_Nyt ovat sokeat laulajat_ viikon toisensa perästä laulaneet Diamanten
rautatiestä, ja San Pasqualen kirkon suuri kollehtilaatikko on joka
ilta ollut lahjoja täynnä. Signor Alfredo mittailee ja linjoittaa
kaukana Etnan rinteellä, ja kehrääjättäret synkillä kujilla kertovat
ihanista ihmeistä, joita, halveksitun kirkon pieni Kristuksenkuva, on
tehnyt. Ne rikkaat ja mahtavat miehet, jotka omistavat maan Etnalla,
ilmoittavat kirjeessä toinen toisensa perään, että he tahtovat
luovuttaa maata tähän siunattuun yritykseen.
Näinä viime viikkoina tulvii lahjoja kaikkialta. Toiset tuovat
kiviä asemataloja varten, ja toiset ruutia laavamöhkäleitten
räjähdyttämiseksi, ja toiset tuovat ruokaa työmiehille. Mutta Corvajan
köyhät ihmiset, joilla ei ole mitään annettavaa, tulevat yöllä, kun he
ovat lopettaneet oman työnsä. He tulevat lapioineen ja kottikärryineen
ja hiipivät Etnan rinteelle ja kaivavat maata ja täyttävät tietä,
niin että kun signor Alfredo ja hänen väkensä aamulla sinne saapuvat,
luulevat he, että Etnannoidat ovat riuhtaisseet itsensä irti
laavavirroistaan ja auttaneet heitä' työssä.
Mutta koko ajan on kyselty ja tiedusteltu: Missä on Etnan kuningas,
Falco Falcone? Missä on se mahtava Falco, joka on hallinnut
Etnanrinnettä kaksikymmentä ja viisi vuotta. Hänhän kielsi don
Ferranten leskeä rakentamasta rautatietä. Mitä hän tarkoitti
uhkauksellaan? Miksi hän istuu hiljaa, kun hänen kieltoaan uhmataan?
Miksei hän ammu kuoliaaksi Corvajan ihmisiä, kun he hiipivät yöllä
kottikärryineen ja kuokkineen? Miksei hän laahaa sokeita laulajia
syvälle kivilouhokseensa ja ruoski niitä? Miksei hän varastuta donna
Mikaelaa kesäpalatsista voidakseen sitten hänen henkensä lunnaiksi
vaatia rautatierakennuksen lopettamista?
Donna Mikaela sanoo itsekseen: "Onko Falco Falcone unohtanut sanansa,
vai pidättääkö hän iskuaan, kunnes voi satuttaa kovimmin?"
Ja kaikki ihmiset kyselevät samalla lailla: "Milloin syöksyy Etnan
tuhkapilvi rautatien yli? Milloin vie sen Mongibellon kuohuva tulva?
Milloin on mahtava Falco Falcone valmis hävittämään sen?"
Kun yhäti odotetaan, että Falco hävittäisi rautatien, puhutaan paljon
hänestä, varsinkin niitten työmiesten piirissä, jotka seuraavat signor
Alfredoa.
Juuri vastapäätä San Pasqualen kirkon sisäänkäytävää on, kerrotaan,
pieni talo alastomalla vuorennyppylällä. Talo on kapea ja niin korkea,
että se muistuttaa uuninpiippua, joka on jäänyt seisomaan poroksi
palaneelle tontille. Siellä on niin ahdasta, ettei portaille ole tilaa
talon sisässä, vaan ne kiertävät seinien ulkosyrjää. Siellä täällä
pistää esiin balkoneja ja muita ulkonevia rakennuksen osia, jotka ovat
yhtä sikin sokin kuin linnunpesät puun rungossa.
Tässä talossa Falco Falcone syntyi, ja hänen vanhempansa olivat vain
köyhää työväkeä. Mutta juuri tässä köyhässä tuvassa Falco sai oppia
ylpeyttä.
Falcon äiti oli onneton vaimo, joka avioliittonsa ensimäisinä vuosina
synnytti vain tyttäriä. Hänen miehensä ja kaikki hänen naapurinsa
halveksivat häntä.
Tämä vaimo ikävöitsi vain poikaa. Kun hän odotti viidettä lastaan,
siroitti hän joka päivä suolaa kynnykselle ja istui tarkastamaan,
kuka ensimäisenä astuisi siitä yli. Astuisiko mies vaiko nainen?
Synnyttäisikö hän pojan vai tyttären?
Joka päivä hän laski. Hän laski sen kuukauden kirjaimet, jossa lapsi
syntyisi. Hän laski kirjaimet miehensä nimestä ja omastaan. Pani ne
yhteen ja vähensi. Siitä tuli tasaluku. Siis hän synnyttäisi pojan.
Seuraavana päivänä hän teki laskun uudelleen. "Ehkä laskin eilen
väärin", sanoi hän.
Kun Falco syntyi, sai hänen äitinsä osakseen niin suurta kunniaa, että
hän sen vuoksi rakasti poikaansa enemmän kuin kaikkia muita lapsiaan.
Kun isä tuli sisään katsomaan lasta, otti hän hatun päästään ja kumarsi
syvään. Talon portin päälle pantiin hattu kunniamerkiksi, ja lapsen
kylpyvesi heitettiin porraskivelle ja annettiin sen siitä juosta
kadulle. Kun Falco kannettiin kirkkoon, pantiin hänet kummitätinsä
oikealle käsivarrelle, ja kun naapurivaimot tulivat katsomaan hänen
äitiään, kumarsivat he lapselle, joka kätkyessään uinui.
Se olikin suurempi ja voimakkaampi kuin lapset tavallisesti ovat.
Falcolla oli heti syntyessään karhea tukka, ja kun hän oli kahdeksan
päivän vanha, sai hän jo hampaan. Mutta kun hänen äitinsä asetti hänet
rinnoilleen, oli hän niin raju, että äiti nauroi ja sanoi: "Luulenpa
tuoneeni maailmaan sankarin".
Hän odotti Falcolta aina suurtöitä, ja hän kylvi häneen ylpeyttä.
Mutta kuka hänestä muuten mitään toivoi? Falco ei voinut edes oppia
lukemaan. Hänen äitinsä koetti ottaa kirjan esille ja opettaa pojalleen
kirjaimia. Hän näytti A:ta: tuo on iso hattu, hän näytti B:tä: tuossa
on silmälasit, hän näytti C:tä: tuo on käärme. Sen hän oppi. Sitten
sanoi äiti: 'Jos panet yhteen silmälasit ja ison hatun, tulee siitä
Ba.' Sitä hän ei voinut oppia. Hän suuttui ja löi äitiään. Ja tämä
jätti hänet rauhaan. "Sinusta tulee kuitenkin suurmies", sanoi hän.
Falco oli hidas ja ilkeä poikana ja nuorukaisena. Lapsena hän ei
viitsinyt leikkiä, täysikasvuisena hän ei viitsinyt tanssia. Eikä
hänellä koskaan ollut armasta. Mutta kernaasti hän meni sinne, missä
saattoi odottaa tappelua.
Falcolla oli kaksi veljeä, jotka olivat muitten ihmisten kaltaisia, ja
joita pidettiin paljon suuremmassa arvossa kuin häntä. Falcoa harmitti
kyllä, kun hän huomasi jäävänsä jäljelle veljistään, mutta hän oli
liian ylpeä sitä näyttämään. Ja hänen äitinsä puolusti häntä aina. Kun
isä oli kuollut, antoi hän Falcon istua ylinnä pöydässä eikä sallinut
koskaan, että hänestä tehtiin pilaa. "Minun vanhin poikani on etevin
teistä kaikista", sanoi hän.
Kun tätä kaikkea muistellaan, sanotaan: "Falco on ylpeä. Hän pitää
kunnianaan hävittää rautatien."
Ja tuskin ovat kuuntelijat ennättäneet tointua tästä säikähdyksestä,
kun kertojan mieleen jo johtuu toinen juttu Falcosta.
Kokonaista kolmekymmentä vuotta, sanotaan, eli Falco samoin kuin
muutkin köyhät ihmiset Etnalla. Maanantaiaamuna hän lähti veljineen
työhön viiniviljelyksille. Hänellä oli pussissaan viikon leipä, ja
hän keitti pavuista ja riisistä soppaa samoinkuin muutkin. Ja hän oli
iloinen saadessaan taas lauantai-iltana kääntyä kotiin. Hän iloitsi,
kun tiesi löytävänsä katetun pöydän viineineen ja maccaroneineen ja
valmiissa vuoteessa pehmeät patjat.
Oli muuan sellainen lauantai-ilta. Falco ja Falcon veljet olivat
kotimatkalla, ja Falco asteli kuten tavallista hieman toisten jäljessä,
sillä hänellä oli raskas ja hidas käynti. Mutta kas, kun veljet
tulivat kotiin, ei ollutkaan illallinen odottamassa, vuoteet olivat
valmistamatta ja pöly peitti paksulta kynnyksen. Mitä, olivatko kaikki
kotona kuolleet? Silloin he näkivät äitinsä istuvan lattialla pimeässä
nurkassa. Hänellä oli tukka vedettynä silmille ja hän istui piirrellen
sormellaan maalattiaan. -- "Mitä täällä on tapahtunut?" sanoivat
veljet. Hän ei nostanut silmiään, hän puhui, kuin olisi puhunut maalle.
"Me olemme tulleet rutiköyhiksi, rutiköyhiksi." -- "Aikovatko he ottaa
meiltä talon pois?" huudahtivat veljet. -- "Ne aikovat ottaa meiltä
kunnian ja leivän."
Ja hän kertoi: "Teidän vanhin sisarenne on ollut palveluksessa leipuri
Gasparolla, ja se on ollut hyvä paikka. Signor Gasparo antoi Pepalle
kaiken leivän, joka jäi myymättä puodissa, ja hän toi sen minulle. Sitä
on ollut niin paljon, että siitä on riittänyt meille kaikille.
"Minä olen iloinnut siitä saakka, kun Pepa sai sen paikan. Näin saan
minä huolettoman vanhuuden, ajattelin. Mutta viime maanantaina tuli
Pepa itkien takaisin kotiin. Signora Gasparo oli ajanut hänet pois."
"Mitä Pepa oli tehnyt?" kysyi Nino, joka oli Falcon jälkeen vanhin.
"Signora Gasparo syytti Pepaa leivän varastamisesta. Minä menin signora
Gasparon luo ja pyysin häntä ottamaan Pepan takaisin. -- 'En', sanoi
hän, 'tyttö ei ole rehellinen.' -- 'Pepa on saanut leivän signor
Gasparolta', sanoin minä, 'kysykää vain signorilta!' -- 'En minä
häneltä voi kysyä', sanoi signora, 'hän on matkoilla ja tulee, kotiin
vasta ensi maanantaina.' -- 'Signora', sanoin minä, 'me olemme niin
köyhiä. Ottakaa Pepa takaisin palvelukseenne!' -- 'En', sanoi hän,
'minä itse muutan pois signor Gasparon luota, jos hän ottaa takaisin
sen piian.' -- 'Varo itseäsi', sanoin minä silloin, 'jos sinä viet
meiltä leivän, niin minä vien sinulta hengen.' Silloin hän säikähti ja
huusi väkeä avukseen, niin että minun täytyi lähteä pois."
"Mitä tässä nyt on tehtävä?" sanoi Nino. "Pepan täytyy hankkia
itselleen toinen palveluspaikka."
"Nino", sanoi Zia-äiti. "Sinä et tiedä, mitä se nainen on naapureille
sanonut Pepasta ja signor Gasparosta."
"Kuka voisi estää naisia juoruamasta", sanoi Nino.
"Ellei Pepalla nyt ole muuta tehtävää, voisi hän ainakin laittaa meille
ruokaa", sanoi Turiddo.
"Signora Gasparo on sanonut, että hänen miehensä salli Pepan varastaa
leipää, jotta tämä sitten..."
"Äiti", keskeytti Nino tulipunaisena. "Minä en aio panettaa itseäni
kalereille Pepan tähden."
"Eivät kaleritkaan sentään syö kristityitä" sanoi Zia-äiti.
"Nino", sanoi silloin Pietro, "meidän täytyy lähteä kaupungille
hankkimaan ruokaa".
Tällöin he kuulivat jonkun nauravan takanaan. Falco nauroi.
Hetken perästä Falco astui signora Gasparon puotiin ja pyysi saada
ostaa leipää. Vaimo-raukka säikähti, kun Pepan veli astui puotiin.
Mutta sitten hän ajatteli: Hän on juuri tullut työstä. Hän ei ole vielä
käynyt kotonaan. Hän ei tiedä mitään.
"Beppo", sanoi hän hänelle, sillä Falcon nimi ei silloin vielä ollut
Falco, "käykö viininkorjuu hyvin?" Ja hän odotti, ettei toinen mitään
vastaisi.
Mutta Falco oli puheliaampi kuin tavallisesti ja hän kertoi heti,
kuinka paljon rypäleitä he olivat ennättäneet korjata puristimeen.
"Tiedättekö", sanoi hän sitten, "että eilen murhattiin meidän
vuokraajamme?" -- "Oi tiedän, signor Riego-parka, minä kuulin siitä."
Ja hän kysyi, kuinka se oli tapahtunut.
"Salvatore sen teki. Mutta se on liian kamalaa signoran kuultavaksi?"
-- "Ei lainkaan. Tottakai sen kuulla jaksaa, mikä kerran tehtykin on."
"Salvatore meni häntä vastaan näin, tällä lailla, signora". Ja nyt
veti Falco esiin puukkonsa ja laski kätensä naisen pään päälle. "Näin
leikkasi hän häneltä kaulan poikki korvasta korvaan."
Mutta samalla kun Falco tämän sanoi, teki hän sen. Nainen ei ennättänyt
edes huutaa. Työ oli tehty kuin mestarin kädellä.
Tämän jälkeen Falco joutui kalereille ja siellä hän oli viisi vuotta.
Ja kun tätä kerrotaan, niin kauhu kasvaa. "Falco on rohkea",
sanotaan. "Ei mikään maailmassa voi peloittaa häntä luopumaan jostain
aiheestansa."
Silloin johtuu heti mieleen vielä muuan juttu.
Falco vietiin kalereille Augustassa ja siellä hän tutustui Biagioon,
joka siitä lähtien on aina seurannut häntä. Eräänä päivänä käskettiin
hänet ja Biagio ja muuan kolmas vanki peltotyöhön. Joku päällysmiehistä
tahtoi laittaa puutarhan kotinsa ympärille. Siellä he seisoskelivat
aivan hiljaa maata kaivaen, mutta heidän silmänsä alkoivat vilkuilla
ympärille. He olivat muurien ulkopuolella, he näkijät tasangot ja
vuoret, näkivät aina Etnalle saakka. "Nyt on oikea hetki", sanoi Falco
Biagiolle. "Minä kuolen ennemmin kuin menen takaisin vankeuteen", sanoi
Biagio. Sitten he kuiskasivat kolmannelle vangille, että hänen täytyi
auttaa heitä. Hän pani vastaan, sillä hänen rangaistusaikansa oli pian
lopussa. "Me tapamme sinut", sanoivat he. Silloin hän suostui.
Mutta vahtisotamies seisoi heidän edessään kädessä ladattu kiväri.
Jalkaraudoissaan Falco ja Biagio hyppäsivät tasajalassa vahtisotamiehen
luo. He uhkasivat häntä lapioillaan, ja ennenkuin hän ennätti
ajatellakaan ampumista, heitettiin hänet kumoon, sidottiin ja pantiin
turve suuhun. Sitten vangit väänsivät lapioillaan ketjut auki, jotta
pääsivät astumaan. Ja niin he pakenivat yli tasankojen ja piiloutuivat
vuorten rotkoihin.
Kun yö tuli, hiipivät Falco ja Biagio sen vangin luota, jonka he olivat
mukaansa ottaneet. Hän oli vanha ja heikko ja olisi voinut hidastuttaa
heidän pakoaan. Seuraavana päivänä karabinierit saivat hänet kiinni ja
hänet ammuttiin.
Ja väristys käy läpi ruumiin, kun tätä ajatellaan. "Falco on
säälimätön", sanotaan. Jokainen käsittää, ettei hän tule säästämään
rautatietä.
Ja tarina toisensa perästä ilmestyy, ja ne säikyttävät niitä
ihmisparkoja, jotka Etnan rinteellä ovat rautatienteossa.
Kerrotaan kaikki ne kuusitoista murhaa, jotka Falco on tehnyt.
Kerrotaan, kuinka hän on ahdistellut ihmisiä ja ryöstänyt heitä.
Muuan jutuista säikyttää kovemmin kuin kaikki muut yhteensä.
Kun Falco pääsi kalereilta, asusti hän metsissä ja luolissa ja
suuressa kivilouhoksessa lähellä Diamantea. Pian hän oli koonnut
ympärilleen mahtavan ryövärijoukon. Hänestä tuli ylistetty ja kuuluisa
rosvopäällikkö.
Silloin hänen sukulaisensa joutuivat aivan toiseen asemaan kuin tähän
asti. Heitä kunnioitettiin, niinkuin mahtavia kunnioitetaan. Heidän
tarvitsi tuskin tehdä työtä, sillä Falco rakasti sukulaisiaan ja oli
heitä kohtaan antelias. Mutta ei hän heitäkään armahtanut, hän oli
ankara.
Zia-äiti oli kuollut, ja Nino oli mennyt naimisiin ja asui isänsä
tuvassa. Eräänä päivänä sattui, että Nino tarvitsi rahaa, eikä hän
tiennyt parempaa keinoa kuin mennä kirkkoherran luo, ei don Matteon,
mutta sen vanhan, don Giovannin. "Teidän korkea-arvoisuutenne", sanoi
Nino hänelle, "minun veljeni pyytää teiltä viisisataa liiraa". --
"Mistä minä voisin ottaa viisisataa liiraa?" sanoi don Giovanni. --
"Minun veljeni tarvitsee niitä, tarvitsee välttämättä", sanoi Nino.
Silloin vanha don Giovanni lupasi maksaa rahat, kunhan hän vain saisi
aikaa hankkia ne. Nino ei tahtonut oikein suostua siihen. "Ethän voine
vaatia, että minä ottaisin viisisataa liiraa nuuskarasiastani", sanoi
don Giovanni. Ja Nino myönsi hänelle kolmen päivän lykkäyksen. "Mutta
varokaa, ettette kohtaa veljeäni tällä aikaa!" sanoi hän.
Seuraavana päivänä don Giovanni ratsasti Nicolosiin aikoen vaatia
maksettavaksi muuatta saatavaansa. Kenenpä hän kohtasi tiellä, ellei
juuri Falcon ja kaksi tämän kumppania? Don Giovanni hyppäsi aasinsa
seljästä ja lankesi polvilleen Falcon eteen. "Mitä tämä tarkoittaa, don
Giovanni?" -- "Minulla ei ole vielä yhtään rahaa, mutta minä koetan
hankkia. Armahda minua!"
Falco alkoi kysellä, ja don Giovanni kertoi. "Teidän
korkea-arvoisuutenne", sanoi Falco, "teitä on yritetty pettää". Hän
pyysi don Giovannia tulemaan mukaansa Diamanteen. Kun he tulivat sen
vanhan talon luo, ratsasti don Giovanni San Pasqualen muurin taakse ja
Falco huusi Ninon ulos. Nino tuli muutamalle balkonille. "Hei, Nino!"
sanoi Falco nauraen. "Sinä olet kiristänyt rahoja kirkkoherralta?"
-- "Joko sinä sen tiedät?" sanoi Nino. "Minä aioin juuri kertoa sen
sinulle."
Mutta nyt Falco muuttui ankaraksi. "Nino", sanoi hän, "kirkkoherra
on minun ystäväni, ja hän luulee nyt että minä olen aikonut ryöstää
häneltä. Sinä olet tehnyt hyvin pahasti." Samassa hän nosti pyssyn
poskelleen ja ampui Ninon. Ja sen tehtyään hän kääntyi don Giovannin
puoleen, joka oli kauhusta putoamaisillaan aasinsa seljästä. "Nähkää
nyt, teidän korkea-arvoisuutenne, etten minä tiennyt mitään Ninon
kiristysyrityksestä!"
Ja tämä tapahtui kaksikymmentä vuotta sitten, kun Falco oli ollut
ryövärinä vasta viisi vuotta.
"Kuinkapa Falco säästäisi rautatietä", sanotaan, kun tätä kerrotaan,
"koskei hän säästänyt omaa veljeäänkään?"
Ja vielä muistuu mieleen jotain.
Ninon murhan jälkeen Falcoa odotti verikosto. Kun Ninon puoliso
löysi miehensä kuolleena, säikähti hän niin, että toinen puoli
hänen ruumistaan halvautui, eikä hän päässyt enää liikkumaan. Mutta
sen vanhan tuvan ikkunan ääreen hän asettui. Siinä hän on istunut
kaksikymmentä vuotta pyssy vieressään Falcoa odotellen. Ja häntä on tuo
suuri ryöväri peljännyt. Kahteenkymmeneen vuoteen hän ei ole kulkenut
lapsuudenkotinsa ohi.
Mutta vaimo ei ole paikaltaan väistynyt. Ei kukaan päässyt menemään
San Pasqualen kirkkoon näkemättä hänen kostonhimoisten silmiensä
tuijottavan ikkunaruudun takaa. Kuka näki hänen nukkuvan, kuka näki
hänen työtä tekevän? Hän ei voinut tehdä mitään muuta kuin odottaa
miehensä murhaajaa.
Tätä kuullessaan ihmiset käyvät yhä aremmiksi. Falcoa seuraa onni,
ajatellaan. Se nainen, joka tahtoo tappaa hänet, ei voi liikkua
paikaltaan. Häntä seuraa onni. Hän onnistuu kyllä hävittämään
rautatienkin.
Eikä ole onni koskaan häntä jättänyt. Karabinierit ovat ajaneet häntä
takaa, mutteivät ole saaneet kiinni. Karabinierit ovat peljänneet
Falcoa enemmän kuin Falco karabinierejä.
Sitten kerrotaan juttu muutamasta nuoresta karabinieriluutnantista,
joka ajoi takaa Falcoa. Hän oli järjestänyt oikean ajojahdin ja ahdisti
Falcon viidakosta viidakkoon. Viimein upseri tiesi varmaan, että Falco
oli saarrettuna muutamaan pieneen metsikköön. Sen ympärillä seisoivat
vahdit, ja upseri meni sinne sisään ja käveli sinne tänne pyssy
kädessä. Mutta vaikka hän kuinka olisi hakenut, ei hän löytänyt Falcoa.
Hän astui taas ulos metsästä ja tapasi jonkun talonpojan. "Oletko
nähnyt Falco Falconea?" -- "Olen, signor, hän kulki äsken ohitseni ja
lähetti terveisiä teille..." -- -- "Diavolo!" -- "Hän oli nähnyt teidät
tuolla viidakossa ja oli aikonut ampua teidät, mutta ei tehnytkään
sitä, sillä hän ajatteli, että kenties teidän velvollisuutenne oli
ajaa häntä takaa." -- "Diavolo, Diavolo!" -- "Mutta jos vielä tämän
jälkeenkin koetatte..." -- "Diavolo, Diavolo, Diavolo!"
"Luuletteko, että tuo luutnantti tuli toista kertaa. Ettekö luulekin,
että hän heti pyysi siirtoa sellaiseen seutuun, missä hänen ei
tarvinnut ajaa takaa ryöväreitä?"
Ja työmiehet, jotka kulkevat Etnan rinteellä, kyselevät toisiltaan:
"Kuka meitä auttaa Falcoa vastaan. Hän on kauhistava. Sotamiehetkin
vapisevat hänen edessään."
He muistelevat mielessään, että Falco on nyt vanha mies. Ei hän
enää ryöstä postivaunuja eikä vangitse maatilanomistajia. Hän istuu
enimmäkseen rauhallisena Diamanten kivilouhoksessa, ja sensijaan että
hän ryöstäisi rahoja ja omaisuutta, hän suojelee niitä.
Hän ottaa veroa suurilta maanomistajilta luvaten suojella heidän
tilojaan muilta varkailta, ja Etnalla on kaikki nyt niin tyyntä ja
rauhallista, sillä hän ei salli kenenkään tehdä vahinkoa niille, jotka
maksavat hänelle veroa.
Mutta se ei rauhoita ketään. Kun Falcosta nyt on tullut mahtavien
ystävä, voi hän sitä helpommin hävittää rautatien.
Ja ihmiset muistavat kertomuksen Niccola Gallista, joka oli
päällysmiehenä markisi di San Stefanon maatilalla Etnan eteläisellä
rinteellä. Kerran työmiehet tekivät lakon keskellä leikkuuaikaa.
Niccola Galli joutui epätoivoon. Vehnä oli kypsää eikä sitä saatu
leikatuksi. Työmiehet eivät suostuneet, ne panivat maata ojanreunalle.
Niccola Galli istuutui aasin selkään ja lähti Cataniaan kysymään neuvoa
herraltaan. Matkalla tuli häntä vastaan kaksi miestä pyssyt olalla.
"Minne sinä ratsastat, Niccola?"
Niccola oli tuskin ennättänyt puhua montakaan sanaa, kun miehet
tarttuivat aasin päitsiin ja käänsivät sen ympäri. "Et saa ratsastaa
markisin luo, Niccola." - "Enkö saa?" -- "Et, ratsasta kotiisi."
Lähdettiin takaisinpäin. Niccola istui aasillansa vavisten. Kun he
tulivat perille, sanoivat miehet: "Vie meidät nyt pellolle!" Ja he
menivät työmiesten luo. -- "Työhön, lurjukset! Markisi on maksanut
veronsa Falco Falconelle. Tehkää muualla lakkoja, muttei täällä." Pelto
leikattiin paremmin kuin yksikään muu. Falco seisoi pellon toisella
laidalla, Biagio toisella. Kyllä leikkuu joutuu, kun on sellaiset
voudit.
Tätä muistellessa ei pelko vähene. "Falco pitää sanansa", sanotaan.
"Hän tekee sen, minkä on uhannut."
Ei kukaan ole ollut rosvopäällikkönä niinkauan kuin Falco. Kaikki
muut kuuluisat ryövärit ovat kaatuneet tai vangitut. Hän yksin pysyy
uskomattoman onnensa ja taitonsa avulla elossa ja toimessaan.
Vähitellen hän on vetänyt luokseen koko sukunsa. Kaikki hänen lankonsa
ja sisarenpoikansa ovat hänen ympärillään. Useimmat heistä ovat
joutuneet kalereille. Ei kukaan heistä välitä siitä, että saa kärsiä
vankeutta. Jokainen ajattelee vain, onko Falco häneen tyytyväinen.
Sanomalehdissä kerrotaan usein Falcon urotöistä. Tiedetään, että
englantilaiset pistävät oppaan kouraan kymmenenliiran setelin, jos
hän voi viedä heidät Falcon kivilouhokselle. Tiedetään, etteivät
karabinierit enää ammu häntä, koska hän on viimeinen suurista
ryöväreistä.
Hän pelkää niin vähän kiinnijoutumista, että hän usein lähtee Messinaan
ja Palermoon. Onpa hän mennyt salmenkin poikki käymään Italiassa. Hän
matkusti Neapeliin, silloin kun Guglielmo ja Umberto olivat siellä
ristimässä panssarilaivaa. Hän matkusti Roomaan, kun Umberto ja
Margherita viettivät hopeahäitään.
Tällaista ajatellessa vapisuttaa. Falcoa rakastetaan ja ihaillaan,
sanovat työmiehet. Falcoa rukoillaan. Hänellä on lupa tehdä, mitä hän
tahtoo.
Tiedetään vielä, että kun Falco katseli kuningatar Margheritan
hopeahäitä, ihastui hän niihin niin, että sanoi: "Kun minä olen elänyt
Etnalla kaksikymmentä ja viisi vuotta, vietän hopeahäitäni Mongibellon
kanssa."
Ihmiset olivat nauraneet tälle ja sanoneet, että siinä oli hieno
ajatus. Sillä hänellä ei ollut koskaan ollut mitään armasta, vaan
Mongibello rotkoineen ja metsineen ja kraatereineen ja jääkenttineen
oli palvellut ja suojellut häntä kuin puoliso. Ei kellekään maailmassa
Falco ollut niin suuressa kiitollisuuden velassa kuin Mongibellolle.
Kysytään, milloin Falco ja Mongibello viettävät hopeahäitään. Ja
vastataan, että se tapahtuu tänä vuonna. Silloin ajattelevat työmiehet:
_Hän hävittää meidän rautatiemme Mongibellon päivänä_.
Heidän keskensä vallitsee epäilys ja kauhu. Tuskin he enää uskaltavat
tehdä työtä. Mitä enemmän lähenee se aika, jolloin Falco tulee,
juhlimaan liittoaan Mongibellon kanssa, sitä useammat jättävät signor
Alfredon. Pian hän kulkee melkein yksinänsä työhön.
* * * * *
Diamantelaisista on hyvin harva nähnyt Etnan suurta kivilouhosta.
He ovat tottuneet karttamaan sitä, sillä Falco asuu siellä. He ovat
varoneet tulemasta hänen pyssynsä ylettyville.
He eivät ole nähneet Mongibellon suurta rotkoa, josta heidän esi-isänsä
kreikkalaiset louhivat kiviä muinaisina aikoina. He eivät ole nähneet
sen ihanasti läikkyviä seiniä eikä sen mahtavia kivimöhkäleitä,
jotka muistuttavat sortumaisillaan olevia pylväitä. Eivätkä he ehkä
tiedäkään, että kivilouhoksen pohjalla on komeampia kukkia kuin
kasvihuoneessa. Luonto ei siellä enää ole Sisilian luontoa, se on jo
Indian.
Kivilouhoksessa seisovat mandarinipuut niin keltaisenaan hedelmiä, että
niitä luulee jättiläismäisiksi auringonruusuiksi, ja siellä kasvavat
kameliat niin suuriksi kuin tamburinin pohja. Ja maassa puitten välissä
makaa joukottain kallisarvoisia kuningasviikunoita ja pehmytnukkaisia
persikoita peittyneenä pudonneisiin ruusunlehtiin.
Eräänä iltana Falco istuu yksinään kivilouhoksessa. Falco on sitomassa
seppeltä ja hänellä on edessään suuri joukko kukkia. Nuora, jolla hän
sitoo, on paksua kuin köysi, ja hän pitää jalkaa kerän päällä, jottei
se kierisi pois. Hänellä on silmälasit päässä, mutta ne valahtavat
yhtämittaa liian alas koukkuista nenänvartta myöten.
Falco kiroilee karkeasti, sillä hänen kätensä ovat jäykät känsistä,
joita niihin on tullut alituisesta pyssyn pitelemisestä, eivätkä
ne osaa kunnolleen käsitellä kukkia. Sormet puristavat niitä kuin
rautapihdit. Falco noituu sitä, että liljat ja vuokot musertuvat
siruiksi, kun hän vain katsookin niihin.
Falco istuu nahkahousuissaan ja pitkässä kiinninapitetussa takissaan
niin kukkien keskellä kuin pyhimys juhlapäivänään. Biagio ja
Passafiore, sisarenpoika, ovat koonneet ne hänelle. He ovat kasanneet
hänen eteensä kivilouhoksen loistokukkia kokonaisen Etnan vuoren.
Falco voi valita liljojen ja kaktuskukkien, ruusujen ja pelargonioiden
välillä. Ja hän raivoaa kukille ja uhkaa polkea ne mäsäksi nahkaisilla
sandaleillaan, elleivät ne taivu hänen tahtonsa mukaan.
Ei koskaan ennen Falco ole ollut missään tekemisissä kukkien kanssa.
Koko elämässään hän ei ole sitonut ainoatakaan kukkavihkoa kellekään
tytölle, ei taittanut yhtään ruusua napinläpeensä. Hän ei ole edes
kertaakaan laskenut seppelettä äitinsä haudalle.
Senvuoksi hentoiset kukat kapinoivatkin häntä vastaan. Tukkaan ja
hattuun kiertyy köynnöskukkia, ja lehtiä on tarttunut hänen karkeaan
partaansa. Hän pudistaa kiivaasti päätään ja arpi poskessa hehkuu
tulipunaisena niinkuin muinoin, kun hän taisteli karabinierejä vastaan.
Mutta seppele kasvaa, ja paksuna kuin tukki se kiertyy Falcon säärien
ja jalkaterien ympärille. Falco noituu sitä, ikäänkuin se olisi
rautakahle, jota hän kerran laahasi jalkojensa välissä. Pistäessään
sormensa okaan tai polttaessaan kätensä nokkoseen hän valittaa pahemmin
kuin silloin, kun kalerivahdin ruoska vinkui hänen seljässään.
Biagio ja Passafiore, hänen sisarenpoikansa, eivät uskalla näyttäytyä,
vaan ovat piiloutuneet erääseen luolaan, kunnes kaikki on valmista.
Ne nauravat Falcolle täyttä kurkkua, sillä tällaista valitusta ei ole
kivilouhoksessa kaikunut senjälkeen, kun onnettomat sotavangit siellä
työskentelivät.
Mutta Biagio katselee korkeata Etnaa, joka auringon laskiessa punertuu.
"Katso Mongibelloa", sanoo hän Passafiorelle, "katso, kuinka se
punastuu! Se kai aavistaa, mitä Falco puuhaa tuolla kivilouhoksessa."
Ja Passafiore vastaa: "Eipä kai Mongibello ole koskaan luullut saavansa
päälaelleen mitään muuta kuin tuhkaa ja lunta."
Mutta äkkiä Biagio lakkasi nauramasta. "Tämä ei ennusta hyvää,
Passafiore", sanoi hän. "Falco on käynyt liian ylpeäksi. Pelkään, että
suuri Mongibello pitää häntä pilkkanaan."
Molemmat rosvot katsovat toisiansa tarkasti silmiin. "Kunpa se olisi
vain ylpeyttä", sanoo Passafiore.
Mutta nyt he yhtaikaa kääntävät päänsä pois eivätkä uskalla sanoa
mitään. Sama ajatus, sama kauhu on vallannut heidät molemmat. Falco
on tulossa mielipuoleksi. Hän on jo hetkittäisin mielipuoli. Niin
käy suurien rosvopäälliköitten: he eivät jaksa kantaa kunniaansa ja
suuruuttaan, heistä kaikista tulee mielipuolia.
Passafiore ja Biagio ovat huomanneet tämän jo kauan sitten, mutta
kumpikin on sen äänetönnä kantanut ja kumpikin on toivonut, ettei
toinen olisi mitään huomannut. Nyt he ymmärtävät, että he molemmat sen
tietävät. He puristavat toistensa kättä sanaakaan sanomatta. Falcossa
on vielä niin paljon suurta. He molemmat, Passafiore ja Biagio,
tahtovat estää ketään huomaamasta, ettei Falco enää ole se, mikä hän on
ollut.
Viimein Falco on saanut seppeleensä valmiiksi, hän ripustaa sen
pyssynpiippuun ja tulee toisten luo. Sitten he kaikki kolme lähtevät
kivilouhoksesta ja lähimmästä maatalosta he ottavat hevoset päästäkseen
nopeasti Mongibellon huipulle.
He ratsastavat täyttä neliä, niin etteivät voi keskenään puhella, mutta
kun he kiitävät maakartanoitten ohi, näkevät he, kuinka kansa tanssii
tasaisilla katoilla. Ja vajoista, missä työmiehillä on yömajansa, he
kuulevat puhetta ja naurua. Siellä istuu iloisia, rauhallisia ihmisiä
arvailemassa arvoituksia ja sepittelemässä leikillisiä runonpätkiä.
Mutta Falco kiitää ohi. Sellainen ei kuulu hänelle. Falco on suuri mies.
He ajavat kohti huippua. Ensin he ratsastavat mantelipuitten ja
kaktuksien keskellä, sitten platanien ja pinioitten, sitten tammien ja
kastanjoitten.
Mutta yö ei ole kirkas, he eivät näe mitään Mongibellon ihanuudesta. He
eivät näe köynnösten peittämää Monte Rossoa, he eivät näe niitä kahta
sataa kraateriaukkoa, jotka ympäröivät Mongibellon korkeinta huippua,
niinkuin tornit kaupunkia, he eivät näe tätä äärettömän monikoristeista
metsämaata.
Casa del Boscossa, mihin tie loppuu, he nousevat hevostensa seljästä.
Biagio ja Passafiore ottavat seppeleen ja kantavat sitä yhdessä. Mutta
heidän kulkiessaan Falco alkaa puhella. Vanhaksi tultuaan hän on
ruvennut kernaasti juttelemaan.
Ja Falco sanoo, että vuori muistuttaa niitä kahtakymmentäviittä vuotta
hänen elämässään, jotka hän on siellä viettänyt. Hänen suuruutensa
alkuvuosia olivat urotyöt kaunistaneet. Ken silloin hänen luonaan
eli, siitä täytyi tuntua, kuin hän kulkisi loppumatonta juhlallista
lehtikäytävää, josta sitronat ja viinirypäleet riippuivat. Sitten hänen
urotyönsä olivat kasvaneet runsaina kuin oranssit, jotka ympäröivät
Etnan juurta. Kun hän oli tullut korkeammalle, oli urotöitten loisto
himmennyt, mutta ne, mitkä hän oli suorittanut, olivat olleet mahtavia
kuin tammet ja kastanjat kohoavan vuoren rinteellä. Nyt, kun hän oli
suuruutensa kukkulalla, halveksi hän toimintaa. Hänen elämänsä oli
kylmä kuin vuorenhuippu, hän tyytyi vain näkemään maailman jalkainsa
juuressa. Mutta olihan selvää, että jos hän nyt ryhtyisi johonkin,
ei kukaan voisi vastustaa häntä. Hän oli kauhea kuin tultasyöksevä
vuorenhuippu.
Falco kulkee edellä puhuen, Passafiore ja Biagio seuraavat jäljessä
kauhusta äänetönnä. Hyvin hämärästi he näkevät allaan Mongibellon
valtaisen rinteen kaupunkeineen, viinivainioineen ja metsineen. Ja
Falco luulee olevansa yhtä mahtava kuin kaikki tämä!
Mitä korkeammalle he kohoovat, sitä kamalammalta tuntuu ympäristö.
Vuoren ammottavat halkeamat, kraaterista nouseva rikinsavu, joka painuu
alas rinnettä, ollen liian raskasta heti nousemaan ilmaan, vuoren
tärisyttävät vavahdukset, alituinen kumea jyrinä maan sisästä, liukas,
rosoinen jääkenttä, jota halkovat vuoripurot, tavaton kylmyys, pureva
tuuli, kaikki nämä saavat nousun kaameaksi. Ja Falco sanoo, että
tämä muistuttaa häntä! Miten lieneekään sitten hänen sielunsa laita?
Vallinneeko sielläkin sellainen kylmyys ja sellainen kaameus kuin
Etnalla?
He kompastelevat jääpalasiin ja tunkeutuvat eteenpäin lumessa, jota
välistä on kyynärän paksulta. Vuoristotuuli on kaataa heidät kumoon.
Heidän täytyy kaahlata kylmässä ja syvässä vedessä, sillä edellisenä
päivänä on aurinko sulattanut suuren joukon lunta. Ja samalla kun he
ovat kylmästä kangistumaisillaan, vavahuttelee ikuinen tuli maata
heidän jalkojensa alla.
Heille johtuu mieleen, että Lucifero ja kaikki kadotetut ovat tuolla
sisässä. Heitä kauhistuttaa se, että Falco on vienyt heidät helvetin
portille.
Mutta he pääsevät kumminkin yli jääkentän ja tulevat itse tuhkakartion
juurelle vuoren huipulla. He lähtevät pyrkimään ylöspäin polkien
liukasta tuhkaa ja pimpsikiviä. Kun he ovat kartion puolivälissä, ottaa
Falco seppeleen ja viittaa toisia pysähtymään. Hän tahtoo yksinään
nousta kukkulalle.
Aamu sarastaa samassa ja kun Falco saapuu huipulle, näkyy jo
aurinko. Silloin ympäröi Mongibellon ja sen huipulla seisovan vanhan
Etnanryövärinkin loistava aamuvalaistus. Mutta Etnan varjo leviää yli
koko Sisilian, ja näyttää siltä kuin Falco, joka vuorenhuipulla seisoo,
ulottuisi merestä mereen, poikki koko saaren.
Falco seisoo siellä katsellen ympärilleen. Hän katsoo Italian puolelle
ja on näkevinään Neapelin ja Rooman. Hän antaa katseensa liukua itään
päin isonturkin maahan saakka ja etelään sarasenien maahan. Hänestä
tuntuu, kuin kaikki tämä olisi hänen jalkainsa juuressa ja tunnustaisi
_hänen_ suuruutensa.
Sitten Falco laskee seppeleen Mongibellon huipulle.
Kun hän tulee tovereittensa luo, puristaa hän vakavana heidän kättään.
Kun hän laskeutuu alas kartiota, näkevät he, kuinka hän ottaa maasta
pimpsikiven ja pistää sen taskuunsa. Falco ottaa sen mukaansa muistoksi
elämänsä kauneimmasta hetkestä. Hän ei ole koskaan tuntenut itseään
niin suureksi kuin äsken tuolla Mongibellon huipulla.
Mutta tänä riemunpäivänä ei Falco tahdo tehdä työtä. Huomenna, sanoo
hän, ryhtyy hän toimeen ja vapauttaa Mongibellon rautatiestä.
* * * * *
Paternòn ja Adernòn välillä on muuan yksinäinen maatalo. Se on oikein
suuri, ja sen omistaa eräs leski, donna Silvia, jolla on monta ja
vankkaa poikaa. Ne ovat karskia väkeä, kun uskaltavat vuoden umpeensa
asua maalla yksikseen.
On Mongibellon seppelöimisen seuraava päivä. Donna Silvia istuu pihalla
värttinöineen. Hän on yksinään, kotosalla ei ole ketään muuta. Portista
vetäytyy hiljalleen sisään kerjäläinen.
Hän on vanha mies, pitkä koukkunenä nuokkuu ylähuulen päällä, parta
on siivoton ja raukeat silmät punareunaiset. Ne ovat rumimmat silmät
mitä saattaa nähdä, niitten valkuainen on kellahtavaa ja ne katsovat
kieroon. Kerjäläinen on laiha ja hyvin pitkä, kulkiessaan hän liikuttaa
ruumistaan, niin että luulisi hänen kiemurtelevan eteenpäin. Hän
liikkuu niin äänettömästi, ettei donna Silvia kuule hänen tuloaan.
Ensimäiseksi hän huomaa kerjäläisen varjon, joka kapeana kuin käärme
kiemurtelee häntä kohti.
Hän nostaa silmänsä huomatessaan varjon. Silloin kumartaa kerjäläinen
hänelle ja pyytää maccaroneja.
"Maccaronit ovat tulella", sanoo donna Silvia. "Istu odottamaan, niin
saat himoruokaasi."
Kerjäläinen istuutuu donna Silvian viereen, ja hetken kuluttua he
alkavat puhella. Pian kääntyy puhe Falcoon.
"Onko totta, että te annatte poikienne olla työssä donna Mikaelan
rautatiellä?" sanoo kerjäläinen.
Donna Silvia puristaa huulet yhteen ja nyökkää myöntävästi.
"Te olette urhoollinen nainen, donna Silvia. Falco saattaisi kostaa
teille."
"Kostakoon, jos tahtoo", sanoo donna Silvia. "Mutta minä en rupea
tottelemaan sitä, joka on tappanut isäni. Falco pakoitti minun
isäni pakenemaan Augustan vankilasta, mutta hänet saatiin kiinni ja
ammuttiin."
Sen sanottuaan hän nousee ja menee hakemaan ruokaa.
Mutta kyökin ikkunasta hän näkee, kuinka kerjäläinen istuu kivipenkillä
heilutellen ruumistaan. Hän ei ole hetkeäkään liikkumatta. Ja hänen
edessään luikertelee hänen varjonsa, kapeana ja kiemurrellen kuin
käärme.
Donna Silvia muistaa nyt, mitä hän oli kuullut Caterinan, Falcon
Nino-veljen puolison, sanovan. "Mistä tunnette Falcon kahdenkymmenen
vuoden kuluttua?" oli häneltä kysytty. -- "Miksi en tuntisi miestä,
jolla on käärmevarjo?" oli hän vastannut. "Siitä hän ei pääse koko
elämässään."
Donna Silvian sydäntä kouristaa. Tuossa hänen pihallaan istuu Falco
Falcone. Hän on tullut kostamaan sitä, että donna Silvian pojat ovat
työssä rautatiellä. Pistääköhän Falco nyt talon tuleen, vai murhaako
hän hänet?
Koko donna Silvian ruumis tärisee, kun hän nostaa maccaronit vadille.
Mutta Falcosta käy aika pitkäksi siellä kivipenkillä. Silloin juoksee
pieni koira hänen luokseen ja painautuu hänen eteensä. Falco etsii
taskustaan leipäpalaa, mutta saa käteensä vain kiven, jonka heittää
koiralle.
Koira hakee kiven ja tuo sen heti takaisin Falcolle. Falco heittää sen
vielä kerran, koira ottaa taas kiven, mutta kiidättää sen nyt pois.
Falco muistaa, että sen kiven hän otti Mongibellolta, ja lähtee koiran
perässä saadakseen sen pois. Hän viheltää ja koira tulee heti hänen
luokseen. -- "Anna kivi tänne!" Koira pistää päänsä kallelleen, muttei
anna sitä. -- "No, anna kivi tänne, kanalja!" Koira puristaa huulet
yhteen. Eihän hänellä ole kiveä. -- -- "Saapa nähdä, saapa nähdä",
sanoo Falco. Hän taivuttaa koiran pään taaksepäin ja pakoittaa sen
avaamaan kitansa. Kivi on hyvin syvällä hampaitten takana ja Falco
koettaa sormellaan kaivaa sitä esiin. Silloin koira puraisee häntä,
niin että verta vuotaa.
Falco kauhistuu. Hän menee sisään donna Silvian luo. "Kyllä kai teidän
koiranne on terve?" sanoo hän.
"Minun koirani? Ei minulla koiraa ole. Se on kuollut." -- "Entä tuo,
joka juoksi pihalla?" -- "En voi ymmärtää, mitä koiraa tarkoitatte",
sanoo donna Silvia.
Falco ei virka enää mitään eikä hän tee donna Silviallekaan mitään
pahaa. Hän lähtee vain tiehensä. Häntä peloittaa. Hän luulee, että
koira oli hullu ja että häneenkin nyt tarttuu vesikauhu.
* * * * *
Eräänä iltana donna Mikaela istuu yksinään musiikkisalissa, Hän on
sammuttanut lampun ja aukaissut balkoninovet. Hänestä tuntuu hauskalta
kuunnella iltaisin ja öisin kadulta tunkeutuvia ääniä. Ei silloin kuulu
pajoista kalketta, ei kivenhiojien eikä muitten huutoja. Silloin sieltä
kuuluu vain laulua ja naurua, kuiskauksia ja mandolinin soittoa.
Äkkiä hän näkee tumman käden tarttuvan balkonin kaiteeseen. Kättä
seuraa käsivarsi ja pää, silmänräpäyksessä heilahtaa koko ihminen
balkonille. Donna Mikaela näkee sen verrattain selvään, sillä lyhdyt
palavat vielä kaduilla. Se on pieni, leveähartiainen ja isopartainen
mies. Hän on paimenen puvussa, jalassa nahkasandaalit, päässä
lerppahattu ja sateenvarjo sidottu selkään. Heti kun hän pääsee
jaloilleen, sieppaa hän pyssyn olkapäältään ja astuu huoneeseen pitäen
sitä käsissään.
Donna Mikaela istuu äänetönnä antamatta elonmerkkiäkään. Eikä nyt
olekaan aikaa avunhuutoon eikä pakenemiseen. Hän toivoo, että mies
ottaa, minkä haluaa ja menee matkoihinsa huomaamatta häntä, joka istuu
huoneen pimeimmässä nurkassa.
Mies laskee pyssyn jalkojensa vähin, ja donna Mikaela kuulee, kuinka
hän ryhtyy raapaisemaan tulta tulitikulla. Donna Mikaela sulkee
silmänsä. Ehkäpä mies luulee, että hän nukkuu.
Kun tulitikku syttyy, huomaa ryöväri hänet heti. Hän yskäisee
herättääkseen hänet. Kun donna Mikaela yhä on liikkumatta, hiipii rosvo
hänen luokseen ja painaa sormellaan varovasti hänen käsivarteensa.
"Älkää koskeko minuun, älkää koskeko minuun!" huutaa donna Mikaela eikä
voi enää pysyä äänetönnä. Mies vetäytyy heti taaksepäin. "Rakas donna
Mikaela, aioin vain herättää teidät."
Siinä istuu donna Mikaela vavisten kauhusta, ja mies kuulee, kuinka hän
nyyhkii. -- "Rakas signora, rakas signora!" sanoo hän. -- "Sytyttäkää
tuli, että näen, missä olette!" huutaa donna Mikaela. Rosvo raapaisee
tulta uudella tikulla, nostaa lampusta kuupan ja lasin ja sytyttää
tulen yhtä kätevästi kuin joku kamaripalvelija. Sitten hän astuu aivan
ovensuuhun, niin kauas donna Mikaelasta kuin suinkin mahdollista. Viepä
hän pyssynsäkin balkonille. -- "Nyt kai ette enää pelkää, signora?"
Mutta kun donna Mikaela ei lakkaa itkemästä, sanoo hän: "Signora, minä
olen Passafiore, sisarenpoika, ja tuon teille sanoman Falcolta. Hän ei
enää aio hävittää teidän rautatietänne."
"Oletteko tullut tänne tekemään pilkkaa minusta?" sanoo donna Mikaela.
Silloin mies vastaa melkein itkien: "Oi, hyvä Jumala, kunpa tämä
olisikin leikkiä. Kunpa olisi Falco entisellään!"
Ja hän kertoo donna Mikaelalle, kuinka Falco oli noussut Mongibellon
huipulle ja seppelöinyt sen. Mutta vuori ei ollut pitänyt siitä, ja nyt
se oli kukistanut Falcon. Yksi ainoa pieni pimpsikivi Mongibellolta oli
riittänyt tuon peljätyn kaatamiseen.
"Falcon aika on jo mennyt", sanoo Passafiore. "Hän kävelee syvällä
kivilouhoksessa ja odottaa sairastavansa. Kahdeksaan päivään hän ei
ole maannut eikä syönyt. Hän ei ole vielä sairastunut, mutta haava
hänen kädessään ei myöskään parane. Hän luulee, että hän on saanut
myrkkyä ruumiiseensa. 'Kohta minä olen hullu koira', sanoo hän. Ei
minkäänlainen viini eikä minkäänlainen ruoka häntä miellytä. Ei häntä
vähääkään huvita se, että minä ylistän hänen sankaritöitänsä. -- 'Ei
niistä kannata puhua!' sanoo hän. 'Minä päätän elämäni kuin hullu
koira'."
Donna Mikaela katsoi terävästi Passafioreen. "Mitä tahdot minun tässä
tekemään? Et kai tarkoittane, että minun pitäisi mennä kivilouhokseen
Falco Falconen luo?"
Passafiore luo silmänsä maahan eikä uskalla sanoa mitään.
Donna Mikaela kertoo, mitä hän oli saanut kärsiä Falcon tähden.
Falcohan oli säikyttänyt pois hänen työmiehensä. Hän oli asettunut
hänen rakkaimpia toiveitaan vastustamaan.
Äkkiä Passafiore lankeaa polvilleen. Hän ei uskalla astua askeltakaan
lähemmäksi donna Mikaelaa, mutta hän lankeaa polvilleen.
Hän rukoilee, että donna Mikaela ymmärtäisi, mikä tässä on
kysymyksessä. Hän, signora, ei tiedä eikä hän käsitä, mikä Falco on.
Falco on suuri mies. Aina pienestä pojasta saakka oli Passafiore
kuullut puhuttavan hänestä. Koko ikänsä hän on toivonut pääsevänsä
kivilouhokseen elämään hänen luonaan. Kaikki hänen serkkunsa menivät
Falcon luo, koko suku oli siellä. Mutta kirkkoherra oli saanut
päähänsä, että Passafiore ei saisi mennä. Hän teki hänestä räätälin,
ajatelkaa vain räätälin! Kirkkoherra sanoi, ettei hän saisi mennä. Oli
muka kauhea synti elää samoinkuin Falco. Passafiore olikin monta vuotta
taistellut haluansa vastaan don Matteon tähden. Mutta viimein hän ei
ollut jaksanut ponnistella vastaan, vaan oli mennyt kivilouhokseen.
Hän on saanut olla vain yhden vuoden Falcon luona ja nyt on tämä jo
mennyttä miestä. Tuntuu kuin aurinko olisi sammunut taivaalta. Koko
elämä on pilalla.
Passafiore katsoo donna Mikaelaan. Hän näkee, että tämä kuuntelee häntä
ja ymmärtää hänet.
Hän muistuttaa donna Mikaelalle, kuinka tämä oli auttanut jettatorea ja
avionrikkojaa. Minkätähden hän olisi kova ryöväriä kohtaan? Antoihan
San Pasqualen Kristuksenkuva hänelle kaikki, mitä hän pyysi. Hän tiesi
varmaan, että donna Mikaela oli rukoillut Kristuslasta suojelemaan
rautatietä Falcoa vastaan. Ja se oli totellut häntä, se oli antanut
Mongibellon pimpsikiven murtaa Falcon voiman. Mutta eikö hän nyt
tahtoisi olla armollinen ja auttaa heitä, jotta Falco saisi terveytensä
takaisin ja tulisi kunniaksi maalle, kuten ennenkin?
Passafioren onnistuu liikuttaa donna Mikaelan mieltä. Äkkiä tämä
käsittää, miltä vanhasta ryöväristä tuntuu syvällä kivilouhoksen
pimeissä luolissa. Hän näkee Falcon kulkevan siellä ja odottavan
mielipuolisuutta. Hän ajattelee sitä, kuinka ylpeä Falco on ollut ja
kuinka murtunut ja nöyryytetty hän nyt on. Ei, ei, ei kukaan saa sillä
lailla kärsiä. Se on liian kovaa, liian kovaa.
"Passafiore", puhkeaa hän sanomaan, "mitä toivot? Minä teen mitä ikänä
voin. En pelkää enää. En yhtään pelkää."
"Donna Mikaela, me olemme rukoilleet Falcoa menemään Kristuksenkuvan
luo pyytämään armoa. Mutta Falco ei tahdo uskoa kuvaan. Hän ei tahdo
tehdä mitään muuta kuin istua alallaan ja odottaa onnettomuutta. Mutta
tänään, kun minä kiusasin häntä, että hän lähtisi rukoilemaan, sanoi
hän: 'Tiedäthän, kuka minua istuu odottamassa siellä vanhassa talossa
juuri kirkon vastapäätä. Mene hänen luokseen kysymään, salliiko hän
minun kulkea ohitsensa kirkkoon! Jos hän sallii, niin minä uskon kuvaan
ja rukoilen sitä'."
"No?" kysyy donna Mikaela.
"Minä olen käynyt vanhan Caterinan luona ja hän on antanut
suostumuksensa. 'Hän saa mennä San Pasqualen kirkkoon enkä minä ammu
häntä', sanoi hän."
Passafiore on yhä polvillaan.
"Onko Falco jo käynyt kirkossa?" kysyy donna Mikaela.
Passafiore vetäytyy vähän lähemmäs. Hän vääntelee käsiään
epätoivoisena. "Donna Mikaela, Falco on hyvin sairas, eikä se ole vain
sen koiran tähden, hän on ollut sairas jo ennenkin." Ja Passafiore
ponnistelee ankarasti, ennenkuin hän saa sen sanotuksi. Viimein hän
tunnustaa, että vaikka Falco on hyvin suuri mies, on hänellä välistä
ollut mielipuolisuuden puuskia. Ja nyt hän ei ollut ainoastaan puhunut
vanhasta Caterinasta, vaan sanonut näin: "Jos Caterina sallii minun
mennä kirkkoon ja jos donna Mikaela Alagona tulee tänne kivilouhokseen
ja ojentaa minulle kätensä ja taluttaa minut kirkkoon, silloin lähden
kuvan luo." Ja siitä ei oltu saatu häntä luopumaan. Donna Mikaelan,
joka oli paras ja pyhin naisista, pitäisi tulla hänen luokseen, muuten
hän ei lähtisi.
Kun Passafiore on lopettanut puheensa, jää hänen päänsä riipuksiin. Hän
ei uskalla kohottaa silmiänsä.
Mutta donna Mikaela ei epäile silmänräpäystäkään, kun kerran puhe on
kääntynyt Kristuksenkuvaan. Hän ei tunnu ajattelevan ollenkaan, että
Falco jo on hullu. Hän ei mainitse sanallakaan, kuinka häntä peloittaa.
Hän luottaa nyt kuvaan niin, että sanoo: "hiljaa" kuin nöyrä,
tottelevainen lapsi:
"Passafiore, minä seuraan sinua."
Sitten hän lähtee Passafioren perässä, kulkien kuin unissaan. Hän
ei epäile nousemasta Etnan rinnettä. Hän ei epäile kavuta jyrkkiä
vuoriteitä kivilouhokseen. Hän saapuu aivan kalpeana, mutta silmät
ihanasti loistaen vanhan ryövärin luo tämän vuorenonkaloon ja ojentaa
hänelle kätensä. Ja Falco nousee, yhtä aavemaisen kalpeana kuin donna
Mikaelakin ja seuraa häntä. Tuntuu siltä, kuin he eivät olisi ihmisiä,
vaan henkiä. He liikkuvat päämääräänsä kohti aivan äänettöminä. Oma
itse on heissä kuollut, mutta korkeampi henki heitä johtaa ja taluttaa.
Jo seuraavana päivänä donna Mikaelasta tuntuu kuin sadulta, että hän
on tehnyt mitään sellaista. Hän on varma siitä, ettei suinkaan hänen
oma säälinsä eikä armahtavaisuutensa eikä rakkautensa ole saanut häntä
lähtemään yösydännä ryövärinluolaan, vaan että vieras voima häntä on
vienyt. Hän on ollut kokonaan huumautunut.
Sillaikaa kun donna Mikaela on ryövärinluolassa, istuu vanha Caterina
ikkunassaan odottaen Falcoa. Hän on antanut suostumuksensa eikä häntä
paljon ole tarvinnut pyytääkään.
"Hän saa huoletta mennä kirkkoon", sanoo hän. "Minä olen odottanut
häntä kaksikymmentä vuotta, mutta hän saa huoletta mennä kirkkoon."
Pian Falco saapuu, donna Mikaelan taluttamana, Passafiore ja Biagio
seuraavat häntä. Falco kulkee kumarassa, näkyy, että hän on vanha ja
heikko. Hän yksinään menee kirkkoon, muut jäävät ulkopuolelle.
Vanha Caterina on nähnyt hänet aivan selvästi, mutta ei ole
liikahtanutkaan. Hän istuu äänetönnä koko ajan, kun Falco on
kirkossa. Hänen sisarentyttärensä, joka asuu hänen luonaan, luulee,
että hän rukoilee, ja kiittää Jumalaa siitä, että on voinut hillitä
kostonhimonsa.
Viimein Caterina pyytää häntä aukaisemaan ikkunan. "Tahdon nähdä, onko
hänellä vielä jäljellä käärmevarjonsa."
Mutta hän on lempeä ja ystävällinen. "Vie pois pyssy, jos tahdot" sanoo
hän. Ja sisarentytär siirtää pyssyn pöydän toiselle reunalle.
Viimein tulee Falco kirkosta. Kuunvalo sattuu aivan hänen kasvoihinsa,
ja Caterina huomaa, että hän on toisellainen kuin se Falco, jonka hän
muistaa. Ei ole enää Falcon kasvoissa sitä kauheata vihan ja ylpeyden
leimaa. Hän tulee kumaraisena ja murtuneena. Hän herättää vanhassa
Caterinassa melkein sääliä.
"_Hän_ auttaa minua", sanoo Falco kovalla äänellä Passafiorelle ja
Biagiolle. "Hän on luvannut auttaa minua."
Ryövärit aikovat lähteä, mutta Falco on niin iloinen, että hänen täytyy
ensiksi saada puhua heille onnestaan.
"Päässäni ei enää humise, en tunne kipua enkä rauhattomuutta. Hän
auttaa minua."
Toverit tarttuvat hänen käteensä taluttaakseen hänet pois.
Falco kulkee pari askelta, sitten hän taas pysähtyy. Hän oikaisee
itsensä ja liikuttaa samalla ruumistaan, niin että käärmevarjo
kiemurtelee ja polveilee tiellä.
"Minä tulen täysin terveeksi, täysin terveeksi", sanoo hän.
Miehet koettavat viedä häntä perässään, mutta se on jo myöhäistä.
Caterinan silmät olivat sattuneet käärmevarjoon. Hän ei jaksa hillitä
itseään enää, hän kumartuu äkkiä pöydän toiselle puolen, tempaa pyssyn
ja laukaisee. Ja Falco on surmattu. Caterina ei aikonut tehdä sitä,
mutta kun hän näki Falcon, oli hänen mahdotonta päästää häntä menemään.
Kaksikymmentä vuotta hän oli elättänyt itsessään kostonajatusta. Se sai
hänestä voiton.
"Caterina, Caterina!" huutaa sisarentytär.
"Ei hän pyytänytkään minulta muuta kuin saada esteettä _mennä_
kirkkoon", vastaa vanhus.
Vanha Biagio laskee Falcon ruumiin maahan ja sanoo:
"Hänen piti tulla aivan terveeksi!"
Yhdestoista luku.