Ingegerd Larssen, omaa sukua Helgedal, oli niitä naisia, jotka koko
elämänsä ajan ovat saaneet taistella sen puolesta, jota rakastivat.
Jo varhain, kahdeksantoistavuotiaana, hän oli ratkaissut, kuka
oli tuleva hänen elämänkumppanikseen. Se oli tapahtunut Bergenin
piispankartanon koivujen alla muutamana kevätiltana, jolloin
merikoulun oppilaat palasivat huviretkeltä saaristosta. Klemet
Larssen, kapteeninluokkalainen, oli saatellut häntä kotiin, ja siitä
illasta oli hänen kohtalonsa ratkaistu.
Niin omituisissa tilanteissa kuin ihmislapset tutustuvat toisiinsa!
Hän oli edellisenä syksynä muutamana päivänä kaupungilta palatessaan
yrittänyt oikaista orapihlaja-istutuksen läpi, joka reunusti
piispankartanon merenpuoleista sivua. Siihen olivat kaupungin
poikaset raivanneet aukon tehdessään ryöstöretkiä piispan
omenatarhaan. Hän oli yrittänyt aukosta sisään, mutta tarttunut
hameestaan pensaston piikkeihin. Oh, olipa se ollut kiusallinen
tilanne! Kun hän oli irroittanut yhden piikin, oli hame tarttunut
toiseen, ja siinä hän oli seissyt punaisena ja kalpeana. Mutta
silloin oli kajahtanut reipas, sointuva ääni hänen takanaan: 'Ei
sillä tavalla, neiti! Seiskää hiljaa, neiti!' Ja yks'kaks' hän
oli päässyt irti ja kääntynyt katsomaan pelastajaansa. Kas vain,
sehän oli tuo solakka kapteeninluokkalainen, joka aamuisin kulki
kouluun piispankartanon ohitse. Siinä hän nyt seisoi nauravin silmin
hyräillen säveltä, jonka piispantytär hyvin tunsi. _Willst du dein
Herz mir schenken_. Oh, sellainen julkea velikulta!
Se oli ollut ensimmäinen askel heidän tutustumiseensa. Seuraavaan
oli kulunut vähän pitempi aika. Oli sekin kuitenkin tullut, koskapa
se kerran oli määrätty tulevaksi. Ollessaan seuraavana talvena
luistinradalla hän oli langennut pahanlaisesti, langennut niin, että
maailma oli ollut mustua silmissä. Mutta -- kukas oli taas ollut
häntä auttamassa? Kukas muu kuin sama kapteeninluokkalainen!
'Ai, ai, neiti, nyt taisi käydä hullummin kuin orapihlaja-aidassa.'
Se vintiö! Polvea oli pakottanut ihan hirveästi. Ei ollut auttanut
muu kuin lähteä kotiin ja ottaa kapteeninluokkalainen saattamaan.
'Nyt kai minun täytyy sanoa nimeni, neiti, vai mitä te arvelette?'
'Sanokaa, jos tahdotte.' 'Jaa, jaa, jos tahdon. Mutta kuulkaapa,
neiti, minä kun tahdon _tahdon_ niin vimmatusti!' Sellaisin
silmin kuin se velikulta oli katsellut! Oh, se oli tuntunut melko
romanttiselta! 'No sanokaa sitten kuka olette?' (Niinkuin hän ei
olisi sitä tiennyt!) 'Jaa minä? Minä olen Klemet Larssen, armollinen
neiti, kapteeninluokkalainen, ja keväällä minä seilaan kauas avaraan
maailmaan'. Siinä oli unohtunut polvenpakotuskin sellaisen velikullan
seurassa.
