Siihen aikaan, jolloin normannit hallitsivat Sisiliaa, paljon ennen
kuin Alagonan suku oli saarelle saapunut, kohosivat Diamanteen nuo
molemmat ihanat rakennukset palazzo Geraci ja palazzo Corvaja.
Geracin jalot paronit rakensivat talonsa torin viereen, Monte Chiaron
korkeimmalle huipulle. Corvajan paronit taas rakensivat omansa paljon
alemmas vuoren rinteelle ja peittivät sen puutarhoihin.
Palazzo Geracin mustat laavamuurit kiersivät pientä nelisnurkkaista
pihaa, joka oli täynnään rauhaa ja ihanuutta. Vaakunakoristeisen
kunniaportin alitse veivät korkeat portaat toiseen kerrokseen. Balkoni
ei kiertänyt ympäri talon, vaan siellä täällä kaikkein omituisimmissa
kohdin avautuivat seinät pieniksi pylväitten kaunistamiksi
parvekkeiksi. Seinät olivat täynnä korkokuvia, kirjavia sisilialaisia
marmorilevyjä ja Geracin paronien vaakunakilpiä. Ikkunoita oli myöskin,
hyvin pieniä, mutta komeissa puitteissa, joko pyöreitä ja valo-aukot
niin pieniä, että viiniköynnöksen lehti voi ne peittää tai soikeita ja
niin kapeita, etteivät päästäneet valoa enempää kuin kaihtimien rako.
Corvajan paronit eivät ruvenneet koristelemaan palatsinsa pihaa,
mutta rakennuksen alakertaan laitettiin ihana sali. Lattiaan avattiin
suuri vesisäiliö kultakaloja varten, seinäkomeroihin asetettiin
mosaiikilla peitetyitä suihkukaivoja, joista kirkasta vettä ryöppysi
mahtaviin jättiläisnäkinkenkiin. Näitten yllä kaareutui maurilainen
helmikupu ja sitä kannattivat kevyet pylväät, joitten ympäri kiersivät
mosaiikkiköynnökset. Siinä oli sali, jonka vertaista ei ollut muualla
kuin Palermon sarasenilinnassa.
Koko rakennusajan kesti sukujen välillä kiihkeätä kilpailua. Kun
palazzo Geraci sai balkonin, sai palazzo Corvaja korkeat gootilaiset
kaari-ikkunansa, kun palazzo Geracin katto kaunistettiin runsaasti
koristelluilla torneilla, sai palazzo Corvaja kyynäränkorkuisen mustan
marmorisen harjakoristeen, valkealla kirjaillun. Geracin talon korkeata
tornia vastasi Corvajan rakennuksen kattoterassi, jonka reunaa pitkin
oli asetettu vanhanaikaisia kukkaruukkuja.
Vaikka palatsit viimein valmistuivatkin, jatkui kuitenkin kilpailua
molempien aatelisperheitten välillä. Vihamielisyys ja riita tuntui
tarttuvan taloista kaikkiin, jotka niissä asuivat. Geracin paroni
ei koskaan voinut ajatella samoin kuin Corvajan parooni. Kun Geraci
taisteli Anjoun puolesta, taisteli Corvaja Manfredin. Jos Geraci
vaihtoi puolta ja auttoi Aragoniaa, siirtyi Corvaja Neapelin puolelle
ja taisteli Roobertin ja Johannan riveissä.
Mutta ei tässä kyllin. Selvän selvää oli, että kun Geraci hankki
itselleen vävypojan, täytyi Corvajankin lisätä valtaansa hyvän
naimiskaupan kautta. Kumpikaan suku ei koskaan päässyt rauhaan.
Täytyi syödä kilpaa, huvitella kilpaa, tehdä työtä kilpaa. Geracit
vetäytyivät Bourbonien hoviin Neapeliin, ei suinkaan kunnianosoituksia
saadakseen, vaan senvuoksi, että Corvajat olivat siellä. Corvajien
taas puolestaan täytyi viljellä viiniä ja louhia rikkiä, koska Geracit
olivat innostuneet maanviljelykseen ja vuorityöhön. Kun joku Geraci
sai perinnön, täytyi jonkun Corvajan vanhan sukulaisen laskeutua
kuolinvuoteelle, jottei suvun kunniaa alttiiksi annettaisi.
