Professori Christoph Heribertus Krusenholtz ihastui Lappiin ja
sen merkillisyyksiin niin, että lykkäsi paluumatkansa Tukholmaan
tuonnemmaksi. Per Rasmussenin Maten häiden jälkeen hän tilitti
miehensä, otti Abraham Kellonsoittajan mukaansa ja suuntasi matkansa
pohjoista kohti.
Kuinka syvään kirkkoherra Lillklausen kumartelikaan Maasin
kievaritalon rappusilla, kuinka naiset niiasivat ja miesväki
silitteli otsatukkaansa. Kuinka sirosti professori Krusenholtz
nostikaan englantilaista lippalakkiaan Abraham Kellonsoittajan
häntä säestäessä viemällä venekeulaisen huopahattunsa kohtisuoraan
ylös ja laskemalla sen sieltä komeassa kaaressa alas sivu polvien!
Hyvästi, hyvästi... Kukapa muistaisi kaikki ystävällisten
maasilaisten onnentoivotukset.
Sinne jäi Maasin pieni tunturikylä maan alla uinuvine
kirkkokansoineen, sinne opettaja Johnsen seminaariunelmineen,
sinne lautamies Olsenin Hildyr nykerönenineen. Ah, hän oli sentään
onnellinen tyttö, sillä professori Krusenholtz oli luvannut
lähettää hänelle kihlasormuksen Hammerfestista. Se saisi samalla
olla niinkuin hänenkin muistonaan. Sanoma Maasin vanhan kirkon
löydöstä oli kulkenut miestemme edellä kulovalkean tavoin, ja joka
paikassa, minne sankarimme saapuivat, otettiin heidät juhlallisesti
vastaan. Eikä kunnioituksista suinkaan tullut vähäinen määrä
Abraham Kellonsoittajan osalle, sillä hän se taloissa jutteli tuosta
merkillisestä tapahtumasta tuoden tarkkaan esille oman osuutensa
siinä. Ei siis ihme, että miestemme saapuessa Alattioon oli pienen
kauppapaikan asujaimisto heitä vastassa papista halvimpaan
puotilaiseen asti.
Tukholman kuninkaallisen tähtitornin johtaja ja "hänen apulaisensa"
-- niinkuin Abraham Kellonsoittajaa kutsuttiin, majoitettiin
pappilaan, jossa heitä kestittiin mitä vieraanvaraisimmin. Siitä
vierailusta lähtien rupesi Abraham Kellonsoittaja erikoisesti
harrastamaan herrastapoja ja se oli hänelle vastaisuudessa suureksi
hyödyksi.
Alattiossa-oleskelun aikana sattui se maankauhea rajuilma,
joka löi tornit poikki neljästäkymmenestä Ruijan kirkosta, yhtä
vaille -- kaikki soittolattian rajaa myöten. Sellaista myrskyä
ei Ruijassa ollut nähty maailman alusta alkaen ja tuskin tultaneen
milloinkaan näkemään. Sama myrsky katkaisi myös Hammerfestin
kirkon suippokärkisen tapulin ja lennätti tornihatun kymmenen
penikulman päähän tunturiin.
Tapaus herätti luonnollisesti mitä suurinta huomiota. Se nielaisi
hetkeksi Maasin kirkon ja sen maineikkaat löytäjät. Mutta pian
pääsi viimeksimainittu tapaus jälleen pinnalle, kun levisi uutinen,
että Hammerfestin kirkon korjauksen olivat urakalla ottaneet
suorittaakseen professori Christoph Heribertus Krusenholtz ja hänen
apulaisensa Abraham Kellonsoittaja -- samat miehet, jotka olivat
kaivaneet päivän valoon Maasin vanhan kirkon.
Sankarimme eivät luonnollisestikaan silloin enää olleet Alattion
pappilan vieraanvaraisuutta nauttimassa. He asuivat Hammerfestin
suurimmassa hotellissa, nimeltä Hvalfisken, ja herättivät huomiota
koko kaupungissa.
Kun vieraskutsut olivat loppuneet -- niitä oli sivumennen sanoen
ollut kuusikymmentä, yhtä vaille -- alkoivat tapulinkorjaustyöt.
