Olepas merikapteeni ja kuljeta kolmimastoista fregattia,
joka on purjehtinut kaikki vähimmänkin tunnetut reitit kaikilla
kolmella valtamerellä -- menetä se virka ja joudu ohjaamaan pientä
rannikkoalusta Bergenin ja Pietarin välillä, lastina pääasiallisesti
kiviä, rakennuskiviä -- menetä sitten sekin toimi ja ota kuin
viimeisenä almuna isäntä Elämän kädestä papinvirka pienessä
kaukaisessa rannikkoseurakunnassa, jossa entistä tointasi muistuttaa
vain meren suolainen pärske ollessasi pitäjämatkalla tai korttipeli
käydessäsi jonkin valtamerilaivan kapteenin hytissä kaupungissa.
Ja koko tämä alaspäinmeno liian innokkaan Bacchuksen palvelemisen
vuoksi! Silloin voit suunnilleen asettua Lappean papin Klemet
Larssenin asemaan -- hänen, joka nuoruudessaan oli ollut merilaivan
kapteeni, mutta juoppouden tähden menettänyt virkansa ja pantu
papiksi.
Niin -- suunnilleen, mutta et täydellisesti -- sillä sinulla ei
sittenkään vielä ole kaikkea sitä elämänkokemusta kuin Lappean
papilla.
Ja sinun, rakas lukija, joka et ole kapteeni etkä pappi, vaan
tavallinen kiltti maallikko, "maakrapu", sinun on ehkä koko lailla
vaikea ymmärtää tuollaista elämän kiertokulkua ja odotat senvuoksi
selityksiä. Mutta niitä minun on verraten vaikea ruveta antamaan,
koska en sellaisia itsekään saanut häneltä, joka oli tunturien
välissä syntynyt ja halveksi etelää. Oh, hänestä se oli maailman
luonnollisin asia. Sinun täytyy siis tyytyä siihen, että Ruijassa,
tuossa sadun salaperäisessä maassa, on kaikki mahdollista, niin, yksin
sellainenkin tapaus, että juoppouden takia virkansa menettänyt
merikapteeni pannaan -- papiksi.
Mutta eikö tuollainen "alaspäinmeno" -- jos sitä nyt siksi voi
sanoa -- menetä koko paljon merkitystään, jos asianomainen, jonka
ulkonaisen elämän puitteet se muodostaa, on säilyttänyt tyyneytensä
ja kaikesta huolimatta tuntee itsensä onnelliseksi?
Totta kai.
Sillä kuka voisi esim. väittää Klemet Larssenista, merikapteenista
ja papista, että hän oli onnellisempi ohjatessaan kolmimastoista
_Margareetaa_, jonka korkokuva koristaa hänen työhuoneensa seinää,
kuin nyt hoitaessaan kaukaista Lappean seurakuntaa? Tuskin kukaan,
sillä Klemet Larssen oli niitä harvinaisia miehiä, joka tunsi
itsensä aina onnelliseksi. Suuremmalla varmuudella voisi melkein
väittää, että hän oli vähemmän onnellinen kuljettaessaan _Ikarosta_
Bergenin ja Pietarin väliä. Silloin hän oli kuin häkkiin suljettu
kotka, jolta on siivet leikattu. Mutta sen jälkeen kun hän appensa
Bergenin piispan vaikutuksesta sai Lappean, tunsi hän itsensä
täysin tyytyväiseksi taas, sillä fregatti _Margareetan_ komentosilta
oli vain hiukkasen korkeammalla kuin Lappean kirkon saarnatuoli, ja
Klemet Larssen oli kertakaikkiaan sellainen mies, joka aina halusi
olla 'korkealla'. Se oli hänellä verissä -- näet.
Eikä hän hullumpi pappi ollutkaan -- kaukana siitä. Tosin hän
Tromssassa käydessään pelasi säännöllisesti korttia jonkin
valtamerilaivan kapteeninhytissä, mutta silloin hän oli kapteeni
ruumiiltaan ja sielultaan ja vastapelaaja oli hänen vanha ystävänsä.
