Mikä myrsky ja meteli, kun leivinuuni sattuu hajoamaan
maalaispappilassa, ja hajoamaan vielä niin, ettei korjaamisesta
ole apua. Laki pilalla, arinakivet murusina, niin että leivän
pohjapuolessa on kivensirusia yhtä paljon kuin päällyspuolessa
pistelyreikiä. Arvaamattakin on selvä, mikä hermostuneisuus,
napina ja tyytymättömyys talossa vallitsee. Kenen syy, kenen syy?
Seurakunnanko, pappilanko? Kenen syy, kenen syy? -- Niin -- uunin syy
-- leivinuunin syy.
Sellaista saattaa tapahtua missä maalaispappilassa tahansa -- siis
myöskin Lappean pappilassa Norjan Ruijassa.
Mutta mikä juhlallisuus, mikä kirkossa-oloa muistuttava hiljaisuus,
kun itse maaherra on tullut huutokaupalla myymään uuden leivinuunin
tekoa vähimmän vaativalle.
Sellaista ei tapahdu missä pappilassa hyvänsä -- ei, sellainen on
sattunut vain yhdessä ainoassa pappilassa tämän maapallon pinnalla:
-- Lappean pappilassa Norjan Ruijassa.
Kirkkoherra Klemet Larssen, hän, joka oli ollut merilaivan kapteenina,
mutta juoppouden takia menettänyt virkansa ja pantu papiksi, oli
julman vihaisella päällä. Hän väitti syöneensä kiveä enemmän kuin
hän oli sitä kapteenina ollessaan kuljettanut Bergenistä Pietariin.
Ja yksinomaan senvuoksi, että pappilan leivinuunin arina oli
kuukausimääriä ollut rikki. Mutta hän ei olisi ollut Klemet Larssen,
jollei hän olisi sitä kestänyt. Ojah, kyllä vain! Saihan hän sitäpaitsi
leipääkin sentään. Mutta silloin loppui hänen kärsivällisyytensä
kokonaan, kun hänen rouvansa tuli ilmoittamaan muurin lopullisesti
hajonneen. Totisesti, vaikka Klemet Larssen olikin maailman rauhallisin
mies, ei hän silti aikonut taikinaa syödä, ei, niin totta kuin hän oli
Lappean kirkkoherra ja entinen merikapteeni!
Hän tarttui kynään ja kirjoitti suoraan maaherralle Tromssaan, ja
niin selvästi että auttoi. Ja sen tiesi jokainen lappealainenkin,
että toteltava oli, kun Klemet Larssen kerran meni niin pitkälle,
että vetäisi nimensä alle sillinpyrstöä muistuttavan paksun riimun.
Siitä pärskähteli vielä voimaa senkin jälkeen, kun muste oli jo
aikoja kuivanut. Se vaikutti nytkin: -- maaherra tuli itse pitämään
huutokauppaa uuden leivinuunin teosta.
Ei kukaan ollut koskaan epäillytkään, ettei Klemet Larssen ollut
mahtava mies -- kaukana siitä! Mutta nyt se vasta oikein nähtiin,
kun pappilan pirtti oli väkeä täynnä kuin pistetty ja itse Tromssan
maaherra pöydän takana kirjurinsa kanssa.
Se oli yhtä juhlallista kuin piispantarkastus -- niin, melkeinpä
juhlallisempaa. Sillä nyt ei ollut kysymyksessä käskyjen
päätössanojen osaaminen, huihai! Nyt kysyttiin, kuka uskalsi ottaa
urakalle leivinuunin teon, -- leivinuunin, johon tarvittiin kuusi
korttelia pitkät tiilet -- Hoklannin tiilet.
Siinä seisoivat lappealaiset toisiaan katsellen. Eipä silti, ettei
joukossa olisi ollut muurareita. Hyvänen aika, melkein joka mies
pystyi siihen ammattiin! Mutta varsinaisia ammattimuurareita ei
ollut kuin kaksi -- nimittäin Anders Klemm, joka oli muurannut
kansakoulun tulisijat, ja Klas Patriksen, joka taas oli mainio
piisintekijä. Tavallisia leivinuuneja he olivat muuranneet kumpikin,
mutta tällaista maankauheaa eivät milloinkaan. Ei siis kumma, että he
katselivat hiukan neuvottomina toisiaan.
Maaherra tarkasteli kultasankaisten silmälasiensa takaa väkijoukkoa
ja kysyi:
-- No, kuka tekee ensimmäisen tarjouksen?
Anders Klemm rykäisi. Se merkitsi, että hän aikoi ottaa ratkaisevan
askeleen.
