_Hämärässä muinaisuudessa_ asui Sisilian saarella suuri filosofi
Empedokles. Hän oli kaunein ja täydellisin ihminen, niin ihana ja
viisas, että häntä pidettiin ihmiseksi tulleena jumalana.
Empedokles omisti palan maata Etnan rinteellä, ja muutamana iltana hän
piti siellä pidot ystävilleen. Niissä hän puhui sellaisia sanoja, että
vieraat huudahtivat hänelle: "Sinä olet jumala, Empedokles, sinä olet
jumala!"
Yöllä Empedokles ajatteli: "Sinä olet nyt saavuttanut korkeimman, mitä
maan päällä saattaa. Nyt sinun pitää kuolla, ennenkuin vastoinkäymiset
ja heikkous sinut saavuttavat." Ja hän nousi Etnan huipulle ja
heittäytyi palavaan kraateriin. "Kun ei kukaan löydä ruumistani",
ajatteli hän, "sanotaan, että minut on elävänä otettu jumalien luo".
Mutta seuraavana aamuna hänen ystävänsä etsivät häntä kaikkialta
huvilasta ja ympäri koko vuoren. He saapuivat myöskin kraaterille
ja löysivät sen reunalta Empedokleen kengän. Ja he ymmärsivät, että
Empedokles oli heittäytynyt kraateriin, jotta hänet luettaisiin
kuolemattomien joukkoon.
Mutta juuri tämän tarinan tähden Empedokleen nimeä ei ole koskaan
unohdettu, ja moni on ihmetellen ajatellut, missä hänen huvilansa on
saattanut olla. Muinaistutkijat ja aarteenkaivajat ovat sitä etsineet,
sillä tuon ihanan miehen huvila oli tietysti täynnään marmorisia
kuvapatsaita, pronssiesineitä ja mosaiikkeja.
Donna Mikaelan isä, cavaliere Palmeri, oli saanut päähänsä, että
hänen piti ratkaista tuo huvilakysymys. Joka aamu hän nousi ponynsa
Domenicon selkään ja ratsasti etsimään sitä. Hän oli varustettu kuin
muinaistutkija konsanaankin, raavinrauta vyössä, lapio kupeella ja
suuri reppu seljässä.
Joka ilta kotia tultuaan cavaliere Palmeri kertoi donna Mikaelalle
Domenicosta. Näinä vuosina, joina he olivat ratsastelleet ympäri
Etnaa, oli Domenicosta kehittynyt täydellinen muinaistutkija. Hän
poikkesi syrjään tieltä, kohta kun näki jotkut rauniot. Hän kuopi maata
niissä paikoin, mihin ehdoitti tehtäväksi kaivauksia. Hän korskahteli
halveksivasti ja käänsi päänsä pois, jos hänelle näytti väärennettyä
vanhanaikaista rahaa.
Donna Mikaela kuunteli hyvin kärsivällisesti ja asiaan innostuneena.
Hän tiesi varmasti, että jos tuo huvila viimeinkin sattuisi löytymään,
saisi Domenico löydöstä kaiken kunnian.
Mutta cavaliere Palmeri ei koskaan kysellyt tyttäreltään _tämän_
yrityksistä. Hän ei ollut koskaan vähääkään innostunut rautatiestä.
Näytti melkein siltä, kuin hän ei tietäisikään, että hänen tyttärellään
oli sellaisia puuhia.
Eikähän se ollutkaan ihme: hän ei milloinkaan näyttänyt välittävän
mistään, joka koski hänen tytärtään.
Kerran kun he molemmat istuivat päivällispöydässä, alkoi donna Mikaela
äkkiä puhua rautatiestä.
Hän oli saanut voiton, sanoi hän. Hän oli viimeinkin saanut voiton.
Isän täytyi kuulla, millaisia uutisia tytär tänään oli saanut. Catanian
ja Diamanten välille ei rakennettaisikaan ainoastaan höyryraitiotietä,
niinkuin hän ensin oli ajatellut. Ympäri koko Etnan rakennettaisiin
rautatie.
Falcon kuoleman kautta hän ei ollut ainoastaan vapautunut Falcosta
itsestään, vaan kansakin luuli nyt, että suuri Mongibello ja kaikki
pyhimykset olivat hänen puolellaan, ja niin oli syntynyt oikea
kansaninnostus rautatien aikaansaamiseksi. Avustuksia merkittiin
kaikissa Etnan kaupungeissa. Yhtiö oli muodostettu. Lupa oli saatu
tänään. Huomenna alkaisivat työt täydellä todella.
Donna Mikaela oli haltioissaan. Hän ei voinut syödä. Hänen sydämensä
uhkui onnea ja kiitollisuutta. Hän ei voinut olla puhumatta siitä
mahtavasta innostuksesta, joka oli vallannut kansan. Hän kertoi
kyynelsilmin San Pasqualen Kristuslapsesta.
Oli ihanaa nähdä, kuinka hänen silmänsä loistivat toivoa. Näytti siltä,
että hänellä, paitsi sitä onnea, josta hän puhui, oli kokonainen
autuuden maailma odotettavanaan.
Tänä iltana hänestä tuntui, että sallimus oli ohjannut häntä hyvin ja
onnellisesti. Hän näki, että Jumala oli vienyt Gaetanon vankeuteen,
jotta hän taas palaisi uskoon. Pienen kuvan ihmetyöt vapauttaisivat
hänet, ja sen vuoksi hän kääntyisi ja tulisi uskovaiseksi kuten
ennenkin. Ja hän, donna Mikaela, saisi olla hänen omansa. Kuinka hyvä
olikaan Jumala!
Ja tämän suuren autuuden tulvehtiessa hänen sydämessään istui hänen
isänsä häntä vastapäätä aivan kylmänä ja välinpitämättömänä.
"Onpa se varsin kummallista", sanoi hän vain.
"Tottakai tulet huomenna perustamisjuhlaan?"
"Enpä tiedä, pääsenkö tutkimuksiltani."
Donna Mikaela alkoi kiivaasti murennella leipäpalastaan. Hänen
kärsivällisyytensä petti. Isä oli päässyt ottamasta osaa hänen
suruihinsa, mutta hänen iloonsa! Hänen täytyi siihen ottaa osaa!
Ja hetkessä katkesi se kuuliaisuuden ja pelon kahle, joka oli sitonut
häntä aina isän vangitsemisesta saakka.
"Kun sinä olet niin paljon kuljeskellut Etnalla", sanoi hän hyvin
lempeällä äänellä, "olet kai joskus joutunut Gelaan?"
Cavaliere nosti silmänsä ja tuntui muistuttelevan mielessään. "Gelaan,
Gelaan?"
"Gela on kylä, jossa on satakunta taloa Monte Chiaron etelärinteellä,
aivan sen juurella", jatkoi donna Mikaela, kasvojen ilme mahdollisimman
viattomana. "Se on ahdattuna Simeton ja vuoritien väliin, ja muuan joen
haara juoksee usein pitkin Gelan katua, niin että hyvin harvoin pääsee
kuivin jaloin kylän läpi. Kirkon katto sortui viime maanjäristyksessä,
eikä sitä ole voitu korjata, sillä Gela on perin köyhä. Etkö ole
tosiaankaan kuullut puhuttavan Gelasta?"
Cavaliere Palmeri vastasi sanomattoman totisena. "Tutkimukset ovat
vieneet minut ylös vuorelle. En ole tullut ajatelleeksi etsiä suuren
filosofin huvilaa Gelasta."
"Mutta Gela on mieltäkiinnittävä paikka", sanoi donna Mikaela
itsepäisenä. "Sikäläisillä ei ole mitään erityisiä navettarakennuksia.
Siat asuvat alakerrassa, ihmiset kerrosta ylempänä. Gelalaisilla onkin
rajattoman paljon sikoja. Ne viihtyvät siellä paremmin kuin ihmiset,
sillä ihmiset ovat melkein aina sairaita. Siellä raivoaa alituinen
kuume, malaria ei lopu sieltä koskaan. Siellä onkin niin kosteata,
kellarit ovat aina veden vallassa ja soista nouseva usva peittää sen
joka yö. Gelassa ei ole ainoatakaan puotia eikä polisia, ei postia,
lääkäriä eikä aptekia. Kuusisataa ihmistä elää siellä kokonaan
unhoitettuina ja villiytyneinä. Ettäkö et koskaan olisi kuullut
puhuttavan Gelasta?" Donna Mikaela näytti vakuuttavan ihmettelevältä.