Oli kulunut suunnilleen vuosi leivinuunin vihkimäjuhlasta, ja nyt
oltiin heinäkuun alussa. Tromssan piispa olikin peruuttanut tulonsa
edellisenä syksynä myrskyisän vuodenajan vuoksi, mutta nyt hän oli
ilmoittanut saapuvansa heinäkuun ensimmäiseksi sunnuntaiksi.
Lappean pappilassa vallitsi siis tavaton kiire. Siellä leivottiin
ja paistettiin, siellä pestiin ja lakaistiin. Palvelijat juoksivat
edestakaisin hiessäpäin ja hehkuvin poskin, sillä ei ollut enää kuin
yksi päivä piispan tuloon. Lauantaina hän saapuisi notaareineen
laivalla.
Renki Nils oli Torppa-Antin poikien kanssa pystyttämässä
kunniaporttia laiturin päähän. Se muodostui kahdesta pitkästä
riu'usta, joita yhdisti kaksi yhdensuuntaista poikkiriukua, kaikki
koivunlehvillä köynnöstettyinä. Poikkiriukujen väliin muovailtiin
rautalangan ja suokanervan avulla kirjoitus: 'Tervetuloa Lappeaan!'
Jo kello kolmelta lauantai-iltapäivänä oli ranta täynnä väkeä.
Kapealle laivasillalle ei päästetty muita kuin soittajat, jotka
kirkkoherra Larssen oli järjestänyt aivan laiturin päähän selkä
merelle päin, koska kääntyminen kapealla sillalla oli perin
vaivalloista. Väkijoukko rannalla purki sisuaan valtiopäivämies
Jakobsenia kohtaan, kun tämä ei ollut saanut hankituksi kunnollista
laivasiltaa Lappeaan, vaikka siitä oli kymmeniä evästyksiä hänelle
laitettu. Oliko tuo mikään laivasilta: leveän pukin varassa vain
kaksi kapeaa lankkua, joilla liikkuminen kysyi nuorallatanssijan
taitoa? Suurella vaivalla oli kunniaporttikin saatu pystyyn. Siinä oli
pitänyt olla veneitä ja nuoria, sen seitsemätkin pelit. Mutta nyt se
seisoi valmiina ja näytti aika komealta. -- Ei, ensi vaaleissa
uhkasivat lappealaiset äänestää kirkkoherra Larssenia. Hän oli mies,
jolla oli aloitekykyä. Se nähtiin kaikesta. Kenen muun päähän olisi
nyt osannut pälkähtää tällainekin juhlallisuus ja komento: kunniaportti
ja soittokunta? Totisesti, ei kenenkään muun kuin kirkkoherra Klemet
Larssenin, tuon entisen merilaivan kapteenin.
Väkijoukko aaltoili ja arvosteli. Kirkkoherra Larssenille ja hänen
rouvalleen annettiin yksimielinen tunnustus. Siinä oli rouva,
jommoista ei ollut toista koko Ruijassa. Omin käsin hän oli poiminut
kunniaporttia koristavat suokanervatkin, vaikka olikin Bergenin
piispan tytär.
Soittokunta odotteli laiturin päässä huudellen rannalle
kokoontuneelle väkijoukolle. Se olisi halunnut mennä sinne muiden
joukkoon, mutta kirkkoherra oli ankarasti kieltänyt sitä maalle
tulemasta. Piispan laiva saattoi saapua minä hetkenä hyvänsä, ja
siltä varalta heidän oli oltava laiturin päässä aloittaakseen
juhlamarssin.
Finn-Paulsenin Arnold, joka johti soittokuntaa, pani kämmenet
torvelle suunsa eteen ja huusi:
-- Onko kirkkoherra siellä?
Väkijoukko hoilasi vastaan. Sikäli kuin Finn-Paulsenin Arnold saattoi
vastatuulelta erottaa, oli vastus kieltävä.
Hän huusi uudestaan:
-- Menkää käskemään!
Joku lähti juoksemaan pappilaan. Hetken kuluttua kuului rannalta
kirkkoherran voimakas ääni:
-- Halloo! Mikä hätänä?
