_Aivan ihmeellinen_ seikka on kotiintulo. Matkalla ollessa ei saata
kuvitellakaan, että se olisi niin ihmeellistä.
Messinaan saavuttaessa tulee ensin melkein kärsimättömäksi. "Eikö tämä
olekaan mitään muuta?" sanoo itsekseen. "Tämähän on samallainen maa
kuin muutkin."
Ja kun kulkee läpi kaupungin, on yhä kärsimätönnä. Jotain olisi pitänyt
tapahtua, jotain sattua tällä välin. Kunpa ei olisi tarvinnut tavata
samaa hätää, samoja rääsyjä, samaa kurjuutta kuin lähtiessä.
Tosin huomaa, että kevät on tullut. Fiikunapuissa on taas lehdet,
viinivesat levittelevät rönsyjään, jotka kasvavat kyynäränpituisiksi
parissa tunnissa, ja monenmoiset herneet ja pavut ovat levällään
sataman vihannespöydillä.
Jos heittää silmäyksen kukkuloille kaupungin yläpuolella, näkee, että
harmaat kaktuskasvit, jotka kiipeilevät vuorenjyrkänteillä, ovat
tulipunaisten kukkien peitossa. Niitä on puhjennut kaikkialle kuin
pieniä, loistavia liekkejä. Näyttää siltä kuin kaktukset olisivat
olleet täynnä tulta, joka nyt on leimahtanut esiin.
Mutta kuinka kaktus kukkineekin, on se sittenkin yhtä harmaa ja
tomuinen ja hämähäkinkinojen vallassa. Kotiintulija sanoo itselleen,
että kaktus on Sisilian kaltainen. Kuinka monta kevättä se joutuneekin
kukkimaan, sittenkin se aina on harmaa köyhyyden maa.
On mahdotonta käsittää, että kaikki on pysynyt ennallaan ja
samallaisena. Mikseivät Scylla ja Charybdis ole ruvenneet pauhaamaan,
kuten muinaisina päivinä? Miksei Girgentitemppelin kivijättiläinen ole
noussut pystyyn jäykkine jäsenineen? Miksei Selinuntin temppeli ole
kohonnut raunioistaan? Miksei koko Sisilia ole herännyt?
Kun kulkee Messinasta edelleen pitkin rantaa etelään, tuntee
yhä kärsimättömyyttä. Näkee, että talonpojat aina vain kulkevat
kynnöstyössä puuauroineen ja että heidän hevosensa ovat yhtä laihoja ja
kurjia ja pilalle-ajetuita.
Niin, kaikki on ennallaan. Auringonpaiste laskeutuu maahan kuin
värisade, pelargoniat kukkivat tienvarsilla, meri läikkyy pehmeän
sinervänä ja hyväilee rantaa.
Jylhiä, mahtavahuippuisia vuoria kohoaa pitkin matkaa. Etnan luminen
laki häämöittää kaukaa.
Äkkiä huomaakin, että jotain ihmeellistä on tapahtumassa.
Kärsimättömyys katoaa. Sensijaan iloitsee tulija kukkivasta maasta
ja vuorista ja merestä. Ihana maa vaatii meidät takaisin kuin jonkun
harhaan joutuneen osansa. Ei ennätä ajatella muuta kuin turpeita ja
kiviä.
Viimeinkin saapuu lähelle varsinaista kotia, lapsuudenkotia. Mitä
jumalattomia ajatuksia onkaan mielessä liikkunut poissa ollessa! Tuota
koti-parkaa ei muka koskaan enää tahtonut nähdä, senvuoksi että siellä
oli saanut kärsiä liian paljon. Mutta nyt saa matkan päästä nähdä
tuon vanhan vuoristokaupungin, ja se on paikoillaan viattomana ja
hymyilevänä eikä tunne itsessään mitään syytä. "Tule rakastamaan minua
uudelleen", sanoo se. Eikä voi muuta kuin iloita ja kiittää sitä siitä,
että saa sitä taas rakastaa.
Oi sentään, miltä tuntuu, kun astuu monipolvista tietä, joka vie
kaupunginportille! Olivipuun pehmoinen varjo peittää kulkijan. Eikö
ollutkin se hyväilyksi aiottu? Pikkuinen sisilisko vilahtelee jollain
muurilla. Sitä täytyy pysähtyä katsomaan. Ehkäpä tuo sisilisko oli
lapsuuden ystävä, joka tuli sanomaan päivää!
Äkkiä sitten alkaa peloittaa. Sydän rupeaa lyömään ja jyskyttämään.
Muistuu mieleen, ettei tiedä, mitä saa kuulla kotia tullessaan.
Ei ole kirjottanut yhtään kirjettä eikä saanut ainoatakaan.
Kaiken, mikä muistutti kotia, on karkoittanut mielestään. Olihan
se viisainta, koskei enää milloinkaan voisi päästä kotia. Ja aina
tähän silmänräpäykseen asti onkin kaikki kotoinen ollut kuollutta ja
yhdentekevää.
Mutta tällä hetkellä ei tiedä, miten saattaa kestää, ellei kaikki ole
aivan ennallaan täällä kotivuorella. Sydäntä viiltää, jos vain Monte
Chiaro on menettänyt yhdenkään palmuistaan tai ainoakaan kivi irronnut
kaupungin muurista.
Seisookohan suuri agavi vielä paikoillaan kallionkielekkeellä? Ei,
agavi ei seiso siinä enää, se on kukkinut ja katkaistu. Ja tienmutkan
kivipenkki on mennyt rikki. Tuota penkkiä tulee kaipaamaan, se on
ollut niin mainio lepopaikka. Ja kas, ne ovat rakentaneet ladon tuohon
viheriään paikkaan mantelipuitten vähin.
Ei koskaan voi enää heittäytyä pitkäkseen sinne kukkiviin apilaihin.
Joka askeleella peloittaa. Mitähän taas kohtaa?
Niin alakuloisen jännitettynä huomaa olevansa, että varmasti purskahtaa
itkuun, jos vain jokukaan vanha kerjäläisakka on tällä välin kuollut.
Eipä tiennyt, että kotiintulo olisi näin ihmeellistä.
Muutama viikko sitten oli vankeusaika loppunut, ja tympeä
välinpitämättömyys oli jäänyt sydämeen. Ei oikein ollut tiennyt,
viitsisikö lainkaan lähteä kotiin. Se, jota rakasti, oli kuollut,
tuntui aivan liian kauhealta mennä raastamaan kaipaustaan esiin haudan
povesta. Niin sitä kierteli mieletönnä ja päästi päivän toisensa
jälkeen menemään. Viimein sitten miehisti itsensä. Täytyihän lähteä
kotia äiti-raukan luo.
Ja kun sinne on saapunut, tuntee, että onkin ikävöinyt jokaista kiveä,
jokaista ruohonkortta.
* * * * *
Aina siitä asti, kun Gaetano astui puotiin, on donna Elisa ajatellut:
"Nyt minun pitää puhua hänelle Mikaelasta. Ehkei hän edes tiedä,
että tämä elää." Mutta sitten hän lykkää sen tuonnemmaksi hetki
hetkeltä. Eikä syynä ole ainoastaan se, että hän tahtoo vähän aikaa
pitää Gaetanoa yksin itseään varten, vaan hän tietää, että kohta
kun hän mainitsee Mikaelan nimen, Gaetano joutuu rakkauden tuskiin
ja kurjuuteen. Sillä Mikaela ei lainkaan tahdo mennä naimisiin
hänen kanssaan, sen hän on tuhansia kertoja sanonut donna Elisalle.
Hän tahtoi vapauttaa hänet vankeudesta, mutta ei tahdo ruveta
vapaa-ajattelijan puolisoksi.
Vain puoli tuntia haluaa donna Elisa pidättää Gaetanon itseään varten,
vain puoli tuntia.
Mutta niin pitkää aikaa hän ei saakaan istua käsi Gaetanon kädessä ja
tehdä hänelle tuhansia kysymyksiä, sillä ihmiset ovat saaneet tietää,
että Gaetano on tullut kotiin. Äkkiä on katu täynnään kansaa, joka
tahtoo nähdä hänet. Donna Elisa on lukinnut oven, sillä hän tietää,
ettei saa hetkenkään rauhaa, kohta kun tieto Gaetanon tulosta on
levinnyt. Mutta se ei paljoa auta. Ihmiset koputtavat ikkunaan ja
jyskyttävät ovelle. "Don Gaetano", huutavat he, "don Gaetano!" Gaetano
tulee nauraen portaille. He heiluttavat lakkejaan ja huutavat eläköötä.
Hän syöksyy keskelle joukkoa ja syleilee toista toisensa perään.
Mutta eivät he tätä tahtoneet. Hänen täytyy nousta portaille pitämään
puhetta. Hänen pitää kertoa heille, kuinka kauheasti hallitus on häntä
kohdellut ja kuinka paljon hän on saanut kärsiä vankilassa.
Gaetano nauraa yhä ja asettuu portaille. "Vankilassa?" sanoo hän.
"Mitäpä sieltä olisi kerrottavaa? Minä olen joka päivälliseksi saanut
lientä, ja sitä ette te kaikki voi itsestänne sanoa."
Pieni Gandolfo heiluttaa lakkiaan ja huutaa hänelle: "Nyt on
Diamantessa paljon enemmän sosialisteja kuin lähtiessänne, don Gaetano."
"Kuinkapa muuten voisi ollakaan?" vastaa Gaetano. "Kaikista ihmisistä
pitää tulla sosialisteja. Vai onko kenties sosialismissa mitään kamalaa
ja hirmuista? Sosialismi on ihanneruno. Se on ihanneruno omasta kodista
ja iloisesta työstä. Ja sitä runoa jokainen ihminen on sepitellyt
lapsuudestaan saakka. Koko maan piiri, täynnänsä..."
Hän keskeyttää, sillä hän on sattunut luomaan silmänsä kesäpalatsia
kohden. Siellä seisoo donna Mikaela eräällä balkonilla katsellen häntä.
Gaetanolle ei vilahda mieleenkään, että se olisi harhanäky tai aave.
Hän näkee heti, että siinä on todellinen ja elävä donna Mikaela.
Mutta juuri senvuoksi... Ja sitten senvuoksi, että vankila oli vienyt
häneltä voimat, niin ettei häntä voi pitää täysin terveenä...
Häntä hävettää kauheasti, kun hän ei jaksa pysyä pystyssä. Hän hapuilee
ilmaa käsillään, koettaa saada tukea ovenpielestä, mutta turhaan. Jalat
liukuvat alta, hän kaatuu pitkin portaita ja pää jysähtää ankarasti
kiveen.
Siinä hän makaa aivan kuin kuolleena.
Kaikki hyökkäävät auttamaan, kantavat hänet sisään, juoksevat hakemaan
välskäriä ja lääkäriä, antavat määräyksiä, puhelevat ja ehdoittavat
tuhansia keinoja.
Donna Elisa ja Pacifica saavat hänet viimein kannetuksi yhteen
makuuhuoneista. Luca ajaa ihmiset pois ja asettuu vartioimaan lukittua
ovea. Donna Mikaelan, joka muitten mukana oli tullut sisään, oli hän
kaikkein ensimäiseksi käsipuolesta taluttanut ulos. Hän ei ainakaan
saanut jäädä sisään. Luca oli itse nähnyt, kuinka Gaetano oli kaatunut,
aivan kuin olisi saanut iskun takaraivoonsa, kun hän näki donna
Mikaelan.
Sitten tulee lääkäri ja yrittää kerran toisensa perästä saada Gaetanoa
virkoamaan. Se ei onnistu, hän makaa aivan jäykkänä. Tohtori arvelee,
että Gaetano on kaatuessaan saanut vaarallisen iskun päähänsä.
Hän ei ole varma, onnistuuko hänen lainkaan saada Gaetanoa virkoamaan.
Pyörtyminen sinänsä ei tietysti mitään merkinnyt, mutta isku
kiviportaan kovaa syrjää vastaan...
Talon sisässä puuhataan innokkaasti. Mutta ulkona seisovat raukat eivät
voineet muuta tehdä kuin kuunnella ja odottaa.
Siinä he seisoivat koko päivän donna Elisan oven edessä. Siinä
seisoivat donna Concetta ja donna Emilia. Ei ole entisinä aikoina
heidän välillään vallinnut suurtakaan ystävyyttä, mutta tänään he
seisovat vierekkäin suremassa.
Moni tuskainen silmä tähystelee läpi ikkunain donna Elisan huoneisiin.
Pieni Gandolfo ja vanha Assunta tuomiokirkon portailta ja köyhä
tuolintekijä seisovat väsymättä koko iltapäivän. On kauheaa, että
Gaetanon pitää kuolla juuri nyt, kun he ovat saaneet hänet takaisin.
Sokeat seisovat siellä aivan kuin odottaisivat saavansa Gaetanolta
näkönsä, ja sekä Geracin että Corvajan köyhät ovat tulleet kuulemaan,
kuinka käy heidän nuoren herransa, viimeisen Alagonan.
Hän heille hyvää tahtoi, ja suuri oli hänessä voima ja kyky. Olisipa
hän vain saanut elää...
"Jumala on vetänyt pois suojelevan kätensä Sisiliasta", sanovat he.
"Hän antaa kaikkien, jotka tahtovat auttaa kansaa, joutua turmioon."
Koko iltapäivän ja illan ja aina myöhään yöhön kansajoukko seisoo donna
Elisan talon edustalla. Täsmälleen kello kaksitoista aukaisee donna
Elisa puodinoven ja astuu portaille. "Voiko hän paremmin?" huutavat
kaikki hänelle. "Ei, ei hän paremmin voi."
Silloin kaikki hiljenee, mutta viimein kysyy yksinäinen, vapiseva ääni:
"Voiko hän huonommin?" -- "Ei, ei, ei hän huonomminkaan voi. Hän on
ennallaan. Tohtori istuu hänen luonaan."
Donna Elisa on heittänyt ison mustan huivin ylleen, ja hänellä on
lyhty kädessä. Hän astuu portailta kadulle, missä ihmiset istuvat tai
makaavat aivan toisissaan kiinni. Hän kulkee hiljaa eteenpäin.
"Onko Gandolfo täällä?" kysyy hän.
"Olen, donna Elisa." Ja Gandolfo tulee hänen luokseen.
"Lähde mukaan avaamaan minulle kirkkosi."
Kaikki, jotka kuulevat donna Elisan sanovan tätä, ymmärtävät, että
hän on menossa San Pasqualen Kristuslapsen luo rukoilemaan Gaetanon
puolesta. He nousevat pystyyn ja tahtovat seurata häntä.
Donna Elisaa liikuttaa tämä osanottavaisuus. Hänen sydämensä avautuu
kokonaan.
"Minä kerron teille jotain", sanoo hän, ja hänen äänensä vapisee
kovasti. "Olen nähnyt unen. En käsitä, kuinka voi sattua, että nukahdin
tänä yönä. Mutta kun istuin sängyn vieressä ja olin suurimmassa
tuskassa, nukahdin. Ja tuskin olin uneen vaipunut, kun näin edessäni
Kristuslapsen kruunussa ja kultakengissä, sellaisena kuin se seisoo
tuolla San Pasqualen kirkossa. Ja se sanoi minulle näin: 'Ota
miniäksesi se vaimoraukka, joka minun kirkossani nyt polvillaan
rukoilee, niin Gaetano paranee'. Se ennätti vain sanoa tämän, kun
heräsin, ja avatessani silmät, olin näkevinäni Kristuslapsen katoavan
seinän läpi. Ja nyt minun täytyy mennä sinne katsomaan, onko siellä
ketään.
"Mutta nyt kuulette kaikki lupaukseni, että jos siellä San Pasqualen
kirkossa on joku nainen, minä teen niinkuin kuva on käskenyt. Vaikka
se olisi köyhin kulkurityttö, otan minä hänet hoitooni ja teen hänet
miniäkseni."
Kun donna Elisa on tämän sanonut, lähtee hän ja kaikki ne, jotka ovat
odottaneet kadulla, San Pasqualen kirkkoon. Kaikki nuo köyhät ihmiset
värisevät odotuksesta. Ne voivat tuskin olla hyökkäämättä donna Elisan
edelle katsomaan, onko kirkossa ketään.
Entä, jos siellä onkin joku mustalaistyttö, joka on tullut yöksi suojaa
hakemaan! Kukapa muu voisi yöllä olla kirkossa kuin joku köyhä, koditon
raukka? Kauhean lupauksen on donna Elisa tehnyt.
Viimein he ovat saapuneet Porta Etnealle, ja sitten käy kulku nopeasti,
nopeasti alas mäkeä. Mutta, taivas varjelkoon, totisesti on kirkonovi
auki! Siellä on siis varmasti joku.
Lyhty tärisee donna Elisan kädessä. Gandolfo tahtoo ottaa sen, mutta
hän ei anna. "Jumalan nimeen, Jumalan nimeen", mutisee hän astuessaan
kirkkoon.
Ihmiset tunkeutuvat hänen perässään. Ne ovat vähällä ovessa pusertaa
toisensa kuoliaaksi, mutta jännitys pidättää kaikki äänettöminä. Ei
kukaan virka sanaakaan. Kaikki katsovat pääalttariin päin. Onko siellä
ketään? Onko siellä ketään? Pieni, kuvan yläpuolella riippuva lamppu
valaisee kurjan heikosti.
Onko siellä ketään?
On, siellä on joku. Siellä on nainen. Hän rukoilee polvillaan ja on
kumartanut päänsä niin syvään, ettei voi nähdä, kuka hän on. Mutta nyt,
kun hän kuulee takaapäin askeleita, oikaisee hän pitkän, alaspainuneen
kaulansa ja kohottaa silmänsä. Se on donna Mikaela.
Hän peljästyy ensin ja säpsähtää, aivan kuin aikoisi paeta. Donna Elisa
peljästyy myöskin, ja he katsovat toisiinsa, niinkuin eivät olisi
ennen tavanneet. Mutta sitten sanoo donna Mikaela ihan hiljaa: "Tulet
rukoilemaan hänen puolestaan." Ja väki näkee, kuinka hän siirtyy hieman
syrjään, jotta donna Elisa pääsisi aivan kuvan eteen.
Donna Elisan käsi vapisee, niin että hänen täytyy laskea lyhty
lattialle, ja hänen äänensä on käheä, kun hän sanoo: "Eikö täällä ole
tänä yönä käynyt ketään muuta kuin sinä, Mikaela?" -- "Ei, ei ketään
muuta."
Donna Elisan täytyy nojata seinään, jottei kaatuisi, ja donna Mikaela
huomaa sen. Heti hän on pystyssä donna Elisan luona ja kiertää kätensä
hänen ympärilleen. "Käy istumaan, käy istumaan!" Hän vie hänet alttarin
reunalle ja laskeutuu polvilleen hänen eteensä. "Onko hän niin heikko?
Rukoilkaamme hänen puolestaan."
"Mikaela", sanoo donna Elisa, "minä luulin, että saisin täältä avun".
-- "Saat nähdä, että sen saatkin." -- "Näin unta, että kuva tuli
luokseni, että hän tuli luokseni ja sanoi, että minun pitäisi tulla
tänne." -- "Onhan hän auttanut meitä monta kertaa ennenkin." -- "Mutta
hän sanoi minulle näin: Ota miniäksesi se vaimoraukka, joka nyt
polvillaan rukoilee minun alttarini ääressä, niin poikasi paranee." --
"Mitä sanoit hänen käskeneen?" -- "Minun pitäisi ottaa miniäkseni se,
joka täällä polvillaan rukoili." -- "Ja sinä tahdoit tehdä sen? Ethän
tiennyt kenet tapaisit!"
"Matkalla tein lupauksen -- ja ne, jotka seurasivat minua, kuulivat
sen -- että kuka ikänä hän lieneekin, minä otan hänet syliini ja vien
kotiini. Ajattelin, että se olisi joku köyhä, jota Jumala tahtoi
auttaa." -- "Köyhäpä siellä olikin." -- "Tulin niin murheiseksi, kun
näin, että täällä olitkin sinä."
Donna Mikaela ei vastaa, hän katsoo kuvaan. "Tahdotko sinä sitä?
Tahdotko sinä sitä?" kuiskaa hän tuskissaan.
Donna Elisa jatkaa valitustaan. "Minä näin hänet niin selvästi, eikä
hän ole koskaan ennen pettänyt. Ajattelin, että joku köyhä, jolla ei
ollut myötäjäisiä, oli rukoillut häneltä miestä. Semmoista on ennen
tapahtunut. Mitä minä nyt teen?"
Hän valittaa ja vaikeroi. Hän ei voi päästä siitä ajatuksesta, että
sen piti olla joku köyhä nainen. Donna Mikaela käy kärsimättömäksi.
Hän tarttuu donna Elisan käsivarteen ja pudistelee häntä. "Mutta donna
Elisa, donna Elisa."
Donna Elisa ei kuule häntä, hän jatkaa valitustaan. "Mitä minä nyt
teen, mitä minä nyt teen?"
"Mutta tee miniäksesi se vaimo-raukka, joka täällä polvillaan rukoili,
donna Elisa!"
Donna Elisa nostaa silmänsä. Minkälaiset kasvot ovatkaan hänen
edessään! Niin hurmaavat, niin viehättävät, niin hymyilevät!
Mutta hän saa nähdä ne vain hetkisen. Donna Mikaela kätkee ne kohta
donna Elisan vanhaan, mustaan leninkiin.
Donna Mikaela ja donna Elisa kulkevat yhdessä kaupunkiin. Katu tekee
mutkan, niin etteivät he voi nähdä donna Elisan taloa, ennenkuin ovat
aivan lähellä. Kun se viimeinkin tulee näkyville, huomaavat he, että
puodin ikkunat ovat valaistut. Neljä suurta vahakynttilää seisoo
palamassa riippuvien rukousnauhojen välissä.
Molemmat naiset puristavat toistensa kättä. "Hän elää", kuiskaa toinen
toiselle. "Hän elää."
"Et saa puhua hänelle siitä, mitä kuva käski sinun tekemään", sanoo
donna Mikaela donna Elisalle.
Puodin edustalla he syleilevät toisiaan ja menevät kumpikin kotiinsa.
Hetken kuluttua Gaetano tulee puodin portaille.
Hän seisoo tuokion hiljaa ja vetää sisäänsä raikasta yöilmaa. Silloin
hän näkee, kuinka tummassa palatsissa kadun toisella puolen syttyy
tulia.
Gaetano hengittää kiivaasti ja läähättäen. Häntä näyttää melkein
peloittavan mennä kauemmaksi. Äkkiä hän hyökkää eteenpäin kuin se,
joka kulkee väistämätöntä onnettomuutta kohti. Kesäpalatsin ovi
on lukitsematta, hän harppaa kaksi porrasta kerrallaan ja sysää
koputtamatta musiikkisalin oven auki.
Sillä välin donna Mikaela on miettinyt, tuleeko Gaetano nyt yöllä
vaiko vasta aamulla. Äkkiä hän kuulee hänen askeleittensa kaikuvan
käytävässä. Kauhu valtaa hänet. Minkälainen Gaetano nyt on? Donna
Mikaela on niin uskomattoman paljon ikävöinyt häntä. Onko Gaetano nyt
tosiaankin sellainen, että koko tämä kaipaus vaimenee?
Ja eikö enää mitään muureja nouse heidän välilleen? Voivatkohan he
nyt kerrankin sanoa toisilleen kaikki? Puhuvatko he rakkaudesta eikä
sosialismista?
Kun Gaetano avaa oven, koettaa donna Mikaela mennä häntä vastaan, mutta
ei voi. Koko hänen ruumiinsa vapisee. Hän istuutuu ja peittää silmät
käsillään.
Hän odottaa, että Gaetano sulkisi hänet syliinsä ja suutelisi häntä,
mutta sitä hän tietystikään ei tee. Gaetano ei ole tottunut tekemään
sitä, mitä hänen odotetaan tekevän.
Kohta kun hän oli jaksanut pysyä pystyssä, oli hän pannut vaatteet
päälleen ja lähtenyt donna Mikaelan luo. Oikeastaan hän nyt tullessaan
aivan kuohuu ilosta. Hän olisi toivonut, että donna Mikaelakin olisi
ottanut asian iloiselta kannalta. Gaetano ei tahdo tulla liikutetuksi.
Hänhän oli pyörtynyt aamupäivällä. Eihän hän kestänyt mitään.
Hän seisoo hiljaa donna Mikaelan vieressä, kunnes tämä taas on
tyyntynyt. "Teillä on heikot hermot", sanoo hän. Siinä on tosiaankin
kaikki, mitä hän sanoo.
Donna Mikaela ja donna Elisa ja kaikki ihmiset ovat varmoja siitä, että
hän on tullut sulkemaan donna Mikaelan syliinsä ja sanomaan, että hän
rakastaa häntä. Mutta juuri siksi se on Gaetanosta mahdotonta. Muutamat
ihmiset ovat ilkeitä. Heidän luonteensa on sellainen, että he aina
jättävät tekemättä juuri sen, mikä heidän pitäisi tehdä.
Gaetano alkaa kertoa hänelle matkastaan. Hän ei puhu sanaakaan
sosialismista. Hän puhuu pikajunista ja konduktöreistä ja omituisista
matkatovereista.
Donna Mikaela istuu paikoillaan häneen katsellen. Hänen silmänsä
kerjäävät ja kerjäävät yhä innokkaammin. Gaetano tuntuu olevan iloinen
ja onnellinen nähdessään hänet. Mutta miksei hän saata sanoa sitä, mitä
hän on tullut sanomaan.
"Kuljitteko Etnan rataa?" kysyy donna Mikaela. "Kuljin" vastaa Gaetano
ja alkaa aivan itsestään puhua radan kauneudesta ja hyödystä. Hän ei
tiedä lainkaan, millä tavalla se on saatu rakennetuksi.
Gaetano sanoo itselleen, että hän on raakalainen. Miksei hän lausu
donna Mikaelalle niitä sanoja, joita tämä odottaa? Mutta mitäs donna
Mikaela sitten istuu siinä niin nöyränä? Mitäs hän ilmeisesti on sen
näköinen, että Gaetanon tarvitsi vain ojentaa kätensä ja ottaa hänet?
Hän, Gaetano, on niin huiman, niin riehuvan onnellinen ollessaan häntä
lähellä, mutta omistaahan hän hänet niin varmaan, niin ehdottomasti...
On niin somaa kiusata häntä.
Mutta Diamanten väki seisoo yhä kadulla. Ja jokainen on niin onnellinen
kuin olisi naittanut oman tyttärensä.
Ne ovat tähän asti pingoittaneet kärsivällisyyttään, jotta Gaetanolla
olisi aikaa esittää asiansa. Mutta nyt hän kai oli sen jo tehnyt. Ja ne
alkavat huutaa:
"Eläköön Gaetano, eläköön Mikaela!"
Donna Mikaela nostaa silmänsä, joissa kuvastuu sanomaton tuska.
Kylläkai Gaetano ymmärtää, ettei hän tuolle mitään mahda.
Hän menee käytävään ja lähettää Lucian pyytämään, että väki olisi
hiljaa.
Kun hän palaa takaisin, on Gaetano noussut pystyyn. Hän ojentaa kätensä
donna Mikaelalle. Hän aikoo lähteä.
Donna Mikaelakin ojentaa kätensä melkein tietämättä mitä tekee. Mutta
sitten hän vetää sen takaisin. "Ei, ei", sanoo hän.
Gaetano aikoo lähteä. Kuka tietää, tuleeko hän huomenna takaisin. Eikä
donna Mikaela ole saanut puhua hänelle, hän ei ole saanut sanoa mitään
siitä, mitä hän tahtoo hänelle ilmaista.
Heidän välinsä ei varmastikaan tarvinnut olla samallainen kuin
tavallisten rakastuneitten. Olihan tuo mies antanut hänen elämälleen
kaiken arvon monen vuoden aikana. Puhuipa hän nyt rakkaudesta tai ei,
se oli yhdentekevää. Donna Mikaela tahtoi kumminkin sanoa Gaetanolle,
mitä tämä oli hänelle ollut.
Ja nyt, juuri nyt. Täytyy pitää kiinni hetkistä, kun on kysymyksessä
Gaetano. Donna Mikaela ei uskalla päästää häntä menemään.
"Ette saa lähteä vielä", sanoo hän. "Minulla on jotain sanottavaa
teille."
Hän nostaa Gaetanolle tuolin, istuutuu itse vähän hänen taakseen.
Gaetanon silmät ovat kovin iloiset tänään. Ne häiritsevät häntä.
Sitten hän alkaa puhua. Hän levittää Gaetanon eteen elämänsä suuret,
salaiset aarteet. Kaikki nämä sanat on Gaetano sanonut hänelle ja
saanut hänet uneksimaan kaikki nämä unet. Hän ei ollut päästänyt mitään
unohtumaan. Hän oli koonnut ja säästänyt ne. Siinä oli ollutkin koko
hänen köyhän elämänsä rikkaus.
Alussa hän puhuu nopeasti kuin ulkoläksyä lukien. Häntä peloittaa
Gaetano. Hän ei tiedä, pitääkö tämä siitä, että hän puhuu. Sitten hän
uskaltaa katsahtaa häneen. Gaetano on nyt totinen eikä enää yhtään
ilkeä. Hän istuu hiljaa ja kuuntelee, ikäänkuin tahtoisi painaa
mieleensä jokaisen tavun. Äsken olivat hänen kasvonsa sairaaloiset ja
harmaankalpeat, mutta äkkiä on kaikki muuttunut. Nyt ne alkavat loistaa
kuin kirkastetun kasvot.
Donna Mikaela kertoo kertomistaan. Gaetanon ilmeestä hän näkee olevansa
itsekin nyt kaunis. Ja täytyyhän hänen nyt ollakin kaunis! Saahan hän
viimeinkin sanoa Gaetanolle kaikki. Hän saa sanoa, kuinka rakkaus
häneen syttyi ja kuinka se sitten on aina hänessä elänyt. Viimeinkin
hän saa sanoa, kuinka Gaetano on ollut hänelle kaikki kaikessa.
Sanat eivät voi sitä ilmaista kylliksi. Hän tarttuu Gaetanon käteen ja
suutelee sitä.
Gaetano sallii sen tapahtua. Hän ei liikahdakaan. Väri hänen
kasvoissaan ei tummene, mutta se käy heleämmäksi, läpinäkyvämmäksi.
Donna Mikaelan mieleen muistuu, kuinka Gandolfo oli sanonut, että
Gaetanon kasvot tulivat niin valkeiksi, että ne loistivat.
Gaetano ei keskeytä donna Mikaelaa. Tämä kertoo rautatiestä, puhuu
ihmeistä, joita tapahtui toinen toisensa perään. Gaetano katsoo välistä
häneen säteilevin silmin. Hän ei lainkaan tee pilkkaa donna Mikaelasta.
Donna Mikaela ajattelee ihmetellen, mitä mahtaa liikkua Gaetanon
mielessä. Hän näyttää oikeastaan siltä, kuin se, mitä donna Mikaela
sanoo, ei olisi hänelle uutta. Hän tuntuu ennestään tietävän kaiken.
Olikohan se rakkaus, jota Gaetano sydämessään tunsi donna Mikaelaa
kohtaan, samallainen kuin tämän rakkaus häntä kohtaan? Oliko se
yhteydessä Gaetanon sielun jaloimman puolen kanssa? Sekö oli ollut
Gaetanon elämän ylläpitävä voima? Sekö oli antanut siivet hänen
taiteelleen? Sekö oli saanut hänet rakastamaan köyhiä ja sorrettuja?
Valtaako se nyt jälleen hänet, saako se hänet tuntemaan, että hän on
taiteilija, apostoli, ettei mikään ole hänelle liian korkeaa?
Mutta kun Gaetano aina vain vaikenee, ajattelee donna Mikaela, ettei
hän kenties tahdo sitoa itseään. Hän rakastaa donna Mikaelaa, mutta
tahtoo kenties pysyä vapaana miehenä. Ehkä hän käsittää, ettei donna
Mikaela sovi sosialistin puolisoksi.
Donna Mikaelan veri alkaa kiehua. Hän ajattelee Gaetanon kenties
luulevan, että hän istuu siinä kerjäämässä hänen rakkauttaan.
Hän on kertonut Gaetanolle melkein kaiken, mitä on tapahtunut tämän
poissaollessa. Nyt hän äkkiä keskeyttää kertomuksensa.
"Olen rakastanut teitä", sanoo hän, "rakastan teitä aina ja luulen
toivovani, että te sanoisitte minulle kerran vielä, että rakastitte
minua. Se tekisi eron helpommaksi kantaa."
"Tekisikö?" sanoo Gaetano.
"Voinko tulla puolisoksenne?" sanoo hän, ja hänen äänensä värähtää
harmista. "En pelkää enää, kuten ennen, teidän oppejanne, en pelkää
teidän köyhiänne, tahtoisin kääntää maailman ylösalaisin, minä,
samoinkuin te. Mutta minä olen uskovainen. Kuinka minä voin elää teidän
kanssanne, ellette te tahdo siinä suhteessa seurata minua? Tai ehkä
te houkuttelisitte minut epäuskoon? Silloin olisi maailma minulle
kuollutta. Kaikki kadottaisi merkityksensä, arvonsa. Minusta tulisi
kurja, viheliäinen ihminen. Meidän täytyy erota."
"Meidän!" Gaetano kääntyy donna Mikaelaan. Hänen silmänsä alkavat
hehkua kärsimättömyyttä.
"Nyt saatte lähteä", sanoo donna Mikaela aivan hiljaa, "minä olen
saanut sanoa teille, mitä tahdoin. Olisin toivonut, että teillä olisi
ollut jotain sanottavaa minulle. Mutta ehkä näin onkin parempi.
Älkäämme tehkö eroa vaikeammaksi kuin sen tarvitsee olla."
Gaetanon toinen käsi tarttuu äkkiä ja lujasti donna Mikaelan käsiin,
toinen pitää hänen päätään hiljaa. Sitten hän suutelee häntä.
Mieletönkö hän oli, donna Mikaela, kun luuli että Gaetano antaisi
minkään, minkään maailmassa heitä eroittaa!
Neljäs luku.