Donna Mikaela loi isäänsä tutkivan katseen. Sitten hän äkkiä kumartui
isänsä puoleen ja veti hänen povitaskustaan pienen käyräpäisen veitsen,
sellaisen, jota käytetään viinivesoja leikattaessa.
"Empedokles raukka", sanoi hän ja samalla loistivat hänen kasvonsa
veitikkamaisuutta. "Kun luulee nousseensa jumalien luo, heittääkin Etna
näkyville kengän."
Cavaliere Palmeri lyyhistyi kokoon kuin kuulan satuttamana.
"Mikaela", sanoi hän torjuen, aivan kuin se, joka ei tiedä, miten
puolustautua.
Mutta donna Mikaela oli heti taas yhtä totinen ja viaton kuin äsken.
"Minulle on kerrottu", sanoi hän, "että Gela muutamia vuosia sitten
oli häviämäisillään. Siellä ovat kaikki ihmiset viininviljelijöitä,
ja kun maakirput tulivat ja hävittivät heidän viinitarhansa, olivat
he kuolla nälkään. Maanviljelysseura lähetti heille silloin sellaisia
amerikkalaisia taimia, joihin maakirppu ei pysty. Gelan väki istutti
ne, mutta kaikki taimet kuolivat. Mitenkäpä gelalaiset olisivat
osanneet hoitaa amerikkalaisia viinivesoja? No niin, sitten saapui
muuan, joka opetti heille sen."
"Mikaela", kuului melkein vaikeroiden. Donna Mikaelasta tuntui, että
hänen isänsä näytti jo melkein voitetulta, mutta hän jatkoi aivankuin
ei olisi mitään huomannut.
"_Joku saapui_", sanoi hän voimakkaasti painostaen, "ja hän oli
tilannut itselleen uusia taimia. Hän alkoi istuttaa niitä heidän
viinitarhoihinsa. He nauroivat hänelle ja sanoivat, että hän yritti
mielettömiä. Mutta kas, hänen taimensa kasvoivat ja elivät, ne eivät
kuolleet. Ja hän on pelastanut Gelan."
"Minusta tämä keskustelu ei ole huvittavaa, Mikaela", sanoi cavaliere
Palmeri yrittäen keskeyttää hänet.
"Se on yhtä huvittavaa kuin muinaistutkimuskin", sanoi donna Mikaela
tyynesti. "Mutta sanonpa sulle jotain. Eräänä päivänä menin sinun
kamariisi hakeakseni jonkun muinaistutkimusta käsittelevän kirjan.
Silloin näin, että koko sinun kirjahyllysi oli täynnä kirjoituksia
maakirpuista, rypäleitten hoidosta, viinin valmistuksesta."
Cavaliere vääntelehti tuolillaan kuin mato, jota poljetaan. "Ole vaiti,
ole vaiti", sanoi hän hiljaa. Häntä hävetti enemmän kuin ollessaan
syytettynä varkaudesta.
Mutta nyt säteili donna Mikaelan silmissä taas koko tukahdutettu
veitikkamaisuus.
"Vilkaisin välistä niihin kirjeisiin, joita lähetit", jatkoi hän.
"Tahdoin nähdä, keiden oppineitten kanssa olit kirjevaihdossa. Minua
ihmetytti, että kirjeet olivat aina osoitetut maanviljelysseurojen
esimiehille ja sihteereille."
Cavaliere Palmeri ei kyennyt saamaan sanaakaan suustaan. Donna Mikaela
nautti enemmän kuin kuvata saattaa, nähdessään isänsä voimattomana.
Hän katsoi häntä suoraan silmiin. "Luulen, ettei Domenico vielä ole
oppinut tuntemaan ainoatakaan rauniota", sanoi hän painokkaasti. "Gelan
likaiset pojannaskalit kuuluvat joka päivä leikkivän sen kanssa ja
syöttävän sille vesikrasseja. Domenico taitaa olla oikein Gelan jumala,
puhumattakaan hänen -- --"
Cavaliere Palmerin päähän näytti pälkähtävän uusi ajatus.
"Entäs se sinun rautatiesi", virkkoi hän, "mitä sanoitkaan rautatiestä?
Ehkäpä sentään pääsisin huomenna."
Donna Mikaela ei kuullut häntä. Hän otti esille kukkaronsa.
"Tässä on muuan väärennetty vanha raha", sanoi hän, "nikkelinen
'Demarata'. Ostin sen saadakseni näyttää Domenicolle. Kyllä se nyt
korskuu."
"Kuulehan nyt. tyttö!"
Donna Mikaela ei vastannut sellaisiin parannusyrityksiin. Valta oli nyt
hänen kädessään. Nyt ei riittänyt se, että häntä koetettiin lepytellä.
"Kerran avasin sinun reppusi, katsellakseni muinaislöytöjä. Siellä ei
ollut muuta kuin kuivettunut viinin vesa."
Donna Mikaela oli pelkkää säteilevää veitikkamaisuutta.
"Tyttö, tyttö!"
"Miksihän sellaista sanottaisiin. Ei kai se ainakaan muinaistutkimusta
liene. Ehkä se on hyväntekeväisyyttä, ehkä se on katumusharjoit-- --."
Nyt cavaliere Palmeri löi nyrkin pöytään, niin että lasit ja lautaset
hypähtivät. Tämä oli Ihan kiusallista. Jäykkä ja kunnianarvoisa vanha
herra ei saattanut sietää sellaista pilantekoa. "Niin totta kuin olet
tyttäreni, vaikenet nyt."
"Tyttäresi", sanoi donna Mikaela, ja veitikkamaisuus oli
silmänräpäyksessä poispyyhkäisty, "olenko sitten tyttäresi? Gelan
lapset saavat hyväillä ainakin Domenicoa, mutta minä -- -- --"
"Mitä tahdot, Mikaela, mitä pyydät?"
Molemmat katsoivat toisiinsa, ja yhtaikaa kiertyivät kyyneleet heidän
silmiinsä.
"Minulla ei ole ketään muuta paitsi sinä", kuiskasi donna Mikaela.
Cavaliere Palmerin täytyi avata hänelle sylinsä. Donna Mikaela nousi
hitaasti, hän ei uskonut silmiään.
"Kyllä tiedän, minkälaista tästä tulee", sanoi cavaliere nuristen, "en
saa minuuttiakaan olla itsekseni".
"Huvilaako etsimässä?"
"Tule nyt suutelemaan minua, Mikaela! Cataniasta lähdettyämme olet
tänään ensimäisen kerran ollut hurmaava."
Kun donna Mikaela syleili isäänsä, pääsi häneltä niin käheä, hurja
huudahdus, että isä melkein säikähti.