-- Emmekö saa soittaa aikamme kuluksi? huusi Finn-Paulsenin Arnold.
-- Soittakaa vain, mutta pitäkää silmällä laivaa.
Mutta itse asiassa ei Finn-Paulsenin Arnoldin pyyntöön ollut syynä
se, ettei aika kulunut. Ei, hänen aikansa kului aina. Mutta hän oli
huomannut rannalla helakansiniseen pukeutuneen tytön, joka seisoi
paikallaan tuijotellen laiturin päähän. Se oli lukkarin Karen, jonka
kanssa hän edellisenä yönä oli kiivennyt Kermikkätunturin laelle.
Siellä korkealla kesäyöntaivaan alla hän oli sulkenut tyttösen syliinsä
ja luvannut rakkautta niin suurta kuin meri ja niin lujaa kuin kallio,
jolla he seisoivat. Siellä oli hän, Finn-Paulsenin Arnold,
tanssipaikkojen valtias ja pelimanni, luvannut sellaista jo monelle
tytölle ennen, luvannut yhtä lämpimästi kuin lukkarin Karenille. Nyt
hän tahtoi soittaa Karenille, soittaa iloisin mielin ja soittaa
suruisin mielin, sillä hänen lempensä oli niin hirveän häilyväinen.
Soittokunta, johon kuului kaikkiaan neljä henkeä, valmistautui
soittamaan. Anders Klemm, muurari, puhalsi torveensa koettaakseen,
olivatko läpät kunnossa. Toiset näppäilivät viulujaan. Hetken
kuluttua alkoi laiturin päässä soitto, jonka säveliä tuulenpuuskat
kuljettivat rannalla seisovien korviin:
On povessa polttava tuska
ja rinnassa riehuva tuli. --
Värihehkuun syksyinen ruska
monikirjava, loistava suli.
Niin laaja on suurmeren aapa,
niin syvä sen sylkkävä syli.
Merimetso kyll' uskaltaapa
sen uida pohjaan ja yli.
On lempeni polttava tuska,
elo suurmeren aapa ja syli.
On lempeni syksyinen ruska, --
miten uskallan suurmeren yli?
Näin soitteli Finn-Paulsenin Arnold laivalaiturin päässä -- soitteli
iloisin mielin ja soitteli suruisin mielin. Tuuli kuljetti sävelet
maihin ja lukkarin Karen kuunteli niitä kalpein poskin. Oh, hän
oli aina tiennyt, että Finn-Paulsenin Arnoldin rakkaus oli kuin
syksyn ruskaa, joka hetkisen loistaa värihehkussaan ja sitten sammuu
pois. Mutta sittenkin tuntui niin pahalta sydänalassa, kun muisti
Kermikkätunturilla-oloa ja Arnoldin lemmekästä puhetta. Hän, raukka,
oli pukeutunut siniseen juhlaleninkiinsä Finn-Paulsenin Arnoldin
vuoksi.
Nyt huudettiin rannalta, ja joku kylän pojista lähti viilettämään
kuin nuoli pappilaan. Soittajat silmäsivät sivulleen: sieltä lasketti
piispanlaiva kokka vaahdossa. Samassa kohosi lippu pappilan
lipputankoon, ja vene lähti rannasta liikkeelle. Kirkkoherra Larssen
siellä soudatti itseään piispaa vastaan.
Rannikkohöyry puski vahvassa aallokossa. Sen ei ollut yrittämistäkään
laituriin, sillä sen paino olisi varmasti työntänyt koko sillan
kumoon, ja silloin olisi piispan vastaanottajaismarssi jäänyt
soittamatta. Senvuoksi täytyi piispan nousta veneeseen ja tulla siinä
maihin.
Heti kun piispa oli seurueineen astunut veneeseen, alkoi soittokunta
soittaa. Anders Klemm puhalsi posket pullollaan, ja viuluniekat
vetivät hartiavoimin. Se oli vanha talkoomarssi, reipas ja
repäisevä, ja soittokunta esitti sen kerrassaan suurenmoisesti.
Laivan jäähyväisvihellys ei oikein sulautunut sen tahtiin, mutta
pian se kuitenkin sai ylivallan jälleen. Piispan veneen lähestyessä
laituria kiljuivat viulut vimmatusti ja Anders Klemm puhalsi torvea
haljetakseen.
Soitto herätti tietenkin piispan huomion. Hän silmäsi laiturille, ja
hänen suunsa vetäytyi hyväntahtoiseen hymyyn.
-- Kovinpa sinä olet juhlallisesti järjestänyt, Larssen, sanoi hän.
Kirkkoherra Larssen kumarsi kohteliaasti hymyillen.
-- Harvinaisemmille vieraille harvinaisemmat menot, sanoi hän ja
huusi soittajille:
-- Eteenpäin mars!
Soittokunta lähti varovaisesti marssimaan laituria pitkin pysytellen
piispan veneen kohdalla. Soitto raikui reippaana saattaen piispan
seurueineen hyvälle tuulelle. Mutta yht'äkkiä lakkasi torven ääni ja
soitto katkesi keskellä kiperintä tahtia.
Anders Klemm oli pudonnut mereen.
Iloisuus katosi kuin siivellä pyyhkäisten. Siellä pulikoi Anders
Klemm torvineen silmät pullollaan ja ähkien kuin hylje.
Hänet nostettiin veneeseen vettävaluvana ja kurjannäköisenä. Mutta
pian muuttui tunnelma taas, kun Larssen komensi:
-- Soitto käymään! Klemm puhaltakoon täältä veneestä.
Eikä siinä auttanut mikään. Piispan vastaväitteistä huolimatta piti
Klemmin puhaltaa, ja marssi jatkui. Anders Klemm keinutteli itseään
soiton tahdissa veden valuessa virtoina hänen kyynärpäistään.
Niin saavuttiin rantaan. Soittokunta asettui piispainherrain eteen
ja lähti talkoomarssia puhaltaen astumaan pappilaa kohti, Anders
Klemm mukana, vettävaluvana, tukka pörrössä -- hänen hattunsa kun
oli jäänyt mereen. Mutta siihen ei nyt kukaan kiinnittänyt huomiota.
Kaikkien katseet seurasivat piispaa, joka pitkänä ja juhlallisena
astui notaarin ja asessorin kanssa soittokunnan jäljessä. Vähitellen
liittyivät kaikki rannalla olijat mukaan, ja niin noustiin marssin
sävelien raikuessa pappilan pihalle.
Mutta siellä vasta juhlallinen näky aukeni lappealaisten silmien
eteen. Kirkkoherran rouva oli portailla vastassa yllään hienonhieno
silkkileninki ja tukkalaite sellaisena kuin joskus näkee kuvissa.
Hän teki niin ylhäisen vaikutuksen, että seurakuntalaisten joukosta
kuului ihmetyksen sorinaa. Ja sitten kun hän niiasi ... niiasi ja
kumarsi yhtä aikaa, niin syvään ja juhlallisesti, että Seeballa --
Patriksenin Batseeballa -- meni kieli ihan paksuksi suussa pelkästä
jännityksestä. Oh, ei ollut kummempaa nähty! Sellainen niiaus,
että ... oi hyvänen! Mutta sen oli kirkkoherran rouva tehnytkin vain
kerran ennen elämässään ... silloin, kun hän nuorena tyttönä oli
tervehtinyt Ruotsin kuinkaan poikaa Bergenin torilla ja ojentanut
hänelle kukkia kaupungin puolesta. Ja nyt toisen kerran ... monen
monituisen vuoden päästä. Mutta -- yhtä kaikki ... se meni yhtä
loistavasti.