Todellakin, siinä oli kirkko ollut vaarassa! Tapulin yläosa oli kuin
siivellä pyyhkäisty -- soittolattian rajaa myöten. Kellotelineet
seisoivat paljaan taivaan alla, ja sateisena sunnuntaina
saattoi nähdä suntion sadetakki yllään soittaa kilkuttelevan
kirkon puolentoista leiviskän painoisia kelloja. Miksi ei olisi
kirkko sellaisenaankin menetellyt, mutta hammerfestilaiset,
suurellisuuteen tottuneina, eivät viitsineet nähdä kirkkoaan noin
typistettynä. Ja kun kerran kaupungissa sattui vierailemaan kaksi
niin kuuluisaa miestä kuin professori Krusenholtz ja Abraham
Kellonsoittaja, olivat he päättäneet antaa kirkonkorjauksen heidän
työkseen.
Professori Krusenholtz teki siis piirustukset. Hän esitti
hammerfestilaisille tusinan eri kirkkojen torninmalleja -- yhtä
vaille. Siinä oli Rooman Pyhän Pietarin kirkontorni, Pietarin
Iisakinkirkon, Lontoon Westminster Abbeyn ja Maasin vanhan kirkon
torni. Piirustuksia katseltiin ja tutkittiin kaupungin viranomaisten
kesken, ja vähällä oli päätös jäädä tekemättä, sillä jokaisella
oli oma ehdotuksensa. Kirkkoherra kannatti Pietarin kirkkoa.
Hänen mielestään saisivat hammerfestilaiset kerrankin osoittaa
kunnioitustaan apostolille, joka itse oli ollut kalastaja ja
ymmärsi kalastusta -- kaupungin pääelinkeinoa. Siihen huomautti
kauppias Sunde, ettei -- mikäli hän oli Raamatusta käsitykseen
päässyt -- apostoli Pietari tiennyt merikalastuksesta mitään, jonka
vuoksi kirkontorni oli korjattava Iisakinkirkon tornia mallina
pitäen. Hänellä oli nimittäin kauppatuttavuuksia Arkangelissa.
Arvostelulautakunta uhkasi siis riitaantua, ja kuka ties miten
kirkonkorjauksen olisi käynyt, jollei Abraham Kellonsoittaja olisi
ratkaissut asiaa.
-- Ottakaa malliksi Maasin vanhan kirkon torni. Sellaista ei ole
ollut toista koko maailmassa -- ei Lontoossa eikä Roomassa. Se
oli terävä kuin naskalin kärki, räystäänreunat aaltomaiset kuin
tukkimiehen huopahatun lierit ja pääskynpesälaudat räystäiden alla.
Abraham Kellonsoittajan neuvo tuli kreivin aikaan. Riita sovittiin.
Professori Krusenholtz sai tehtäväkseen korjata kirkontornin Maasin
vanhan kirkon mukaan -- lukuunottamatta pääskysenpesälautoja,
joita hammerfestilaiset eivät voineet hyväksyä kaupungin kirkkoon.
Torninkorjaus oli siis Abraham Kellonsoittajan väliintulon kautta
saatettu onnelliseen ratkaisuun. Mutta vielä oli pääkysymys
käsittelemättä. Se koski kirkon rappausta.
Kunnon hammerfestilaisia oli näet jo useamman vuoden painanut huoli
kirkon rapistuvasta rappauksesta. Se ei nimittäin kestänyt kosteaa
meri-ilmaa, jonka vuoksi se lohkeili suurina paloina aiheuttaen
sitäpaitsi ilmeisiä vahinkoja kaupunkilaisille. Muutamana kauniina
päivänä oli suuri kappale rappausta pudonnut voudin keiturin niskaan
ja tappanut elukkaparan siihen paikkaan. Toisella kertaa oli
samanlaisen tapaturman uhriksi joutunut kauppias Sunden kukko --
koko kaupungin tunnettu ja tunnustettu _Hilarius_, jonka ensimmäisen
aamukieunnan jälkeen yöpassissa oleva poliisikonstaapeli lähti
kotiansa nukkumaan. Se oli saanut surmanryöpyn niskaansa juuri
kello kolmen lyönnillä päivällä, ja sen viimeinen 'kukkokiekuu!'
oli hukkunut putoavan rappauksen synnyttämään räiskeeseen.
Kolmannen kerran oli sama luonnonilmiö aiheuttanut muutamalle
englantilaiselle yhtiölle useamman tuhannen punnan vahingon.