Palazzo Geracilla oli alituinen työ palvelijoittensa laskemisessa,
jottei vain palazzo Corvaja menisi edelle. Mutta palvelijoitten
luvussa-pitäminen ei riittänyt, piti olla selvillä myöskin hatunnauhat
ja silat ja hevoset. Fasaanisulat Corvajan hevosten niskassa eivät
saaneet olla tuumaakaan korkeammat kuin Geracin. Heidän vuohilaumojensa
piti lisääntyä yhtä nopeasti, ja Geracin härillä täytyi olla yhtä
pitkät sarvet kuin Corvajien.
Saattaisi luulla, että meidän päivinämme molempien palatsien välinen
vihollisuus olisi lopussa. Meidän päivinämme ei löydy enää ainoatakaan
Corvajaa toisessa palatsissa eikä ainoatakaan Geracia toisessa.
Nyt on Geracin piha likainen kolo, jonne on sijoitettu aasitallit
ja sikolätit ja kanakopit. Korkeilla portailla kuivataan riepuja,
ja korkokuvat ovat arpisia ja rikkinäisiä. Toisessa etehisistä
kaupitaan vihanneksia, toisessa ommellaan kenkiä. Porttivahti näyttää
risaisimmalta kerjäläiseltä, ja kellarikerroksesta ullakkoon saakka
asuu vain köyhää, rutiköyhää väkeä.
Eikä ole yhtään paremmin palazzo Corvajan laita. Ei ole jäljellä
merkkiäkään mosaiikkikoristeista tuossa suuressa salissa, vaan
tyhjät alastomat holvit. Siellä ei asu kerjäläisiä, sillä palatsi on
suurimmaksi osaksi raunioina. Ainoastaan sen kaunis pääty koristelluine
ikkunapuitteineen kohoaa enää Sisilian kirkasta taivasta kohti.
Mutta Geracin ja Corvajan välinen vihollisuus ei ole lopussa. Entisinä
aikoina eivät kilpailleet ainoastaan itse korkeat suvut, vaan myöskin
heidän naapurinsa ja alustalaisensa. Koko Diamante on yhä vielä
jakautunut Geracin ja Corvajan puolueisiin. Yhäti kulkee Diamantessa
korkea, ampuma-aukoilla varustettu muuri eroittaen Geracin puoltajat
Corvajan kannattajista.
Vielä nytkään ei kukaan, joka kuuluu Geraceihin, mene naimisiin
corvajalaisen tytön kanssa. Eikä corvajalainen paimen salli
lampaittensa juoda geracilaisesta kaivosta. Ei heillä ole edes samoja
pyhimyksiäkään. Geracit rukoilevat San Pasqualea, mutta musta madonna
on corvajalaisten suojelija.
Geracin mies uskoo aina, että koko Corvaja on täynnä velhoja, noitia ja
ihmissusia. Corvajan mies uskaltaa autuutensa siitä, että Geracissa on
vain heittiöitä ja taskuvarkaita.
Donna Mikaela asui Geracin alueella, ja pian oli koko se kaupunginpuoli
hänen rautatiensä harrastajia. Mutta silloin eivät Corvajat voineet
muuta kuin panna vastaan.
Corvajan asukkaita suututti varsinkin kaksi seikkaa. He olivat
kateellisia mustan madonnansa maineesta eivätkä senvuoksi pitäneet
siitä, että Diamanteen oli tullut vielä yksi ihmeitätekevä kuva. Se
oli toinen seikka. Senlisäksi he pelkäsivät, että Mongibello hautaisi
koko Diamanten tuhkaan ja tuleen, jos sitä yritettäisiin ympäröidä
rautatiellä.