Joku kylänpojista toi Anders Klemmin hatun. Se oli saatu pelastetuksi
aivan viime nipukassa. Ja nyt vasta huomasivat ihmiset, että
muurariparka oli ihan märkä. Muutamat kylän nuorista miehistä menivät
esittämään, että hän lähtisi kuivaamaan itseään kunnantuvalle,
joka oli ihan pappilan naapurissa. Anders Klemm suostui siihen, ja
nuoret miehet, Finn-Paulsenin Arnold etunenässä, tarttuivat häneen
kiinni ja kantoivat hänet riemusaatossa kunnantuvalle. He tunsivat
itsensä yht'äkkiä niin kummallisen iloisiksi. Mikä siihen oikein oli
syynä, sitä he eivät tienneet. Mutta heitä jokaista oli erikoisesti
liikuttanut kirkkoherran rouvan niiaus. Heillä oli jokaiselle
mielitiettynsä, puhumattakaan Finn-Paulsenin Arnoldista, joka pappilan
pihalla oli koko ajan vilkuttanut silmää Patriksenin Seeballe. Hän se
pitikin suurinta ääntä Anders Klemmiä kannettaessa, lauloi ja nauroi,
niin että kylä raikui.
Sunnuntai-aamuna oli koko Lappean seurakunta jalkeilla. Jokainen,
joka suinkin kynnelle kykeni, halusi päästä kirkkoon. Olihan
piispantarkastus Lappeassa siksi harvinainen tapaus, ettei sitä
kannattanut lyödä laimin. Ja sitäpaitsi halusi yksi ja toinen
ulkokyläläinenkin nähdä kirkkoherran rouvan juhlapuvussa. Oh, hän --
tuo Ingegerd Larssen oli niin vaatimaton ihminen, ettei hän komeuttaan
näyttänyt juuri koskaan, ei edes suurimpina rippipyhinäkään, vaikka
hänellä kyllä tiedettiin olevan paljon ja kauniita pukuja. Vai eikö
Lappean seurakunta olisi tiennyt, mitä heidän pappinsa rouva omisti.
Oh, hyvänen aika, kyllä vain! Jokainen sisäkkö, joka näiden kymmenen
vuoden kuluessa oli pappilassa palvellut, oli siitä kertonut. Ja
lappealaiset osasivat sellaiseen kyllä suhtautua oikein. He siis
tunsivat sangen tarkkaan senkin puvun, joka kirkkoherran rouvalla oli
edellisenä iltana ollut yllään. Tiedettiin sen hakasien lukumäärä
ja sen helmalaskoksien laajuus. Oh, hyvänen, eikö olisi tiedetty,
kun Patriksenin Seeba oli kerran rouvan ollessa kirkkoherran
kanssa pitäjällä kaksi tuntia pitänyt pukua käsivarrellaan ja --
hs! koettanutkin -- vaikka sitä ei kyllä moni tiennyt. Tunnettiin
siis hyvin, minkänäköinen puku oli, vaikka eivät kaikki olleetkaan
nähneet kirkkoherranrouvaa siinä. Mutta sanomattakin oli selvää,
että komealta hänen piti näyttää, koskapa Patriksenin Seebakin
oli ollut kuin mikäkin riikinprinsessa puettuaan sen ylleen. Niin
ainakin vakuutti lukkarin Aada, eikä hän valehdellut koskaan. --
Ulkokyläläiset odottivat siis jännityksellä jumalanpalveluksen alkua.
Kirkko täyttyi viimeistä penkkiä myöten. Tuskin koskaan oli
saarnatuolin kyljessä oleva pyhä Kristofer nähnyt niin paljon väkeä
yhdellä kertaa Lappean kirkossa. Siellä oli ihmisiä melkein joka
talosta, Niemestäkin, josta ei käyty kirkossa koskaan, talonisäntä
kun oli tunnettu juonittelija, joka ei olisi millään halunnut maksaa
papinsaatavia vedoten muka siihen, että hän oli maksanut papin
joka kerta kun oli tätä tarvinnutkin. Sieltäkin oli nyt tultu.
Lappealaisista oli hauskaa nähdä niin paljon väkeä yhtä aikaa koolla.
He tekivät sen havainnon, että maailmassa oli vielä kansaa, kun
se yhtenä miehenä kokoontui. He nyökyttelivät toisilleen ja puhua
sipittivät keskenään.
Täsmälleen kello kymmeneltä saapuivat tarkastusmiehet kirkkoherra
Larssenin kanssa, ja toimitus alkoi.