Oh, hän muisti niin hyvin nuo nuoruusvuodet. Ne olivat syöpyneet
sieluun kuin kaunis satu. Hän muisti huomion, jonka alaiseksi hän oli
joutunut julkaistessaan kihlauksensa Klemet Larssenin kanssa, joka
vasta oli suorittanut merikapteenintutkinnon ja saanut paikan _Harald
Haarfagerilla_ ensimmäisenä perämiehenä. Olihan se vähän tavatonta,
että piispantytär meni kihloihin tavallisen kanssa. Mutta sellaista
kuin Klemet Larssen ei ollutkaan toista. Olo merimiehen morsiamena
oli jotakin toista kuin neuloa nimikilpeä jonkun kalvakan teologin
päällystakkiin tai haaveilla pappilan omenapuista.
Mutta ankaran taistelun hän oli saanut kestää, ennenkuin oli päässyt
julkisesti merimiehen morsiameksi. Oh, -- hän muisti vastarinnan,
mikä Bergenin piispankartanossa oli noussut, 'Ingegerdkö naimisiin
merimiehen kanssa? Herra varjele ja vielä päällepäätteeksi sellaisen
hulivilin kuin Klemet Larssenin! Johan nyt on maailma poissa
radaltaan!'
Mutta piispa Helgedal sen paremmin kuin hänen kunnianarvoisa
puolisonsakaan eivät olleet muistaneet, että heidän tyttärensä
oli myös Helgedaleja, jäykkiä, itsepintaisia Helgedaleja. Eivätkä
he myöskään olleet muistaneet, että Klemet Larssen oli kaunis mies,
kaunis kuin nuori jumala. Eivätkä he olleet tienneet, että hän oli
talven kuluessa useamman kuin yhden kerran laulanut heidän
Ingegerdilleen: _Willst du dein Herz mir schenken_ -- ja viimeksi
muutamalla huviretkellä ulkosaaristossa. Ja sillä tavalla kuin
Klemet Larssen oli sen silloin laulanut, ei hän ollut laulanut
sitä koskaan ennen.
Ah, Ingegerd Larssen muisti vieläkin sen päivän.
Willst du dein Herz mir schenken,
so fang' es heimlich an, --
das unser Beiden Denken
Niemand erraten kann.
[Jos syömmes tahdot antaa,
niin tee se salaa niin, --
ett' aatoksemme eivät vain
pääsisi näkyviin.]
Niin oli Klemet laulanut, ja sen päivän iltana oli Ingegerd
Helgedalin kohtalo ratkaistu. He vannoivat toisillensa ikuista
uskollisuutta Bergenin piispankartanon koivujen alla. Mutta -- ah
-- Ingegerd Helgedal ei lainkaan seurannut Klemet Larssenin neuvoa.
Samana iltana hän kertoi asian isälleen.
Mikäs siinä lopulta auttoi. Helgedal voitti Helgedalin, tällä kertaa
tytär isän. Mutta kovalle se oli ottanut -- oi Jumala, niin hirveän
kovalle! Sitä iltaa seuraavina päivinä taisteli Ingegerd Helgedal
ensimmäisen taistelunsa rakkaan Klemet Larssenin puolesta.
Oh, Lappean papin rouva muisti vieläkin sen hetken, jolloin isä ja
sulhanen ensi kerran kohtasivat toisensa. Sitä oli kelvannut katsoa.
Piispa juhlallisena kuin isä Jumala itse, ja Klemet uhma otsallaan,
valmiina torjumaan kaikki sopimattomat tiedustelut. Mutta piispa ei
ollut puhunut mitään. Hän oli vain katsellut tulevaa vävyään kauan ja
pitkään. Hän oli kyllä kuullut, että tämä joi, mutta hän näki myös,
että tällä oli silmissä sellaista, mikä todisti sydämessä olevan
kultaa, ja hän antoi suuremman arvon jälkimmäiselle. Hän pudisti
päätään, mutta nyökäytti sitten, nyökäytti toisenkin kerran ja meni
huoneeseensa. Sinä iltana lauloi Klemet Larssen piispankartanon
salissa ylen onnellisena, lauloi niin, että sitä täytyi kuunnella ja
ihmetellä:
Die Liebe muss bei Beiden
allzeit verschwiegen sein,
drum schliess' die grössten Freuden
in deinem Herzen ein.