Ja tosin hän joutui silloin tällöin olemaan kirkosta poissa --
"sairauden" vuoksi, mutta silloin hän taas oli pappi, ja kuka
nyt pystyy väittämään, ettei se joskus olisi tapahtunut jollekin
toisellekin papille vanhaan aikaan? Eivät ainakaan lappealaiset
nähneet siinä mitään moitittavaa.
He näet olivat tottuneet siihen, että heidän kirkkonsa oli silloin
tällöin kiinni. Ensiksikään he eivät olleet kuin aniharvoin saaneet
olentaista pappia pitää, ja jos heillä joskus oli sellainen ollutkin,
oli tämä luuvalonsa vuoksi varallakin joutunut yhtä paljon olemaan
kirkosta poissa kuin kirkkoherra Larssen muista syistä. Eivätkä
lappealaiset yleensä tutkineet syitä. Heille riitti vain, että
silliä tuli -- toipa sitä sitten valas tai tulipa se muutoin omia
aikojaan. Ja tosiaankaan: kukaan heistä ei pystynyt väittämään, että
kirkkoherra Larssen olisi koskaan toimittanut virkatehtäviään
juopuneena -- ei kukaan. Heillä oli näet itsekullakin ollut pari
kolme kertaa ristiäiset, ja sitäpaitsi he kävivät kirkossa kutakuinkin
säännöllisesti.
Kirkkoherra Klemet Larssenissa ei lappealaisten mielestä ollut siis
mitään moitittavaa. Huihai! Päinvastoin hän oli sellainen iloinen,
hupaisa mies, jolta riitti hyvä sana jokaiselle. Ja sellainen
kertoja kuin hän oli! Varjele pois, hän nosti pirtin katon kyynärää
korkeammalle!
Kuka ei muistaisi Anund Eriksenin ristiäisiä! Hyvänen aika!
Kirkkoherra Larssen oli siellä -- tietysti -- ja hän kun kertoi --
_kertoi_! Oi taivas! Sellaista haaksirikkoa ei monesti tapahdu...
Aallot kirkontornin korkuiset ja laiva niiden välissä kuin
tulitikkulaatikko, mutta raskas kuin pahus ... rautalastissa ...
sepä tietty! Semmoinen ei juuri paljon kohoile aaltojen mukana ...
ei ... varjelkoon! ... se sukeltaa vesimassojen läpi raskaana kuin
virtahepo, ja myrsky riehuu sen takilassa kuin pikkukoulunopettaja
huonolukuisen tukassa ... kunnes sen voimat loppuvat ja se
hajoaa kuin pärekori. Huiskis vain! Siellä uiskentelevat miehet
meressä kuin kärpäset ... mikä minkin varassa ... kunnes vaipuvat
toinen toisensa jälkeen. Jäljellä on vain kapteeni ... tuo sama
mies, joka nyt juttelee tuossa Eriksenin pöydän päässä... Hän
ratsastaa puomipuulla ... puukko hampaissa, sillä paikalla kihisee
haikaloja kuin silliä suurapajassa. Kuusi vuorokautta -- ajatelkaapa,
kuusi pitkää vuorokautta mies avoimella merellä ilman ruokaa, ilman
juomaa ... puomipuun varassa vain ... ja sittenkin halkaisee vatsan
useammalta kuin tusinalta hailta!
Kuka ei muistaisi Anund Eriksenin ristiäisiä! Oh, ne muistaa
jok'ikinen, samoinkuin Kaleb Gunnarsenin häätkin. Kukapa ei niitäkin
muistaisi. Jo senkin vuoksi, että Finn-Paulsenin Arnold niissä häissä
tanssitti yhtä vauhtia kaikki Lappean tytöt. Eikä niitä ollut vähän.
