön portaille
heidän hyppiessään rakennuksen ympäri, ja piispa muisti sen myös.
Mutta mikä hirveä isku, kun ristiä ei aamulla löydetty mistään.
Eikä kukaan muu ollut liikkunut pihalla kuin Lypsy-Mari. Hänet oli
otettu lujille, mutta mitäs se oli auttanut. Lypsy-Mari oli itkeä
jollottanut, ettei hän piispanrististä välittänyt, -- 'parempi,
kun kerran olisi saanut oikein kunnolliset kihlat'. -- Mitä tehdä?
Ristiä oli haettu koko kylän väellä ... haettu pihat, haettu vainot,
pidetty kotitarkastuskin parissa mökissä ... kaikki turhaan. Silloin
oli Lypsy-Mari huomauttanut, että jospa Ingvar olisi ristin löytänyt
ja pistänyt taskuunsa, -- tämä kun oli ollut navetassa jo silloin,
kun hän, Mari, oli sinne tullut. Koko hakujoukko suoraan
Kermikkätunturille ja -- siellä nukkui poika kaikessa rauhassa ison
kiven katveessa, piispanristi vatsansa päällä. Kautta pohjoisnavan
ja päiväntasaajan, kaikkea sitä tapahtuukin!