Etelä -- lannanmaa! Kuinka omituinen kaiku onkaan sillä sanalla
sen korvissa, joka on tunturien välissä syntynyt. Se on maa,
jossa kyllä asuu suuria herroja ja maailman rikkaita -- mutta ei
kuitenkaan niin suuria kuin Kaavuonon ruukin vanha patruuna eikä niin
rikkaita ja mahtavia kuin Anders Dry, joka asui Jyykeänpohjassa ja
meni nuoruudessaan naimisiin keisarintyttären kanssa. Sitä komeutta
ja loistoa oli kelvannut katsella, kun morsian saapui Arkangelista
Jyykeän rantaan! Sellaista ei ole unissakaan nähty -- mutta Abraham
Kellonsoittaja oli sen komeuden nähnyt omin silmin, sillä hän
oli seisonut Jyykeän laiturilla juuri samana päivänä, jolloin
kolme kuunaria oli laskenut rantaan lastinaan mitä ihmeellisimpiä
tavaroita -- yhdessä kirkko ja pesutupa -- kokonainen viisitorninen
kirkko kullattuine, sipulia muistuttavine tornihattuineen. Ja
pesutupa mankeleineen ja silityskoneineen, joilla pitsimyssyiset
palvelijattaret olivat jo ennen maihintuloa silittäneet kaikki
korkeasukuisen rouvan liinavaatteet, niin ettei muuta kuin alkaa
taloksi vain.
Etelä -- lannanmaa! Mitä ovat sinun ihanuutesi niiden rinnalla, jotka
Ruija kätkee helmaansa -- Ruija, tuo sadun salaperäinen maa!
Siellä -- etelässä on kyllä suuria tehtaita, mutta mitä ne ovat
sellaisen kenkätehtaan rinnalla, jossa valmistetaan saappaat täydelle
miehelle sillä aikaa kun laiva ottaa halkoja rannassa? Eivät
mitään! Sellainen tehdas on jo itsessään salaperäinen maailma, jossa
katselija liikkuu pelko ja vavistus sydämessä.
Etelä -- lannanmaa! Kerro ihmeistäsi, tuo kokoon viisaasi, et
kuitenkaan kykene kilpailemaan tähtientutkija Krusenholtzin kanssa,
joka kaivoi esiin Maasin vanhan kirkon, apunaan omatekoinen magneetti
-- taikka Kapteeni-Mikon kanssa, joka yksin koko avarassa
maailmassa löysi tien Atlantin valtameressä olevaan saareen, missä
asukkaat vaihettavat vedellä viinaa. Ne olivat miehiä ne, suurella
viisaudella varustettuja. Mutta he eivät julistaneetkaan viisauttaan
koko maailmalle, vaan pitivät sen omana tietonaan.
Etelä -- lannanmaa, sinä olet auttamattomasti tuomittu jäämään
jälkeen kilpailussa Ruijan kanssa. Eivät riitä sinun rikkaasi, eivät
viisaasi, eivät tietosi eivätkä taitosi. Ruijassa on kaikki sata
kertaa suurempaa ja parempaa. -- Sinä puhut kirkoistasi. Niin -- puhu
vain. Mutta mitä ovat sinun kirkkosi Hammerfestin valkeatornisen
kirkon rinnalla, joka on rapattu vähän jalommilla aineilla kuin
sinun kirkkosi sammalta kasvavat seinät. Sinä ylpeilet kaikella,
millä ihminen ylpeillä saattaa. Niin -- mutta mitä ovat kauppiaasi
Ruijan kauppiaiden rinnalla? Muista, että Anders Dry oli kauppias
Jyykeänpohjassa ja meni naimisiin keisarintyttären kanssa. Ruijassa
ovat kaikki syntyperäisiä kauppiaita, sillä heidän opettajansa on
meri -- Jäämeri. Ja he ovat yhtä kavaloita kuin Jäämeri. Kuka pettää
lappalaisen taitavammin kuin Ruijan kauppias. Kuka on ymmärtäväisempi
häntä? "Mitä lappalainen suurilla rahoilla tekee? Hänelle riittää
vähempikin. Mutta me tarvitsemme rahaa, sillä me osaamme rahaa
käyttää. Katsokaapa noita makasiineja tuossa rannalla. Ne ovat meidän
rakennuttamiamme. Ja ne ovat tarpeelliset. Sillä kuivan suolan tahtoo
lappalainen, pilaantumattoman kahvin ja sokurin sekä tuoretuoksuisen
viinan." -- Niin -- ne ovat kauppiaita ne.
Eivätkä he silti jumalattomia ole, kaukana siitä! He käyvät
säännöllisesti kirkossa ja ripillä. Ja papin paras ystävä on aina
kauppias. Ei -- heillä on vain kehittyneemmät liikeperiaatteet kuin
lannan kauppiailla. Sillä eikös heidän opettajansa ole ollut Jäämeri
-- tuo armoton, joka itsekkyydessään hakee vertojaan? "Sen mitä otat,
sen saat, mitä et ota, sitä ei sinulle kukaan anna." Se on Jäämeren
uskontunnustus, ja se on Ruijan kauppiaiden uskontunnustus, kaikkien
muiden paitsi yhden -- Anders Dryn. Ja kuka moittisi? Huihai, ei
kukaan!
Vai ehkä Lappean pappi?
Etelä -- lannanmaa, sinä et tiedä, mikä mies on Lappean pappi.
Hän on ennen ollut merilaivan kapteeni, mutta juoppouden takia
menettänyt virkansa, ja pantu papiksi. Hän ei moiti ketään, ei omaa
rouvaansakaan, vaikka tämä säännöllisesti piilottaa häneltä väkevät
juomat. Ei -- hän vain hymyilee ja saarnaa, sillä hän on viisas mies
ja paljon maailmaa nähnyt. Hän ymmärtää elämän, hän.
Etelä -- lannanmaa, onko sinulla sellaisia kapteeneita?
Tuskin.
Sinun täytyy tunnustaa jääväsi jälkeen. Eikö totta?
Ja sittenkään en ole kertonut kaikkea.
En, sillä minä jätän sen tehtävän hänelle, joka oli tunturien välissä
syntynyt ja halveksi etelää. Hän ei ollut koskaan käynyt Kittilää
alempana. Hän uskoi jo sillä. Mutta Ruijan hän tunsi kuin viisi
myhkyräistä sormeaan.
Ja mukana hän oli ollut, siitä saat olla varma.
Kun kaivettiin maan sisästä Maasin vanha kirkko, oli hän siellä.
Sillä hän se ensimmäisenä veti auki vanhan rippiviinipullon,
jommoisia löydettiin yhtä vaille kolme tusinaa Maasin kirkon
sakariston lattian alta. Hän se ensimmäisenä avasi pullon, tarjosi
professorillekin ja sanoi: Skål!
Sillä sitä sanaa hän oli kuullut Kaavuonon ruukin vanhan patruunan
käyttävän.
Ei, minä jätän kertomisen Abraham Kellonsoittajalle -- hänelle, joka
oli tunturien välissä syntynyt ja halveksi etelää. Hänen kehtonsa
ääressä oli seisonut sadun haltijatar. Se oli antanut hänelle
sellaisen ihmeellisen mielikuvituksen, joka ei jättänyt häntä vielä
vanhuuden päivinäkään. Sen vuoksi säteilivät hänen silmänsä vielä
seitsemänkymmenen vanhanakin, loistivat ystävällisesti muhoillen
jokaiselle. Ja jos olit oikein hänen suosiossaan, sait suuren
kunnian: pääsit katsomaan hänen pajaansa.
Se oli maailman ihmeellisin paja, sillä siellä oli kaikkea, mitä
ihminen tarvitsi -- sellaistakin, jota ei tavallisesti pajasta haeta,
niin kuin verkonpauloja tai vanteettomia viilipyttyjä. Kaikkea
löytyi siitä pajasta, sillä se oli hänen Abraham Kellonsoittajan,
aarreaitta, pyhättö, satukamari.
Mutta jos tahdoit saada sinkilän halkovajasi oveen samana päivänä,
jolloin sen tilasit, niin istuit pian pajan kynnykselle ja panit
kätesi ristiin puhumatta sanaakaan. Silloin sinkilä valmistui. Mutta
jos rupesit jotakin kyselemään, sait odottaa, kunnes hän oli päässyt
kertomuksensa loppuun. Sillä hän, tuo merkillinen mies, joka oli
Lappean pappilassa kerran vieraillut yhdessä Tromssan piispan kanssa,
rupesi kertomaan sinulle leivinuuninteosta tuossa samaisessa
satumaisessa Lappean pappilassa.
Ja se oli ihmeellinen kertomus, sillä leivinuunin tekoa oli tullut
huutokaupalla myymään itse Tromssan maaherra.
Jos halusit sinkilän halkovajasi oveen, istuit hiljaa kuin kirkossa.
Vasta senjälkeen kun olit sinkilän saanut, saatoit ruveta puhumaan.
Mutta silloinkaan ei sinun olisi pitänyt kysyä, mitä sinkilänteko
maksoi.
Sillä hän määräsi satumaisen hinnan: viisi kruunua!
Ja kun olit ensikertalainen, oli sinun se maksettava.
Sillä katso, tämä nahkahousuinen mies, jolla oli kuikannahkainen
tupakkakukkaro vyöllä, eli mielikuvituksen ihmeellisessä maailmassa
aina. Viisi kruunua oli hänestä mitätön summa sen rinnalla, mitä
Anders Dryn kassakaappi oli sisältänyt, tai niiden satumaisten
rikkauksien rinnalla, jotka keisarintytär toi myötäjäisinä Ruijan
kauppiaalle.
Jos maksoit "tolpan" -- viisikolmatta äyriä -- taikka puoli kruunua,
silloin hän kiitti sinua.
Hän oli niin merkillinen mies tämä Abraham Kellonsoittaja, joka oli
tunturien välissä syntynyt ja halveksi etelää.
Ja miksei hän olisi halveksinut?
Sillä etelästä -- lannanmaasta tulivat tuhmat papit, jotka eivät
tunteneet Ruotsin vanhaa kirkkolakia ... äijärievut, vaikka olivat
akatemioissa vuosikausia opiskelleet.
Eivät tienneet edes sitä, ettei pappi saanut koskaan mennä kirkkoon
ennen suntiota.
Mutta jalomielinen hän oli. Sillä hän antoi anteeksi, jos pappi oli
nuori. Silloin meni kaikki kokemattomuuden laskuun.
Sillä Abraham Kellonsoittaja oli maailmaa kulkenut, vaikka ei ollut
koskaan käynytkään Kittilää etelämpänä. Ja hän oli paljon kokenut.
Hän oli ollut henkiystävä piispojen kanssa ja juonut veljenmaljoja
professorien ja höyrylaivankapteenien kanssa.
Missä on etelässä sellaista suntiota? -- Ei missään.
Sinä olet köyhä, lannanmaa, sillä sinun ihmisesi ovat niin köyhiä
mielikuvitukseltaan.
Mutta he eivät olekaan tunturien välissä syntyneitä. Jos he olisivat,
eivät he ajattelisi niinkuin ajattelevat. Heistä olisi silloin satu
totta ja tosi satua ja kuvittelu olisi heistä ainoa todellisuus.
Ei, sen joka elää mielikuvitusmaailmassaan ja joka museota
muistuttavassa pajassaan tuntee itsensä rikkaammaksi Turkin keisaria
tahi Amerikan presidenttiä, täytyy olla tunturien välissä syntynyt
ja halveksia etelää.
Sellainen mies oli Abraham Kellonsoittaja, Tenomuotkan suntio ja
seppä.
Maasin vanhan kirkon löytö.
Maat ylenevät ja maat alenevat.
Se on luonnon laki.
Suurin osa -- niin, koko Lapinmaa ja Ruijakin ovat kerran nousseet
merestä.
Mistä se johtuu?
Se johtuu siitä, että maan sisus on sulaa, jossa alkuaineet
myllertävät. Ne puhisevat ja pihisevät kuin puuro valtaisessa
kattilassa. Väliin ne vain hiljakseen porahtelevat kuin tyytyväisinä
olotilaansa. Mutta toisinaan ne tuskastuvat, äkämystyvät ja
hurjistuvat. Ja silloin ne paisuttavat voimansa äärettömiin.
Kuka vangitsi ne kuoren sisään? Kuka halusi kiduttaa niitä ikuisessa
pimeydessä? Kuka?
Eivätkö elementit olleet vapaita? Eikö maailman luoja ollut
lahjoittanut niille niiden voimaa? Miksi oli tuli vangittu maan
sisään? Mikä puolueellisuus, kun kerran osa sen omaa heimoa hallitsi
maan päällä?
Elementit maan sisässä riehuvat. Niiden vanha vihollinen vesi,
joka jostakin halkeamasta on päässyt solahtamaan maan uumeniin, on
muistuttanut niitä voimasta, jonka ne aikojen alussa saivat.
Mitä tekemistä oli vedellä maan uumenissa? Miksi se ei pysynyt
aloillaan?
Tuli ja leimaus! Se sai nähdä, mihin tuli pystyi jouduttuaan
kosketuksiin vanhan vihollisensa veden kanssa.
Maan sisuksissa myllertää mahtava voima. Se paisuu, paisuu kuin
kevättulviva joki yli äyräittensä. Pois kuori alkuaineitten
päältä! Pois kotelo ikuisuuden ihmevoimien ympäriltä!
Puks!
Se pamahti vähän kovemmin kuin tavallinen pullonkorkki, vähän
kovemmin, veliseni, vähän kovemmin.
Tuli nousee maasta, ja kuuma alkuaine virtaa ihmisten pelloille.
Mutta välistä ei maan uumenissa raivoava tuli jaksa puhkaistakaan
maan kuorta. Se vain kohottaa sitä ylöspäin: maanpinta nousee kuin
huonosti piastuneen leivän kuori.
Taikka: maanpinta laskee. Syvyydessä kalvava tuli on kovertanut
maanpinnan. Se tulee ohueksi, niin tavattoman ohueksi. Silloin se
ei kestä edes tavallisen kirkon painoa.
Ja sitä seikkaa sai Maasin vanha kirkko kiittää, että se muutamana
kesäisenä sunnuntaina humahti syvyyteen kuin kivi pohjattomuuden
kaivoon.
Eivätkö ihmiset olleetkin tuon sunnuntain aamuna nähneet lämmintä
höyryä nousevan maasta. Se oli ollut niin merkillistä höyryä,
etteivät maasilaiset koskaan muistaneet sellaista nähneensä.
Paimentyttö Pirita, joka kaitsi kauppiaan karjaa, oli koettanut
koota sitä helmaansa, mutta pysyikös se! Huihai! Se luisti käsistä
kuin sammakon kutu. Se oli omituisempaa höyryä kuin tavallinen usma,
joka nousee jängiltä.
Ja pappilassa oli tuona samaisena sunnuntaina ollut tällainen
keskustelu papin ja hänen rouvansa kesken:
-- Miksi riisipuuro on tänä aamuna niin kohokuorista?
-- Se on paistunut liian kuumassa uunissa.
-- Merkillistä.
Muuta ei pappi ollut virkkanut, vaan syönyt tyytyväisenä. Ja aterian
jälkeen hän oli vetäissyt äsken Kristianiasta tilaamansa uuden
kauhtanan ylleen ja mennyt kirkkoon.
Mutta papinrouva oli jäänyt kotiin. Hän oli hiukan närkästynyt, koska
hänen miehensä oli moittinut riisipuuroa.
Sitä närkästystään hän sai kiittää pelastumisestaan, sillä juuri
tuona samaisena sunnuntaina humahti Maasin kirkko syvyyteen
pappeineen ja lukkareineen.
Sitä kauhua, jonka tapaus paikkakunnalla herätti! Koko kylä oli ihan
pyörryksissä. Melkein puolet kylän asukkaista oli mennyt syvyyteen
kirkon mukana. Sinne oli mennyt pappi uusine kauhtanoineen, sinne
lukkari ja koko muu kirkkokansa. Ei ollut sitä taloa, josta ei joku
olisi ollut poissa.
Mutta merkillisintä kaikesta oli se, että siellä missä aviopuolisto
pyhäaamuna olivat riidelleen, oli toinen elossa. Oliko sitten
syyllisempi kuollut vai henkiin jäänyt, sitä oli vaikeampi sanoa.
Oh, sitä onnettomuutta! Rigges-Niila, pororuhtinas, oli juuri
palannut Alattiosta ja nostanut kauppiaalta rahoja. Hän meni
rahoineen. Laivuri-Jens, joka oli tullut Niilan mukana vihityttämään
itsensä Siiri Lensmannin kanssa, pelastui morsiamineen. He eivät
olleet kehdanneet mennä kolmaskertaista kuulutustansa kuulemaan.
Heitä oli ujostuttanut. No niin, heille se oli onneksi. Mutta se,
mikä kuitenkin nosti tien pystyyn, oli papin kuolema, sillä toista
pappia ei asunut Karasjokea lähempänä. Sinänsä se olisi kai sitten
mennyt, jos olisi saatu varmuus, että Maasin pappi oli ehtinyt
julistaa heidän aviokuulutuksensa kolmannen kerran. Heidät olisi
Karasjoen pappi vihkinyt ilman muuta. Mutta nyt ei löytynyt ketään,
joka olisi sen todistanut. He saivat siis tyytyä kahteen kuulutukseen.
Jokaiselle tuotti kirkon häviö surua ja onnettomuutta. Paksu-Johnsen,
joka oli joutunut papin kanssa huonoihin väleihin, viis välitti papin
kuolemasta. Mutta yhtä kaikki hänkin kulki pää riipuksissa: hänen
poikansa oli hukkunut kirkon häiviössä. Pojan kuolema -- no, olihan
sekin vahinko, mutta suurempi suru oli takin vuoksi, jonka poika oli
vetänyt ylleen kirkkoon mennessään. Sillä takin povitaskussa oli
ollut kuitti Rigges-Niilalle maksetusta velasta. Lauantai-iltana he
olivat tehneet kuitin Johnsenin peräkamarissa ja ryypänneet päälle.
Ja nyt oli kuitti hukkunut. Paksu-Johnsen kulki ja kirosi, sillä
Niilan pojat, varsinkin kun olivat isänsä kuoleman kautta menettäneet
suuren summan rahaa, tulisivat vaatimaan häneltä velan toistamiseen.
Aikaa kului. Maasilaiset rakensivat uuden kirkon kolme peninkulmaa
etelämmäksi, nykyiseen Kautokeinoon. Vähitellen unohtui onnettomuuden
päivä. Suusta suuhun kulki vain tarina tuhon sunnuntaista, sillä sen
seuraukset tuntuivat vieläkin seurakunnassa.
Paksu-Johnsenin jälkeläiset olivat jääneet köyhiksi. Heidän isoisänsä
isä oli joutunut kuin joutunutkin toistamiseen maksamaan velkansa
Rigges-Niilan pojille. Miten Laivuri-Jensin kolmannen aviokuulutuksen
oli käynyt, sitä ei nytkään tiedetty paremmin kuin ennenkään. Mutta
Siiri Lensmannin hän joka tapauksessa oli nainut, koskapa heidän
poikansa pojanpoika harjoitti kauppaa Kautokeinon kirkolla. Joka kerta
kun tämä kulki Alattion markkinoille ja yöpyi Maasinkylään, hän
ajatteli ennen maatamenoaan: "Olisipa soma tietää, ehtikö Maasin
pappi kolmannen kerran kuuluttaa isoisän isän ja Siiri Lensmannin,
ennenkuin maa nieli kirkon."
Ja Sören Johnsen, hän, joka piti pikkukoulua Maasissa, mietti
katsellessaan Rigges-Niilan pojanpojan poikaa: "Olisipa soma tietää,
oliko isoisän isän takin taskussa kuitti Rigges-Niilan velasta.
Silloin minä lähtisin Tromssaan kansakoulunopettajantutkintoa
suorittamaan." Ja hän katseli hajamielisenä Rigges-Niilan
pojanpojan poikaa, joka istui etupenkillä lautamies Olsenin pirtissä
hopeasolkinen lapintakki yllään.
Niin jokaisen Maasissa-kävijän ajatukset johtuivat aina tuohon
onnettomuuden päivään.
Pappi tuli sinne maakirkkoa pitämään. Hän meni majataloon, kaivoi
repustaan kuluneen kauhtanansa ja ripusti sen vierashuoneen seinälle.
Mutta samalla hän ajatteli: "Takki saisi olla uusi. Mahtaisikohan
Pedersen-paran kauhtana enää kelvata mihinkään, jos se kerran
päivänvaloon kaivettaisiin?"
Ja sen ajatuksen jälkeen hän sytytti piippunsa ja rupesi katselemaan
lappalaispoikien kisailua kievarin pihalla.
Mutta että maa voisi nielaista kievarin ja sen mukana hänet
seuraavana päivänä jumalanpalveluksen aikana, sitä hän ei ajatellut.
Jota vastoin hänen rouvansa ajatteli.
Sillä illalla ennen maatamenoaan hän risti kätensä ja rukoili, ettei
Jumala vain sallisi maan haljeta Maasissa sillä aikaa kun hänen rakas
Nilsinsä siellä kirkonmenoja piti.
Näin kulkivat ihmisten ajatukset aina tuohon onnettomuuden päivään,
kunnes Maasiin saapui mies, joka toi päivänvaloon vanhan kirkon.
Tähtientukija Christoph Heribertus Krusenholtz! Kuka olisi
aavistanut, että hän tulisi nostamaan päivänvaloon Maasin vanhan
kirkon! Hän oli viettänyt iltojaan Tukholman kuninkaallisessa
tähtitornissa ja ihmetykseen vaipuneena katsellut tuikkivia
taivaankappaleita. Mitä liikutti häntä Pedersen-vainajan uusi
kauhtana taikka Rigges-Niilan rahat, häntä, jolla itsellään oli niin
juhlallinen palkka ja kultanappinen hännystakki. Mitä liikuttivat
häntä pikkukoulunopettaja Johnsenin aviokuulutus, häntä, jolle oli
tarjottu professoripaikkoja maailman suurimmissa yliopistoissa ja
joka olisi saanut vaikka prinsessan, jos vain olisi halunnut. Ei niin
kerrassaan mitään! Mutta niinpä hän vain tuli -- auringonpimennystä
katsomaan ja joutuikin sensijaan tuijottamaan maankauhean kuopan
pohjalle, jota työmiehet kaivoivat hiessäpäin Maasin vanhalla
kirkkopaikalla.
Oi kauhistus sitä kuopan syvyyttä! Pieninä kuin kärpäset kumottivat
miehet sen pohjalla. Eikä kumma, sillä sitä oli jo kaivettu yhtä
vaille kolmekymmentä päivää. Abraham Kellonsoittaja, joka kuopan
pohjalla johti kaivaustyötä, teki kuopassa vallitsevasta tavattomasta
kuumuudesta sen johtopäätöksen, että lähestyttiin jo arveluttavasti
maan keskipistettä. Hän huusi senvuoksi professori Krusenholtzille:
-- Taidamme olla väärässä!
Silloin professori laskeutui kuoppaan ja asetti mittarin keskelle
kuopan pohjaa.
Se mittari oli maailman ihmeellisin kapine: pieni, vesimittarin
mallinen puukotelo, jonka sisällä oli lasiputki ja siinä hitunen
alkuainetta. Se teki herkkiä liikkeitä joka kerta, kun joutui viinan
läheisyyteen.
Viinamagneetti! Onko kummempaa kuultu?
Niin -- se oli todellakin viinamagneetti, sellainen, jossa alkuaine
rupeaa hypähtelemään alkoholin läheisyydessä.
Tähtientutkija Krusenholtz laskeutui polvilleen. Hän tarkasti
magneettia huolellisesti ja tarkkaan. Ja katso! Alkuaine liikkui,
niinkuin se aina liikkuu alkoholin läheisyydessä.
Professori nosti koneen ylös ja katsoi miehiin, kasvoillaan
voitonriemuinen ilme:
-- Kaivakaa vain, pojat! Palkka teille tulee!
Ja kas: ei enää kuin pari kolme lapion pistoa, niin kilahti teräs
johonkin kirkkaaseen ja kovaan.
Oli osuttu suoraan sakariston lattian alla sijaitsevaan
viinikellariin.
Abraham Kellonsoittaja iski silmää professorille ja sanoi:
-- Tottakai sitä maistetaan?
-- Jo vain!
Ja niin veti Abraham Kellonsoittaja korkit kahden viinipullon suulta,
tarjosi toisen professorille ja sanoi:
-- Skål!
Sekös ainetta oli! Sellaista ei voitaisi enää nykyajan rippikirkossa
käyttää. Ei vaikka. Sillä silloin saisi suntio huolehtia vähän
muustakin kuin kapan auttamisesta papin selkään tai numeroiden
asettamisesta numerotaululle.
Sitten mentiin kirkkoon. Ja siellä vasta näky aukeni. Kaikki
sanankuulijat istuivat penkkeihin jähmettyneinä, ja pappi seisoi
saarnatuolissa suu auki.
Hän oli saanut halvauksen keskellä saarnaa ja kuivettunut siihen
paikkaan.
Abraham Kellonsoittaja, joka oli maailmaa ennenkin nähnyt ja sen
kummia katsellut, kiipesi saarnatuoliin ja kurkisti papin olan takaa.
Aivan oikein, teksti oli esillä vielä. Pappi ei ollut ehtinyt vielä
kirkollisiin kuulutuksiin, ennen kuin kirkko oli humahtanut maan
sisään.
Eräs toinen, Erkki-Antti-vainaja, haki Paksu-Johnsenin pojan.
"Vaaleaverinen mies, messinkinappinen takki päällä", oli
pikkukoulunopettaja opastanut. No -- vaaleaverisyydestä ei nyt enää
ollut apua, mutta messinkinappinen takki löytyi, samoin Rigges-Niilan
rahat.
Miehet palasivat sakaristoon ja rupesivat huhuilemaan ylöspäin:
-- Ohooi, ohooi! Selvä on!
Silloin laskettiin nuoratikkaat kaivokseen ja yksitellen kiipesivät
miehet syvyydestä päivänvaloon, professori Krusenholtz ensimmäisenä.
Abraham Kellonsoittaja nousi viimeisenä, sillä pelko oli hänelle
tuntematon.
Sitä väen paljoutta, joka oli kerääntynyt kaivoksen ympärille! Siinä
oli Kautokeinon pappi, pikkukoulunopettaja Johnsen, kauppias Jensen,
Laivuri-Jensin jälkeläinen, ja kylänväkeä suunnaton määrä.
Arvaa sanomattakin, mikä ilo syntyi, kun miehet nousivat maan
sisästä. Nousi niin suuri riemuhuuto, ettei sellaista ole kuultu kuin
kerran jälkeenpäin: silloin, kun kohotettiin eläköönhuuto Anders Dryn
mennessä naimisiin keisarintyttären kanssa.
Professori Krusenholtz selitti kansanjoukolle, mitä syvyydestä oli
löydetty, kertoi tarkkaan, miltä kirkko näytti sisältä. Huudahtipa
siinä yksi ja toinen: ah ja uh! Mutta sitten vasta hämmästys
ylimmilleen kohosi, kun professori viittasi Abraham Kellonsoittajan
kertomaan, mitä tämä oli saarnatuolissa nähnyt.
Niin -- Laivuri-Jens ja Siiri Lensman olivat menneet kahdella
kuulutuksella naimisiin.
Mutta siihen huudahti kauppias Jensen:
-- Viis minä siitä, mutta minä olen kuulutettu kolme kertaa ja se on
pääasia!
Hän oli arka kunniastaan, sillä hän oli kunnallislautakunnan esimies.
Erkki-Antti-vainaja, joka oli lukenut Rigges-Niilan kuitin, ojensi sen
professorille. Tämä luki sen korkealla äänellä väkijoukon
kuunnellessa henkeä pidättäen.
Se oli selvä, velka oli maksettu. Papereissa oli
Rigges-Niila-vainajan omakätinen "karvamerkki".
Pikkukoulunopettaja Johnsen otti kuitin vastaan vapisevin käsin.
Hän näki jo hengessään Tromssan seminaarin ja itsensä istumassa
sen suurissa luokkasaleissa, joissa oli kartat ja maapallot ja
senkin seitsemät viivottimet ja harpit. Hän näki jo hengessään
päivän, jolloin hän vastavalmistuneena kansakoulunopettajana istuisi
Kautokeinon uuden kansakoulun katederissa ja puhuisi hiukan samaan
tapaan kuin nykyinenkin opettaja, hiukan nenäänsä.
Ja katsoen väkijoukkoa aivan samalla tapaa kuin hän katsoi luokkaansa
sanoessaan: 'Kirjoittakaa se' hän virkkoi:
-- Minulla on nyt kuitti, ja te ymmärrätte, hyvät ystävät, mitä tästä
nyt seuraa.
Kyllähän hyvät maasilaiset sen ymmärsivät.
Nyt astui esiin kirkkoherra ja puhui jotakin professorille. Ihmiset
eivät erottaneet, mitä hän sanoi, mutta professori kävi juhlallisen
näköiseksi ja nyökäytteli päätään. Hetkisen kuluttua hän lausui
ääneen:
-- Kirkkoherra tässä esittää, että koska -- mikäli hän tietää --
vainajia ei ole ennemmin siunattu, se tapahtuisi nyt tässä. Minulla
ei suinkaan ole mitään sitä vastaan, ja sehän on seurakunnan
kirkkoherran asia ja virkavelvollisuus.
Kirkkoherra Lillklausen katsahti ympärilleen, -- hän etsi lukkaria.
Mutta lukkaria ei näkynyt joukossa -- joku sanoi hänen menneen
kestikievariin lehmää katsomaan. Kirkkoherra selitti, ettei häntä
nyt juuri siinä silmänräpäyksessä tarvittukaan, sillä hänenkin --
kirkkoherra Lillklausenin -- oli mentävä kievariin pukeutumaan
kauhtanaan ja kaulukseen.
Kirkkoherra Lillklausen lähti siis, väkijoukon jäädessä katselemaan
ja töllistelemään kaivoksen ympärille. Ja olikos heillä katselemista
-- huihai! Siinä oli nyt ensinnäkin maankuuluisa Krusenholtz, sama
mies, joka valmisti almanakat ja oli nyt kaivanut esiin Maasin vanhan
kirkon. Siinä oli Abraham Kellonsoittaja, professori Krusenholtzin
oikea käsi. Hän oli luvannut maasilaisille 'hiukan puheenaihetta'
ensi talveksi. Lautamies Olsenin Hildyr rupesi jo siihen hengessään
uskomaan. Hän oli antanut rukkaset pikkukoulunopettajalle senkin
seitsemän kertaa, mutta nyt hän katseli Sören Johnsenia aivan eri
ilmein. Pieni nykerönenä oli uteliaisuudesta punainen, ja vähän väliä
hän korjasi kirjavaa liinaansa, joka jätti hänen ruskeat kiharansa
otsapuolelta auringonsäteiden hyväiltäviksi. Oi, hänen oli tehnyt
niin kovasti mieli saada Johnsen kääntämään päätään ja huomaamaan
hänet. Hän tiesi nyt, miten hän vastaisi, ja mietti, sanoisiko Sören
enää: 'rakas Hildyr!' -- ja häntä pelotti, pelotti niinkovin, ettei
Sören enää niin sanoisikaan. Hetken päästä hän oli siitä aivan varma,
sillä Sören Johnsen katseli vain ihmisten päiden yli eikä ollut häntä
huomaavinaankaan. Silloin hän tunsi vihaavansa koko saapuvilla olevaa
väkijoukkoa, -- Sören Johnsenia ennen kaikkia muita. Mutta kaikkein
eniten hän tunsi katkeruutta Abraham Kellonsoittajaa kohtaan. Eikö
tämä ollut luvannut maasilaisille 'uutta puheenaihetta'? Oh, hän
tiesi nyt, mitä se tulisi olemaan... 'Eipä Johnsen huolinutkaan
Olsenin Hildyristä, kun sai Rigges-Niilan rahat ja pääsi Tromssaan
lukujansa jatkamaan!' -- Niin he sanoisivat -- nuo ilkeät,
vahingoniloiset naapurit, joille Abraham Kellonsoittaja oli luvannut
'uutta puheenaihetta'. -- Hänen olisi tehnyt mieli purkaa hiukan
kiukkuaan Abraham Kellonsoittajalle, kun kuuli tämän huutavan: --
Pottelit on pelastettava!
Lautamies Olsenin nykerönenäinen Hildyr ei yhtään tiennyt, mistä
'potteleista' oli kysymys. Hän vain keikautti niskojaan ja
sanoi: 'pyh!' Mutta jos hän olisi tiennyt, mitä pulloja Abraham
Kellonsoittaja tarkoitti, hän ei olisi sanonut 'pyh!', vaan 'ah!',
-- sillä nuo pullot, joista Abraham Kellonsoittaja parastaikaa
professori Krusenholtzille puhui, tulivat näyttelemään tärkeää osaa
hänenkin tulevaisuutensa ratkaisussa.
-- Pottelit on pelastettava, ennenkuin pappi lukee haudan! huusi
Abraham Kellonsoittaja toistamiseen ja viittasi pari miestä mukaansa.
He laskeutuivat kaivokseen ja palasivat puolen tunnin päästä.
Yks'kaks' seisoi kaivoksen reunalla kaksitoista tummanpunaista
pulloa, jotka aurinko pani säteilemään mitä ihastuttavimmalla
tavalla. Ne loistivat kuin rubiinit, -- ja niiden säihky julisti
hämmästyneille maasilaisille, että elämä nousee maasta. -- Kului
toinen puolituntinen, ja pullojen luku eneni kaksinkertaiseksi.
Professorin miehet korjasivat ne huostaansa ja lähtivät
juoksuttamaan niitä kievariin, jonne lukkari oli mennyt lehmää
katsomaan ja pappi pukeutumaan virkapukuunsa.
Pulloja oli kaikkiaan kolme tusinaa, yhtä vaille. Lautamiehen Hildyr
laski ne yksitellen, sillä hän ei ollut tyhmimpiä tyttöjä, vaikka
olikin hiukan ylpeä. Hänelle johtui mieleen, että sieltähän saisi nyt
Per Rasmussenin Matte hääjuomat, -- sillä tämä oli lykännyt häitänsä
viikosta toiseen hääjuomien puutteessa. Lautamiehen Hildyr pyörähti
joukosta ja hävisi kylälle päin.
Nyt palasi lukkari lehmää katsomasta, pappi oli saanut virkapuvun
ylleen, professorin miehet tulleet pullojen viennistä -- ja niin
alkoi juhlallinen hautaustoimitus.
Kirkkoherra Lillklausen ei muistanut olleensa omituisemmissa
hautajaisissa. Siellä uinui maan alla kokonainen seurakunta
pappeineen ja lukkareineen syvälle haudattuna. Tähän hetkeen asti he
olivat odottaneet siunausta, lähes parisataa vuotta -- ja nyt oli tuo
hetki koittanut. Sanankuulijat olivat istuneet penkeissään, pappi
seisonut saarnatuolissa ja suntio tapulissa kellojen ääressä, kukin
kangistuneena siihen asentoon, mihin oli sattunut jäämään onnettomuuden
tapahtuessa. Heidän tomumajansa oli pysynyt koossa, koska heille
ei ollut lausuttu niitä sanoja, jotka päästävät sielun rauhaan
ja avaavat ruumiille tien maaksimuuttumiseen. Siinä oli syy minkä
vuoksi Abraham Kellonsoittaja oli tavannut kirkkoherra Pedersenin
saarnatuolista ja Erkki-Antti Paksu-Johnsenin pojan penkistä. --
Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin kirkkoherra Lillklausenin ohut
ääni lausui: 'Maasta olette te tulleet, maaksi pitää teidän jälleen
tuleman', kuului maan alta humahdus, kuin olisi valtainen jauhomäärä
pudotettu jostakin hyvin korkealta hinkaloon, ja hetken päästä kohosi
kaivoksesta sakea pölypilvi osoittaen, ettei maan alla uinuvasta
kirkkokansasta ollut enää mitään jäljellä. Se oli kirjaimellisesti
palannut Maa-emon avaraan syliin.
Lukkari aloitti virren, johon kaikki saapuvilla olevat yhtyivät. Se
oli valtavaa veisuuta, jollaista ei oltu kuultu Maasissa ennen eikä
tulla koskaan jälkeenpäin kuulemaan: virsi sadallekolmelletoista
vainajalle, jotka maa nieli kauniina kesäsunnuntaina kaksisataa vuotta
sitten. Totisesti, jäljellejääneet olivat sen virren heille velkaa!
Ja he lauloivatkin sen sydämensä pohjasta, professori Krusenholtzista
alkaen kievarin risaiseen paimenpoikaan asti. Abraham Kellonsoittajan
juhlallinen ääni kaikui ylinnä muiden. Tunturit ympärillä kuuntelivat,
Maasin matalat puutalot kuuntelivat, laitumella käyskentelevä karja
kuunteli -- niin, koko luonto kuunteli tätä yksinkertaisen liikuttavaa
sielumessua. Unohtunut oli professori Krusenholtzin ihmeellinen keksintö
-- viinamagneetti, unohtunut Tromssan seminaari ja sen korkea oppi,
unohtuneet pitkäkaulaset espanjanviinipullot -- yhtä vaille kolme
tusinaa. Kaikki sellainen oli häipynyt mielestä pois -- yksin
katkeruuskin Hildyr Olsenin sydämestä, joka nyt oli kyyneleitä
tulvillaan.
Ikuisuus kohotti hetkeksi huntua vakavilta kasvoiltaan.
Kun virsi oli loppunut, hajaantui väkijoukko vähitellen. Ja
ihmeellistä: ihmiset tunsivat jälleen itsensä. Pikkukoulunopettaja
Johnsen ajatteli Tromssan seminaaria ja sen korkeata oppia,
lautamiehen Hildyr muisti katkeruutensa ja nosti nenänsä entistä
pystympään -- hänellä oli vain yksi lohdutus: Per Rasmussenin Matte
oli luvannut pitää häät illalla, ja Maten morsian oli pyytänyt
Hildyriä morsiustytökseen. Professorin miehet ajattelivat kievarin
peräkamarin piirongilla seisovaa pulloriviä: -- niitä oli yhtä vaille
kolme tusinaa, ja Per Rasmussenin Matte oli pyytänyt ostaa niistä
viisi. No, se oli Abraham Kellonsoittajan ja professori Krusenholtzin
asia -- jos he myisivät, niin myykööt: heille jäisi vielä.
Professori Krusenholtz läksi miehineen kievariin. Heihin liittyivät
kirkkoherra Lillklausen ja lukkari. Päivä oli ollut merkillinen,
suurenmoinen, ja sitä seuraava ilta oli muodostuva sen mukaiseksi.
Sillä heti kun professori oli päässyt kievariin ja parahiksi kerinnyt
papin kanssa ihmettelemään soreaa pulloriviä peräkamarin piirongilla,
ilmestyi Per Rasmussenin Matte ja esitti asiansa. Hän oli ollut
kuulutuksissa jo kuutisen kuukautta, mutta ei ollut pystynyt pitämään
häitänsä hääjuomien puutteessa. Kirkkoherra kyllä tiesi, että hän
puhui totta. Mutta nyt oli sattunut niin merkillisesti, että juomisia
oli ilmestynyt kuin taika-iskusta ja vielä sellainen määrä -- pulloja
yhtä vaille kolme tusinaa! Sen vuoksi hän pyytäisi ostaa professorin
varastosta viisi tahi kuusi ja maksaisi niistä vaikka vuorson
kappaleesta.
Asia otettiin keskustelun alaiseksi. Per Rasmussenin Matte sai
mennä pirttiin päätöstä odottamaan. Hyväsydäminen Krusenholtz
oli heti valmis myönnytykseen, -- hän ei ollut eläissään vielä
nähnyt lappalaishäitä. Mutta kirkkoherra Lillklausen oli toista
mieltä: hänen mielestään viinivarasto kuului seurakunnalle, vaikka
professori -- ihmeellisen keksintönsä ansiosta -- olikin sen niin
odottamattomasti esiinkaivanut. Mutta jos professori suostuisi
luovuttamaan vuorsot seurakunnalle korvaukseksi, ei hänellä,
kirkkoherra Lillklausenilla, olisi mitään sitä vastaan, että
professori päättäisi viinipullojen kohtalosta.
Siihen ei professori Krusenholtzilla ollut mitään muistuttamista.
Mitäpä hän vuorsoilla -- huihai! Hän suostui.
Per Rasmussenin Matte kutsuttiin sisään päätöstä kuulemaan. Ja arvaa
sen sanomattakin, miten iloiseksi hän tuli: hän pyysi heti professori
Krusenholtzin miehineen häihinsä, jotka samana iltana pidettäisiin
kievarin avarassa pirtissä.
Tulivatpa niistä häät, tulivat sellaiset, ettei Maasissa ollut
ennen nähty ja tuskin tullaan koskaan näkemäänkään. Per Rasmussenin
Matte kutsui niihin kaikki, jotka suinkin kynnelle kykenivät. Ja
kun ilta saapui, oli kievarin avara pirtti ääriään myöten täynnä.
Siellä oli professori Krusenholtz ja Abraham Kellonsoittaja, siellä
opettaja Johnsen, lautamies Olsen ja kaikki kylän arvohenkilöt --
puhumattakaan alinkokansasta, jota oli kuin tuhkaa.
Keitettiin kahvia suurella muuripadalla, johon oli kaadettu kuusi
pulloa mitä tulisinta espanjanviiniä. Se oli ollut Maten mielestä
paras keino hääjuotavan valmistamiseksi.
Sen vaikutukset tuntuivatkin pian: ei ollut maistettu kuin pari
kolme kuppia mieheen, kun koko pirtti oli sanatonna. Ihmiset
seisoivat toisiinsa nojaten, silmät renkaina päässä, tulisen juoman
kierrellessä heidän ruumiissaan kahliten kielen ja halvaten jalat.
Jollei pirtti olisi ollut niin ahdinkoon asti täynnä, olisivat kaikki
maanneet tiedottomina -- mutta nyt ei kukaan päässyt kaatumaan
tilanahtauden vuoksi.
Pahinta oli se, että puhekyky loppui juuri vihkimisen aikana -- juuri
silloin kun kirkkoherran piti kysyä Per Rasmussenin Mateita, tahtoiko
tämä ottaa Karen Olavintytär Siirin aviovaimokseen. Kirkkoherra ei
saanut enää sanaa suustaan, vaan nyökkäsi parikunnalle, joka nyökkäsi
hänelle vastaan. Ja kun kirkkoherra Lillklausen kääntyi hääväen
puoleen kuin apua anoen, ei sieltäkään kuulunut äännähdystäkään, vaan
kaikki nyökkäsivät hänelle ilmeettömin, aavemaisin kasvoin kuin
vainajat ikään. Pirtti kävi hämäräksi, ja siinä hämärässä seisoi
hääjoukko kalpeana, silmät jäykkinä, nyökäten tahdissa kuin jonkin
tuntemattoman voiman johtamana. Vähitellen rupesi kirkkoherrasta
tuntumaan, ettei hän ollutkaan Lillklausen, vaan Pedersen --
Pedersen-vainaja -- ja tuo hänen edessään seisova parikunta oli
Laivuri-Jens ja Siiri Lensman sekä nuo kalvakat häävieraat olivat
äsken hautaansiunattuja, jo ammoin sitten kuolleita maasilaisia.
Jokainen vastasi hänen nyökkäykseensä jäykästi, liikauttamatta
muuten ainoatakaan jäsentä.
Kuinka kauan lumousta oli mahtanut kestääkään, on vaikea sanoa,
jollei Abraham Kellonsoittaja olisi pelastanut tilannetta. Hän oli
maistanut varovaisemmin, ja kovalla tahdonponnistuksella hän sai
puhelahjansa takaisin. Hän oli ollut alunpitäen selvillä, että
kysymyksessä oli henkien kosto: nuo äsken hautaan siunatut tulivat
riitelemään takaisin rippiviinejänsä. Siitä tämä merkillinen tapaus.
Hän avasi siis suunsa ja katsoen muutamaan lappalaiseen, joka hänestä
muistutti erästä hänen äsken kirkossa näkemäänsä, hän kysyi:
-- Pyydämme lupaa saada viettää Per Rasmussenin Maten ja Karen
Olavintytär Siirin häitä.
Lappalainen nyökkäsi, ja siinä silmänräpäyksessä saivat kaikki
puhelahjansa takaisin. Kirkkoherra Lillklausen toimitti siis
vihkimisen loppuun, ja onnellisena pyörähti pariskunta ympäri
vastaanottamaan joka taholta satelevia onnitteluja. Kaikki
olivat taas entisellään -- puheltiin ja naurettiin, samalla kun
myös siunailtiin, mikä äskeisen tapahtuman oli aiheuttanut. Sillä
tavallista päihtymystä se ei varmaankaan ollut. Kukaan ei arvannut
syytä siihen, eikä Abraham Kellonsoittajakaan ruvennut tietojaan
selittämään.
Niin jatkettiin hääjuhlia myöhäiseen yöhön, ja vaikka viinikahvia
tarjoiltiin ahkerasti, ei koko iltana enää sattunut sellaista kuin
vihkimisen aikana.
Vainajat olivat luovuttaneet viininsä elävien iloksi.
Pikkukoulunopettaja Johnsen, joka saatuaan Rigges-Niilan
kuitin haltuunsa oli käyttäytynyt aivan kuin kirkonkylän
kansakoulunopettaja, pujottelihe tuvassa väkijoukon lomassa
puhellen kyläläisten kanssa. Ja hänellä oli jokaiselle jokin
hyvä sana sanottavana. Hänen kasvonsa loistivat yhtä paljon
viinikahvista kuin sisäisestä tyytyväisyydestä. Mutta -- miten
ollakaan, siinä edestakaisin pujotellessaan hän joutui vastatuksin
lautamiehen Hildyrin kanssa. Hänen opettaja-arvokkuutensa kasvoi
kaksinkertaiseksi, ja hän puhutteli Hildyriä aivan kuin tämä olisi
ollut hänen entinen oppilaansa:
-- No, rakas Hildyr, miten sinä voit?
Tyttö katsoi häneen lämpimästi -- tavalla, joka sai Johnsenin
vaistomaisesti silmäämään sivulle, eikö sillä suunnalla olisi ollut
tilaa päästä pujottelemaan eteenpäin. Hän ei ollut odottanut mitään
vastausta, mutta sai nyt sellaisen odottamattaan:
-- Kiitos, minä voin hyvin. Miten itse voit, rakas Sören?
Johnsen tyrmistyi. Se sanottiin niin lämpimästi, niin loistavin
silmin, niin hehkuvin poskin, että Johnsen sai äkkiä halun
mennä edemmäs. Hänen ylpeyttään oli loukattu. Millä oikeudella
lautamiehen tytär noin puhutteli häntä -- kaiken sen jälkeen, mitä
oli tapahtunut? Mutta väkijoukko ahdisti joka puolelta, niin ettei
hän päässyt liikahtamaankaan, vaan oli pakotettu jäämään noiden
lämpimien, suloisten tytönsilmien eteen, jotka näyttivät pyytävän
anteeksi jotakin ... jotakin, jonka pikkukoulunopettaja Johnsen
parhaiten tiesi.
-- Lähden syksyllä Tromssaan, et ehkä tiedäkään?
-- Kyllä, rakas Sören.
Se riisui Johnsenilta lopunkin opettaja-arvokkuudesta. Hän oli taas
tavallinen pikkukoulunopettaja, vaatimaton ja köyhä, ja tuossa hänen
edessään seisoi lautamies Olsenin Hildyr, jota hän oli toivottomasti
rakastanut ja monta kertaa turhaan kosinut. Hänen päässänsä suhisi.
Sen sai aikaan osaksi Per Rasmussenin Maten hääjuoma, osaksi
rakastetun läsnäolo. Hän kokosi ajatuksensa ja viittasi tyttöä
seuraamaan häntä.
He menivät ulos valoisaan kesäyöhön. Jänkälintu lauloi jossakin
lähellä surunvoittoisesti. Maasin matalat puutalot unelmoivat
väräjöivässä kesäyönvalossa. Ne olivat nähneet merkillisen päivän
ja ne muistelivat sen yksityiskohtia, kehräten uuninnurkassa asuvalle
sirkalle lauluvarastoa vuosiksi eteenpäin. Ne olivat nähneet
suurimmat hautajaiset ja suurimmat häät, mitä Maasissa koskaan oli
toimeenpantu, ja ne kuiskailivat toisilleen, ettei tästä lähtien
saisi hämmästyä mistään -- ei edes siitäkään, että Hildyr Olsenista
tulisi Sören Johnsenin vaimo.
Niin, niin -- nuo vanhat, viisaat Maasin pikku talot -- ne olivat
oikeassa. Sillä eikös tuossa Hildyr Olsen kävellytkin Sören Johnsenin
käsikoukussa? Käyskelipä niinkin. Se merkitsi, että rakastavaisten
asia oli onnellisessa alussa.
Kun Hildyr Olsen ja pikkukoulunopettaja Johnsen palasivat pirttiin,
oli professori Krusenholtz parastaikaa pitämässä puhetta. Mitä hän
oli sanonut sillä aikaa kun he kuiskailivat toisilleen kuulaan
kesäyötaivaan alla -- sitä he eivät tienneet, mutta se, mitä he nyt
kuulivat, jäi lähtemättömästi heidän muistoonsa.
-- Tulee päivä, jolloin maa ottaa -- ottaa paljon sellaista, mikä on
meille rakasta. Mutta tulee toinen päivä, jolloin maa antaa -- antaa
runsaasti korvauksen kera. Tämä päivä on todistuksena siitä. Ja
senvuoksi voimme, samalla kun muistelemme maan povessa uinuvaa
kirkkokansaa, turvallisesti kohottaa maljamme hääparin kunniaksi.
Sillä katsokaa, hyvät ystävät -- loppu, se on usein samaa kuin
alku ... niin -- alku.
Professori kohotti kievarinemännän kololaitaisen kahvikupin
huulilleen ja kumarteli joka taholle.