Peli-Kustaa sai kolme kertaa vaihtaa kvinttiä viuluunsa, ja sillä
aikaa meni Finn-Paulsenin Arnold suupelin varassa vallan! Ei, ne
häät eivät unohtuneet niinkään vähällä, sillä niissä häissä piti
kirkkoherra Larssen hääparille puheen, jossa ihan vilisi Saaronin
ruusuja ja Etiopian palmuja. Nähkääs -- hän vertasi morsianta
Saaronin ruusuun ja sulhasta palmupuuhun. Ja hän -- pappi -- oli itse
nähnyt ne, palmut ja Saaronin ruusut nimittäin.
Oh, kirkkoherra Larssen osasi kyllä puhua. Vai eikö osannut? Osasi,
osasi, niin kauniisti ja niin liikuttavasti, ettei siinä itkemättä
ollut kukaan. Ja kun hän rippikoulussa selitti Raamatun historian
kertomuksia, se oli yhtä jännittävää kuin paras satu.
Niin -- sitä rippikoulunopetusta kelpasi kuunnella. Rebekka, Iisakin
puoliso, -- oli aivan samanlainen kuin Guttormin Kaisa, pitkä luiseva
vaimo, jolla oli kaksi poikaa, Ola ja Piera. Viimeksimainittu, riuska
poromies ja erinomainen riekonpyytäjä, oli kuin ilmetty Eesau, joka
myi esikoisoikeutensa. Sillä eikö Guttormin Pierakin ollut kerran
pelannut kortilla koko kevättalvisen ansionsa ja vielä vaatteet
päältänsä. Ola taas muistutti Jaakobia, sillä hän teki naisten
töitä ja oli luonteeltaan lauhkea kuin lammas, luki sunnuntaisin
Raamattua ja veisasi eikä koskaan käynyt kylässä. Oppilaat saivat
erinomaisen kuvan molemmista Raamatun veljeksistä, sillä erotuksella
vain, että Esau karpesi tuntureita peskipyökkeri päällä ja suopunki
selässä, kun taas Jaakob huuhteli viilipyttyjä kaivolla tai pesi
pirtin lattiaa lauantaisin. Ja Rebekka-äiti tietysti poltti
piippua, niinkuin kaikki vanhemmat naiset Lappeassa. Mutta nämä
sivupiirteet eivät suuresti häirinneet opetuksen pääjuonta, joka
syöpyi lähtemättömästi oppilasten mieleen. Kirkkoherra Larssen
oli kerrassaan mestari keksimään vertauksia ja yleensä saamaan
oppilaansa osaamaan. Sillä mitäs hän teki Patriksenin Topiaalle,
kun tämä oli laiska eikä oppinut "jokapäiväistä leipää"? Joo, hän
lupasi nyrkinkokoisen pikanellirullan, jos Topias päästöpäiväksi
selvittäisi "jokapäiväisen leivän" paikan. Ja Topias poika selvitti,
selvitti ihan, niin antoi tulla kuin vettä valaen, sillä hän oli ahne
tupakalle.
Sellaista opettajaa kuin kirkkoherra Larssen ei Lappeassa ollut ennen
nähty. Kelpasi kuulla, kun hän selitti Mooseksen tempauksen! Siinä
meni pojilta ihan käsi nyrkkiin ja suupielet vääristyivät. Ja kun
egyptiläinen sitten keikahti, sylkäisivät pojat vaistomaisesti kuin
vahvistukseksi hyvinpäättyneelle tappelulle. Ei ollut siis kumma,
että kerran tappelukuvauksen ollessa loistokohdassaan muutamalta
pojalta pääsi hiljainen kirous. Se oli vain merkki, että hän seurasi
mukana. -- Niin että kirkkoherra Larssen kyllä sai oppilaansa
osaamaan. Pitkää merenvahapiippua poltellen hän istui pöydän takana
opettaen, ja savupilvi hänen päänsä päällä oli kuin pilvi todistuksen
majan yläpuolella. Sellaista pappia oppilaat kunnioittivat ja
pelkäsivät, vaikka kirkkoherra Larssenin vain aniharvoin tarvitsi
ryhtyä kurinpitotoimiin. Eikä hän silloinkaan mennyt liiallisuuksiin.
Naksautti vain piipunkopalla päähän ja sillä hyvä.