[Molempain lemmen täytyy
ah, vaiti olla vain,
siis kätke sydämeesi
suurinkin riemu ain'.]
Tuo laulu oli muuttunut tunnussanaksi heidän näihin saakka salassa
pysyneen lempensä tiellä. Nyt heidän ei tarvinnut sitä enää salata
toisiltaan eikä muilta, he saivat sen näyttää -- ja vielä julkisesti.
Mutta sittenkin oli tuo laulu niin suloinen. Se toi niin omituisen
liikuttavasti mieleen heidän kahden kesken nauttimansa onnen hetket,
joista he eivät olleet uskaltaneet puhua, ennenkuin nyt aivan
äskettäin.
Salattu rakkaus -- sillä on ihmeellinen, salaperäinen viehätysvoima.
Se vie ajatukset arkielämän todellisuudesta kuvittelujen onnelliseen
valtakuntaan. Siellä ei ole muita ihmisiä kuin nuo kaksi, jotka
rakastavat toisiaan. Niin -- Edenin paratiisissa ei ole koskaan ollut
useampia kuin kaksi.
Eikö Lappean papin rouva muistaisi lyhyttä kihlausaikaansa ja sitä
seurannutta naimisiinmenoa? Oh, muisti kyllä, muisti riemuitsevin
sydämin ja muisti vapisevin sydämin. Klemet Larssenista tuli hellä
aviomies, mutta myös haaksirikkojen tekijä. Toisin sanoen: jokainen
laiva, jossa hän palveli, meni pohjaan, mutta hän itse pelastui joka
kerta kuin ihmeen kautta. Perämiehenä ollessaan hän laski pohjaan
viisi alusta, kapteenina kaksi, _Margareetan_ ja _Ikaroksen_. Hän sai
'pahan ilman linnun' maineen ja häntä ruvettiin sanomaan 'laivojen
upottajaksi'. Taikauskoinen pelko valtasi yhtiöt ja kauppahuoneet
eikä lopuksi yksikään antanut hänelle edes kansimiehen paikkaa
laivallaan. Syyksi pantiin hänen juoppoutensa eikä huomattu, että
kaikki merikapteenit joivat.
Oh, Lappean papin rouva muisti nuo ajat, muisti niin ihmeen hyvin.
Klemet Larssen lähti merille, teki haaksirikon, mutta palasi aina
elävänä ja yhtä onnellisena. Minkäpä hän sille voi, että hänen
osalleen sattuivat kaikkein vuotavimmat "astiat" ja raivokkaimmat
myrskyt. Hän oli iloinen saadessaan vain palata rakkaan Ingegerdinsä
luo.
Sillä se oli rakkaus, joka hänet oli pelastanut joka kerta: rakkaus
nuoreen vaimoon, joka ajatteli häntä, odotti ja kaipasi häntä. Hän,
Klemet Larssen, oli sen kokenut niin elävästi, ettei hän sitä enää
epäillyt. Kuinka monta kertaa hän olikaan taistellut vuorokausimääriä
aavalla, myrskyävällä merellä lankunkappaleen varassa tai
veneen pohjan päällä ja nähnyt toverin toisensa jälkeen vaipuvan
syvyyteen. Mutta _hän_ piti kiinni -- piti irvissä hampain, vaikka
kuolema hiipi pitkin jäseniä sydäntä kohti. Hän piti kiinni hokien:
'rakkaus on väkevämpi kuolemaa!' Hän ei _tahtonut_ kuolla, sillä
häntä odotti Bergenin piispankartanossa sinisilmäinen, nuori rouva,
jonka nauru helisi toisella tavoin kuin muiden. Hän ei _tahtonut_
kuolla, sillä hän rakasti. Eikä Jumala saattanut olla niin julma,
että olisi rangaissut kuolemalla häntä, jonka koko sydän janosi
elämää, janosi puhtaasti ja ylevästi -- juoppoudesta huolimatta.
Mitä olivat viinilasin ääressä kulutetut hetket noiden valtamerellä
vietettyjen rinnalla! Siellä -- kuolema silmäin edessä oppi ihminen
näkemään, millainen hän oli ja millainen Jumala oli. Siellä selvisi
niin vapauttavan ihanana ajatus, ettei _Jumala saattanut_ rangaista
Ingegerdiä _hänen_ syntiensä tähden -- Ingegerdiä, jonka suuri,
kaikki voittava rakkaus oli saanut liittymään merimieheen. Siksi piti
merimiehen jäädä eloon.
Ja hän oli jäänyt -- seitsemästä haaksirikosta huolimatta. Laivat
olivat hänet hylänneet -- viimeksi _Ikaros_, joka kivilastissa
meni pohjaan Suomen rannikolla. Mutta Klemet Larssen eli yhä ja
katseli uusia toimeentulon mahdollisuuksia. Hän oli päättänyt lähteä
Amerikkaan kootakseen siellä rahat linnaansa varten, johon hän kerran
oli prinsessansa noutava.
Niinä aikoina taisteli Ingegerd Larssen toisen suuren taistelunsa
rakkaan Klemetinsä puolesta. Se taistelu oli vielä kovempi kuin
ensimmäinen. Hän tahtoi taivuttaa isäänsä hankkimaan Klemetille --
papinviran. Oliko kummempaa kuultu?
Mutta nyt teki piispa Helgedal todenteolla tenän.
-- Minäkö hankkisin papinviran juopolle, virkaheittomerikapteenille!
Hän oli käynyt ihan harmaaksi kasvoiltaan.
Mutta silloin oikaisi Ingegerd Larssen solakan vartensa ja katsoi
isäänsä säihkyvin silmin:
-- Se joka herjaa minun miestäni, herjaa myös minua! Ja sinä tiedät,
isä, ettei meidän suvussamme koskaan ole ollut tapana, että Helgedal
herjaisi Helgedalia. Ennemmin jyrkkä, lyhyt kielto, mutta herjaus
pois!
-- Mutta minä sanon totuuden: Klemet on juoppo!
-- Ja minä sanon myös totuuden: Klemetillä on kultainen sydän, ja sen
pitäisi painaa enemmän.
-- Mutta papinvirassa ... yritti vanha piispa, mutta hänen tyttärensä
keskeytti:
-- Papinvirassa kai katsotaan enemmän sydämeen kuin ulkokuoreen ...
ja minä tunnen Klemetin sydämen. -- Ja kun sitäpaitsi 'juoppous' on
ollut vain näennäinen syy vanhan viran menetykseen, ei sitä saisi
niin suuresti ottaa huomioon uudenkaan saamisessa.
-- Mutta kai sinä ymmärrät, että se on pahe, joka varmasti tulee
herättämään pahennusta.
-- Kyllä ... mutta minä takaan, ettei Klemet tule koskaan
seurakunnassaan herättämään pahennusta _sen asian_ vuoksi.
Tapahtui toisen kerran, että Helgedal voitti Helgedalin, -- tälläkin
kertaa tytär isän. Klemet Larssen sai papinviran. Me emme puhu niistä
muodollisuuksista, jotka siinä oli varteenotettava. Me tyydymme
vain siihen, että Klemet Larssen sai papinviran. Hänelle annettiin
kaukainen Lappea Ruijassa, seurakunta, jonne vuosikausiin ei ollut
kukaan hakenut.
Ja Ingegerd Larssen piti lupauksensa: Klemet Larssen ei koskaan
herättänyt pahennusta seurakunnassaan. Hän oli kertakaikkiaan
sellainen iloinen ja hyväsydäminen mies, että häntä täytyi jokaisen
rakastaa. Ja jos hän joskus teki itsensä syypääksi virkansa
laiminlyöntiin, oli hänen vaimonsa ensimmäinen sitä korjaamaan.
Sellaisena sunnuntaina, jolloin Klemet Larssen ei voi mennä kirkkoon,
lähtee Ingegerd-rouva lukkariin. Jo kaukaa näkyy hänen juhlallinen
vartensa, kun hän kulkee polkua pitkin lukkarin tuvalle. Ja hän on
niin lempeännäköinen, että ihan sydän sulaa häntä katsellessa. Ja
eikös hän ota Jensiä, sitä likaista pojantenavaa jo heti pihalla
syliinsä. Herra siunatkoon sellaista papinrouvaa! Entinen ei käynyt,
ei kurkistanut, vaikka ei ollut kuin torpparintytär sieltä jostakin
Trondhjemin takaa -- mutta tämä ... herra varjele! ... piispantytär ...
ja tuli kuin tavallinen mökinmuija ... niin alhaisena, niin
alhaisena ... niin lempeänä ja ystävällisenä, että ihan itketti.
Lukkarin emäntä arvaa papinrouvan asian jo ennenkuin tämä on ehtinyt
suutansa avata. Ja kun papinrouva ei ole vielä päässyt esityksensä
loppuunkaan, on hän jo vakuuttelemassa: 'Kaikkea vielä! Vai
pahennusta! Niinkuin tässä ei olisi suurempiakin pahennuksia nähty!
Kyllä Gunnar menee ja lukee saarnan. Rouvan ei tarvitse olla
milläänkään.'
Ja lukkari Gunnar käy lukemassa saarnan.
Sellainen hän on tämän Lappean papin rouva. Hän, entinen mahtava
piispantytär, joka aivan hyvin saattaisi olla amtmannin rouva, astuu
koukeroisia tunturipolkuja pyytelemässä anteeksi miehensä puolesta,
joka on pappi ja makaa kohmelossa pappilan peräkamarissa.
Sen saa aikaan rakkaus -- tuo suuri, ihmeellinen rakkaus.
Samoinkuin senkin, että hän toisinaan kätkee väkijuomat, kätkee niin
hyvin, ettei kirkkoherra niitä löydä, vaikka hakee aamusta iltaan.
Sellaisina päivinä ottaa Ingegerd-rouva itse asiamiehet vastaan,
antaa papinkirjoja, kantaa tihuntia, merkitsee kuolleita ja puhelee
pitäjäläisten kanssa niin ystävällisesti, että sitä on kerrassaan
kepeä kuulla. Oh, eikö hän osaisi papinvirkaa hoitaa -- hän, joka on
Bergenin piispankartanossa kasvanut.
Hänen, jonka ennen hurmasi Klemet Larssenin laulu, niin että hän
rakkaudesta puolusti laulajan juoppoutta, on nyt täytynyt ruveta
käymään säännöllistä sotaa juoppoutta vastaan -- rakkaudesta.
Sellainen on rakkaus, tuo ihmeellinen, joka ottaa palvelukseensa
epärehellisyyden ja viekkaudenkin, kun eivät muut keinot enää auta.
Kun tuollaisina viinanetsintäpäivinä tuodaan sattumalta lapsi
kastettavaksi, pyytää Ingegerd-rouva asiamiehiä istumaan sanoen
menevänsä etsimään kirkkoherraa, joka on lantaa luomassa navetan
takana. Niin -- terveydeksi on toisinaan hyvä tehdä ruumiillista
työtäkin. Kyllähän Arnesen sen ymmärtää. Jo vain. Ruumiillinen työ
ei tee pahaa papillekaan. Mutta eikö nyt löytäisi vähän siistimpää
hommaa kuin lannanluonti? No ... työ kuin työ ... kyllähän Arnesen
sen ymmärtää. Jo vain. Eihän työ miestä pilaa.
Kirkkoherran rouva rientää navetan taa, jossa kirkkoherra kaivaa
valtaista lantatunkiota.
-- Sinä olet kätkenyt sen tänne, Ingegerd?
-- En, rakas Klemet. Minä annan sinulle ryypyn, jos olet kiltti ja
tulet mukaan.
Ja kirkkoherra Larssen lähtee, sillä hän rakastaa vieläkin tuota
solakkavartista piispantytärtä, jolla on siniset silmät ja
ihmeellisempi ääni kuin yhdelläkään muulla.