Lukkari Gunnar veisaili niinkuin ennenkin. Ei hän näyttänyt juuri
erikoisesti hätäilevän, vaikka olikin edellisenä päivänä särkenyt
silmälasinsa ja saanut lainaksi peräti sopimattomat Torppa-Antin
äidiltä. Mutta ei hän sittenkään suuresti erehtynyt, veisasi vain
kirkkoherran saarnavirren hiukan väärin:
Vaan koska tämä työs
on _raskas_, Herra, omas...
sen sijaan että olisi pitänyt veisata: _rakas_. Mutta sattuikohan
sekään sentään niin vallan vinoon, sillä raskastahan se
sielunpaimenen virka oli, kun sitä oikein ajatteli.
Mutta kirkkoherra Larssen ei tuntunut ottavan asiaa kovinkaan
raskaasti, koskapa melkein hymyili saarnatuoliin noustessaan. Mutta
hän oli kertakaikkiaan sellainen iloinen mies, tämä Klemet Larssen,
entinen merilaivan kapteeni ja haaksirikkojentekijä. Saipa nähdä,
miten hän nyt meni maihin, kun oli itse Tromssan piispa kuulemassa.
Hyvin tuntui menevän. Jo heti johdanto oli varma. 'Jumala on kyllä
armollinen ja laupias, mutta mitäs me, suuret syntiset.' Se oli
totinen sana niin puolelta kuin toiseltakin. Hohhoo, siihen ei ollut
kellään mitään muistuttamista. Kuta etemmäs kirkkoherra saarnassaan
ehti, sitä varmemmin hän puhui. Selitti Jumalan armon juuri tarkkaan
ja maalasi syntisen ihmisen prikulleen. Sellainen se juuri oli
kuin kirkkoherra Larssen selitti: syntisäkki, ei sen enempää eikä
vähempää. Kyllä hän, Klemet Larssen, sen tiesi, entinen merilaivan
kapteeni ja haaksirikkojentekijä.
Mutta rakkaus oli sittenkin kaikkein suurin. Oli, herra paratkoon. Jo
kahden ihmisen välisessä elämässä tuli sen voima näkyviin. Olivatko
rakkaat lappealaiset nähneet sen ihmeitätekeviä ominaisuuksia?
Rakkaus kärsi puutteita ja heikkouksia. Rakkaus antoi anteeksi
kerta toisensa jälkeen. Rakkaus korjasi ja paransi. Se tuli näkyviin
seurakunnan ja papinkin keskinäisissä suhteissa. Pappi antoi
seurakunnalleen anteeksi sata denaaria, ja seurakunta papilleen
kymmenentuhatta leiviskää.
Seurakuntalaiset katsoivat saarnatuoliin ja katsoivat
piispanpenkkiin. Kai Tromssan piispa kuuli, mitä heidän pappinsa
sanoi. Parempaa pappia kuin Klemet Larssen he eivät kaivanneet.
Kirkkoherran rouva istui pää rinnalle painuneen ja pyyhki silmiään.
Kuka oli tämä pitsiröyhelöinen, sulkahattuinen nainen hieno
silkkileninki yllään -- leninki, jossa oli seitsemänkymmentä hakasta,
yhtä vaille? Oliko se kirkkoherranrouva vai oliko se taivaan enkeli?
Lappealaisista tuntui niin hyvältä ajatella, että se oli taivaan
enkeli. Joustavankaareva kaula, joka kannatti surunvoittoiseen asentoon
painunutta päätä. Sellainen oli enkelin pää virsikirjan viimeisellä
sivulla. Ei sillä tosin ollut sulkahattua eikä pitsiröyhelöä. Mutta
mitäs siitä ... ne saattoivat sopia myös taivaalliselle olennolle.
Naisten penkistä kuului nyyhkytystä. He katselivat kyynelsilmin
edessään istuvaa papinrouvaa. Niin ystävällinen ja alhainen ihminen,
vaikka olikin korkeaa lähtöä ... Bergenin piispan tytär. Ja istui
täällä heidän, kalastajamuijien parissa jok'ikinen sunnuntai
sekä tervehti niin ystävällisesti jumalanpalveluksen jälkeen
kirkkomäellä. 'Hyvää päivää, Lindnäsin Mari! Miten Mari on jaksanut
kehrätä viime viikolla?' tai 'Hyvää päivää, Guttormin Kaisa! Onko Ola
kirjoittanut äkseerinkipaikasta?' -- Sellainen alhainen, herttainen
ihminen ... juuri kuin Jumalan enkeli. Naiset pyyhkivät silmiään.
Koskaan ei kirkkoherra Larssen ollut puhunut niin voimallisesti.
Todellakin, todellakin, rakkaus oli suurin. Sen ymmärsivät
lappealaiset tänä sunnuntaina niin ihmeen hyvin. Sen ymmärsi
Finn-Paulsenin Arnoldkin, joka istui lehterillä ja katseli
vasemmalla puolella allaan näkyvää kiharaista tytönpäätä. Siellä
istui Patriksenin Seeba, tuo keikaileva tytönheilakka, joka halusi
pukeutua tämän maailman suurten tapaan. Mutta hänen vieressään istui
sinipukuinen lukkarin Karen pää penkkiin painuneena ja itki. Se oli
Arnoldista vähän ikävää nähdä. Oh, ne tyttölapset, ne olivat niin
herkkiä! Niihin koski papin saarnakin, että ihan itkeä täytyi.
Mutta nyt tapahtui jotakin. Pappilan _Jussi_, keituri, oli
jumalanpalveluksen aikana kiivennyt kirkonkatolle. Sekin tahtoi
jollakin tavoin ottaa osaa piispantarkastukseen. Se oli kiivennyt
kirkonkatolle syömään heinää, jota siellä kasvoi kyynärän korkuisena.
Kirkkoherra Larssen oli kyllä nähnyt tuon tempun saarnatuolista.
Häntä oli hiukan hermostuttanut kirkonkatolta kuuluva rapina. Pitikin
_Jussin_ osata leikkiin juuri parhaaseen aikaan! Hän oli odottanut,
milloin keituri laskeutuisi alas, mutta _Jussia_ ei vain kuulunut.
Se kulki katolla edestakaisin, ja sen tiu'un kilinä kuului selvästi
kirkkoon. Seurakuntalaiset olivat siihen niin tottuneet, ettei se
häirinnyt heidän kirkkotunnelmaansa. Mutta kirkkoherra Larssenia se
häiritsi. Hän toivoi keiturin hengessään sinne, missä pippuri kasvoi.
Kunnes hänen toiveensa äkkiä toteutui: _Jussin_ jalka livetti ja se
tulla moksahti katolta alas niin että humahti. Seuraus oli sangen
luonnollinen: keituri makasi hengetönnä kalliolla kirkonseinän
vieressä. Kirkkoherra Larsseniin vaikutti tapaus kerrassaan
vapauttavasti. Hän keskeytti saarnansa ja kääntyen edessään istuvan
Abraham Kellonsoittajan puoleen lausui tyynesti:
-- Ehkä Abraham Kellonsoittaja sen korjaa.
Tämä nyökäytti päätänsä, ja kirkkoherra Larssen jatkoi saarnaansa.
Keiturin putoaminen ja sen aiheuttama välikohtaus eivät saaneet
minkäänlaista häiriötä aikaan. Kuorissa istuva piispa vain vaihtoi
pari sanaa notaarinsa kanssa. Siinä kaikki. Muut istuivat rauhassa ja
kuuntelivat saarnan loppuun.
Saarnan päätyttyä julistettiin neljännestunnin väliaika. Sen jälkeen
alkaisi piispantutkinto.
Seurakuntalaiset kävivät ulkona kuollutta keituria katsomassa. Se oli
suuri ja lihava. Anders Klemm, jolla oli vanhimman poikansa olkihattu
päässä, väitteli Klas Patriksenin kanssa, kuinka monta naulaa "kuuta"
keiturista saataisiin.
-- Ei tule enemmän kuin kolme naulaa.
-- Tule ... viisi ... varallakin!
Anders Klemm kääntyi ympärillä-olijain puoleen kuin pyytääkseen
vahvistusta väitteelleen, kun samassa suntio ilmaantui kirkonrappusille.