Kirkkoherra Larssen siis kyllä kelpasi. Hänessä oli pappia ja
merikapteenia, yhtä paljon kumpaakin. Sillä eikös hän ollut
valmistanut merikortteja melkein jokaiselle lappealaiselle ja
eikös hän viimeisen ryssänyskän aikana ollut yötä päivää pitäjällä
sairasten luona. Silloin tuoksui kyllä paloviina vahvasti, mutta se
olikin tautista ja tappavaa aikaa.
Mitä lappealaiset siitä välittivät, jos Klemet Larssen joskus
sattui jäämään kirkosta pois. He tyytyivät silloin lukkariin.
Taikka mitä se heille kuului, jos kirkkoherra toisinaan pappilassa
"helssasi" vieraitaan. Se oli hänen asiansa. Silloin hän juuri
oli parhaimmalla tuulellaan. Silloin kelpasi pappilassa pistäytyä
jonkun seurakuntalaisenkin, eikä hänen tarvinnut kuivin suin palata.
Pappilan suuressa ruokasalissa seisoi nim. ruokapöytä aamusta iltaan
katettuna. Sillä tavalla oli Kampa-Lassi kerran saanut syödä samaa
maksalaatikkoa, joka oli vartavasten paistettu Tromssan maaherralle.
Ei siis herättänyt suurempaa huomiota sekään juhla, joka pantiin
toimeen leivinuunin valmistumisen johdosta, -- ei ainakaan mitä
juhlaan tuli. Sen aihe kyllä askarrutti lappealaisten mieltä, sillä
olikos koskaan kuultu, että mies sai suorana kävellä uuninsuusta
sisään. Sellaisen ihmeellisen uunin oli nyt tenomuotkalainen
muurarimestari valmistanut pappilaan.
Kuinka monta syltä puita uunin lämmittäminen oli vaatinut, sitä ei
oikein tiennyt kukaan. Yksi puhui tusinasta, toinen puolesta, mutta
varmuudella ei sitä osannut yksikään sanoa. Ei edes kyökkipiika
Liisekään. Hänkin vain kohautti olkapäitään, kun sitä häneltä
tiedusteltiin.
-- Meillä ei semmotit tule kysymykseen.
Eipä tietenkään. Kyllähän Anders Klemm ja Klas Patriksen sen
tiesivät. He vain olivat muuten -- sen kun vain kysyneet. Heille
kyllä riitti, että saivat kestitä itseään pappilan keittiössä
kymmenkunnan muun seurakuntalaisen kanssa sillä aikaa kun kirkkoherra
vieraineen juhli salissa.
Ja kyllä siellä juhlittiinkin.
Salin pöydällä seisoi valtainen posliinikulho parasta punssia
piripintanaan. Ei muuta kuin ammenna siitä pappilanrouvan
hopeavartisella muistokauhalla korttelin korkuisiin pikareihin. Ja
uunin vieressä sivupöydällä komeili rivi mitä erilaatuisimpia pulloja
hienokaulaisesta viiniputelista lappealaiseen isovatsaiseen
paloviinapotteliin saakka.
Kirkkoherra Larssenilla oli edessään valtainen pokaali. Sen hän oli
aikoinaan saanut _Margareetan_ miehistöltä syntymäpäivälahjaksi.
Se olikin arvokkaimpia muistoja hänen kapteeniajoiltaan, ja hän
käsitteli sitä erityisen huomaavaisesti.
Vieraita oli puolen tusinaa, kaikki Lappean seurakunnan arvohenkilöt,
nimismies, käräjäkirjuri, lukkari ja kansakoulunopettaja,
puhumattakaan kunniavieraista, joina olivat Tromssan maaherra
rouvineen, professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja.
Viimeksimainittu oli sijoitettu kunniapaikalle salin sohvaan
maaherran ja professori Krusenholtzin keskelle, ja rintapielessä
kiilteli hänellä maaherran antama ansiomitali.