Lapsi saa nimen ja kirkkoherra Larssen ryypyn kuminaviinaa.
Sen saa aikaan rakkaus, tuo suuri ihmeellinen rakkaus.
Lappean papin rouva on tottunut voittamaan vastukset, sillä hänen
rakkautensa on suuri. Mutta hän saa vielä käydä yhden taistelun,
jossa rakkaus ja rehellisyys taistelevat keskenään kovemmin kuin
koskaan ennen.
Siitä saakka kun professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja
olivat tulleet taloon, oli hänen rakkautensa saanut taistella
voitolle pääsemättä. Ja taistelun aiheuttaja oli professori
Krusenholtzin viinamagneetti.
Tuo ihmeellinen kone, joka oli nostanut Maasin vanhan kirkon
päivänvaloon, oli Lappean pappilan rakennusten alta, perunamaista
ja vainioilta tuonut esiin epälukuisen määrän paloviina- ja
punssipulloja, jotka pappilan rouva oli vuosien varrella kätkenyt.
Niiden joukossa oli sellaisiakin, joiden tilausta kirkkoherra
Larssen ei itsekään enää muistanut tai jotka olivat hävinneet hänen
päällystakkinsa taskusta kaupunkimatkojen jälkeen. Ne seisoivat
rivissä salinuunin vieressä sivupöydällä leivinuunin vihkimisjuhlassa.
Niistä oli saatu posliinikulhon sisältö ja yleensä kaikki tuossa
juhlassa käytetyt juomatavarat. Viinamagneetti oli loihtinut ne
esiin maan alta niinkuin Maasin vanhan kirkon, ja nyt olivat herrat
viljelleet niitä kokonaisen viikon juhlaillan jälkeen. Jälleen
oli Ingegerd-rouva saanut tehdä matkan lukkariin, ottaa likaisen
Jens-pojan syliinsä ja puhella lukkarin emännälle huolistaan. Ja
jälleen oli lukkari Gunnar käynyt lukemassa saarnan. Mutta sitä menoa
ei saanut pitemmälle jatkua, sillä Tromssan piispa oli ilmoittanut
tulevansa Lappeaan pitämään tarkastusta.
Ingegerd-rouva taisteli ja mietti, mietti ja taisteli. Mitä tehdä
kemujen lopettamiseksi? Sivistyneenä naisena hänen ei sopinut pyytää
vieraita poistumaankaan, ja sitäpaitsi se olisi ollut loukkaus
Abraham Kellonsoittajaa kohtaan, joka oli valmistanut leivinuunin.
Ei, hän ei saattanut käyttää sitä menettelytapaa. Professori
Krusenholtz taas oli hieno maailmanmies, jonka kanssa oli hauska
keskustella. Saihan edes siten tuulahduksen suuresta maailmasta,
jossa Ingegerd-rouva ei ollut kymmeneen vuoteen käynyt.
Ingegerd-rouva taisteli ja mietti, mietti ja taisteli. Ja lopulta hän
pääsi ratkaisuun: hän päätti varastaa viinamagneetin yöllä ja särkeä
sen.
Särkeä viinamagneetti, tuo ihmeellinen kapine, joka nosti vanhat
kirkot maan alta päivänvaloon! Olihan sellainen teko verrattavissa
Prometeuksen uhkarohkeaan työhön, kun tämä varasti tulen taivaasta.
Mutta Ingegerd-rouva ei epäröinyt. Oli kysymyksessä hänen rakkaan
miehensä menestys. Ja hän pani suunnitelmansa täytäntöön.
Muutamana yönä, jolloin kirkkoherra Larssen oli vieraineen juhlinut
myöhään aamutunneille saakka, hiipi Ingegerd-rouva professori
Krusenholtzin huoneeseen, varasti viinamagneetin ja särki sen
kappaleiksi.
Sellaista saa aikaan rakkaus, naisen rakkaus, joka uhmaa kaikkea
taivaassa ja maan päällä -- sellaistakin maailmaa hämmästyttävää
merkkitapausta kuin Maasin vanhan kirkon löytö.