-- Kolmekymmentä peesiä [1 peesi (_speciedaler_), norjalainen raha] hän
sanoi hiukan arasti ja katsahti ympärilleen.
-- Kaksikymmentäyhdeksän ja puoli, äänsi Klas Patriksen. Hän ei
tahtonut olla miestä huonompi.
Anders Klemm pudotti viiteenkolmatta. Hän oli käynyt rohkeammaksi.
Hän ajatteli: hävisi tai voitti, työ oli suurenmoinen ja tuotti
tekijälleen kunniaa.
-- Viisikolmatta peesiä ensimmäinen, viisikolmatta peesiä toinen,
viisikolmatta peesiä kolmas kerta. Eikö ole muita tarjoojia?
Maaherra kohotti jo vasaransa. Mutta silloin kuului ovensuusta
reipas, miehekäs ääni, josta soi horjumaton varmuus siitä, että
muiden oli turha ruveta kilvoittelemaankaan.
-- Kaksikymmentä peesiä, ei killinkiäkään alle eikä päälle!
Kaikki kääntyivät katsomaan.
Hän oli kookas, kolmikyynäräinen mies, uljas kuin metsän puu,
katse itsetietoinen ja varma, nenä hiukan kyömy ja suun ympärillä
tiukka juomu. Jalassa oli hänellä pitkälle polvien päälle ulottuvat
merisaappaat ja kädessä venekeulainen huopahattu. Hänen vieressään
seisoi lyhyempi, tanakkaharteinen, pyöreävatsainen herrasmies, mikäli
saattoi päättää samettiliiveistä ja kultaisista kellonperistä.
Jalassa oli viimeksimainitulla tavalliset Ruijan paulapieksut. -- Ne
olivat outoja vieraita, -- juuri äsken laivassa saapuneita.
Sillävälin kuin pirttirahvas näin oli tarkastellut vieraita, oli
maaherra lyönyt vasaran pöytään. Ovensuussa seisovalle pitkälle
muukalaiselle oli lyöty leivinuuninteko Lappean pappilassa.
-- Kuka se oli? kysyi maaherra.
-- Abraham Kellonsoittaja Tenomuotkasta, kuului vastaus ovensuusta.
Silloin tapahtui ihme. Maaherra hyppäsi pöydän takaa niin ketterästi,
etteivät lappealaiset olleet koskaan aavistaneet niin korkean
virkamiehen voivan liikkua noin nopeasti. Hän meni suoraan ovensuussa
seisovien muukalaisten eteen ja kumarsi niin syvään, etteivät
lappealaiset olisi koskaan uskoneet maaherran muotoisen miehen
tarvitsevan niin syvään kumartaa. Sellainen kumarrus oli heidän
mielestään kuulunut vain alinkokansalle papin ja lensmannin edessä.
Mutta nyt he saivat kumman nähdä. Tromssan maaherra kumarsi niin
syvään, että tukka miltei kosketti lattiaa.
-- Minulla on kunnia lausua herrat tervetulleiksi ... suuri kunnia.
Tämä on luultavasti hänen jalosukuisuutensa professori Krusenholtz?
Maaherra kumarsi professorille.
-- Meillä on kunnia olla tekemisissä Tromssan maaherran kanssa?
Professori Krusenholtz kumarsi maaherralle.
-- Palvelijanne, hyvät herrat. Tiedän teidän suurtyönne niin hyvin
Maasissa kuin Hammerfestissakin. Olkaa sydämellisesti tervetulleet!
Samassa astui kirkkoherra Larssenkin pirttiin. Maaherra esitteli
vieraat heti paikalla.
-- Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan! huudahti tämä. -- Teittepä
talolle suuren kunnian. Ja hän kääntyi seurakuntalaisten puoleen ja
julisti jykevällä merimiesbassolla:
-- Tässä näette kaksi kuuluisaa miestä, hyvä seurakunta, -- hänen
jalosukuisuutensa professori Krusenholtzin Tukholmasta ja mestari
Abraham Kellonsoittajan Tenomuotkasta. Nämä miehet löysivät Maasin
vanhan kirkon.
Lappealaiset olivat aivan tyrmistyksissään. No ei sitten kumma, jos
toinen heistä huusikin leivinuuninteon, ei tottamaar!
-- Mestari Abraham Kellonsoittaja huusi leivinuuninteon, ilmoitti
maaherra. -- Vierasseurakuntalaisena hän olisi velvollinen tekemään
muurarinvalan, mutta kun tiedämme hänen entiset työnsä, emme sitä
vaadi, vai miten, Larssen?
-- Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan, emme -- niin totta kuin
olen kuudesti purjehtinut maailman ympäri ja tehnyt seitsemän
haaksirikkoa! huudahti kirkkoherra Larssen ja kohauttaen tuuheita
kulmakarvojaan lisäsi pirttiväen puoleen kääntyen:
-- Kas niin, hyvä seurakunta, menkää nyt kiltisti kotiinne, sillä nyt
kyllä leivinuuni valmistuu.
Lappealaiset hajaantuivat kuuliaisina kuin lampaat. He olivat
tottuneet tottelemaan pappiaan, mikä onkin jokaisen kristillisen
seurakunnan jäsenen ensimmäinen ja tärkein velvollisuus.
-- Ja nyt, hyvät vieraat, olkaa kuin kotonanne, lausui herra
Larssen seurakuntalaisten mentyä. -- Minä joisin kunniaksenne
tervetuliaismaljan, mutta ikävä kyllä on kunnon eukkoni kätkenyt
viimeisen konjakkitilaukseni, niin etten löydä sitä mistään.
Hän naurahti hiukan hämillään ja jatkoi:
-- Hän on sellainen muori, ettei tässä kotirauhan vuoksi auta
toisinaan muuta kuin kuivin suin odottaa, milloin onnellinen sattuma
toisi päivänvaloon jumalaiset juomani.
Mutta jos kirkkoherra Larssen olikin osannut antaa vierailleen heille
tulevan arvon ja kunnioituksen, ei hän kuitenkaan osannut aavistaa,
millaisia miehiä hän oli saanut taloonsa. Professori Krusenholtz
kaivoi povitaskustaan taikakalunsa ja kääntyen kirkkoherran puoleen
virkkoi hymyssä suin:
-- Jollei teidän kunnianarvoisuudellanne ole muuta murhetta kuin
minkä viimeksi lausuitte, niin toivon, että tämä päästää teidät siitä.
Hän ojensi kirkkoherralle magneetin lisäten:
-- Se on kapine, joka auttaa meidät juomien perille, jos niitä
tarvitaan.
Kirkkoherra Larssen tarkasti maaherran kanssa kapinetta.
-- Mikä koje tämä on?
-- Se on viinamagneetti, vastasi professori Krusenholtz ja selitti
tarkemmin kojeen käyttöä. -- Sen avulla löytyi Maasin vanha kirkko.
-- Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan! Sainpa kerran vieraita
talooni! Te taidatte olla vanhasta Olymposta karanneita jumalia!
Ja hän nauroi niin, että pirtin ikkunat tärisivät.
Niin lähdettiin kiertämään pihaa professori Krusenholtz etunenässä.
Kirkkoherran rouva huomasi heidät keittiön ikkunasta ja kysyi:
-- Mitä haet, Klemet?
-- Kissaa, rakas Ingegerd, -- meillä on sille hiiri.
-- Kissa on perunakellarissa.
Herrat lähestyivät perunakellaria, ja heti alkoi alkuaine magneetissa
liikahdella. Kuta lähemmäs kellaria tultiin, sitä voimakkaammin
alkuaine liikkui, ja kun herrat olivat laskeutuneet kellariin,
hyppi se edestakaisin niin tiheään, ettei sen liikkeitä enää
voinut seurata. Innostuksissaan he eivät huomanneet kissaa, joka
säikähtyneenä hyppäsi avonaisesta ovesta pihalle.
-- Kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan! Ingegerd on kätkenyt ankan
perunoiden alle! huudahti kirkkoherra Larssen näppiä lyöden.
Ja aivan oikein! Sieltä löytyikin konjakkinassakka ja ihan tuoreena.
-- Niitä vaimoja, niitä vaimoja, päivitteli Larssen ja lisäsi
kääntyen professori Krusenholtzin puoleen:
-- Onpa se ihmeellinen kone, on tottavie!
Ja sitten ikäänkuin heräten hän huudahti:
-- Ei sanaakaan vaimolleni tästä merkillisestä kapineesta!
Vierailla ei ollut mitään sitä vastaan. Konjakkinassakka kannettiin
pihalle riemusaatossa. Kirkkoherranrouva huomasi sen keittiön
ikkunasta ja huusi sormea puiden:
-- Vai löysit sen, Klemet!
-- Löysin, rakas Ingegerd, löysin sattumalta ihan.
-- Ja nyt minä saan esittää herrat rakkaalle puolisolleni, lausui
kirkkoherra Larssen ja johdatti vieraat sisään konjakkinassakka
kainalossa.
Seuraavana päivänä aloitti Abraham Kellonsoittaja leivinuuninteon.
Siitä muodostui suurtyö, joka kesti yhtä vaille kaksitoista viikkoa.
Sen vuoksi kertomus siitä ei kuulu tähän, vaan vaatii oman lukunsa.