Höyrylaiva _Löytöretkeilijän_ omistaja Kapteeni-Mikko oli nimittäin
muutamana yönä joutunut levähtämään tapulin seinustaa vasten ja
saanut päähänsä aimo annoksen irtaantunutta rappausta. Seuraus
oli selvä ja yksinkertainen: kahvikupin pohjan suuruinen
reikä Kapteeni-Mikon päähän ja lähtövalmis _Löytöretkeilijä_
kolmeksi viikoksi satamaan joutilaaksi. Se tuotti yhtiölle, jonka
palveluksessa Kapteeni-Mikko silloin oli, tuhat puntaa viikossa
tappiota. -- Tapuli uhkasi siis käydä hengenvaaralliseksi niin hyvin
ihmisille kuin eläimillekin sekä aiheuttaa Hammerfestin kaupalle
ikäviä häiriöitä. Englantilainen yhtiö oli nimittäin uhannut suunnata
ostonsa Arkangeliin, missä sen kapteenit olivat vähemmän alttiita
ilmikuolemalle. Kirkontornin korjauksen yhteydessä päätettiin siis
rappauttaa koko kirkko uudelleen.
Oli vain kysymys rappausaineesta. Entinen kalkkirappaus ei enää
kelvannut, se kun ei kestänyt kosteaa meri-ilmaa.
Professori Krusenholtz lupasi silloin rappauttaa kirkon sellaisilla
aineilla, ettei hammerfestilaisten tarvitsisi sinä ilmoisana ikänä
enää vaivata päätänsä kirkonrappauskysymyksellä.
Sopimus tehtiin ja niin ryhtyi professori Krusenholtz Abraham
Kellonsoittajan avulla panemaan korjaustöitä käyntiin.
Tapulin korjaukseen ei mennyt pitkää aikaa, professori Krusenholtz
suoritti sen kädenkäänteessä. Se kävi niin nopeasti, etteivät kaikki
hammerfestilaiset kunnolla ehtineet katsomaankaan, kun torninhuippu
jo oli valmis. Se oli terävä kuin naskalin kärki, räystäänreunat
aaltomaiset kuin tukkimiehen huopahatun lierit, mutta ilman
pääskysenpesälautoja.
Niin alkoi sitten päätyö -- kirkon rappaus. Ja nyt saivat
hammerfestilaiset hämmästyä.
Professori Krusenholtz valmisti itse rappausaineen. Kaupungin suurin
muuripata siirrettiin kirkon viereen ja siinä keitti professori
kummannäköistä keitostaan aamusta iltaan. Se muistutti toisin vuoroin
hernettä, toisin vuoroin riisipuuroa. Mitä kaikkia aineita siihen
pantiin, siitä ei hammerfestilaisilla ole tänäkään päivänä vielä
tietoa. Mutta voimakasta se oli -- sen näki niistä erivärisistä
höyryistä, joita padasta nousi. Professori Krusenholtz selitti, että
juuri samaa ainetta oli käytetty Tukholman kuninkaallisen linnan
rappaukseen, eikä se ollut lohjennut vielä kynnenmustuaisen vertaa.
Kun keitos oli kypsä, valmistettiin tavallinen kalkkirappaus, johon
tarpeen mukaan sekoitettiin professorin keitosta. Ja nyt ymmärsivät
hammerfestilaiset, mitä muuripadassa oli kiehunut: -- se oli
alkuainetta, sillä sen vaikutukset tulivat pian näkyviin.
Hei -- ne sitten olivat iloisia viikkoja, nuo kirkonrappausviikot!
Sellaista aikaa ei Hammerfestissa ollut vietetty koskaan varhemmin
ja tullaan tuskin koskaan viettämäänkään. Aamusta iltaan kaikui
vain nauru ja laulu ja rappauslastojen läiskintä. Koko kaupungin
elämä meni nurin ihan täydellisesti. Ei puhuttu muusta kuin kirkon
rappauksesta eikä oleskeltu muualla kuin kirkon ympärillä katsomassa
iloisia rappareita, jotka heiluivat telineillään kuin keijukaiset
ja lauloivat niin, että ympäristön tunturit raikuivat. Satamatyöt
pysähtyivät tykkänään, sillä kirkon luota virtaava omituinen
tuoksu vei kaikki satamatyöläiset sinne. Samoin kävi muidenkin
kaupunkilaisten: kaikki riensivät kirkon ympärille tuon omituisen
tuoksun houkuttelemina niinkuin kimalaiset mesikukan luo. Sen
vaikutti professori Krusenholtzin keitos, joka kalkkirappaukseen
sekotettuna oli ruvennut merkillisen huumaavasti tuoksumaan.
Ja mikä ihmeellisintä: rapparien iloisuus tarttui kaupunkilaisiinkin.
He ottivat toisiaan käsistä ja rupesivat pyörimään piiriä kirkon
ympärillä.
Niin -- koko kaupunki oli kuin ylösalaisin käännetty: virkakoneisto
pysähtyi, koko kaupungin arkielämä seisahtui. Kaikki, jotka suinkin
kynnelle kykenivät, riensivät kirkon luo ja hakivat paikan piirissä.
Ja telineillä lauloivat raparit niin, että paikat helisivät:
-- Oi Hammerfest, oi Hammerfest,
sun vertaas löydy ei!
Kuin posliini
sun kirkkosi
nyt kiiltää heisanhei!
Se vaikutti kovin ihmeellisesti. Ihmiset alhaalla riensivät piirissä
ympäri iloisina kuin kesälomalle päässeet koululapset ja kertasivat
säkeistön loppuosan:
-- Kuin posliini
sun kirkkosi
nyt kiiltää heisanhei!
Rapparit kohottivat muurauslastansa kunniantekoasentoon ja lauloivat:
-- Oi Krusenholtz, oi Krusenholtz
saat myös sä yksin tein
nyt mainehen
ja kiitoksen,
kuningas rapparein!
Nuo ihmeelliset kirkonrappausviikot! Kirkkoherra yritti palauttaa
seurakuntalaisia järkiinsä, mutta hänen kävi samoin kuin muidenkin:
hänkin joutui piiriin aivankuin huomaamattaan. Ja kun rapparit
lauloivat telineillänsä:
-- Oi Abraham, oi Abraham,
oi Kellonsoittaja!
Kuin kerran kaimas muinainen,
tuo patriarkan arvoinen,
sa olet voittaja!
huomasi kirkkoherrakin laulavansa loppusäkeitä väkijoukon mukana:
-- Kuin kerran kaimas muinainen,
tuo patriarkan arvoinen,
sa olet voittaja!
Niin, niin -- kuka osaisi kuvata Hammerfestin elämää noina iloisina
kirkonrappausviikkoina. Se oli niin aitoa ja alkuperäistä, että
se muistutti alkuihmisen elämää ihmiskunnan lapsuuden aikoina.
Todellakin! Kaikki hammerfestilaiset olivat yht'äkkiä muuttuneet
lapsiksi, suuriksi lapsiksi, joita ei painanut huoli huomisesta. He
eivät välittäneet muusta kuin kirkonrappauksesta. Heistä sai muu
maailma mennä miten tahtoi -- heistä se oli yhdentekevää. Heillä
oli kirkonrappas -- suuri, ihmeellinen kirkonrappaus, jolloin vain
laulettiin aamusta iltaan ja oltiin iloisia ... niin lapsellisen
iloisia. Nuo viikot haihduttivat kuin taikaiskulla kaiken sen
vuosikymmeniä kestäneen ummehtuneisuuden ja pikkumaisuuden, joka
heidän kaupungissaan oli vallinnut. Nyt ei kiistelty siitä, oliko
apteekkarin kukko paras laulaja kaupungissa kauppias Sunden
_Hilariuksen_ kuoleman jälkeen vai eikö -- ei myöskään siitä,
kulkiko aurinko toisina kesinä alempana kuin tavallisesti -- ei, nyt
vietettiin kirkonrappausviikkoja, jolloin tuollainen mitätön sai
unohtua. Naapurien välit, jotka kuukausimääriä olivat olleet rikki
aivan mitättömistä syistä, paranivat kerrassaan. Kuka nyt välitti
joutavista, kun kerran kirkonrappaus sujui niin loistavasti! --
Hammerfest syntyi uudestaan henkisesti, ja tuo posliininhohtoinen
temppeli oli kuin vertauskuva tästä ihmeellisestä uudestisyntymisestä.