-- Piispantutkinto alkaa.
Mentiin takaisin kirkkoon. Siellä seisoivat jo rippilapset kuorissa
kirkkoherra Larssenin ympärillä.
Klemet Larssen katseli oppilaitaan ja hymyili tyytyväisenä. Siinä oli
parhaiten edustettuna hänen viimevuotinen luokkansa, joka oli ollut
melko hyvä. Hän aloitti siis rohkeasti:
-- Missä asui Jaakob poikinensa?
-- Lappeassa, kuului yksiääninen vastaus.
-- Minne hän lähetti heidät jauhonnountiin?
-- Jyykeään.
-- Millä Jaakobin pojat lähtivät matkaan?
-- Poroilla.
Piispa oli vallan hämmästynyt. Hän ei muistanut mistään Raamatun
historiasta lukeneensa, että Jaakob olisi asunut Lappeassa taikka
että Jaakobin pojat olisivat käyneet Jyykeässä jauhojen nounnissa.
Hän keskeytti kuulustelun ja kysyi kirkkoherra Larssenilta, mistä
tämä oli sellaisia tietoja saanut.
Kirkkoherra Larssen selitti. Saadakseen oppilaansa paremmin
muistamaan hän oli sijoittanut Raamatun historian tapaukset lasten
omaan ympäristöön. Siitä johtui, että Jaakob tuli asumaan Lappeassa
ja että kamelit oli vaihdettu poroihin. Aikuisina he kyllä oppisivat
seisomaan paremmin raamatullisella pohjalla.
Piispa ymmärsi. Hän tosin pudisteli päätään tälle uudenaikaiselle
jumaluusopille, mutta salli kuulustelun jatkua. Kirkkoherra Larssen
siis kyseli edelleen:
-- Missä Jaakob silloin oli, kun pojat palasivat toisen kerran
Jyykeästä?
-- Hän istui pirtissä ja korjasi vuottoraippaa.
-- Mitä hän teki, kun kuuli töminän pihalta?
-- Meni ikkunaan katsomaan.
-- Mitä hän näki?
-- Että Benjamilla oli uudet sisnahousut [parkitusta poronnahasta
tehdyt housut] ja että veljet olivat tuoneet suuren ajoreslan
tullessaan.
Tromssan piispan täytyi nauraa. Hän ei ollut kuullut kummempaa.
Lapset osasivat "Raamatun historiansa" mainiosti, sitä ei voinut
kieltää. Tosin häntä epäilytti koko lailla tämä "uusi suunta", mutta
näissä alkuperäisissä oloissa se ehkä menetteli.
Hän käski kirkkoherra Larssenin lopettaa ja meni itse kuulustelemaan
vanhempaa väkeä.
Näille vanhoille merimiehille ja kalastajille, oli elämänvarrella
jo selvinnyt yhtä ja toista. Heidän kanssaan saattoi kyllä liikkua
raamatullisellakin pohjalla. He tunsivat Vanhaa Testamenttia,
tunsivat Uuttakin, ja yksi ja toinen heistä muisti vielä kappaleen
katekismuksestakin.
Piispa oli tarkastuksen tuloksiin tyytyväinen. Lappealaisilla ei
ollut pappiaankaan vastaan mitään muistuttamista. Päinvastoin
he totesivat ilolla, kuinka hyvä oli, että pappi oli samalla
merikapteeninkin tutkinnon suorittanut. Ymmärsi meriasioita ja osasi
tehdä merikortteja tarvittaessa. Heillä olikin melkein jokaisella
miehellä kirkkoherra Larssenin tekemät merikortit.
Siihen ei piispalla ollut mitään huomautettavaa. Papintyö oli tosin
toinen.
Hänen tuli neuvoa taivaan tietä, mutta sitähän kai Larssen neuvoi?
Ojah, kyllä. Kädet housuntaskuissa se vain taivaaseen käveli, joka
kirkkoherra Larssenin opetuksista vaarinotti.
Siihen ei piispalla ollut mitään huomautettavaa. Piispantarkastus
Lappeassa päättyi siis molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi.