_Kun hän kasvoi_ sanoivat kaikki ihmiset: "Hänestä tulee pyhimys,
pyhimys."
Hänen nimensä oli Margherita Cornado. Hän asui Girgentissä, joka on
Sisilian etelärannalla, suurella kaivosalueella. Kun hän vielä oli
lapsi, oli hänen isänsä kaivostyömies, mutta sai sitten vähän periä,
niin että voi lakata työskentelemästä.
Margherita Cornadon kodissa Girgentissä oli pieni, ahdas ja viheliäinen
kattoterassi. Kapeat ja jyrkät portaat sinne veivät ja matalan oviaukon
kautta täytyi kömpiä. Mutta maksoi kyllä vaivan kiivetä sinne. Sieltä
ylhäältä ei näkynyt ainoastaan kattojen paljous, vaan ilma kaupungin
yläpuolella kimalteli täynnään Girgentin kirkkojen torneja ja päätyjä.
Ja jokainen pääty ja jokainen torni oli kuin värähtelevä huippu,
jossa kuvat kimmelsivät ja akkunaparvekkeet seista törröttivät ja
telttakatokset loistivat.
Ja kaupungin ulkopuolella näkyi avara kenttä, joka hiljalleen laskeutui
merta kohti, ja kenttää vartioi vuorten puoliympyrä. Koko kenttä hohti
punervana, meri oli emaljinsininen ja vuorten rinteet olivat keltaisia.
Se oli täydellinen hehkuva itämaa väriloistossaan.
Mutta sinne näkyi paljon muutakin kuin tämä. Vanhoja temppeleitä oli
siellä täällä pitkin laaksoa. Muurinraunioita ja omituisia vanhoja
torneja siellä oli. Se oli oikea satumaailma.
Lapsena Margherita Cornadolla oli tapana viettää suurin osa päivästä
siellä ylhäällä. Mutta hän ei koskaan katsellut huikaisevaa maisemaa.
Hänen mieltänsä kiinnitti muu.
Isä oli usein kertonut hänelle elämästä Grotten rikkikaivoksissa,
joissa hän kävi työssä. Istuessaan ilmavalla terassilla Margherita
Cornado kuvitteli aina kuljeksivansa noissa pimeissä maanalaisissa
käytävissä ja hapuilevansa eteenpäin synkissä kaivoksissa.
Hän ei koskaan saanut pois mielestään sitä kurjuutta, joka vallitsi
kaivoksissa, varsinkin hänen täytyi ajatella lapsia, jotka kantoivat
malmin maanpinnalle. "Nuo pikku vaunut" oli heillä nimenä. Se sana
pyöri aina hänen mielessään. Raukat, raukat nuo pikku vaunut, nuo pikku
kaivosvaunut!
Aamuisin ne saapuivat ja seurasivat kukin isäntäänsä kaivokseen. Kun
tämä oli hakannut tarpeeksi malmia, nosti hän kaivosvaunun hartioille
malmikorin, ja sitten alkoi nousu. Matkalla niitä yhtyi useampia, niin
että lopulta syntyi pitkä jono. Ja ne alkoivat laulaa:
"Tuskin ja vaivoin yks' kerta on mennyt.
Yhdeksäntoista kun jaksaisi ken nyt."
Kun he viimein pääsivät päivän valoon, tyhjensivät he malmikorinsa ja
viskautuivat maahan levähtämään hetkiseksi. Useimmat hoipertelivat
rikkipitoisten vesilätäkköjen äärelle, joita oli kaivoksen suuaukon
ympärillä, ja joivat löyhkävää vettä.
Mutta pian niiden täytyi lähteä taas takaisin ja ne keräytyivät
kaivoksen suulle. Laskeutuessaan huusivat ne: "Herra ja Jumala,
armahda, armahda, armahda!"
Joka matkalta, minkä nuo pikku vaunut tekivät, kävi niiden laulu
yhä surkeammaksi. Ne huokailivat ja itkivät madellessaan eteenpäin
kaivospolkua.
Nuo pienet vaunut uivat hiessä, malmikorit söivät haavoja heidän
hartioihinsa. Ylös ja alas kulkiessaan he lauloivat:
"Seitsemän jäljellä ompi.
Kuolema ois helpompi!"
Koko lapsuutensa ajan Margherita Cornado oli sydämessään surkutellut
näitä pienokais-parkoja. Ja juuri senvuoksi, että hän aina ajatteli
heidän onnettomuuttaan, luultiin, että hänestä tulisi pyhimys.
Eikä hän unhoittanut heitä suuremmaksikaan tultuaan. Kohta kun hän oli
päässyt täysikasvaneeksi, lähti hän Grotteen, jossa useimmat kaivokset
olivat, ja kun nuo pikku vaunut tulivat päivänvaloon, tarjosi hän
heille kaivoksen suulla raikasta, puhdasta vettä. Hän kuivasi hien
heidän kasvoiltaan ja hoiteli haavoja heidän hartioissaan. Paljoa
hän ei heidän hyväkseen voinut tehdä, mutta pian tuntui noista pikku
vaunuista, etteivät he voisi kestää työssä sitä päivää, jona Margherita
Cornado ei tulisi heitä hoivaamaan.
Mutta noitten pikku vaunujen onnettomuudeksi Margherita Cornado oli
hyvin kaunis. Kun hän eräänä päivänä auttoi heitä, sai muuan kaivoksen
insinöreistä nähdä hänet ja rakastui häneen heti kovasti.
Pari viikkoa senjälkeen lakkasi Margherita Cornado käymästä Grotten
kaivoksilla. Sensijaan hän istui kotonaan Girgentissä ompelemassa
myötäjäisiään. Hänen piti mennä naimisiin kaivosinsinörin kanssa. Tämä
olisi edullinen liitto ja hän pääsisi kaupungin mahtavien sukulaiseksi.
Eihän hän silloin enää voinut hoidella noita pikku vaunuja.
Pari päivää ennen häitä tuli vanha kerjäläisakka Santuzza, joka oli
Margheritan kummi, ja pyysi saada puhua hänen kanssaan. He lähtivät
kattoterassille saadakseen olla rauhassa.
"Margherita", sanoi mummo, "sinä elät nyt keskellä sellaista iloa ja
ihanuutta, ettei kenties maksa vaivaa puhua sinulle niistä, jotka
elävät tuskan ja hädän alla. Sinä olet unohtanut kaiken sellaisen."
Margherita nuhteli häntä, kun hän saattoi puhua niin.
"Tuon terveiset pojaltani, Oresteelta. Hänen käy huonosti, ja hän
pyytää sinulta neuvoa."
"Tiedäthän, että voit minulle puhua suoraan, Santuzza", sanoi tyttö.
"Orestes ei ole enää Grotten kaivoksilla. Sen kai tiedät. Hän on
Racalmutossa. Ja hänen asemansa on perin kurja. Ei senvuoksi, että
palkka olisi juuri huono, mutta insinöri on sellainen, että se piinaa
köyhää väkeä viimeiseen veripisaraan saakka."
Mummo kertoi nyt, miten insinöri kidutti työmiehiä. Hän laski työajan
liian lyhyeksi, hän kiskoi heiltä sakkoa, jos he laiminlöivät yhdenkään
päivän. Hän ei pitänyt tarpeellista huolta kaivoksista. Sattui
maanvieremiä toinen toisensa perään. Ei kukaan ollut varma hengestään,
niinkauan kuin oli maan alla.
"No niin, Margherita, Oresteella oli poika. Reipas poika, juuri
kymmenen vuotta täyttänyt. Silloin tuli insinöri ja tahtoi ostaa pojan
Oresteelta ja panna sen noitten pikku vaunujen joukkoon. Mutta Orestes
sanoi että ei. Hänen poikaansa ei turmeltaisi sellaisessa työssä.
Silloin insinöri uhkasi, että Orestes ajettaisiin pois kaivostyöstä."
Santuzza pysähtyi tässä.
"Entä sitten?" kysyi Margherita.
"Niin, sitten Orestes antoi pojan insinörille. Ensimäisenä päivänä
tämä antoi pojalle selkään. Hän löi häntä joka päivä. Poika kävi yhä
kurjemmaksi. Orestes huomasi sen ja hän pyysi insinöriä säästämään
poikaa mutta insinööri ei tuntenut vähintäkään sääliä Hän sanoi, että
poika oli laiska, ja jatkoi kiduttamistaan. -- Ja nyt hän on kuollut.
Minun pojanpoikani on kuollut, Margherita."
Margherita oli kokonaan unohtanut oman onnensa. Hän oli jälleen vain
kaivostyömiehen tytär, noitten pikku vaunujen suojelushaltijatar,
se lapsukainen, jolla oli tapana istua täällä valoisalla terassilla
itkemässä mustien kaivoksien kurjuutta.
"Miksi sallitaan sen miehen elää!"
Mummo katsoi terävästi häneen. Sitten hän hiipi lähemmäksi ja veti
esiin veitsen. "Tämän lähettää sinulle Orestes ja sen mukana tuhannen
kysymystä", sanoi hän.
Margherita Cornado otti veitsen, suuteli sen terää ja antoi sen
takaisin sanaakaan sanomatta.
Sitten tuli häitten edellinen ilta. Sulhasen vanhemmat odottivat
poikaansa. Hänen piti saapua kotiin kaivoksilta illansuussa. Mutta
hän ei tullutkaan. Yön joutuessa lähetettiin muuan palvelija Grotten
kaivoksille häntä etsimään. Tämä löysi hänet peninkulman päässä
Girgentistä. Hän makasi tien vieressä murhattuna.
Alettiin kohta etsiä murhaajaa. Grotten kaivostyömiehiä kuulusteltiin
ankarasti, mutta syyllistä ei saatu ilmi. Ei ollut mitään todistuksia,
ei ketään saatu pettämään toveriaan.
Silloin Margherita Cornado astui esiin ja ilmiantoi Oresteen, joka
oli hänen kumminsa Santuzzan poika ja joka ei ollutkaan muuttanut
Racalmutoon.
Hän teki tämän, vaikka nyt oli saanut kuulla, että hänen sulhasensa oli
syypää kaikkeen, mistä Santuzza oli puhunut. Hän teki tämän, vaikka
itse oli langettanut sulhasensa tuomion suutelemalla veistä.
Mutta tuskin hän oli ilmiantanut Oresteen, ennenkuin hän alkoi katua.
Vihlovat omantunnon tuskat valtasivat hänet.
Jossain muussa maassa ei hänen tekoaan olisi katsottu rikokseksi, mutta
Sisiliassa se pidetään semmoisena. Sisilialainen kuolee kernaammin kuin
esiintyy ilmiantajana.
Margherita Cornado ei saanut rauhaa yöllä eikä päivällä. Hän tunsi
sydämessään alituisen vihlovan katumuksen, hänessä asui ikuinen tuska.
Ei häntä ankarasti tuomittu, sillä tiedettiin, että hän oli rakastanut
murhattua, ja oltiin sitä mieltä, että Santuzza oli menetellyt liian
julmasti häntä kohtaan. Ei kukaan puhunut hänestä halveksivasti eikä
kukaan lakannut tervehtimästä häntä.
Mutta häntä ei auttanut se, että toiset hänelle olivat lempeitä. Tuska
asui hänen rinnassaan ja vaivasi häntä kuin polttava haava.
Orestes oli tuomittu elinkaudeksi kalereille. Santuzza oli kuollut pari
viikkoa senjälkeen, kun pojan tuomio langetettiin. Margherita ei voinut
rukoilla anteeksi ei toiselta eikä toiselta.
Hän turvautui pyhimyksiin, mutta ne eivät tahtoneet häntä auttaa.
Tuntui siltä, ettei millään maailmassa ollut voimaa vapauttaa häntä
omantunnon tuskien kauheasta ahdistuksesta.
Tähän aikaan oleskeli Girgentin seuduilla kuuluisa franciskanimunkki,
pater Gondo. Hän saarnasi saadakseen osanottajia Diamanteen tehtävään
pyhiinvaellusretkeen.
Se ei huolettanut pater Gondoa, ettei paavi vielä ollut julistanut
San Pasqualen Kristuksenkuvaa ihmeitätekeväksi. Hän oli matkoillaan
tavannut sokeita laulajia ja kuullut heidän kertovan kuvasta. Ihania
öitä hän oli istunut isä Eliaan ja veli Tommason jalkain juuressa, ja
iltaruskosta päivän sarastukseen saakka kuunnellut heidän kertomuksiaan
kuvasta.
Ja nyt tuo suuri saarnamies oli alkanut ohjata kaikkia murheellisia
tämän voimakkaan ihmeittentekijän luo. Hän kehoitti ihmisiä, etteivät
he antaisi otollisen ajan käyttämättä kulua. Kristuslasta, sanoi hän,
ei oltu tähän asti Sisiliassa paljoa rukoiltu. Nyt oli tullut aika,
jolloin hän tahtoi, että häntäkin palveltaisiin. Ja sitä varten hän oli
antanut ihmeen toisensa jälkeen tapahtua tuon pyhän kuvan kautta.
Pater Gondo, joka novisiaikansa oli ollut Aracoelin luostarissa
Kapitoliumilla, kertoi kansalle siitä Kristuslapsen kuvasta, joka
siellä oli, ja niistä tuhansista ihmeistä, joita se oli suorittanut.
"Ja nyt tahtoisi tämä hyvä lapsukainen, että sitä palveltaisiin
Sisiliassa", sanoi pater Gondo. "Älkäämme epäilkö enää, vaan
kiiruhtakaamme sen luo. Nyt näinä päivinä on taivas lempeä. Olkaamme me
ensimäiset, jotka tunnustamme kuvan! Olkaamme kuin itämaitten paimenet
ja viisaat miehet, menkäämme sen pyhän lapsen luo, kun se vielä makaa
olkivuoteellaan viheliäisessä luolassa!"
Margherita Comadoon syttyi uusi toivo, kun hän kuuli tätä. Hän oli
ensimäinen, joka kuuli pater Gondon kutsun. Sitten liittyi häneen
muitakin. Neljäkymmentä pyhiinvaeltajaa kulki pater Gondon johdolla
sisämaan vuorisen erämaan halki Diamantea kohti.
He olivat kaikki hyvin köyhiä ja onnettomia. Mutta pater Gondo antoi
heidän vaeltaa laulaen ja rukoillen. Pian heidän silmänsä alkoivat
säteillä, aivan kuin Betlehemin tähti olisi kulkenut heidän edellään.
"Tiedättekö", sanoi pater Gondo, "miksi Jumalan poika on suurempi
kuin kaikki pyhimykset? Sentähden, että hän antaa sielulle autuuden,
sentähden, että hän antaa synnit anteeksi, sentähden, että hän
lahjoittaa ihmishengelle autuaan levon Jumalassa, sentähden, että hänen
valtakuntansa ei ole tästä maailmasta."
Kun hänen pieni joukkonsa näytti väsyneeltä, rohkaisi hän sitä
kertomalla niistä ihmeistä, joita kuva oli tehnyt. Sokeitten laulajien
kertomukset kasvoivat raikkaiksi hedelmiksi ja virkistäväksi viiniksi.
Nuo köyhät kulkijat Sisilian vuorisissa erämaissa taivalsivat kevein
askelin, ikäänkuin olisivat vaeltaneet kohti Natsaretia katsomaan
puusepän poikaa.
"Hän ottaa meiltä kaiken kuormamme", sanoi pater Gondo. "Kun tulemme
takaisin, on sydämemme kevyt, sillä tuska on poissa."
Ja vaeltaessaan halki kuivettuneen, päivänpolttaman erämaan, missä
ei ainoakaan puu varjoa suonut ja missä vesi oli katkeraa suolasta
ja rikistä, tunsi Margherita Cornado, että hänen sydämensä tuskat
vaimenivat.
"Se taivaan pieni kuningas ottaa pois kärsimykseni", sanoi hän.
Eräänä toukokuun päivänä pyhiinvaeltajat saapuivat viimein Diamanten
vuoren juurelle. Siinä loppui erämaa. He näkivät ympärillään
olivilehtoja ja raikasta vehreyttä. Vuori säteili, kaupunki kimmelsi.
He tunsivat tulleensa paikkaan, jota varjosi Jumalan armo.
He vaelsivat iloisina ylös kiemurtelevaa tietä ja voimakkain ja
riemuisin äänin he virittivät vanhan pyhiinvaeltajain laulun.
Kun he olivat kulkeneet vähän matkaa, juoksi Diamantesta ihmisiä heitä
vastaan. Kuullessaan vanhan toivioretkeläislaulun yksitoikkoisen
sävelen, olivat he heittäneet työnsä ja kiiruhtaneet ulos. Ja Diamanten
väki syleili ja suuteli pyhiinvaeltajia.
Heitä oli odotettu jo kauan sitten eikä oltu voitu käsittää, mikseivät
he olleet tulleet aikaisemmin. Diamanten Kristuksenkuva oli voimallinen
ihmeittentekijä, hän oli niin armahtavainen, niin täynnään rakkautta,
että kaikkien ihmisten pitäisi tulla hänen luokseen.
Kun Margherita Cornado kuuli tätä, tuntui hänestä, että hänen sydämensä
jo oli kuin parantunut tuskastaan. Kaikki diamantelaiset lohduttivat
häntä ja rohkaisivat häntä. "Hän auttaa sinua aivan varmaan, hän auttaa
kaikkia", sanoivat he. "Ei kukaan ole häntä turhaan rukoillut."
Kaupungin portilla pyhiinvaeltajat hajaantuivat. Kaupunkilaiset veivät
heidät koteihinsa virkistymään matkan jälkeen. Tunnin kuluttua he
kohtaisivat toisensa Porta Etnealla lähteäkseen kuvan luo.
Mutta Margheritalla ei ollut kärsivällisyyttä odottaa kokonaista
tuntia. Hän kyseli tietä San Pasqualen kirkkoon ja meni sinne yksinään
ennen kaikkia muita...
Kun pater Gondo ja pyhiinvaeltajat tunnin kuluttua saapuivat San
Pasqualen kirkkoon, näkivät he Margherita Cornadon istuvan korokkeella
pääalttarin edessä. Hän istui hiljaa eikä ollut näkevinäänkään niitä,
jotka tulivat. Mutta kun pater Gondo astui aivan hänen lähelleen,
hyökkäsi hän pystyyn, niinkuin olisi ollut väijyksissä, ja syöksyi
hänen päälleen. Hän tarttui pater Gondoa kurkkuun ja tahtoi kuristaa
hänet.
Margherita Cornado oli pitkä, tukevakasvuinen ja voimakas. Syntyi kuuma
taistelu, ennenkuin pater Gondo ja pari muuta pyhiinvaeltajaa saivat
hänet voitetuksi. Hän oli täydelleen mielipuoli ja niin raivoissaan,
että hänet täytyi sitoa.
Toivioretkeläiset olivat tulleet juhlallisessa kulkueessa, he lauloivat
ja pitivät kädessään palavia kynttilöitä. Heitä oli pitkä jono, sillä
monet diamantelaisetkin olivat liittyneet heihin. Ne, jotka kulkivat
ensimäisenä, lopettivat heti laulun, perässätulevat eivät olleet
huomanneet mitään, vaan jatkoivat lauluaan. Mutta sitten kulki sanoma
siitä, mitä oli tapahtunut, rivistä riviin, ja minne se saapui, siellä
laulu tyrehtyi. Oli tuskaista kuulla, kuinka se kuoleutui pois ja
vaihtui syvään valitukseen.
Ymmärsiväthän kaikki väsyneet toivioretkeläiset, että he olivat
tulleet turhaan. Koko heidän vaivaloinen vaelluksensa oli ollut turha.
Matkapäivien kauniit unelmat sammuivat. Pyhä kuva ei voinut antaa
heille mitään lohdutusta.
Pater Gondo itse oli kauhuissaan. Hänelle tämä oli ankarampi isku
kuin kenellekään muulle, sillä muilla oli kullakin vain oma surunsa
ajateltavanaan, mutta hän kantoi sydämellään kaikkien näitten ihmisten
surut. Kuinka hän voisi vastata kaikista niistä toiveista, joita hän
oli heissä herättänyt.
Äkkiä hänen kasvoilleen levisi kaunis, lapsellisen luottavainen hymy.
Kuva tahtoi kai koetella hänen ja näitten toisten uskoa. Jolleivät he
vain horjuisi, saisivat he avun.
Hän alkoi taas heleällä äänellään laulaa pyhiinvaeltajien laulua ja
astui kohti alttaria.
Mutta kun hän tuli lähemmäksi pääalttaria, keskeytti hän uudelleen
laulun. Hän pysähtyi ja katseli kuvaa suurin silmin. Sitten hän
ojensi kätensä, otti kruunun ja tarkasti sitä hyvin läheltä. "Niin
siinä seisoo, niin siinä seisoo", mutisi hän. Ja hän pudotti kruunun
kädestään, ja se kieri pitkin kivilattiaa.
Siitä hetkestä pater Gondo tiesi, että hänen edessään oli Aracoelin
hylkiö.
Mutta hän ei huutanut tätä heti kansalle, vaan sanoi sävyisästi tapansa
mukaan:
"Ystäväni, minä kerron teille jotain merkillistä." Hän kertoi
heille englantilaisnaisesta, joka oli yrittänyt varastaa Aracoelin
Kristuksenkuvan. Ja hän kertoi, kuinka kuva oli nimitetty
Antikristukseksi ja kuinka se oli heitetty ulos maailmaan.
"Muistan vielä vanhan veli Simonen", sanoi pater Gondo. "Hän ei koskaan
näyttänyt minulle kuvaa sanomatta: 'Juuri tuo pikku käsi soitti
ovikelloa. Juuri tuo pikku jalka potki ovea.'
"Mutta kun kysyin veli Simonelta, mitä oli tullut siitä toisesta
kuvasta, sanoi hän aina: 'Mitäpä hänestä olisi voinut tulla? Rooman
koirat ovat kai laahanneet hänet pois ja purreet hänet palasiksi."
Kun pater Gondo oli sanonut tämän, meni hän yhtä hiljaisena ja tyynenä
ottamaan kruunun, jonka hän äsken oli pudottanut.
"Lukekaa nyt tämä!" sanoi hän. Ja hän pani kruunun kiertämään kädestä
käteen. Ihmiset seisoivat vahakynttilät kädessä ja valaisivat niillä
kruunua. Ne, jotka osasivat lukea, lukivat, toiset näkivät ainakin,
että siinä oli joku kirjoitus.
Ja jokainen, jonka kädessä kruunu oli käynyt, sammutti heti
vahakynttilänsä.
Kun viimeinen kynttilä oli sammunut, kääntyi pater Gondo
toivioretkeläisiin, jotka olivat keräytyneet hänen ympärilleen. "Minä
olen johtanut teidät tänne", sanoi hän heille, "jotta löytäisitte sen,
joka antaa sielulle rauhan ja avaa sille Jumalan valtakunnan, mutta
minä olen johtanut teitä harhaan, sillä tuolla ei ole mitään sellaista
annettavanaan. Hänen valtakuntansa on vain tästä maailmasta.
"Sisar-raukkamme on tullut mielipuoleksi", jatkoi pater Gondo,
"senvuoksi, että hän tuli tänne toivoen taivaallisia armotöitä. Hänen
järkensä murtui, kun hän rukoili tuota eikä hänen rukoustaan kuultu.
Tuo kuva ei voinut kuulla häntä, sillä tuon valtakunta on vain tästä
maailmasta."
Hän vaikeni hetkiseksi ja kaikki katsoivat häneen aivan kuin kysyen,
mitä heidän tuli ajatella kaikesta tästä.
Sitten hän kysyi hiljaa kuten ennenkin: "Saako kuva, jonka kruunussa
seisovat sellaiset sanat, kauempaa häväistä alttaria?"
"Ei saa!" huusivat pyhiinvaeltajat. Diamanten väki seisoi äänetönnä.
Pater Gondo otti kuvan käsiinsä ja kantoi sen suoraksi ojennetuin
käsivarsin halki kirkon, ovea kohti.
Mutta kuinka hiljaa ja nöyrästi pater olikin puhunut, hänen silmänsä
olivat koko ajan, ankaroina ja vangitsevina, katsoneet kansajoukkoon.
Eikä siellä ollut ainoatakaan, joka ei olisi alistunut ja nöyrtynyt
hänen tahtonsa voimasta. Jokainen oli tuntenut olevansa masentunut ja
kykenemätönnä vapaasti ajattelemaan.
Kun pater Gondo tuli lähelle ovea, pysähtyi hän ja katsoi ympärilleen.
Vielä viimeinen vangitseva silmäys kulki yli kansajoukon.
"Kruunu myöskin", sanoi pater Gondo. Ja se tuotiin hänelle.
Hän painoi kruunun kuvan päähän ja kulki sen kivikatoksen alle,
joka suojeli San Pasqualen kuvaa. Hän kuiskasi sanasen parille
pyhiinvaeltajalle ja nämä kiirehtivät pois. Pian he palasivat tuoden
sylissään oksia ja halkoja. Ne he laskivat pater Gondon jalkoihin ja
sytyttivät tuleen.
Kaikki, jotka olivat olleet kirkossa, olivat tunkeutuneet ulos. He
seisoivat kirkon edustalla, yhä vain masentuneina ja tahdottomina.
He näkivät, että munkki aikoi polttaa heidän rakkaan, ihmeitätekevän
kuvansa, eivätkä he ryhtyneet vastarintaan. He eivät itsekään tienneet,
mikseivät he koettaneet pelastaa kuvaa.
Mutta kun pater Gondo näki tulen syttyvän ja tiesi että kuva nyt oli
kokonaan hänen vallassaan, oikaisi hän itsensä ja hänen silmänsä
salamoivat.
"Lapsi-raukat", sanoi hän lempeästi ja kääntyi diamantelaisten puoleen.
"Hirmuinen on se vieras, jota olette luonanne pitäneet. Mutta kuinka on
mahdollista, ettette ole ennen huomanneet, kuka hän on?
"Mitä pitää minun teistä uskoa?" jatkoi hän ankarammin. "Te sanotte
itse, että kuva on antanut kaiken, mitä olette rukoilleet. Ei ole
siis Diamantessa ketään, joka näinä vuosina olisi rukoillut syntien
anteeksiantamusta ja sielulleen rauhaa.
"Voiko sellainen olla mahdollista? Diamanten kansalla ei ole ollut muuta
rukoiltavaa kuin arpajaisnumeroita ja hyviä vuosia ja jokapäiväistä
leipää ja terveyttä ja rahoja. Ei mitään muuta se ole anonut kuin
tämän maailman hyvyyttä. Ei ainoankaan ole tarvinnut rukoilla osakseen
taivaallista armoa.
"Niinkö tosiaankin? Ei, sehän on mahdotonta", sanoi pater Gondo
iloisesti, aivan kuin toivo olisi hänet äkkiä täyttänyt. "Minä itse
olen erehtynyt. Diamanten kansa on ymmärtänyt, etten heittäisi kuvaa
tuleen kysymättä Ja tutkimatta tätä seikkaa. Se odottaa, vain minun
vaikenevan, jotta se saisi astua esiin todistamaan.
"Nyt monet tulevat luokseni sanomaan: 'Tämä kuva on tehnyt minusta
uskovaisen', ja monet sanovat: 'Häneltä minä olen saanut syntien
anteeksiantamuksen', ja monet sanovat: 'Hän on avannut silmäni, jotta
olen saanut katsoa taivaan ihanuuteen.' He astuvat esiin sanomaan
tämän, ja minä vaikenen ja häpeän ja saan kantaa kuvan takaisin
alttarille ja tunnustaa, että olen erehtynyt."
Pater Gondo vaikeni ja hymyili kansalle kehoittavasti. Kuulijajoukon
valtasi kiivas levottomuus. Monet tuntuivat aikovan astua esiin
todistamaan. He ottivat pari askelta, mutta pysähtyivät.
"Minä odotan", sanoi pater, ja hänen silmänsä rukoilivat ja kerjäsivät
väkeä tulemaan.
Mutta kukaan ei tullut. Tuska viilsi kansajoukkoa, kun se ei voinut
todistaa rakkaan kuvansa eduksi. Mutta ei kukaan tehnyt sitä.
"Lapsi-raukkani", sanoi pater Gondo syvästi suruissaan. "Teidän
keskellänne on seisonut Antikristus, ja te olette olleet hänen
vallassaan. Olette unohtaneet taivaan. Olette unohtaneet, että teillä
on sielu. Te ajattelette vain tätä maailmaa.
"Ennen sanottiin, että Diamanten väki oli Sisilian hurskainta. Mutta
toisinpa taitaakin olla. Diamanten asukkaat ovat maailman orjia. Ehkäpä
he vielä ovat uskottomia sosialisteja, jotka rakastavat vain tätä
maailmaa. Sellaisiahan heidän täytyy olla. Onhan heidän keskellään
ollut Antikristus."
Kun kansaa näin syytettiin, näytti se viimeinkin tahtovan nousta
puolustautumaan. Suuttumuksen mutina kulki rivistä riviin.
"Kuva on pyhä", huusi yksi. "Kun hän tuli, soivat San Pasqualen kellot
koko päivän."
"Saattoivatko ne soida vähempää aikaa varoittaessaan kansaa sellaisesta
onnettomuudesta", vastasi munkki.
Hän jatkoi syytöksiään yhä kiivaampana. "Te olette
epäjumalanpalvelijoita, ettekä kristityitä. Te palvelette tätä
sentähden, että hän auttaa teitä. Mutta pyhyyden hengestä teissä ei ole
mitään."
"Hän on ollut hyvä ja armelias kuin Kristus", vastasi kansa.
"Eikö juuri siinä olekin onnettomuus piillyt?" sanoi pater Gondo ja
nyt oli hän äkkiä käynyt kauheaksi vihassaan. "Hän on ottanut ylleen
Kristuksen muodon viedäkseen teidät harhaan. Juuri sillä tavalla hän on
saattanut kutoa verkkonsa teidän ympärillenne. Juuri jakamalla teille
lahjoja ja siunaustaan hän on houkutellut teidät ansaansa ja tehnyt
teistä maailman orjia. Vai eikö tämä ole totta? Voiko ehkä joku astua
esiin väittämään vastaan? Vai oletteko ehkä kuulleet, että joku, joka
ei satu olemaan täällä läsnä, olisi rukoillut kuvalta taivaan armoa?"
"Hän on ottanut voiman jettatorelta", sanoi muuan.
"Sehän juuri, joka on yhtä suuri pahassa kuin jettatore, voi tämän
voittaa!" sanoi pater katkerana.
Sitten ei enää koetettu kuvaa puolustaa. Jokainen yritys näytti vain
pahentavan asiaa.
Monet katsoivat ympärilleen nähdäkseen donna Mikaelaa, joka myös oli
saapuvilla. Hän seisoi keskellä ihmisjoukkoa, kuuli ja näki kaiken,
mutta ei tehnyt mitään kuvan pelastamiseksi.
Sillä kun pater Gondo oli sanonut, että kuva oli Antikristus, oli hän
säikähtänyt, ja kun pater Gondo oli osoittanut, että Diamanten ihmiset
olivat rukoilleet vain tämän maailman hyvyyttä, oli hänen kauhunsa
kasvanut. Hän ei ollut uskaltanut tehdä mitään.
Mutta samassa kun munkki oli sanonut, että he kaikki olivat joutuneet
Antikristuksen valtaan, nousi jokin hänen sisässään vastarintaan. "Ei,
ei", sanoi hän, "niin se ei voi olla". Jos hänen pitäisi uskoa, että
joku paha voima oli hallinut häntä niin monena vuonna, menettäisi hän
järkensä. Ja hänen järkensä alkoi puolustautua.
Silloin murtui hänessä usko ylenluonnolliseen niin äkkiä, kuin katkeaa
liiaksi pingoitettu viulunkieli. Hän ei voinut enää seurata mukana.
Hänen ajatuksensa tutkivat nyt äärettömän nopeasti kaiken sen
ylenluonnollisen, jonka hän itse oli saanut kokea, ja ne tuomitsivat
sen. Oliko siinä yhtään ainoata varmaa ihmettä? Hän sanoi itselleen,
että siinä oli vain sattumia, sattumia.
Tämä oli samallaista kuin vyyhden uudestaan viipsiminen. Ja omista
kokemuksistaan hän siirtyi toisten aikojen ihmeisiin. Nekin sattumia.
Mielikuvitusta. Kenties valhetta suurin osa.
Tuo raivoava munkki syytti edelleen kansaa kauhein sanoin. Donna
Mikaela koetti kuunnella, päästäkseen irti omista ajatuksistaan.
Mutta hänestä tuntui vain, että kaikki, mitä tuo mies sanoi, oli
mielettömyyttä, oli valhetta.
Mutta mitä tapahtui hänessä nyt, vapaa-ajattelijaksiko hän oli
muuttumassa siinä seistessään?
Hänen katseensa etsi Gaetanoa. Tämä oli myöskin siellä, hän seisoi
kirkon portailla aivan munkin lähellä. Hänen silmänsä katselivat
donna Mikaelaa. Ja hän tiesi, mikä muutos nyt oli tapahtumassa
donna Mikaelassa, tiesi sen niin varmaan, kuin tämä olisi sen
sanonut hänelle. Mutta hän ei näyttänyt lainkaan iloiselta eikä
voitonriemuiselta. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut hillitä munkkia
pelastaakseen donna Mikaelalle pienen uskon hitusen.
Mutta donna Mikaelan ajatukset eivät tunteneet sääliä. Ne kulkivat
edelleen ja ryöstivät tyhjäksi hänen sielunsa. Koko ylenluonnollisuuden
säteilevä maailma raukesi maahan, murskautui. Hän sanoi itselleen,
ettei ylenluonnollisista tiedetty mitään, ei voitu tietää mitään. Monta
sanomaa oli maasta kulkenut taivaaseen. Ei ainoatakaan ollut tullut
taivaasta maan päälle.
"Mutta tahdon vielä uskoa Jumalaan", sanoi hän ja pani kätensä ristiin
kuten ennenkin, aivan kuin säilyttääkseen edes sen viimeisen ja
tärkeimmän.
"Teidän silmänne, diamantelaiset, ovat hurjia ja pahoja", sanoi pater
Gondo. "Jumala ei ole teidän joukossanne. Antikristus on ajanut Jumalan
pois."
Donna Mikaelan silmät koettivat tavoittaa Gaetanon katseen. "Voitko
antaa enää mitään sisältöä tällaisen viheliäisen ja typötyhjäksi
raastetun olennon elämälle?" tuntuivat ne kysyvän. Gaetanon katse oli
ylvään varma. Donna Mikaelan kauniit, rukoilevat silmät ilmaisivat,
kuinka hänen värjöttävä sielunsa nyt tarttui Gaetanoon tukea etsien.
Gaetano ei silmänräpäystäkään epäillyt, ettei hän voisi tehdä donna
Mikaelan elämää ihanaksi ja rikkaaksi.
Donna Mikaela ajatteli sitä iloa, joka aina seurasi Gaetanoa, missä
hän kulkikaan. Hän ajatteli sitä iloa, joka oli hulmuillut Gaetanon
ympärillä sinä yönä Palermossa. Hän tiesi, että se pulppusi siitä
uudesta uskosta onnellisen maanpiirin mahdollisuuteen. Voisiko tämä
usko ja tämä ilo vallata hänetkin?
Hän väänteli käsiänsä tuskissaan. Olisiko tämä uusi hänelle minkään
arvoinen? Eikö hänen aina vain täytyisi tuntea itseään yhtä tyhjäksi
kuin tällä hetkellä.
Pater Gondo kumartui tulta kohti.
"Sanon teille kerran vielä?" huusi hän, "jos yksikään ainoa astuu esiin
ja sanoo, että tämä kuva on vapahtanut hänen sielunsa, niin en polta
tätä".
Silloin donna Mikaela tunsi, ettei hän tahtonutkaan tuon kuvan tuhoa.
Siihen liittyi muisto hänen elämänsä ihanimmista hetkistä.
"Gandolfo, Gandolfo", kuiskasi hän. Hän oli äsken nähnyt hänet
vierellään.
"Mitä, donna Mikaela?"
"Älä anna hänen polttaa kuvaa, Gandolfo!"
Munkki oli lausunut kysymyksensä kerran, kaksi kertaa, kolme kertaa. Ei
kukaan astunut esiin kuvaa puolustamaan. Mutta pikku Gandolfo hiipi yhä
eteenpäin.
Pater Gondo vei kuvaa yhä lähemmäksi tulta.
Huomaamattaan oli Gaetanokin kumartunut. Ylväs hymy välähti hänen
kasvoillaan. Donna Mikaela tiesi hänen tuntevan nyt, että Diamante
tästä lähtien kuului hänelle. Munkin hurja kiihko oli tehnyt Gaetanosta
sielujen herran.
Donna Mikaela katseli kauhistuneena ympärilleen. Hänen silmänsä
kiisivät kasvoista kasvoihin. Tapahtuiko ehkä kaikkien näitten ihmisten
sielussa sama muutos kuin hänen omassaan. Hänestä näytti, että niin
tapahtui.
"Näetkös, Antikristus", sanoi pater Gondo uhaten, "ettei kukaan ole
ajatellut sieluaan, niinkauan kuin sinä olit täällä. -- Sinun täytyy
kadota."
Sitten pater Gondo laski Aracoelin hylkiön roviolle.
Mutta kuva oli maannut siinä vain silmänräpäyksen, kun Gandolfo tarttui
siihen.
Hän tempasi sen pois, kohotti sen korkealle päänsä päälle ja lähti
juoksemaan.
Pater Gondon pyhiinvaeltajat syöksyivät hänen jälkeensä, ja kiihkeä ajo
kävi pitkin Monte Chiaron jyrkänteitä.
Mutta pieni Gandolfo pelasti kuvan.
Tiellä ajoivat suuret raskaat matkavaunut. Gandolfo, jonka takaa-ajajat
olivat saavuttamaisillaan, ei tiennyt parempaa neuvoa, vaan heitti
kuvan vaunuihin.
Sitten hän antautui levollisena. Ja kun takaa-ajajat nyt aikoivat
syöksyä vaunujen jälkeen, hillitsi hän heidät. "Varokaa itseänne,
signora vaunuissa on englantilainen."
Siinä ajoi signora Favara, joka viimeinkin oli väsynyt Diamanteen ja
matkusti nyt uudelleen avaraan maailmaan. Ja hän sai ajaa rauhassa. Ei
yksikään sisilialainen uskalla ahdistaa ketään englantilaisnaista.
Viides luku.