Muutamia päiviä myyjäisten jälkeen alkoi palazzo Corvaja osoittaa
vihamielisyyttään. Donna Mikaela löysi kerran kattoterassiltaan
sitronan, joka oli niin täyteen pistetty nuppineuloja, että se näytti
teräspallolta. Siinä palazzo Corvaja koetti taikoa hänen päähänsä yhtä
monta huolta kuin sitronassa oli neuloja.
Sitten Corvaja odotti pari päivää nähdäkseen, mitä sitrona vaikuttaisi.
Mutta kun donna Mikaelan väki yhä edelleen kulki Etnalla lyöden
linjakeppejä, kiskottiin ne eräänä yönä pois. Ja kun kepit taas
seuraavana päivänä pantiin paikoilleen, lyötiin San Pasqualen ikkuna
rikki ja heitettiin kivellä Kristuksenkuvaa.
* * * * *
Monte Chiaron etelärinteellä oli ahdas, pitkulainen pikku tori.
Molemmilla pitkillä sivuilla seisoi synkkiä, korkeita rakennuksia.
Toisella lyhyistä sivuista oli huimaava syvyys, toisella kohosi jyrkkä
vuori. Tie oli ennen kulkenut terassittain, mutta portaat olivat
luhistuneet kokoon ja marmoriset kaidepuut murtuneet. Leveimmältä
terassilta kohosivat palazzo Corvajan mahtavat rauniot.
Torin paras koristus oli komea, soikea vesiallas, joka oli aivan
pengermäin alla, juuri vuoritien vieressä. Se seisoi siinä
lumivalkeana, korkokuvien koristamana ja täynnä kirkasta, kylmää vettä.
Se oli parhaiten säilynyt kaikista muinaisen Corvajan ihanuuksista.
Kerran kauniina ja rauhallisena kevätiltana kaksi mustiinpuettua
naista asteli pienelle torille. Siellä ei sillä hetkellä ollut ketään.
Molemmat naiset katselivat ympärilleen ja kun eivät nähneet yhtään
ihmistä, istuutuivat he kaivon viereen odottamaan.
Pian tuli muutamia uteliaita lapsia heitä tarkastelemaan, ja toinen
naisista, joka oli vanha, alkoi jutella lasten kanssa. Hän rupesi
kertomaan heille satuja. "Kerrotaan, että ... ja olipa kerran..." puhui
hän.
Niin saivat lapset kuulla, kuinka Kristuslapsi oli muuttunut
ruusu- ja lilja kimpuksi, kun madonna oli kohdannut erään Herodeksen
sotamiehistä, joille oli annettu käsky surmata kaikki lapset. Ja he
saivat kuulla tarun siitä, kuinka Kristuslapsi kerran laitteli savesta
lintuja ja kuinka hän taputti käsiänsä ja antoi savikukoille siivet,
jotta ne voivat lentää pois alta, kun muuan paha poika tahtoi murskata
ne.
Vanhan naisen puhuessa kokoontui monta lasta hänen ympärilleen,
mutta tuli myöskin aikaihmisiä. Oli juuri lauantai-ilta, niin että
maatyömiehet palasivat kotiin peltotöistään. Useimmat tulivat Corvajan
kaivolle saadakseen siemauksen vettä ennen kotiinmenoaan. Kun he
huomasivat kerrottavan pyhäintaruja, pysähtyivät he kuuntelemaan.
Molempia naisia ympäröi pian tumma muuri karkeita, mustia viittoja ja
lerppahattuja.
Äkkiä vanha nainen sanoi lapsille: "Rakastatteko Kristuslasta?" --
"Rakastamme, rakastamme!" sanoivat he, ja heidän suuret, mustat
silmänsä säteilivät. -- "Tahtoisitte kai kernaasti nähdä hänet?" --
"Tahtoisimme."
Nainen avasi viittansa ja näytti lapsille pientä Kristuksenkuvaa
helyillä koristellussa kapalossa ja kultakruunu päässä ja kultakengät
jalassa. "Tässä hän on", sanoi hän. "Olen ottanut hänet mukaani
näyttääkseni teille."
Lapset olivat ihastuksissaan. He panivat ensin kätensä ristiin
nähdessään kuvan vakavat kasvot, sitten he alkoivat heitellä sille
lentosuukkoja.