-- Jaa-a, leivinuunin malja! lausui kirkkoherra Larssen kohottaen
pokaalinsa. -- Se on koko Norjassa ensimmäinen uuni, jonka sisällä
mies voi seistä suorana.
Vieraat vastasivat tervehdykseen juhlallisina ja kankeina.
-- Jaa-a. Kyllä minä olen yhtä ja toista nähnyt, minä, joka olen
seitsemästi maapallon kiertänyt ja kuudesti haaksirikon tehnyt,
mutta en totta tosiaan vielä sellaista uunia kuin tämä meidän uusi
leivinuunimme, puheli kirkkoherra hyväntuulisena.
-- Niin, kyllähän siinä yhden päivän leivät paistuvat, lausui Abraham
Kellonsoittaja vaatimattomasti.
-- Yhden päivän! Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan, vuoden leivät
siinä paistaa, niin totta kuin olen vanha merikapteeni!
-- Niinpä niin, sanoi maaherra, -- sitä varten tilattiinkin tiilet
Hoklannista. Se on erityinen suosionosoitus sinua kohtaan, Larssen.
-- Niin olen sen käsittänytkin ja siitä kiitän. Minun elämäni on
ollutkin yhtä pasaatissa purjehtimista siitä lähtien kuin _Ikaroksen_
jätin.
-- Sano 'kun minut pakotettiin jättämään', huomautti käräjäkirjuri,
jota kansan kesken kutsuttiin "Pikku papiksi". Hän oli viisi
vuotta lukenut teologiaa Kristianiassa, mutta ei ollut koskaan
saanut tutkintoa suoritetuksi. Lopulta hän oli sortunut Lappean
käräjäkirjuriksi. Hän oli ryyppytuulella ollessaan tunnettu
juonikoksi, joka ei vääjännyt ketään.
-- Jaa, jaa ... oikea huomautus, nauroi Larssen. -- Mutta sinun täytyy
tunnustaa, että minä olen viimeiset kymmenen vuotta purjehtinut aivan
myötäistä.
-- Joo ... silloin kun olet purjehtinut.
-- Mitä tarkoitat?
-- Niin ... silloin kun et ole maannut ... vesilastissa.
Naurettiin joukolla. "Pikku pappi" oli tunnettu sattuvista
vertauksistaan.
-- Vesilastissa ... todellakin, hah, hah! Sattuuhan sitä elämän
"Tyynellä merellä" jos mitä ... sellaistakin, että jää loppuiäkseen
odottamaan tuulta, niinkuin sinä, rakas veli.
Käräjäkirjuri kirosi ja yritti vastata, kaikesta päättäen kiivaasti,
mutta hänet keskeytti rouva Larssenin ilmestyminen ovelle.
-- Hyvät herrat, illallinen on valmis.
Hän kulki poikki salin vieraskamarin ovelle ja lausui saman siellä
istuville naisille.
Noustiin. Maaherra tarjosi kirkkoherran rouvalle käsivartensa toisten
rientäessä hakemaan naisiaan viereisestä huoneesta. Abraham
Kellonsoittajan pöytätoveriksi oli määrätty itse maaherratar,
kirkkoherra Larssenille taas kansakoulunopettajan sirkeäsilmäinen
pikku rouva. Kaikki olivat löytäneet parinsa "Pikku papin" jäädessä
yksin.
Sitä ei ollut voitu auttaa. Kunnan kätilö, jota oli aiottu
käräjäkirjurin pariksi, oli matkustanut "alas", eikä "Pikku pappia"
ollut saatettu kutsumattakaan heittää. Nimismiehen vanhin tytär,
pitkänhuiskea Albertine, oli taas joutunut professori Krusenholtzin
pariksi. Tukholmalaista vierasta ei mitenkään sopinut jättää yksin.
-- Niin niin, Jörgensen-parka on aivan yksin. Minä en ole voinut sitä
auttaa. Tulkaa nyt tänne minun toiseen käsikoukkuuni. Sellaista se
on, kun ei mennä naimisiin eikä edes kihloihin.
Kirkkoherran rouva otti "Pikku papin" huostaansa, ja niin mentiin
nauraen ruokasaliin.
Illallinen kului rattoisasti. Kirkkoherra Larssen oli kerrassaan
suurenmoinen. Hän innostui kertomaan matkoistaan vieraissa maissa.
Hän kertoi etelästä, missä taivas on syvänsininen ja aurinko
paahtavankuuma. Hän kuvasi auringonnousun merellä, jolloin ei näy
muuta kuin taivasta ja vettä. Sellaisena hetkenä ymmärtää ihminen
luomisen aamun.
Pikkuinen kansakoulunopettajan rouva oli innostunut. Hän oli nähnyt
auringonlaskun merellä. Hän oli kotoisin Svolvoerista, ja hänen
kamarinsa ikkunaan se oli näkynyt niin ihmeen kauniisti.
Mutta myrsky -- se oli sentään toista. Maaherratar oli myrskyn
ihailija. Sen sai kyllä Tromssassakin nähdä. Oh, ei tarvinnut
muuta kuin mennä satamaan, niin sai pian kokea, mihin kelpasivat
kristianilaishatut. Varjelkoon, häneltä oli kerran myrsky vienyt
viidenkolmatta kruunun kesähatun! Eikä se ollut hänellä kuin toista
kertaa päässä. Siitä alkaen hän käytti miesten hattua, sillä hän ei
halunnut laiminlyödä yhtään myrskyistä päivää istumalla sisällä,
niinkuin Tromssan rouvat.
Niin niin. Oli myrskykin mahtava, mutta auringonnousu
tunturijäätiköllä, äärettömän, hiljaisen Lapin luonnon keskellä --
se oli sentään ensiluokkaista. Se oli kotimaista nähtävää! Sitä
ei tarvinnut ulkomailta hakea. Kansakoulunopettaja, joka oli
kotimaisen teollisuuden kannattamisyhdistyksen jäsen, puolusti
auringonnousua Ruijassa.
Kirkkoherra Larssen antoi kansakoulunopettajan puhua. Hänen
puolestaan sai jokaisella olla omat mielipiteensä. Hän vain
ei koskaan ostanut norjalaisia kalosseja, sillä ne olivat
paljon huonompia kuin venäläisamerikkalaiset. Hän oli ennen
kapteeni-aikoinaan käynyt _Treugolnikin_ tehtaassa Pietarissa ja
saanut tehtaan toimeenpanevalta johtajalta lahjaksi kalossit, jotka
olivat kestäneet puolikymmentä vuotta.
Kansakoulunopettajan rouva katsoi ihaillen kirkkoherra Larsseniin.
Hän oli sentään suurenmoinen mies tämä entinen merilaivan kapteeni,
puhuipa hän sitten mistä hyvänsä. Hänen otsallaan yhtyivät taivas ja
meri, ja hänen leukansa teki yhtä järkähtämättömän vaikutuksen kuin
kansakoulun takana kohoavan Kermikkätunturin laki.
Oh, hänen Jeppensä puhui aina vain kotimaisesta. Toki nyt
ulkomaillakin oli nähtävyytensä. Vai mitä herra Jörgensen arveli?
"Pikku pappi" oli odottanutkin puheenvuoroa kärsimättömyyteen saakka,
mutta ei ollut saanut. Kansakoulunopettajan rouvan kysymys tuli siis
aivan sopivaan aikaan.
Mitäkö hän arveli? Oh, hän arveli, että kaikki mitä tähän saakka
oli sanottu, kuului vain jälkiruokaan. Auringonnousu ... norjalaiset
kalossit ... _strunt_! Kuka niillä eli? Ei kukaan. Taistelu leivästä,
se oli pääasia. Hän, Nimrod Jörgensen, tiesi sen omasta kokemuksesta,
sillä hän oli viisi vuotta kamppaillut Kristianiassa puutteen ja heprean
kieliopin kanssa. Ja silloin hänellä vielä oli ollut kalossit. Oh,
niistä ei saanut panttilainakonttorissa edes yhden kunnollisen ryypyn
hintaa! Kyllä hän tiesi... Auringonnousu? kalossit? _strunt_! Leipä ...
se oli toista ... ja viina ... varsinkin tämä _Dänisches Korn_ --
tanskalainen kaura...
"Pikku pappi" olisi ehkä puhunut pitemmältikin, jollei kirkkoherra
Larssen olisi kilistänyt lasinreunaan. Hänellä oli pääsanottava vielä
sanomatta, ja hän halusi tehdä sen nyt ... koskapa veli Jörgensenkin
muistutti häntä siitä.
Kirkkoherra nousi, ja jokainen lopetti syöntinsä. Jörgensenin
mielestä se sattui peräti sopimattomaan aikaan, häneltä kun äskeisen
puheensa kestäessä oli jäänyt lautanen melkein koskemattomaksi. Sen
sisältö pääsi nyt jäähtymään. -- Mutta hänenkin täytyi alistua.
-- Arvoisat naiset ja herrat, aloitti kirkkoherra Larssen, ja
hänen äänensä sai yht'äkkiä papillisen sävyn. -- Me olemme nyt
kokoontuneet juhlimaan harvinaisempaa tapahtumaa kuin ehkä koskaan
ennen -- viettämään pappilan uuden leivinuunin vihkimisjuhlaa.
Sellaista leivinuunia ei ole koko avarassa Ruijassa, ei edes Anders
Drylläkään Jyykeänpohjassa, ja hänellä on sentään yhtä ja toista.
Mutta ennenkuin menen itse pääasiaan, teen -- luvallanne -- pienen
sivuhyppäyksen -- puhun hiukan leivästä, "jokapäiväisestä leivästä",
josta veli Jörgensenkin tässä mainitsi.
Tuo pikku sana 'leipä' on niin jokapäiväinenkin, ettemme tule sitä
syvemmin ajatelleeksi. Sillä on kuitenkin ihmiskunnan kohtaloita
syleilevä merkitys.
-- Leipä on kansojen elinvoima ... vielä enemmän: elinehto -- ei
ainoastaan aineellisessa, vaan myös henkisessä merkityksessä. Ota
pois tämä vartaassa riippuva ruiskiekko, niin pysähtyy kehityksen
rauhallinen kilpailu maailman suurella areenalla -- vielä enemmän: ei
ainoastaan pysähdy, vaan tyyten loppuu, ja sijaan astuu kaikkien sota
kaikkia vastaan. Sen on historia todistanut. Aina kun maailmassa on
sattunut leipäpula, ovat yhteiskunnan perustukset horjuneet, vieläpä
niinkin voimakkaasti, että se on mennyt nurin. Viittaan vain Ranskan
vallankumoukseen. Mikä sen aiheutti? Leipäpula, ts. "jokapäiväisen
leivän" riittämättömyys -- sen, johon Lutherus sanoo kuuluvan 'kaiken,
mitä ruumiin ravintoon ja tarpeisiin kuuluu' -- mutta pääasiassa
juuri tuon ruis- tai nisukiekon pienuus.
-- Olen maininnut tämän korostaakseni sen laitoksen tärkeyttä, jossa
leipä syntyy, ts. saa sen kohtalokkaan ominaisuuden, mikä sillä
paistettuna on.
-- Se tapahtuu leivinuunissa.
-- En tiedä, onko kukaan kirjoittanut leivän historiaa. Tuskinpa,
vaikka asia kyllä sen ansaitsisi. Silloin olisi myös todettu
leivinuunin sivistyshistoriallinen merkitys yhtä sitovasti kuin
jonkin goottilaisen tuomiokirkon tai venetsialaisen palatsin. On vain
vahinko, ettei meillä ole tietoa ensimmäisen leivinuunin muuraajasta.
Hän ansaitsisi jälkimaailman ihailun yhtä suuressa määrin kuin
Kristoffer Kolumbus. Mutta -- kun nyt emme enää hänestä voi saada
selkoa, kohdistakaamme ihailumme niihin, jotka ovat keksijän työtä
jatkaneet ja saattaneet sen rakennustaiteelliseen täydellisyyteen.
-- Meillä on keskuudessamme mies, joka on osoittanut omaavansa
muuraustaiteilijan lahjat, vieläpä harvinaisen suuressa määrässä,
Abraham Kellonsoittaja Tenomuotkasta. Samalla hartaudella,
millä tuomiokirkonrakentaja holvaa kirkkonsa kupolin, on tämä
leivinuuninrakentaja muurannut uuninsa kuperan laen. Hän on meille
näyttänyt, että rakennustaiteeseen kuuluu leivinuuninkin rakennus.
Sitä on tuskin kukaan meistä tullut ajatelleeksi tätä ennen. --
Lappean seurakunta on tänään saanut uuden leivinuunin, joka hakee
vertaistaan koko sivistyneessä maailmassa. Mitä Pietarin kirkko on
Roomalle ja koko katoliselle maailmalle, sitä on Lappean pappilan
leivinuuni Ruijalle ja koko Norjalle. Sillä tuskinpa koko avarassa
maailmassa on leivinuunia, jossa mies mahtuu suorana seisomaan.
-- Kohotan maljani Lappean pappilan leivinuunin ja sen maineikkaan
rakentajan Abraham Kellonsoittajan kunniaksi. Eläköön!
Nousipa siitä huikea eläköönhuuto. Ruokasalin ovella kuunnelleet
pitäjänmiehetkin yhtyivät siihen. Kaikkein kovimmin huusi Anders
Klemm, nauraen ja meluten. Tuntuipa kuin hän olisi ollut hiukan
katkera huutokauppatappionsa johdosta.
Mutta kirkkoherra Larssen oli jäänyt yhä seisomaan. Hänellä oli vielä
jotakin sanomista.
-- Lausuin äsken, että uudella leivinuunilla on merkitystä koko
Lappean seurakunnalle. Tarkoitin silloin sen aatteellista merkitystä.
Mutta sillä on myös käytännöllinen merkityksensä. Tästä hetkestä
alkaen ei nimittäin yhdenkään lappealaisen enää tarvitse -- jollei
tahdo -- leipoa kuivaa leipää, vaan hän saa sen joko ostaa tai vaihtaa
pehmeään pappilassa. Näin syntyy vilkkaampi vuorovaikutus pappilan ja
seurakunnan välille. Kohotan maljani tämän molemminpuolisen
vuorovaikutuksen menestykseksi.
Niin puhui kirkkoherra Klemet Larssen ja joi pokaalin pohjaan.
Eikä kellään ollut siihen muuta sanottavaa kuin hyvää. Juteltiin,
naurettiin ja laskettiin leikkiä. Ja kun käräjäkirjuri Jörgensen
ponnahti pystyyn ja huusi: 'Eläköön kuivaleipä ja kirkkoherra
Larssen!' ei ilonpidolla ollut enää rajoja.
Pidettiin vielä monta puhetta. Tromssan maaherra puhui Ruijan
tulevaisuudesta. Hän oli optimisti ja uskoi parasta. Eikä syyttä,
sillä hänellä oli uskonsa tukena kaksi tosiasiaa: Hammerfestin kirkon
rappaus ja Lappean pappilan leivinuunin teko. Hän oli varma, että
tarmokkaalla toiminnalla saataisiin vielä paljon suurta aikaan.
Illan innostava juhla herätti lappealaisissa uuden ajatuksen:
kirkkoherra Larssen oli saatava Ruijan edustajaksi ensimmäisille
suurkäräjille. Hän oli kerrassaan suurenmoinen mies. Jos kukaan, niin
juuri hän oli paikallaan edusmieheksi. Sellainen mies, joka niin
lämpimästi valvoi seurakuntansa etua, tulisi tietenkin uhraamaan
voimiaan laajemmallekin, jos hänellä siihen annettaisiin tilaisuus.
Entinen edustaja ei ollut saanut edes kunnollista laivasiltaa
Lappeaan. Kirkkoherra Larssen saisi kyllä laivasillan yhtä varmasti
kuin leivinuuninkin.