Professori Christoph Heribertus Krusenholtz -- hän vasta merkillinen
mies oli! Taikuri, noita kerrassaan! Siellä hän seisoi ylimmällä
telineellä pyylevänä, tyytyväisenä, heiluttaen kättään laulun
tahdissa. Hän tahtoi näyttää hammerfestilaisille, miten kirkko oli
rapattava.
Ja nuo hänen aineensa sitten! Kuka tiesi, mitä kaikkea niissä oli. Ei
kukaan -- paitsi hän, keksijä, yksin. Mutta väkeviä ne olivat. Sen
saivat hammerfestilaiset nähdä.
Tapahtui muutamana päivänä, että eräältä rapparilta sattui vahingossa
putoamaan rappauspytty alimmalla telineellä työskentelevän toverin
niskaan. Ei siitä kukaan sen enempää välittänyt -- asianomainen itse
paremmin kuin katsojatkaan. Toki nyt kirkonrappauksessa sellaistakin
sattui. Mutta -- kun mies seuraavana aamuna heräsi oli hän aivan
paljaspäinen! Ei hiuksen hiventäkään jäljellä! Sillä katso: koko
tukka oli yön aikana hellinnyt yhtenä vihkona tyynylle.
Ne olivat siis väkeviä aineita, joita professori Krusenholtz käytti
Hammerfestin kirkon rappaukseen.
Oli sentään onni hammerfestilaisille, että rappausviikot loppuivat ja
kirkko valmistui. Sillä miten olisi muuten mahtanut käydäkään tuon
pienen yhteiskunnan? Piiritanssilla ei kukaan pitkän päälle elä.
Oli siis hyvä, että arkinen meno pääsi vanhoille urilleen.
Ja mikäs oli ryhtyä taas arkielämää viettämään, kun oli saatu
uusi henki, avarampi, nostavampi. Sen olivat kirkonrappausviikot
aikaansaaneet. Kauppa rupesi käymään uudella vauhdilla,
merikalastukseen ryhdyttiin entistä tarmokkaammin, perustettiin
uusia yhtiöitä, pantiin rahaa liikeyrityksiin, rakennettiin tehtaita
traanin valmistusta varten. Eikä yritteliäisyys rajoittunut
ainoastaan aineellisen toiminnan aloille. Henkiset riennot olivat
myös saaneet ennenkuulumattoman sysäyksen. Kaupunkiin perustettiin
lukio, naisseura, yhdistys _Ruijan Tulevaisuus_ jne. Saatiin oma
kirjapaino, oma sanomalehti, _Jäämeren Ääni_. Alettiin viljellä
kirjallisuutta. Huomattiin, että Kvalö, jolla kaupunki sijaitsi,
oli palanen Ruijaa ja Ruija vielä suurempi palanen Norjaa. Niin --
kaikki elpyi ihmeellisellä, hämmästyttävällä tavalla. Ja jos joskus
lamaannus yritti vallata mielet, ei tarvinnut muuta kuin katsahtaa
kirkontornia: se hohti huikaisevan valkoisena ja viittasi suoraan
ylöspäin kohti puhtaampia ilmakerroksia kuin ne, jotka alituinen
traaninhaju turmeli.
Niin oli Hammerfestin kirkosta tullut uuden ajanjakson symboli
-- vertauskuva. Kun kalastajat kesäiltoina palasivat mereltä
kaupunkiin, hohti valkoinen kirkontorni jo kauas heitä vastaan.
Silloin he muistivat noita ihmeellisiä kirkonrappausviikkoja, jolloin
heidän temppelinsä sai uudet suomut. Ja he hymähtivät tyytyväisinä
katsahtaen viisilaitaisen veneen pohjalla komeilevaan silliapajaan:
-- Todellakin -- kirkko kiilsi yhtä kauniisti kuin merisillin kylki.
Entäs ne miehet jotka olivat kirkonkorjauksen suorittaneet --
professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja -- missä he olivat?
He olivat lähteneet Hammerfestista ja suunnanneet matkansa länttä
kohti.
Mikäli hammerfestilaiset olivat kuulleet, viettivät he parast'aikaa
talvea Lappean pappilassa, kirkkoherra Klemet Larssenin luona --
hänen, joka ennen oli ollut merilaivan kapteenina, mutta juoppouden
takia erotettu siitä toimesta ja pantu papiksi.