"Eikö hän ole kaunis", sanoi nainen.
"Antakaa hänet meille, antakaa hänet meille!" huusivat lapset.
Mutta nyt tunkeutui esiin muuan suuri, raaka työmies, tummaihoinen
ja mustapartainen. Hän tahtoi tempaista kuvan käteensä. Vanha nainen
ennätti tuskin pistää sen selkänsä taa.
"Kuva tänne, donna Elisa, kuva tänne!" sanoi mies.
Donna Elisa-raukka katsahti donna Mikaelaan, joka koko ajan oli
istunut hänen vierellään ääneti ja tyytymätönnä. Donna Mikaela oli
vastenmielisesti suostunut lähtemään Corvajan puolelle näyttämään kuvaa
sikäläiselle kansalle. "Kuva auttaa meitä, kun se tahtoo", oli hän
sanonut. "Älkäämme pakoittako sitä tekemään ihmeitä."
Mutta donna Elisa oli välttämättä tahtonut lähteä ja hän oli
sanonut, että kuva odotti vain, että se vietäisiin uskottomien
corvajalais-raukkojen luo. Kaiken sen jälkeen, mitä kuva oli tehnyt,
voisivat he toki senverran luottaa häneen, että uskoisivat hänen voivan
voittaa puolelleen nekin.
Mutta nyt seisoi donna Elisa siinä, mies edessään, eikä tiennyt, miten
hän voisi estää tätä tempaamasta kuvaa.
"Antakaa se tänne hyvällä, donna Elisa", sanoi mies, "muutoin,
jumaliste, otan sen. Minä isken sen pieniin palasiin, pienen pieniin
palasiin. Saatte nähdä, mitä jää jäljelle puunukesta. Saatte nähdä,
jaksaako se vastustaa mustaa madonnaa."
Donna Elisa painautui vuorenseinämää vasten, hän ei nähnyt mitään
paon mahdollisuutta. Ei hän voinut juosta, ei hän voinut taistella.
"Mikaela", valitti hän, "Mikaela!"
Donna Mikaela oli hyvin kalpea. Hän painoi käsiänsä sydäntään vasten,
niinkuin hän tavallisesti teki, kun jokin liikutti häntä. Hänestä
tuntui kamalalta seista vihollisena noita synkkiä miehiä vastassa.
Juuri noita lerppahattuja ja lyhyitä viittoja hän aina oli peljännyt.
Mutta nyt, kun donna Elisa turvautui häneen, kääntyi hän äkisti ympäri,
otti kuvan käteensä ja ojensi sen miestä kohti.
"Tässä on, ota!" sanoi hän uhmaten. Ja hän astui askeleen lähemmäs.
"Ota ja tee sille, mitä voit!"
Hän piti kuvaa ojennetuin käsin ja tuli yhä lähemmäksi synkkää
työmiestä.
Tämä kääntyi tovereihinsa. "Hän luulee, etten saata tehdä mitään tuolle
nukelle!" sanoi hän pilkaten. Ja koko työmiesten joukko heittäytyi
ivaten polvilleen ja nauroi.
Mutta mies ei ottanut kuvaa, vaan tarttui sensijaan suureen kuokkaansa,
joka hänellä oli mukanaan. Hän peräytyi pari askelta, kohotti kuokan
päänsä päälle ja jännitti koko ruumiinsa iskuun, jonka piti kerrassaan
musertaa koko tuo vihattu puunukke.
Donna Mikaela pudisti varoittaen päätään. "Et voi", sanoi hän eikä
vetänyt kuvaa pois.
Mies näki, että donna Mikaelaa kumminkin peloitti, ja hän nautti
voidessaan pitää tätä kauhun vallassa. Hän seisoi kauemmin kuin olisi
tarvinnut, kuokka kohotettuna.
"Piero!" kuului silloin kimakkana ja valittavasti. "Piero, Piero!"
Mies laski kuokan iskemättä. Hän näytti kauhistuneelta.
"Piero!" kaikui kimeänä ja viiltäen kuin hätähuuto.
"Herra Jumala, Marcia huutaa!" sanoi hän.
Samassa syöksyi ihmisjoukko ulos pienestä tuvasta, joka oli rakennettu
vanhan palazzo Corvajan raunioille. Siinä taisteli kymmenkunnan naista
yhtä karabinieriä vastaan. Karabinierillä oli käsivarrellaan lapsi ja
naiset koettivat temmata sitä pois. Mutta polisi, joka oli pitkä ja
vahva mies, riistäytyi irti, nosti lapsen olkapäälleen ja juoksi alas
pengerportaita.
Musta Piero oli katsellut tätä liikahtamatta. Kun karabinieri
riistäytyi irti, kumartui hän donna Mikaelan puoleen ja sanoi
kiihkeästi: "Jos tuo _pienokainen_ teidän käsissänne voi estää tämän
tapahtumasta, rupeaa koko Corvaja hänen ystäväkseen."
Nyt oli karabinieri torilla. Piero viittasi kädellään.
Silmänräpäyksessä muodostivat hänen toverinsa piirin pakenevan
ympärille. Karabinieri pysähtyi. Kaikkialla oli kiinteä kehä miehiä,
jotka uhkasivat häntä kuokillaan ja lapioillaan.
Hetkessä syntyi kauhea meteli. Naiset, jotka olivat taistelleet
karabinierin kanssa, syöksyivät torille kovasti huutaen. Tyttö polisin
käsivarrella kirkui minkä jaksoi ja koetti päästä irti. Joka puolelta
kiirehti väkeä. Kaikki kyselivät ja ihmettelivät.
"Lähtekäämme nyt!" sanoi donna Elisa donna Mikaelalle. "Nyt ei kukaan
ajattele meitä."
Mutta donna Mikaelan silmät olivat sattuneet yhteen naisista. Tämä
huusi vähimmin, mutta heti näki, että juuri häntä asia koski. Koko
hänen elämänsä onni oli ilmeisesti kysymyksessä.
Se nainen oli ollut hyvin kaunis, vaikka pirteys oli kokonaan hänestä
kadonnut, sillä hän ei ollut enää nuori. Mutta hänen kasvoissaan oli
yhäti jotain suurta ja vaikuttavaa. Täällä on sydän, joka osaa rakastaa
ja kärsiä, lausuivat nuo kasvot. Donna Mikaela tunsi kiintyvänsä tuohon
köyhään naiseen niinkuin sisareen.
"Nyt emme saa lähteä", sanoi hän donna Elisalle.
Karabinieri kysyi moneen kertaan, pääsikö hän menemään.
Ei, ei, ei! Ei ennenkuin hän oli antanut lapsen takaisin.
Lapsi oli Pieron ja hänen vaimonsa Marcian. Mutta he eivät olleet
lapsen oikeat vanhemmat. Siinä oli riidan aihe.
Karabinieri yritti selittelyllä voittaa väen puolelleen. Hän koetti
vakuuttaa ympärillä seisojille, ei Pierolle eikä Marcialle, mutta
niille muille. "Ninetta on lapsen äiti", sanoi hän, "tiedättehän
te sen. Hän ei voinut pitää lastaan luonaan niinkauan kuin hän oli
naimatonna, mutta nyt hän on naimisissa ja tahtoo saada lapsensa
takaisin. Ja nyt kieltäytyy Marcia antamasta poikaa. Eikö tämä ole
kovaa Ninettaa kohtaan, joka ei ole voinut pitää lasta luonaan
kahdeksaan vuoteen. Marcia ei suostu luopumaan siitä. Hän ajaa
Ninettan ulos, kun tämä tulee pyytämään lastaan. Viimein Ninettan on
täytynyt valittaa sindacolle. Ja sindaco on käskenyt meitä hankkimaan
lapsen Ninettalle takaisin. Sehän onkin Ninettan lapsi", sanoi hän
väkijoukkoon vedoten.
Mutta tämä ei paljoa vaikuttanut Corvajan miehiin.
"Ninetta on Geraci", huudahti Piero, ja kehä karabinierin ympärillä
seisoi kiinteänä.
"Kun tulimme tänne hakemaan lasta", sanoi polisi, "emme löytäneet
sitä. Marcia oli surupuvussa ja koko hänen huoneensa verhottu mustaan,
ja suuri joukko naisia istui hänen luonaan itkemässä. Ja hän näytti
meille lapsen kuolintodistusta. Silloin me lähdimme pois ja sanoimme
Ninettalle, että hänen lapsensa oli kirkkomaalla.
"No niin, kuinkas kävi. Hetkistä myöhemmin minä olin täällä torilla
vahdissa. Katselin, kuinka lapset leikkivät. Ja vahvin heistä ja kovin
huutaja oli muuan tyttö. 'Mikä sinun nimesi on?' kysyin minä. --
'Francesco, vastasi tyttö heti.
"Minun pälkähti päähäni, että kenties tämä Francesco-tyttö olisi
Ninettan poika, ja minä seisoin paikoillani ja odotin. Juuri äsken
näin Francescon menevän Marcian taloon. Minä menin perässä ja siellä
istui Francesco-tyttö Marcian luona syömässä illallista. Marcia ja
kaikki itkijänaiset alkoivat huutaa, kun minä astuin sisään. Silloin
minä tartuin Signorina Francescoon ja juoksin pois. Sillä lapsi ei ole
Marcian. Huomatkaa se, signori! Se on Ninettan. Marcialla ei ole siihen
mitään oikeutta."
Silloin Marcia alkoi viimein puhua. Hän puhui syvällä äänellä, joka
pakoitti kuuntelemaan ja hän teki vain muutamia, mutta ylväitä
liikkeitä. Eikö hänellä ollut oikeutta lapseen? Kuka sille sitten oli
antanut ruokaa ja vaatteita? Se olisi tuhat kertaa kuollut, ellei häntä
olisi ollut. Ninetta oli antanut sen La Feluccalle. Hehän tunsivat La
Feluccan. Joka hänelle jätti lapsensa, se sanoi sille: Sinun pitää
kuolla. Ja sitä paitsi, mikä oli se Ninettan oikeus? Sillä, jota poika
rakasti, oli häneen oikeus. Sillä, joka poikaa rakasti, oli häneen
oikeus. Piero ja hän rakastivat poikaa kuin omaansa. He eivät voineet
erota hänestä.
Nainen oli epätoivoissaan, mutta mies kenties vielä enemmän. Piero
uhkasi karabinieria, heti kun tämä vain liikahtikin. Karabinieri näytti
kumminkin huomaavan, että voitto kallistuisi hänen puolelleen. Väki oli
nauranut, kun hän oli puhunut signorina Francescosta. "Iske kuoliaaksi
minut, jos tahdot!" sanoi hän Pierolle. "Auttaako se sinua? Saatko
sittenkään pitää lapsen? Se ei ole sinun. Se on Ninettan."
Piero kääntyi donna Mikaelan puoleen. "Rukoilkaa tuota auttamaan
minua!" Hän viittasi kuvaan.
Donna Mikaela astui heti Marcian luo. Hän pelkäsi ja vapisi
aikomustaan, mutta nyt hän ei saanut pysyä syrjässä. "Marcia",
kuiskasi hän, "tunnusta! Tunnusta, jos uskallat!" Nainen katsoi häneen
säpsähtäen. -- "Näenhän minä sen", kuiskasi donna Mikaela, "te olette
niin yhdennäköiset kuin kaksi marjaa. Mutta minä en sano mitään, ellet
tahdo."-- "Hän tappaa minut", vastasi Marcia. -- "Minä tiedän yhden,
joka ei anna hänen tappaa sinua", sanoi donna Mikaela. "Muutoin sinulta
viedään lapsi", lisäsi hän.
Kaikki seisoivat äänettöminä ja katselivat molempiin naisiin. Näkyi,
kuinka Marcia taisteli sydämessään. Hänen kasvonsa vavahtelivat
kiivaasti. Sitten huulet liikkuivat. "Lapsi on minun", sanoi hän,
mutta niin matalalla äänellä, ettei kukaan sitä kuullut. Hän sanoi sen
uudestaan, ja nyt se tuli kuin viiltävä huuto: "Lapsi on minun".
"Mitä teet nyt minulle, kun tämän tunnustan?" sanoi hän miehelleen.
"Lapsi on minun, muttei sinun. Se syntyi sinä vuonna, kun sinä olit
Messinassa työssä. Minä jätin sen La Feluccalle, ja silloin oli
Ninettankin poika siellä. Kerran, kun kävin La Feluccan luona, sanoi
hän: 'Ninettan poika on kuollut'. Ensin ajattelin vain: 'Oi, Jumala,
kunpa se olisi ollut minun!' Sitten sanoin La Feluccalle: 'Sano
kaikille, että minun poikani on kuollut ja Ninettan poika elää!' Minä
annoin La Feluccalle hopeakampani ja hän suostui tähän. -- Kun sinä
tulit kotiin Messinasta, sanoin sinulle: 'Otetaan ottolapsi! Mehän
emme koskaan ole olleet oikein onnellisia. Koetetaanpa ottaa pieni
kasvatti!' Sinä suostuit siihen, ja minä otin oman lapseni luokseni. Ja
sinä olet iloinnut siitä, ja me olemme eläneet kuin paratiisissa."
Jo ennenkuin hän oli lopettanut, laski karabinieri lapsen maahan.
Synkät miehet avasivat äänettöminä hänelle rivinsä, ja hän meni pois.
Mutta kylmät väreet kulkivat donna Mikaelan ruumiissa, kun hän näki
karabinierin menevän Nyt juuri hänen olisi pitänyt jäädä suojelemaan
tuota vaimo-raukkaa. Kun hän lähti, tuntui siltä, kuin hän olisi
sanonut: 'Tuo nainen on lain ulkopuolella. Häntä minä en voi suojella!'
Samaa tunsi jokainen mies ja nainen, joka siellä seisoi. Hän oli lain
ulkopuolella!
Toinen toisensa perästä he alkoivat lähteä tiehensä.
Piero, mies, seisoi liikkumatta eikä nostanut silmiään. Mutta jotain
häijyä ja kamalaa tunkeutui häneen. Kaikki mahdollinen viha ja vimma
keräytyi yhteen hänen sydämessään. Sieltä puhkeaisi jotain hirmuista,
niinpian kuin hän ja Marcia jäisivät kahden.
Kauheinta oli, ettei nainen tehnyt mitään välttääkseen kohtaloaan.
Hän seisoi hiljaa ja lamassa, tietäen, että hänen tuomionsa oli kuin
sinetillä vahvistettu eikä mikään sitä voinut muuttaa. Hän ei rukoillut
eikä paennut. Hän kyyristyi kokoon kuin koira vihastuneen isäntänsä
edessä. Sisilialaiset vaimot tietävät, mikä heitä odottaa, jos he ovat
loukanneet miehensä kunniaa.
Ainoa, joka, koetti häntä puolustaa, oli donna Mikaela. Ei hän ikinä
olisi pyytänyt Marciaa tunnustamaan, sanoi hän Pierolle, jos hän olisi
tiennyt, millainen mies tällä oli. Hän oli luullut Pieroa jaloksi
mieheksi. Jalo mies olisi sanonut näin: Pahasti olet tehnyt, mutta
se, että tunnustat rikoksesi kaikkien kuullen ja asetut alttiiksi
minun vihalleni pelastaaksesi lapsen, sovittaa kaiken. Siinä on kyllin
rangaistusta. Jalo mies olisi ottanut, lapsen toiselle käsivarrelleen,
kiertänyt toisen vaimonsa ympärille ja mennyt iloisena kotiaan. Näin
olisi signor menetellyt. Mutta hän ei ollut mikään signor, hän oli
verikoira.
Hän sai puhua, miten parhaiten taisi, mies ei kuullut häntä, vaimo ei
kuullut häntä. Tuntui kuin hänen sanansa olisivat kimmonneet takaisin
läpipääsemättömästä muurista.
Lapsi tuli nyt juuri isän luokse ja koetti vetää puoleensa hänen
kättään. Piero katsoi julmistuneena poikaan. Nyt, kun poika oli tytön
vaatteissa ja kun tukka oli sileäksi kammattu ja vedetty korvain
taakse, näki Piero heti, kuinka poika muistutti Marciaa. Ennen hän ei
ollut sitä huomannut. Hän potkaisi luotaan Marcian pojan.
Kamala tunnelma vallitsi torilla. Naapurit yhä vain ääneti ja hitaasti
vetäytyivät pois. Monet menivät vastenmielisesti ja epäillen, mutta
menivät kumminkin. Mies näytti vain odottavan, että viimeinenkin
poistuisi.
Donna Mikaela lakkasi puhumasta, sensijaan otti hän kuvan ja laski
sen Marcian käsivarsille. "Ota hänet, Marcia-sisko, ja hän sinua
suojelkoon!" sanoi hän.
Mies huomasi tämän ja se näytti vain kiihdyttävän hänen vihaansa.
Tuntui siltä, ettei hän enää jaksaisi odottaa sitä hetkeä, jolloin
jäisi kahden vaimonsa kanssa. Hän kyyristyi kokoon. Hän oli kuin
petoeläin ennen hyppyä.
Mutta kuva ei turhaan levännyt vaimon käsivarsilla. Tuo Aracoelin
hylkiö vei Marcian kaikkein suurimpaan rakkaudentyöhön.
"Mitä sanoo minulle Kristus paratiisissa, kun ensin olen pettänyt
mieheni ja sitten tehnyt hänestä murhaajan?" ajatteli hän. Ja hän
muisti, kuinka hän oli rakastanut suurta Pieroa nuoruuden iloisina
päivinä. Tällaista kurjuutta hän ei ollut silloin luullut tuottavansa
hänelle.
"Ei, Piero, älä tapa minua!" huusi hän äkkiä. "Ne panevat sinut
kalereille. Pääset muutoinkin näkemästä minua enää!"
Hän lähti juoksemaan torin toiselle puolelle, josta alkoi äkkijyrkkä
syvyys. Selvää oli, mitä hän aikoi tehdä. Hänen kasvonsa sen todistivat.
Moni hyökkäsi hänen peräänsä, mutta hän oli paljon edellä. Silloin
solahti kuva, jota hän vielä kantoi, alas hänen käsivarsiltaan ja
asettui hänen jalkojensa eteen. Hän kompastui siihen ja kaatui. Ja
hänet saatiin kiinni.
Hän riuhtoili irtipäästäkseen, mutta pari miestä piti häntä lujasti
kiinni. "Oi, antakaa minun tehdä se!" huusi hän. "Hänen tähtensä!"
Mutta nyt ehti mieskin hänen luokseen. Hän oli saanut kiinni Marcian
lapsen ja nostanut sen käsivarrelleen. Hän oli hyvin liikutettu.
"Kas niin, Marcia, jätä se tekemättä!" sanoi hän. Hän oli hämillään,
mutta hänen tummat silmänsä syvällä päässä säteilivät iloa ja puhuivat
enemmän kuin hänen sanansa. "Ehkä olisi vanhan tavan mukaan pitänyt
niin käydä, mutta en minä siitä välitä. Kas niin, lähdetään nyt! Olisi
vahinko sellaista naista kuin sinä, Marcia."
Hän kiersi käsivartensa Marcian ympärille ja lähti astumaan kohti
kotiaan ylös palazzo Corvajan raunioille. Ja niinkuin muinoin entisten
paronien kulkiessa kotiaan, Corvajan kansa nytkin seisoi kahdenpuolen
tietä ja kumarsi Pierolle ja Marcialle.
Kun he kulkivat donna Mikaelan ohi, pysähtyivät he, kumarsivat syvään
hänelle ja suutelivat kuvaa, joka oli annettu hänelle takaisin. Mutta
donna Mikaela suuteli Marciaa. "Rukoile onnessasi minun puolestani,
Marcia-sisko!" sanoi hän.
Kymmenes luku.