Ei ollut mikään leikin asia ryhtyä sellaiseen muuraustyöhön,
jonka itse Tromssan maaherra oli huutokaupalla myynyt. Abraham
Kellonsoittaja oli siksi paljon maailmaa kokenut, että hän ymmärsi
sen vallan hyvin. Huolimatta siitä, ettei maaherra ollut vaatinut
häneltä muurarinvalaa, hän tunsi raskaan edesvastuun painavan
hartioitaan. Nyt hän oli ensi kertaa suorittamassa suurtyötä omalla
vastuullaan, sillä professori Krusenholtzilla ei ollut mitään
tekemistä leivinuuninmuurauksen kanssa. Mutta Abraham Kellonsoittaja
oli kuitenkin ollut mukana kahdessa sellaisessa suurtyössä, että
niistä saatu kokemus oli hänelle suureksi avuksi. Hän oli oppinut,
että rohkeus ja viisaus käsikädessä taidon kanssa antoivat
parhaimmat tulokset joka paikassa. Ja senvuoksi hän aloitti rohkealla
mielellä, vaikka hän tunsikin edesvastuun.
Muuraus ei suinkaan ollut hänelle outoa työtä, päinvastoin. Hänen
kotipitäjässään Tenomuotkassa oli melkein jokainen tulisija hänen
muuraamansa. Olipa hän muurannut naapurikunnissakin. Hänellä oli siis
kyllä kivisiä muistomerkkejä enemmän kuin maailman suurimmilla
tietomiehillä yhteensä. Eikä hänen tarvinnut pelätä, että hänen
muurinsa hajoaisivat -- huihai! -- Mutta ne olivat kaikki pikkutöitä
sen työn rinnalla, johon hän nyt oli ryhtynyt. Kuuden korttelin
pituiset tiilet eivät olleet poikasten käsiteltäviä. Niistä ei saanut
lyödä liikoja pois, sillä yhtään ylimääräistä kappaletta ei ollut.
Mikä oli luonnonkivistä muuratessa, kun sai ottaa uuden, jos jokin
sattui pilalle menemään! Mutta tässä ... tässä piti jokainen käännös,
jokainen vasaranisku olla edeltäpäin harkittu.
Mutta Abraham Kellonsoittaja ei olisi vastannut mainettaan muurarina,
jollei hän tässäkin olisi onnistunut. Hän onnistui yli odotusten,
sillä kun maaherra tuli leivinuunia tarkastamaan, ei yhdestäkään
kivestä ollut otettu kynnenmustuaisen vertaa liikaa. Ne sopivat
kuin valetut.
Oh, ne olivat juhlallisia päiviä nämä muurauspäivät Lappean
pappilassa! Jos Hammerfestin kirkonrappaus oli tuntunut
juhlalliselta, ei se ollut mitään tämän työn rinnalla. Siellä
oli kaikunut nauru ja laulu aamusta iltaan. Siellä oli koko
kaupunki ollut mukana työtä katsomassa ottaen osaa rapparien
iloon. Täällä vallitsi mitä syvin hiljaisuus -- hiljaisuus, missä
ihmeelliset ajatukset ja suuret tunteet syntyivät. Sillä Abraham
Kellonsoittaja oli visusti pitänyt varansa, ettei häntä saanut
kukaan tulla häiritsemään -- jo siitäkin syystä, ettei hän, jos joku
oli saapuvilla, voinut yhtä aikaa puhua ja tehdä työtä. Hän oli
kertakaikkiaan sellainen perusteellinen luonne.
No niin -- häntä ei häirittykään. Aamusta iltaan hän sai olla
kahdenkesken kuuden korttelin pituisten Hoklannin tiilten kanssa. Ja
tuossa hiljaisuudessa hänen kekseliäs mielikuvituksensa työskenteli
yhtä ahkerasti kuin hänen kätensäkin. Hän mietti jos minkälaisia
uusia keksintöjä, mutta hylkäsi ne säännöllisesti: -- ne eivät
edistäneet suunnitelmia. Hän oli jo alunpitäen saanut päähänsä, että
leivinuunin suu oli koristettava korkokuvilla, -- samanlaisilla,
joita hän oli kuvissa nähnyt maailman suurkaupunkien kirkkojen ovilla
-- ja hänellä oli jo aihekin valmiina päässään. Kysymys oli vain
siitä, miten saada kaksi tiiltä arinasta säästymään, jotta hän voisi
toteuttaa suunnitelmansa.
Mutta Abraham Kellonsoittaja ei ollut suotta käynyt professori
Krusenholtzin koulua. Ei, se taito, minkä hän oli voittanut tämän
merkillisen tähtientutkijan seurassa, ei ollut maahan kätkettyä
kultaa. Hän ratkaisi arvoituksen ja -- kaksi tiiltä jäi yli, kaksi
kuuden korttelin mittaista juhlallista Hoklannin tiiltä. Mutta sitä
varten hän oli erottanut yhden nurkan pirtistä piirustuskonttoriksi.
Hei vain! Siinä oli leivinuunin arina pienoiskoossa, liidulla
piirustettuna pirtin nurkkaan. Ja siinä olivat tiilet tulevissa
asennoissaan, numeroituina järjestyksessä -- yhtä vaille
neljäkymmentä.
Abraham Kellonsoittaja vihelteli vain, vihelteli itsekseen ja
hyräili. Se hyräily oli niin omituista, että pirtin seinät kuuntelivat
sitä äärimmäisen jännityksen vallassa. Se oli aivan outo sävel --
mistä lie ollut vierailta mailta kotoisin -- maasta, jossa Abraham
Kellonsoittaja oli vain mielikuvituksessaan matkaillut. Lappean
pappilan pirtti oli kuullut vain kolmenlaista laulua, joten tämä oli
sille kokonaan uutta. Niin kauan kuin se muisti, oli sen seinien
sisässä joko veisattu:
Etkös ole
ihmisparka aivan arka,
tai oli renki Nils jurnuttanut:
Med klappende Hjerte
jeg vented mangen Gang,
[Tykyttävin sydämin odotin monta kertaa.]
tai jotakin muuta senkaltaista. Ja kolmas sävel, jonka se myös oli
sangen usein kuullut, oli kyökkipiika Liisen laulu, kun tämä vastasi
taikinaa:
Min Jens, ja han tjener hos Rige-Johan,
hos Rige-Johan,
for at samle sig Penge og Guld.
[Jensini palvelee Rikkaalla Jussilla kootakseen rahaa ja kultaa.]
Mutta tämä -- tämä uusi, omituinen sävel, jota Abraham Kellonsoittaja
hyräili kalkutellessaan kuusikorttelisia Hoklannin tiiliä, oli ihan
outo. Sitä piti kuunnella ihan henkeä pidättäen:
-- Leonardo da Vinci, se mainio mies,
teki tusinan kirkkoja kai.
Vaan leivinuunia -- Herra sen ties --
tokko syntymään hänkään sai?
Sellaista laulua se Abraham Kellonsoittaja hyräili aamusta iltaan.
Ja pirtti oli siksi vanha, että se tuosta ymmärsi jotakin suurta
olevan tekeillä. Se oli aina tottunut katselemaan rannalla seisovaa
kirkkoa kuin ylempäänsä -- niin, itse pappilan päärakennustakin kuin
laillista esimiestänsä, ja nyt se sai kuulla, ettei kirkko ollut
mitään sen rinnalla! Sillä oli sellainen aarre hallussaan kuin
leivinuuni, joka asetti sen tuohon erikoisasemaan. Ei ollut vanha
pirtti sitä ennen käsittänyt, mutta nyt se ymmärsi asemansa. Olihan
se aina moittinutkin hengessään, kun kyökkipiika Liise oli nauranut
vanhalle leivinuunille: 'Sellainen kiuas, että tuli joka raosta
loistaa.' Mutta ei se ollut lähimainkaan arvannut tuon 'kiukaan'
arvoa, ennenkuin Abraham Kellonsoittaja oli varovaisin käsin ruvennut
sitä korjaamaan. Vanha pirtti tunsi nuortuvansa. Se ei ollutkaan
niin ylenkatsottu kuin se vaatimattomuudessaan oli luullut.
Vanha pirtti eli ihmeellisiä päiviä. Sitä kummastutti, ettei sen
ovea viikkokausiin avannut kukaan muu kuin Abraham Kellonsoittaja.
Mutta se ymmärsi, että muiden oleskelu siellä olisi vaikuttanut vain
häiritsevästi siihen itseensäkin. Nyt se sai häiritsemättä kuunnella
muurausvasaran kalkutusta ja sitä säestävää laulua:
Vaan leivinuunia -- Herra sen ties --
tokko syntymään hänkään sai?
Ja yks'kaks' selvisi vanhalle pirtille, että se oli saanut
harvinaisen vieraan, miehen, joka astui sen oksaisen kynnyksen yli
kuninkaallisin ajatuksin, astui kuin pyhälle maaperälle, liikkuen sen
sisällä juhlallisena kuin pappi kirkossa. Mitä oli tämän rinnalla
Kriston-Simu, kulkukauppias, jonka ympärillä palvelustytöt
häärivät tirskuen ja nauraen, ostellen nappeja ja viiden killingin
rintaneuloja. Huihai, ei mitään! Taikka suntio Lööres, joka ei
voinut kertaakaan istua aloittamatta: 'Silloin kun se Punakorva
oli meillä pappina...' ja oli sitä sanoessaan yhtä tärkeännäköinen
kuin Tromssan piispa. Oh, miesriepu, joka luuli tehneensä hyvänkin
keksinnön nimittäessään muuatta entistä Lappean pappia 'Punakorvaksi'
senvuoksi, että tällä oli ollut syntymämerkki vasemmassa korvassa. --
Ei, Abraham Kellonsoittajassa oli jotakin tosipapillista, jotakin,
joka sai vanhan pirtin häntä syvällä kunnioituksella katselemaan.
Nahkainen, kaulasta riippuva esiliina muistutti papinkauhtanaa,
kun hän seisoi päin. Vasara ynnä raskaat merimiessaappaat eivät
vain oikein soveltuneet papin kuvaan. Ei, ne toivat mieleen toisen,
väkevämmän: Torin, vanhan skandinavialaisten jumalan, joka taisteli
jättiläisten kanssa. Vanha pirtti oli joskus kuullut renki Nilsin
kertovan Torista Torppa-Antin lapsille, jotka sunnuntaisin tulivat
pirttiin istumaan. Niin -- Abraham Kellonsoittaja oli kuin Tor,
joka vasarallaan loi uusia maailmoja ja hävitti vanhoja. Ja yhä
hartaampana kuunteli vanha pirtti aamusta iltaan toistuvaa säveltä:
Vaan leivinuunia -- Herra sen ties --
tokko syntymään hänkään sai?
Pappilan vanha pirtti uskoi nyt, ettei leivinuunia koko avarassa
maailmassa todella saanutkaan syntymään kukaan muu kuin Abraham
Kellonsoittaja. Kuin leikiten vain hän kalkutteli kuusikorttelisia
Hoklannin tiiliä ja laski ne vetelään saviruukkiin pehmeästi
paikoilleen kuin höyhentyynylle ihan. Ja siihen ne jäivät katselemaan
korkeaa lakea, jonka alle mies olisi mahtunut seisomaan.
Mitä kaikkea ulkopuolella muussa maailmassa tapahtui, sitä ei vanha
pirtti tiennyt. Eikä se välittänytkään tietää. Se näki kyllä, että
päärakennuksessa vallitsi tavallista iloisempi elämä, ja kuuli
kirkkoherra Larssenin ulkona pihalla sanovan tavallista lujemmalla
äänellä: 'kautta pohjoisnavan ja päiväntasaajan!' Mutta se ei
kallistunut sille sen enempää korvaansa. Se näki myös, että keittiön
puolella oli alkanut tavallista vilkkaampi hyörinä, sillä Liise
juoksi kellarissa alinomaa hiessä päin, valkoinen esiliina edessä
ja pitsimyssy päässä. Mutta se ei viitsinyt ottaa siitäkään selkoa.
Sillä oli nyt niin paljon muuta miettimistä. Olisihan se aivan hyvin
voinut kysyä renki Nilsiltä, joka leivinuunin korjauksen ajaksi
oli siirtynyt pirttikamariin asumaan. Ja varmasti olisi renki Nils
kertonut. Sillä monta kertaa se oli Nilsin pihalla liikkuessa kuullut
tämän mutisevan itsekseen: 'On se hummausta taas! Ja hevonen pitää
olla juuri alvaria.' Mutta -- niinkuin sanottu -- vanha pirtti ei nyt
välittänyt ulkomaailmasta. Sillä oli siksi paljon muuta katselemista
ja kuuntelemista. Se seurasi leivinuunin valmistumista päivästä
toiseen yhä kasvavalla mielenkiinnolla. Ja kun yksitoista viikkoa
oli kulunut siitä, kun Abraham Kellonsoittaja ensi kerran astui sen
kynnyksen yli, oli leivinuuni valmis.
Oh, sellainen leivinuuni! Sellaista ei varmaakaan ollut koko
Ruijanmaassa -- tuskin koko maailmassakaan. Se oli avara kuin kirkon
sakaristo ja niin korkea, että mies sopi hyvin suorana seisomaan.
Viime päivinä olikin Abraham Kellonsoittajan laulu kuulunut sen
sisältä:
-- Leonardo da Vinci, se mainio mies,
teki tusinan kirkkoja kai.
Vaan leivinuunia -- Herra sen ties --
tokko syntymään hänkään sai?
Siellä leivinuunin sisällä oli Abraham Kellonsoittaja astellut kuin
ritari linnansa salissa katsellen kättensä töitä. Ja kun lopuksi
kaikki oli valmista ja pappilan herrasväki kerääntynyt pirttiin
ihmettelemään, kumarsi hän leivinuunin suulta hattu kädessä ja sanoi:
-- Linna on valmis. Herrasväki on hyvä ja astuu sisään!
Ja sisälle he menivät kaikki -- niin juuri: leivinuunin sisään.
Palvelijoiden näyttäessä kynttilällä tulta kirkkoherra Larssen otti
siellä rouvaansa vyötäisiltä ja tanssitti häntä muutaman kierroksen.
Hän oli kertakaikkiaan sellainen iloinen mies.
Mutta eniten huomiota herätti uunin otsapuoli. Siihen -- uuninsuun
molemmille sivuille -- oli Abraham Kellonsoittaja ylijääneistä
Hoklannin tiilistä sovittanut kaksi korkokuvaa: ne kuvasivat kahta
enkeliä leipälapioihin nojautuneina.
Sekös herätti ihmettelyä katselijoissa. Professori Krusenholtz sanoi,
että Abraham Kellonsoittaja oli muuraustaiteilija Jumalan armosta
ja että hän nyt oli luonut itselleen pysyväisen muistopatsaan. Ja
senvuoksi hän ehdotti, että uuninsuun yläreunaan hakattaisiin: